Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Otava

Ihanaa kun odotettu kirja vastaa täydellisesti odotuksiin... Kähkösen Kuopio-sarjan uusin osa, Hietakehto, on tismalleen mitä ajattelinkin: kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis romaani. Ja tilaisuus viettää monta tuntia tuttujen ihmisten seurassa kiinnostavassa miljöössä. Lukeminen kesti, sillä henkilökaarti on laaja ja kerronta pakkaa paljon pieneen tilaan. Tätä oli pakkokin lukea keskittyneesti, mutta onneksi tekstiin on helppo upota.

Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.

Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.

Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.

Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)

Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.

Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.

Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja  kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin  ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.

Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.


Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)

Arvioita Hietakehdosta:

Helena Ruuska Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa

Maija Kirjojen keskellä -blogissa

Unni lukupäiväkirjassaan

Kadotetut

Kuva: Gummerus

Sarjassamme aukkoja kirjallisessa tietoisuudessa: huomasin Kuopiossa käydessäni, että sellainenkin suomalainen dekkaristi on kuin Marko Kilpi. Mies vaikuttaa Kuopiossa ja on ilmeisesti suuresti suosittu. Ups. Vaikka kuinka paljon lukisi, enemmän on näemmä lukematta. Ja vaikka kuinka seuraisi kirjablogeja, eivät vaan jää kaikki nimet mieleen.

(Kuopiossa näkyi mainoksia Dekkariseikkailusta, joka perustuu Kilven kirjoihin. Näitä ilmeisesti järjestetään monella paikkakunnalla - vau! Pitääpä ottaa selvää josko tuollaiseen joskus pääsisi mukaan. Ilmeisesti pitää kuitenkin olla ryhmä, jolle ohjelma tilataan. Miten on kamut, kiinnostaisiko vaikkapa ilta Anna Laineen seurassa?)

Olin eksyä aiheesta. Marko Kilpi. Kävin kahden bloggarikolleegan kanssa Kuopiossa pikkuisessa kirjakaupassa, josta tarttui mukaan myös Kadotetut, Marko Kilven toinen romaani. Oli juuri sopiva jännärifiilis, joten luinkin sen saman tien.

Keskushenkilö on vanhempi konstaapeli Olli Repo, joka on ennen poliisiksi kouluttautumistaan tehnyt uraa mainosmaailmassa. Ollin avioliitto on kivillä* mutta työ maistuu, ja hyvä niin, sillä sitä riittää. Kadotetuissa etsitään kadonneita ihmisiä ja kadonneita sieluja. Kilpi pohtii ansiokkaasti julkisuutta ja sen arvostusta. Miksi julkisuus tuo kunnioitusta, miksi kaikkien on oltava parempia kuin muut, miksi nyöryyttäminen ja valta vetävät puoleensa? Miksi yhden on niin helppo olla julma, miksi toinen katoaa mielikuvitusmaailmaansa?

Juonen tempoa pitää oikein erikseen kehaista. Tapahtumia riittää. Aina kun luulee, että nyt tuli suvanto, Kilpi nostaa kierroksia ja vauhti kiihtyy taas. Vastapainoksi actionille Kadotetuissa tarjoillaan pari vatsaa vääntävää tuskan kuvausta ja ainakin tusina Ollin filosofista pohdintaa. Henkilöhahmona Ollista jääkin vähän ristiriitainen kuva. Hän vaikuttaa yhtä aikaa empaattiselta mietiskelijältä ja testosteronihuumuiselta nyrkkisankarilta. Mutta ehkä pieni hämminki päähenkilön persoonassa on plussaa. Kaikkihan me olemme monenlaisia, useimmiten yhtäaikaa. Koska Olli on ainoa henkilö, josta oikestaan luonnekuvaa tehdään, ehkä on ymmärrettävää, että hän on sitäkin mutkikkaampi.

Kadotetut ei tapahdu mitenkään leimallisesti Savossa. Vaikkapa Kähköseen verrattuna tämä on neutraalisti yleissuomalaista tekstiä. Varmaan ihan hyvä ratkaisu dekkarissa. Teksti on sujuvaa, varsinkin dialogi kaikui minusta aidolta, eikä kliseitä ole kuvailussakaan ihan kohtuuttomasti viljelty.

