| Kuva: Kirjapaja |
Katriina Järvisen ja Laura Kolben Luokkaretkellä koostuu yhteiskuntaluokkiin liittyvistä, osittain omaelämänkerrallisista esseistä, joita ryyditetään teemahaastatteluin kerätyllä tiedolla. Ote on kokemusperäinen, välillä tunnustuksellinenkin, mutta samalla teoreettisten luokkakäsitysten informoima. Järvisen ja Kolben mielenkiinnon kohteena ovat suurten ikäluokkien lapset, hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneet, 60- ja 70-luvuilla kasvaneet. Kirjassa pohditaan mm. kouluttautumista ja sen merkitystä, työhistoriaa, tapoja ja sanastoa, maaseudun ja kaupungin eroa, sanattomia sääntöjä.
Molemmat käsittelevät yliopiston vaikutusta ja akateemisen maailman kohtaamista, joskin näkökulmat ovat kovin erilaiset. Järvinen kohtaa omista työväenluokkaisista lähtökohdistaan aivan erilaisen maailmaan yliopistolla kuin Kolbe, jolle sivistyksen vaalimisen ja akateemisen tradition kutsu kaikuu kirkastavana. Akateeminen konteksti sallii tasaveroisen kohtaamisen luokista piittaamatta - mutta jotkut puhuvat norsunluutorneissa äidinkieltään, toiset vahvalla aksentilla. Omistavaan luokkaan kuuluminen on omistavaan luokkaan kuuluvien näkökulmasta valintakysymys, muiden mielestä olosuhdekysymys. Keskustelut eivät kohtaa.
Luokkaretki herätti monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Opintietä käsittelevä osuus sai muistelemaan kasvatustieteen opintoihin liittyvää esseetä, jossa kirjoitin sukuni naisista. Isoisoäitini kävi kiertokoulua nelisen viikkoa - isoäitini kansakoulun (vaikka löysikin vanhemmiten työväenopistot ja kirjastot) - äitini oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas ja maisteri. Minun tullessani kouluikään oli juuri siirrytty peruskouluun. Vuosien mittaan oli muutettu torpasta esikaupunkiin ja lähiöihin. Luokkaretken jäljiltä mietin, että tarina on kovin tyypillinen suomalainen tarina; juuri näin täällä on keskimäärin mennyt. Ei ihme, että minulla on vaikeuksia hahmottaa luokkasuhteita. Sukuni on kulkenut tasatahti urbanisoituvan, kouluttautuvan, vaurastuvan, paisuvan keskiluokan kanssa.
Kirjoittajat onnistuvat vakuuttamaan mitä tulee perinnölliseen sosiaaliseen pääomaan. Totta kai on helpompaa elää 'yläluokan' piirissä jos ymmärtää säännöt, on imenyt ne itseensä äidinmaidossa. Totta kai auttaa jos vanhemmat tuntevat oikeat ihmiset ja tuuppaavat oikeisiin harjoittelupaikkoihin, neuvovat ja tukevat oikeissa valinnoissa.
Tunnistan ilmiön - vaikka en oikein saa lietsottua itsessäni luokkavihaa sen pohjalta. Kyllä, jotkut opiskelukaverini ovat kotonaan ihan erilaisissa tilanteissa kuin minä ja edustavat ihan erilaisia taustoja. Mitä sitten? Pitäisikö minun kadehtia heiltä sukkatietoisuutta (vain Boss kelpaa) tai grafiikkastressiä (mistä galleriasta tuo...)? Pitäkää pellavaliinanne, hyvät ystävät; minä muistelen työväennäyttämöiden hikisiä teatteripäiviä yhteislauluineen...
Luokkatietoisuuteen tuntuu liittyvän vahva käsitys siitä, että on jokin oikea (paras?) habitus, jokin yläluokkaisen tietoisuuden ja käyttäytymisen ja elämäntavan hyve, johon kaikkien pitäisi pyrkiä. Jossain on siis yleinen tyylikkyyden ja tavoiteltavuuden standardi, jota vasten mitataan kiipeämistä luokka-asteikolla. Missä se on? Kuka sitä edustaa? Voiko sen saavuttaa jos ei ole syntyjään ruotsinkielisestä aatelissuvusta? Ja miksi ihmeessä me stressaamme tällaisesta kun isompiakin ongelmia maailmassa on?
Minusta luokkatietoisuus, luokkien vastakkainasettelu kumpuaa pohjimmiltaan taloudellisen tasa-arvon puutteesta. Kasvavat suhteelliset tuloerot satuttavat. Sosiokultuurisella taustalla on viime kädessä juuri niin paljon merkitystä kuin haluamme sille kollektiivisesti antaa; rahalla on suorempia ja käytännöllisempiä vaikutuksia.
