Rexi on homo ja opettajat hullui!

Luin ilman suurempaa ennakkoharkintaa Aino Kontulan kirjan Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja, joka on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kuvaus seiskaluokkalaisen kouluvuodesta. Elämää suurempi lukukokemus se ei ollut, mutta aihepiiri kiinnostaa sen verran, että piti kirjastolla käydessä lainata myös opettajan näkökulmasta kirjoitettu variaatio teemasta samalta tekijältä: Rexi on homo ja opettajat hullui!

Aihepiirin keskivahva tuntemus taisi olla haitaksi; silmien avaajana peruskoulumaailmaa (vielä) heikommin tunteville Rexi on homo varmaan toimii. Minulle tuli siitä vain lievästi paha olo. Rexin huumori on kuivaa, välillä kirpeän katkeraa. On kuin ei kirjoittajakaan jaksaisi ihan täysillä nauraa. 

Rauha seisoo kateederin edessä nyrpeänä. Hän on saanut omasta mielestään aivan liian huonon numeron, vain seiskan? Rauha, sinä olet jatkuva valittaja! Minun mielestäni seitsemässäkin on yksi liikaa. Et tee kotitehtäviäsi ja mariset tunneilla, ettet muka osaa. Rauha, sinä et viitsi! Rauha, sinä haluat kaiken ilman vaivaa ja ponnisteluja ja minä en pidä sinun nyrpeästi ilmeestäsi, minä ajattelen, mutta en sano sitä, vaan: "Tässä on Rauha kulta koo kevätlukukausi edessä. Sinlla on hyvät mahdollisuudet korjata numeroasi ylöspäin, koska sinä olet älykäs tyttö”, ja hymyilen Rauhalle niin kauniisti kuin ikinä osaan.
Teppo astuu luokkaan ja tervehtii iloisesti: ”Terska! Se on osa miehen sukupuolielintä. Oletko koskaan nähnyt?” En ole kuulevinani.  (s. 33)

Rexi on sekä heikompi että vahvempi teos  aiemmin lukemaani verrattuna, ehkä siksi, että se on päiväkirjan oloinen, ei vain päiväkirjan muotoon kirjoitettu. Rexiin on jäänyt hajanaisuutta ja toistoa. Toisaalta koko lukukokemusta leimaa ajatus, että tässä on takana todellisuus: vaikka teos on fiktiivinen, kirjan on katsottu heijastelevan tekijänsä pitkää kokemusta peruskoulutyöstä.  

Lievästi pettynyt olo tästä jäi. Niin jäi edellisestäkin kirjasta.

Ehkä Harjukaupunki asetti Kirjatoukan esteettisen termostaatin oudoille säädöille... ja nyt täytyy hiljalleen palautua tavallisemmalle tasolle.

Aino Kontula (2006). Rexi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Helsinki: Ajatus Kirjat. 

Hesarin kommentit ovat aika neutraaleja. 

Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja!

Neiti B valitsi marsulle ruokaa eläinkaupassa pidemmän kaavan mukaan, joten jouduin odottelemaan naapurissa (kirjakaupassa) ylimääräisen varttitunnin. Pakko mikä pakko. Alekoria penkoessa käsiin jäi Jari Tervon Koljatin lisäksi myös Aino Kontulan yläastekuvaus. Muistin pokkaria pidellessäni, että olin joskus tuhat vuotta sitten kuullut Kontulan esikoisesta (Reksi on on homo ja opettajat hullui) ja aikonut epämääräisesti lukea sen. Aikomukseksi on jäänytkin, mutta nyt ostin vastustamattomalla kahden euron hinnalla tämän uudemman teoksen.  

Neiti A luki kirjan kotona ja kommentoi: ihan hauska mutta aika rankka. Tarkennuksia tivatessa tuli selvennystä: siis sillain vähän masentava. Miten niin? No siis se perhe ja kaikki. 

Piti sitten itsekin lukea. 

Ei eläinkokeita kertoo seitsemättä luokkaa kituuttavan Nikon tarinaa päiväkirjan muodossa.  Isä on kateissa, äiti karkailee risteilyille ja unohtaa ruokahuollon, veli elää pepsimaxilla ja rikkoo koulun ikkunat, naapuri opettaa paistamaan kananmunan. Pääosassa on kuitenkin jättiläiskoulu, sen eläintarhameininki ja ihanan ravitseva, säännöllisesti tarjottava kouluruoka. Vain tilliliha on vastenmielistä, sillä se näyttää räkäklimpeiltä kirjan välissä, ylempiluokkalaiset kun tunkevat annoksensa mopon reppuun. Opetus on puhtaasti taustamelua.

Tietyt maneerit kirjassa ärsyttivät, erityisesti lempinimien jankkaava toistaminen. Elina Elza Puro ja Alexi Rolexi Kari ja Metsämarja Manzikka Aho ja Jussi Muussi Järvi... Ehkä olen vain liian vanha nauttiakseni näistä vitseistä. Päiväkirjamerkintöihin perustuvassa rakenteessa pikkunokkelakin teksti on kuitenkin luettavaa. 

Tiistai, lokakuun 10.
Aleksis Kiven päivä. En tiedä, kuka hän on, mutta koulun lippu ei ole puolitangossa. Hänen täytyi siis elää.  (s. 62) 

Loppujen lopuksi tuumin, että neiti A:n analyysi on osuva. Ei eläinkokeita on ainakin melkein hauska - ei järisyttävä - ja nuorten kirjaksi aika rankka. Mutta toisaalta, eipä taida meikäläinen olla oikea henkilö nuorten kirjojen rankkuutta arvioimaan. *köpittelee keppinsä kanssa pois*  

Laitan Aino Kontulan esikoisen uudestaan to do -listalle. En odota siltä suurempia esteettisiä elämyksiä, mutta aitous ja yläkoulu kiinnostavat. 

Aino Kontula (2007). Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja! Helsinki: Ajatus Kirjat, Gummerus.

Suvi Ahola on arvoinut Hesarissa.