Ovi aukeaa jälleen ja laiha, pipopäinen, hädin tuskin pariakymmentä täyttänyt nuori mies yrittää tukevassa humalatilassa survoutua sisään ylisuurissa vaatteissaan. Tällä kertaa järjestyksenvalvoja myöhästyy ja joutuu kaapimaan miehen takaisin, silä tämä on ennättänyt jo ottaa pari horjuvaa askelta sisäänpäin. 

- Älä vitun apina käy tekstiiliin, pipopää kimittää ja yrittää ravistautua irti tiukkenevasta hallintaotteesta. - Mä hommaan sut saatana viralta! Sä et tiedä, kuka mä oon. Mun kanssa ei leikitä. 

- Ole mun puolesta vaikka Azerbaidžanin keisari, mutta tänne et tule piipittämään. (s. 135)

Kilven ammattiosaaminen näkyy poliisin varusteiden ja toiminnan kuvauksessa. Organisoituminen takaa-ajoissa ja sisäänmenoissa, piikkimatot ja käskytykset, kaikki on ainakin maallikon silmään erittäin uskottavaa ja yksityiskohtaista. Ainoa, mikä minua mietitytti, oli Ollin oma-aloitteinen sotkeutuminen rikostutkintaan. Muista dekkareista olen saanut sen kuvan, että partiopoliiseilla on muuta tekemistä, mutta Kadotetuissa Olli on yhtenään suorastaan juoksuttamassa rikostutkijoita ja soosaa itse vaistonsa ajamana pitkin ja poikin kadonneita etsimässä.

No joo, kaipa Kilpi tietää paremmin mikä poliisin organisaatiossa on mahdollista ja mikä ei. Ehkä tässä pätee se vanha sääntö: helpompi saada anteeksi kuin saada lupa, ainakin jos on oikeassa.

Kaikkiaan tämä oli minusta hieno kirja lajissaan; muutama piirre vähän särähti mutta kokonaisuus pelitti niin hyvin ettei haittaa. Tuli luettua loppuun kuin huomaamatta. Ilman muuta pitää lukea lisääkin näitä Kilven juttuja. Kadotetut on vähän kuin ruotsalaiset dekkarit, ottaa kantaa yhteiskunnalliseen ilmiöön muttei teeskentele antavansa valmiita vastauksia. Matti Yrjänä Joensuun hahmojen psyykkinen syvyys tästä puuttui, mutta ehkä se on hyvästä. Harjunpää-kirjat ovat välillä melkein liian kipeitä.

Marko Kilpi (2009). Kadotetut. Gummerus. ISBN 978-951-20-8317-6.

Arvioita:
Jouni Mölsä Hesarissa
Asta Tenhunen Savon Sanomissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Amma Amman lukuhetkessä

*Julistan kisan: mainitkaa onnellisessa avioliitossa eläviä fiktiivisiä poliiseja. Ei tule nyt muita mieleen kuin Harjunpää...

Minna Canth: Kirjailija ja kauppias

Kanttila on tallella mutta tutustua voi vain ulkopuolelta.

Kirjabloggaajien Kuopio-symposiumin insipiroimana lainasin Reetta Niemisen Minna Canth - kirjailija ja kauppias -elämäkerran. Opus keskittyy nimensä mukaisesti Canthin toimeliaisiin vuosiin kirjailijana ja kauppiaana Kuopiossa. Nuoruusvuodet, avioliitto ja perhekin jäävät suhteessa vähälle huomiolle.

Nieminen etsii Minna Canthia naisena ja persoonana. Kirjallisuudentutkijana hän myös paneutuu tarkastikin Kanttilassa kokoontuneeseen Minnan salongin väkeen ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostaviin ystävyyssuhteisiin. Muunmuassa Juhani Aho (Jussi Brofeldt), Suomalaista Teatteria johtanut Kaarlo Bergbom ja pastori Bergroth saavat sijansa Canthin tarinassa. Nieminen tutkiskelee rinta rinnan Canthin teoksia, hänen kirjeenvaihtoaan sekä aikakauden kulttuurisia ja poliittisia virtauksia.