Enemmän kuin agraari-Suomesta peräisin olevia vanhoja railoja suren tämän päivän kasvavia mahdollisuuksien eroja. Kun Neidit halusivat opiskelemaan Tampereelle, meidän oli mahdollista järjestää se. Ei kevyesti eikä ilman melkoista miettimistä... mutta mahdollista kumminkin. Monelle muulle perheelle lukion käyminen toisella paikkakunnalla olisi yksinkertaisesti mahdotonta. Oli halua tai ei. Mahdollisuudessa konkretisoituu eriarvoisuus.
Sitten se vaikeampi asia. Vaikken totisesti yllyttänyt muuttamaan kotoa 16-vuotiaana, on oma sosiokulttuurinen piiloviestini epäilemättä tehnyt myyräntyötään kaikki nämä vuodet. Opiskelu on ollut minulle niin tärkeää, että olen tehnyt sitä iltaisin ja viikonloppuisinkin; ilman muuta lapset ovat sen huomanneet. Olen vienyt pentueeni kaupunkilomalle mummolaan joka kesä, opettanut kulkemaan omin päin junalla, pakottanut pitämään kirjaa taskurahojen käytöstä, lykännyt englanninkielisiä kirjoja kouraan ja raahannut kotiin ulkomaisia vieraita.
Opituilla malleilla on väliä. Olen siirtänyt omia koulutuksen ja itsenäisyyden standardejani Neideille. Halu lähteä on kenties kotoisin samasta paikasta kuin mahdollisuuskin lähteä.
Ajatus periytyvästä asemoitumisesta ei siis ehkä ole ihan niin puppua kuin haluaisin uskoa. Se on huolestuttava ajatus. Samalla, käsittämällä halun lähteä ja mahdollisuuden lähteä positiivisena asiana, teen omaa luokitteluani.
Mutta vieläkään en osaa ajatella tätä luokkakysymyksenä. Luokan tutkiminen ja luokkaan keskittyminen hämärtää kaiken sen yksilöllisen ja perhekohtaisen eroavaisuuden, jota pidän viime kädessä tärkeämpänä. Se on yhtä hämäävää kuin kaikkien maahanmuuttajien, kanadalaisista ghanalaisiin, käsitteleminen yhtenä ryhmänä. Ja itse käsite on älyllisesti hämärä, tomuinen, epätäsmällinen. Luokasta kirjoittavat - myös Järvinen ja Kolbe - vaihtavat sujuvasti taloudellisesta ulottuvuudesta sosiokulttuuriseen. Siinä on velmuilun tuntu: toisaalta puhutaan luokan pysyvyydestä (synnyt johonkin luokkaan), toisaalta luokasta taloudellisena tilana. Litrat ja kilot menevät sekaisin... vaikka syy-yhteyttä olisikin, ei sitä liene syytä ymmärtää luonnonlaiksi.
Synnynnäisen aseman ja taloudellisen tilanteen välistä yhteyttä särjettiin hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, luomalla sitä mahdollisuuksien tasa-arvoa kouluttautumisen kautta. Nyt näyttää kelkka kääntyneen:
On palattu perittyjen ammattien aikakauteen - opintiet ovat sulkeutumassa. Säätyjen ja luokkien tilalle ovat tulleet perhetraditiot ja professiot. Koulu-uudistus ei onnistunut poistamaan kodin merkitystä sosiaalisen pääoman tuottajana. Ammatit alkavat periytyä, palkkakuilu levenee. Erot hyvien ja huonojen osoitteiden välillä kasvavat. (s. 72)Jos opintiet ovat sulkeutumassa, se on poliittinen päätös, asenneilmaston tuote. Miksi kurjistetaan lapsiperheitä, miksi leikataan koulujen resursseja? Miksi tehdään rahasta arvostettua - miksi rapujuhlista standardi? Kuka saa määritellä kalliin osoitteen hyväksi? Mitä oikein ovat arvomme tänään, ja mikä niitä muutti, jos BB-julkkiksen ura näyttää oikotieltä onneen...?
Luokkaretki ansaitsee hatunnoston; kirja ainakin provosoi miettimään omia arvoja ja asenteita! Se on myös mukavan leppoisasti kirjoitettu, henkilökohtainen ja helposti lähestyttävä kirja yhdestä suuresta suomalaisesta tabusta.
Katriina Järvinen & Laura Kolbe (2008). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykypolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja. ISBN 978-951-607-805-5.
Arvioita:
Heikki Hiilamo Hesarissa
Riitta Korhonen Talouselämässä
Hilkka Helsti, Kasvatus & aika
Kirjavinkit