Kokonaisuudesta muodostuu uskottava, vaikkei tekstiä olekaan esim. Alison Weirin tyyliin tupattu täyteen lähdeviitteitä. Lukemattomat lainaukset Canthin ja hänen lähipiirinsä kirjeistä avaavat Canthin aikaa, arkea ja ajatuksia hienosti. Mikä parasta, tekstissä on vetävyyttä, joka saa kääntelemään sivun toisensa jälkeen, vaikka aikalaisten kiistat välillä menevätkin nykynaiselta heittäen yli hilseen... miten ihmeessä saatiinkin niin komeita riitoja aikaiseksi siitä kuka kenenkin luona käy?

Minulle tämä kirja oli erityisen sopivaa luettavaa juuri nyt. Kuuntelen paraikaa äänikirjana Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita, ja niissä näkyvät osin samat henkilöt kuin Minna Canthin tarinassa. Esimerkiksi tarmokas ja arvostaan tietoinen Alexandra van Gripenberg, naisasia-aktivisti ja kansanedustaja, vilahtaa molemmissa. Tampereen työväenteatterin huikean hieno Anna Liisa, jossa kirjailija itsekin on mukana, on sekin tuoreessa muistissa. Mikä parasta, Kuopiossa kiertelyn jälkeen oli helppo eläytyä Niemisen luomaan tunnelmaan, helppo nähdä sielunsa silmin Minna justeeraamassa kaupassaan, kävelemässä kirkon puistossa tai lukemassa uusinta näytelmäänsä komeassa keinutuolissaan, nuoret ihailijat ympärillään. Kuopion korttelimuseoon on muuten sisustettu hieno Minna Canthin huone, kannattaa käydä katsomassa jos sillä suunnalla liikutte!

Erityisesti pidin tässä Reetta Niemisen monografiassa siitä, miten Canthin tekstejä käsiteltiin. Nieminen tuo esiin taustoja ja Canthin tiedonhankintaa, ja antaa lukijan itse vetää johtopäätöksensä siitä, missä määrin tarinat perustuvat todellisiin tapahtumiin ja ihmisiin. Esimerkiksi Köyhää kansaa sai tästä mukavasti taustaa. Tuli oikein hinku lukea lisääkin Canthia. Vielä on useita novelleja ja pari näytelmääkin lukematta.

Isoin puute Niemisen kirjassa oli, että siinä ei ollut aikajanaa. Tekstissä vuosiin ei viittailla kovinkaan ahkerasti, ja minusta lukemista olisi helpottanut suuresti vaikkapa alkuun sijoitettu listaus tärkeimmistä käännekohdista ja teosten julkaisuvuosista.

Minna Canth on kiehtova tyyppi, jännittävästi ristiriitainen hahmo. Elämäniloinen ja tarmokas mutta masennukseen taipuvainen. Suomalaismielinen mutta kieliriidoille kylmä. Itsekeskeinen mutta kykenevä ylenpalttiseen ihailuun. Huumorintajuinen mutta herkkä loukkaantumaan. Ihanteellinen realisti? Käytännöllinen taitelija?

Kirjailija ja kauppias... nainen, ihminen.

Otanpa tähän loppuun vielä Niemisen valitseman sitaatin yhdestä Canthin kirjeestä:

Kun on 44 vuotta täyttänyt, ei ole jäljellä kuin 16 korkeintaan. - - Kuusitoista vuotta! Olkoon se tuommoinen väliaihe elämän ja kuoleman välillä. Reflektionin ja tutkimisen, selvityksen aika. Kokemuksiensa nojalla koettaa elämää ymmärtää, sen antamia oppia hyväkseen käyttää. - - Kun hiljenneet ovat intohimot ja myrskyiset tunteet, tuntee itsensä niin itsenäiseksi ja vapaaksi.
(s. 188).

Reetta Nieminen (1990). Minna Canth: Kirjailija ja kauppias. Otava. ISBN 951-1-10448-9.

P.S. Lämpimät kiitokset viimeisestä Ammalle, joka on Kähkös- ja Kuopio-opas vailla vertaa... ja muille symbosiumin osanottajille myös!

Lakanasiivet

Kuva/päällys: Otava/Piia Aho

Niin vain ne marraskuun kiireet ovat valuneet tänne joulukuunkin puolelle; taas meinaa jäädä kertomatta erinomaisistakin kirjoista. Mutta ei, otan itseäni niskasta kiinni ja raportoin ennen huomista teatterireissua romaanista Lakanasiivet. Tämän ostin kirjamessuilta ja alkuviikosta luin.

Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)

En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.

Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.

Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:

[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi  kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke. 

Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)

Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.

Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.

Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.

Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.

On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.

Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.

Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.

(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)

Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja  Jään ja tulen kevät

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!

Jään ja tulen kevät

Kuva: Otava

Jään ja tulen kevään myötä pääsin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa tavallaan lähtöpisteeseen, siihen kirjaan, jonka vuoksi sarjaa aloin lukea. Tämä sarjan kolmas osa on näet 101 naisten kirjan listalla. En kuitenkaan halunnut aloittaa keskeltä, joten luin ensin Mustat morsiamet ja Rautayöt.

Keväässä Tuomen perheen ja talon pihapiirin asujaimiston tarina jatkuu osapuilleen siitä, mihin edellinen osa Rautayöt päättyy. Anna on paremmin sovussa äitiytensä kanssa; vaikka arjen raaka raadanta väsyttää, tuntuu uusi työpaikka ravintolassa antavan ulottuvuutta elämään. Hänestä on tullut kaupunkilainen, oikeasti. Lassikin heräilee vähitellen vankileirin savisesta ahdistuksesta. Hilda ryhtyy mankelinomistajaksi, lähes porvariksi siis. Karjalan evakko Helvi joutuu sairaalaan, hänen tyttärensä Mari palaa pihapiiriin Hyvösten hoiviin.

Toimittajan rouvalla, Selma Lehtivaaralla, on tässä kirjassa selkeä rooli, samoin englantilaisella Mulliganilla, joka syksyllä asettuu kaupunkiin. Lehtivaaran rouva ottaa älykkään Juho-pojan sotakasvatikseen, kun poika ukkinsa luona on kovin heitteillä. Eletään rauhaa mutta leikitään englantilaisten ja saksalaisten sotaa. Englantilaismielisten ei pidä ajatuksistaan elämöidä, sillä valintaa tehdään nyt Hitlerin ja Stalinin välillä. Yksi uskoo asiaan, toinen ei - mutta vakain tuumin ja harkiten näyttävät päättäjät etenevän.

Köyhä ei muuta kaipaisi kuin ruokaa ja polttopuita. Rauhaa rakentaa omaa elämäänsä. Vain Sortavalaa ikävöivä Helvi tahtoo enemmän, tahtoo ja toivoo takaisin.

Jään ja tulen kevät nosti kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Kähkösen kerronta on rikasta ja kerroksellista. Historiallinen asetelma on itsestäänselvästi kiinnostava, ravintola Tatra luokka-asetelmineen kiehtoo, järven elämä nousee jännittävänä usvana kaupunkiin, aatteiden ja kulttuurin kirjo laajenee... Vaikka mitä olisi!

Poimin nyt vain yhden asian esille. Naisten välinen solidaarisuus tunki minun luennassani keskeiseksi teemaksi. Melkein kaikilla kirjan naisilla tuntuu olevan jonkinlainen yleinen sisaruuden tuntu, luokasta ja asemasta riippumatta. On kuin kaikki tunnistaisivat toisissaan yhteisyyden, joka syntyy kun elää paljolti muita varten: lapsia ja sukua varten, vastuuta toisista kantaen.

Kohtaus, jossa pyykkäri-Hilda ottaa asiakseen ravistella hereille masennukseen vajoavaa Selma-rouvaa, oli minusta kirjan kiinnostavimpia. Siinä myös tiivistyy upeasti Kähkösen tapa kätkä suuria tunteita ja suuria kysymyksiä viltin kulman alle; arjen asioista kasvaa peitto, joka kätkee suuret asiat. Ne ovat siellä näkymättömissä, antavat kätköstään muodon kokonaisuudelle.

Selman ja Hildan kohtaus on liian pitkä lainattavaksi, joten otan näytteeksi lukutoukan sydäntä lämmittävän intertekstuaalisen palasen. Tässä sairaudesta toipuva Anna lukee Selman hänelle lainaamaa kirjaa, Minna Canthin Työmiehen vaimoa:

Se oli niin kuin hänen elämästään. Ei niin että hän koskaan olisi joutunut sellaista kärsimään kuin nämä naiset - mutta hän oli aina luullut, että kirjoissa harhailtiin vain hulmuavien kaunokuvien maailmassa. Että kirjat eivät koskeneet häntä, että ne olivat syntiä. [--]

Hän nosti kirjan silmiensä eteen ja luki sitä harmain, mietteliäin silmin niin kauan kuin valoa riitti. Kun varhainen tammikuun pakkaspimeys laskeutui ja sulatti kirjaimet mustaksi massaksi, hän käänsi selkänsä huoneelle ja jäi tuijottamaan seinään. 

Miten avuton oli nainen, jos mies oli hulttio. Niin kuin oli se Risto. Kyllä sai se Johanna kärsiä. Ja lapsi. Nälkää näkivät, ei apua mistään. Vaikka nainen yritti, niin mies vain vei kaiken. Eivät rikkaat auttaneet, kun eivät ymmärtäneet, eivät osanneet katsoa maailmaa köyhän näkökulmasta. Kurjaa vaimoa auttoi vain Vappu, tavallinen naisihminen. (s. 162-163)

Aatteiden jauhamaksi moneen kertaan joutunut Anna löytää Vaimosta oman radikaalin aatteensa. Naisten pitää aina auttaa toisiaan, aina.

Nyt kun olen tottunut Kähkösen tyyliin, joka yhtenä hetkenä hersyy lyyrisen hentona ja toisena huastoo häppeemättä savvoo (meniköhän tuo oikein?), näitä kirjoja on tosiaan nautinto lukea. Koin Jään ja tulen kevään vähän edeltäviä osia hajanaisemmaksi, ehkä siksi että kerronta jakautui vielä useamman tärkeän hahmon kesken. Lievä hajanaisuus ei kuitenkaan haitannut lukukokemusta; Kevät piti otteessaan alusta loppuun.

Erinomainen romaani. Lakanasiivet seuraavaksi.

Sirpa Kähkönen (2004). Jään ja tulen kevät. Otava. ISBN 951-1-19748-7.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Iiris Pakarinen Kiiltomadossa
Kirsin kirjanurkasta löytyy Kähkösen sarjaa laajemmin käsittelevä juttu

Rautayöt

Kuva: Otava

Sirpa Kähköstä ryhdyin lukemaan useammakin bloggaajan yllyttämänä, ainakin Kirsi ja Salla ovat inspiroineet. Yksi Kähkösen romaaneista on 101 naisten kirjan listallanikin, mutta en halunnut aloittaa Jään ja tulen keväästä; sarjasta saanee enemmän irti jos lukee kirjat järjestyksessä. (Sattumoisin Kähkönen nousi esille vaikuttavana sodan kuvaajana myös lauantain printti-Hesarissa Jenni Linturin sotaa käsittelevän esikoisen arvion yhteydessä - nettiversioon Kähkönen ei mahtunut.)

Ensimmäinen osa Kuopio-sarjaa (Mustat morsiamet) on livahtanut blogin ohi elokuun luettujen listalle; osui hektiseen hetkeen. Kirjakokemusta kiire ei silti pilannut; tykkäsin kuin tykkäsinkin ja etsin heti seuraavan, Rautayöt.

Rautaöissä eletään vuoden 1940 kuumaa kesää, raudan maku suussa. Talvisota viipyilee mielissä, huokuu miehissä, välähtää kuvina ja ääninä arjessa. Uuden sodan kumu kuuluu jo jostain aistikynnyksen takaa.

Anna elää äitiyden arkea intensiivisimmillään, pienet vaativat ja tarvitsevat, eikä Anna enää oikein muista itseään. Kuka, miksi, mahtaa olla Anna? Uusi naapuri Helvi avaa ikkunoita muihin aikoihin ja paikkoihin, tuulettaa ahtaan pihapiirin tunkkaisuutta.

Pihapiiristä tulee muuten elävästi mieleen isäni äidin pihapiirin Kuopiossa, Jynkänkadulla. Google Mapsin perusteella on talo edelleen pystyssäkin (uudelleen maalattuna tosin!). Vahva tuttuuden tunne johtuu varmaan kielestä. Näen silmissäni puurakennusten neliön, sisäpihan rappuset, liiterin, kasvimaan. Tiedä häntä kuinka lähellä muistikuvani on todellisuutta tai Kähkösen tarkoittamaa... mutta maustetta se kirjalle antaa.

Enemmän kuin sodasta tämä kirja kertoo minusta ystävyydestä, äitiydestä ja perheeseen kuulumisesta, ja vähän myös rooliodotusten kanssa kipuilusta. Silti Rautayöt on ensisijaisesti kestämisen tarinaa. Päivästä toiseen jaksamista, hiljaista vääntöä nälkää ja hätää vastaan. Hallalta suojautumista.

- Oli minullakin kerran niitä haaveita, Hilda sanoi. - Vaan eipä oo ennee. Ne on liian vuarallisia tavalliselle naiselle.
- Mitä ne oli, Anna kysyi Liljan jalkaa silitellen, Hildaan katsomatta.
- En ikinä sitä kenellekään oo kertonut enkä kerro sinullekaan, Hilda sanoi, hyvin hiljaa.
He istuivat hiljaa, ja sitten Helvi karaisi kurkkuaan.
- Onkos siulla, Anna, haaveita, muita kuin se sairaala.
Anna sanoi vakavasti:
- On.
- No kerro, Helvi yllytti.
- Minä haluaisin sian. Minä elättäsin sitä tuossa liiterissä.
Helvi purskahti nauruun ja Hildakin kääntyi heihin päin ja veti suutaan vähän hymyyn.
- Voi sinnuu Anna, se ei varmastikaan oo vaarallista, Helvi sanoi ja taputti Annaa käsivarrelle. (s. 75-76)

Tällaiset romaanit saavat historian elämään. Myös kielestä pidin, vaikka ensimmäisessä kirjassa vähän vieroksuin alkuun runollisen ja rujon arkisen rinnakkaisuutta tekstissä. Kun vaihteluun tottuu, siitä syntyy jännää kontrastia; on kuin Annalla olisi ajatuksia ja tuntemuksia, joiden kuvaamiseen hänen sanastonsa, elämänpiirinsä ei riittäisi. Kirjailijahan se sieltä pilkistää, niitä kurottelee jostain, pukee sanoiksi. Hänen käsissään Annasta ja Hildasta tulee jotenkin elämää suurempia mutta samalla kouriintuntuvan aitoja.

En usko että vuoden 2011 nainen vuoden 1940 naista ilman tulkkia ymmärtäisikään. Hyvä että löytyy niitä, jotka uskaltavat mennyttä sukeltaa.

Sirpa Kähkönen (2002). Rautayöt. Otava. ISBN 951-1-18283-8.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Markku Soikkeli Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa

Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari ja Hanna

Olen löytänyt iPadin Todellisen Tarkoituksen: se on tehty kuljettamaan suurta kirjavalikoimaa pienessä tilassa. Kuusi lyhyttä lentomatkaa ja pari pitkää hotelli-iltaa hurahtivat mukavasti sähköisten kirjojen parissa. Kesken olevaan jättiklassikkoon en jaksanut nyt paneutua, vaan luinkin urakalla Canthin kirjoja, yhden scifin ja vielä palanpainikkeeksi lyhyen Jane Austenin kirjan.

Ettei blogitekstien ruuhka kasvaisi hillittömäksi, poikkean nyt tavoistani ja yhdistän yhteen kirjoitukseen kommenttini neljästä Minna Canthin teoksesta, joilla matkalla viihdytin itseäni. Latasin kaikki nämä iPadille luettuani Työmiehen vaimon.

Aloitan Köyhästä kansasta, jonka luin ensimmäiseksi. Se on surullinen kuvaus köyhän perheen elämästä: toivottomuudesta, nälästä, syrjäytymisestä ja myös siitä kuuliaisuudesta millä ihmiset osaansa alistuivat. Nälkäinen lapsi varastaa leivän ja saa vitsasta nälkäiseltä äidiltään; Jumalan lähettämiin koettelemuksiin pitäisi osata alistua. Minna Canth osaa kuitenkin herättää ovelasti lukijan epäilykset vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. (s. 42/224) 

Köyhää kansaa herättää hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Ilmari Kiannon Punainen viiva aikoinaan. Koskettaa. Kiukuttaa ja masentaa. Punaisen viivan luin aika nuorena, yläasteella, ja silloin lukukokemusta pehmensi käsitys, ettei tällaista enää Suomessa tapahdu. Nyt valitettavasti jo tiedän, ettei osattomuus ole täältä pohjantähden alta kadonnut. Sitä paremmin kolahtaa Köyhää kansaa.

Salakari oli e-kirjana julkaistu samoissa kansissa Köyhän kanssa, siksi päädyin lukemaan sen heti perään. Erikoinen yhdistelmä; en äkkiseltään nettiä selaamalla keksinyt selitystä näiden kahden niputtamiseen. Salakarin tarinassa on kyse enimmäkseen nuoren vaimon kevytmielisyydestä, vaikka suomalaiskansallinen aatekin vilahtaa sivuosassa. Ensivilkaisulla Salakari tuntuu aika tavalliselta moraalitarinalta, ja sankaritar on tyypillinen heikko, vaikutuksille altis nyyhkyromantikko. Välillä teksti liukuu todellisen harlekiinidraaman puolelle.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. 

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. 

"John, John" - hän kuiskasi. (s. 110/224)

Tarkemmin katsottuna moralistiseen Salakariin on sisäänrakennettuna tietty feministinen vire; Alman tyhjänpäiväisyys on yhteydessä hänen kyvyttömyyteensä löytää mitään todellista arvoa elämäänsä tekemisen kautta. Mies ajaa kansakunnan asioita, palvelusväki hoitaa lapset pätevästi - vaimolle jää läksyjen kuulustelu ja kauneus. Canth ei kuitenkaan siunaa Alman ratkaisuja, vaan antaa tämän kärsiä valinnoistaan.

Kauppa-Lopoa suositteli erityisesti Morre - kiitos siitä!  Tämä oli mielestäni erikoinen ja moniulotteinen tarina. Kauppa-Lopo on erikoinen romaanin päähenkilö sikäli, että hänen rumuudestaan ja epäsiisteydestään tehdään suuri numero.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten? Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin poulin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? (s. 4/81) 

Ulkomuodon vastapainoksi Kauppa-Lopon sydän on puhtainta kultaa, ja hänellä on vilpittömän sielun viehätysvoimaa. Lopon elämänfilosofia on ihastuttavan pragmaattinen. Nautin kovasti Kauppa-Lopon kyvystä hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Siinäpä oppia meillä tänäkin päivänä..

Kauppa-Lopon keskeisin teema tuntuu olevan hyväksyttyjen normien ja rajojen rikkominen. Kauppa-Lopo tuomitaan, koska hän ei pysy lestissään; viis siitä että poikkeamisen syy on hyvässä sydämessä tai tulokset hyviä. Niinpä maisterin lesken auttaminen tämän talousvaikeuksissa saa palkaksi vain halveksuntaa.

Kauppa-Lopoa kirjoittaessaan Minna Canth on ilmeisesti hyödyntänyt omia kokemuksiaan. Rouva Kortman, jonka puolesta Lopo myy taloa, on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään ja jäänyt siellä leskeksi lapsilauman kanssa: yhtäläisyydet Canthin vaiheisiin ovat selviä, vaikka Canth tuskin kirjoitti Kortmanin rouvassa itsestään. Vai olisiko älykäs nainen joskus joutunut miettimään omaa käytöstään jälkeenpäin ja kirjoittanut katumusharjoituksena itsensä ikävään valoon? Ehkä kyse on kuitenkin enemmän yhteiskuntaluokan kritiikistä.

Hanna on hieno romaani, perinpohjainen ja moniulotteinen tarina nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä. Tämänkin osalta kuvittelisin Canthin ammentaneen omista kokemuksistaan, sillä Hanna kaipaa koulutusta ja haaveilee opettajaseminaariin lähtemisestä kuten Minna Canthinkin teki. Hanna tosin ei pääse unelmaansa toteuttamaan; hän ei kykene Canthin tavoin taivuttamaan perhettään hankkeeseen. Wikipedian mukaan Hanna on eräänlainen vastaus Runebergin samannimiselle teokselle, mutta Canthin Hannassa Runebergin romanttista ideaalia lyödäänkin poskelle. Luonnon ja luontosuhteen kuvaus henkivät kuitenkin kansallisromantiikkaa. Järvi ja metsä, hiljaisuus, yksinkertainen arki - ne esiintyvät sielunrauhan tyyssijoina.

Nykypäivän näkökulmasta Hannan elämä ja asema perheessä ovat pöyristyttäviä. Haluan kovasti uskoa, ettei tyttölasta nykyään missään suomalaisessa perheessä laiteta veljensä piiaksi tuollaiseen tyyliin - toivottavasti ei! Naisen aseman kommentoinnin ohella Hannassa pistellään terävästi myös tekopyhyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.

Ruovat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät "vaan kodille". Eivät he sekaannu yleisin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. (s. 135/225) 

Hannaa voikin lukea myös kuvauksena pienen suomalaisen kaupungin ylemmän keskiluokan elämänmenosta Canthin aikoihin. Aina välillä, kuten esimerkiksi tuossa yllä lainaamassani kohdassa, tulee mieleen, että Canthin kaltaisen naisen on täytynyt välillä tuntea itsensä todella erilaiseksi, oudoksi omassa yhteisössään.

Canth ei ole juuri onnellisia loppuja harrastanut. Elämä ei ole reilua hänen kirjoissaan, eikä alistumisesta palkita. Monesti oikein tehneen ainoaksi iloksi jää tietoisuus omasta oikeasta valinnastaan. Kaikissa näissä kirjoissa on vahva kyseenalaistamisen tuntu, rivien väleistä nouseva vaatimus, että jonkin täytyy muuttua. Harvoin onnistuu kirjailija yhtä tehokkaasti nostamaan esille epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka välillä mennään saarnan puolelle, terävin kärki on asiantilojen uskottavassa esittämisessä. Canth ikäänkuin nostaa normaalin esille, riisuttuna ja kiillotettuna, ja pakottaa katsomaan sitä.

Tekstinä näitä on vähän vaikea kommentoida. En tiedä onko hedelmällistä vertailla kirjoittamisen tyyliä kun ajallinen etäisyys nykyisiin kirjoittajiin on niin pitkä. Pitäisi olla huomattavasti parempi 1800-luvun kirjoitusten tuntemus, jotta Canthin tyyliä voisi oikeudenmukaisesti pohtia. Sen verran totean, että lauseet ovat mukavasti rytmittyviä ja yleensä konstailemattomia. Tarinaan pääsee sisälle ilman ponnistelua. Suomi on vanhahtavaa muttei arkaaista.

Olen todella iloinen, että luin nämä kirjat; löysin mielestäni niiden myötä jotain oleellista suomalaisesta kirjallisuudesta. Kun Canthin työt suhteuttaa niiden kirjoittamisen ajankohtaan, on helppo nähdä että hän oli jättiläinen, harppauksen omaa aikakauttaan edellä.

Hämmästelen silmät ymmyrkäisinä sitä, miten ajankohtaisilta nämä teokset vieläkin tuntuvat. Tekstien iättömyys kertoo, että Canth kirjoitti realismia sanan syvimmässä merkityksessä, ihmisten kuvaajana. Ehkä se kertoo myös, ettei suomalainen yhteiskunta ole muuttunut ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Olemme ehkä onnistuneet korvaamaan vanhat tekopyhyydet uusilla? Jos ennen Herra koetteli, nyt koettelevat markkinavoimat -

Näiden jälkeen täytyy lukulistalle ottaa Runebergin Hanna (ihan vertailun vuoksi), ja harkita täytyy myös Minna Canthin kirjeenvaihtoon perehtymistä. Sitä on nettitietojen mukaan julkaistu kahdessakin kokoelmassa.

Minna Canth (2004, alkuperäiset 1886 ja 1887). Köyhää kansaa; Salakari. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1889). Kauppa-Lopo. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1886). Hanna. Project Gutenberg eBook.

P.S. Kaikki nämä teokset löytyvät ilmaisena verkosta, ilman lukulaitteita, niille jotka jaksavat lukea koneen näytöltä pidempiä tekstejä. Klikkaa vain kirjan nimeä.