Toukokuun tarina

Uusteollinen sisustus. Saa kopioida.

Tämä toukokuu on vilahtanut ohi lähes huomaamatta. Olo on kuin Kanilla Ihmemaassa. "Olen myöhässä, olen myöhässä!" Kauhea kiire, kello kädessä paikasta toiseen. Olen käynyt toukokuussa Tampereella ja Tanskassa, mutta ennen kaikkea muuttanut (lähes)valmiiseen remonttikohteeseeni.

(Lähes)valmiina se tulee pysymäänkin vielä pitkään, sillä nyt kun olen päässyt kahden asunnon loukusta, huomaan remontti- ja järjestelyenergian haihtuneen. Uusi laatikosto lojuu eteisen lattialla pahvilaatikossaan, muuttotappiona syntynyt kolhu seinässä odottaa maalia jo toista viikkoa, ja nuo kuvan uusteolliset lamput taitavat nekin koristaa olohuonettani vielä tovin. Ajatuskin uusien hankkimisesta ja kiinnittämisestä väsyttää.

Olen perinpohjaisen kyllästynyt remontoimaan; on totta vie aika palata lukemisen pariin.

Toukokuussa en lukenut kovin järisyttäviä kirjoja, yhtä* lukuunottamatta. Keskittymiskyky ei riittänyt, joten turvauduin helppoihin teksteihin, enkä niistäkään saanut kirjoitettua, ainoana poikkeuksena Josephine Tey Ajan tytär. Blogiaikani heikoin esitys! Luojan kiitos loma lähestyy.

Luettu muttei blogattu:

Pentti Pirhonen. 1981. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla. Todellisuuteen pohjautuava romaani kuohuvalta kolmekymmenluvulta. Kollega oli huomannut viehtymykseni traagisiin naisten elämänkertoihin - tulihan tässä luettua Vietnamin sodasta ja kulttuurivallankumouksesta - ja ehdotti, että kokeilisin jotain vähän läheisempää. Arsenikkia Lapuan patruunatehtaalla kertoo tarinan Jenny Anttilasta, joka 30-luvun tulenarassa poliittisessa ilmapiirissä joutui syytetyksi patruunatehtaan johtajan myrkyttämisestä. Puna-agenttien kätyriksi leimatun maalaistytön tarinassa on kieltämättä jotain kiehtovaa, etenkin kun alkukeväästä luin Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit. Mutta varoituksen sana: kerronnallisesti ja kirjallisessa mielessä Pirhosen romaani jättää paljon toivomisen varaa. Arsenikkkia oli kyllä kiinnostavaa luettavaa... mutta viehätys perustui jokseenkin täydellisesti tarinan historialliseen todellisuuspohjaan.

Deporah Rodriguez ja Kristin Ohlson. 2008. Kabulin kauneuskoulu. Hah, voisin copy-pasteta edellisen kommenttini tähänkin: viehätys perustuu tarinan todellisuuspohjaan. Rodriguezin Kauneuskoulu kertoo kampaajasta, joka ryhtyy parantamaan afgaaninaisten olosuhteita kouluttamalla heistä kauneudenhoidon ammattilaisia. Kauneuskoulu on helppolukuinen ja aiheensa puolesta kiinnostava, mutta totta vie... päähenkilö emotionaalinen maailma on minulle niin käsittämätön, että fiktiivisenä teoksena lyttäisin tämän täysin. Eipä siinä mitään, todellisuus on tarua ihmeellisempää, ja Kauneuskoulussa jaksaa kiinnostua sen tapahtumapaikasta. Afganistanin arjen ja amerikkalaisen kampaajan kohtaaminen on vähän kuin auto-onnettomuus. Ei voi olla tuijottamatta, vaikka epämääräisesti tuntuu, että tämä ei ole ihan hyvien tapojen mukaista. Maksoin Kauneuskoulusta jossain kolme euroa, hintalapun mukaan. Kyllä se sen väärti oli, ehkä neljänkin, eikä ainakaan tarvinnut vaivata väsynyttä päätä liian haastavalla kerronnalla. Susa taisi pitää vähän enemmän.

Pentti Olavi Syrjälä. 2005. Kävelyllä. Tämän runokirjan sain lahjaksi, ja kun se tuntui käsittelevän itsellenikin ajankohtaisia avioeroaiheita, luinkin sen saman tien. Syrjälän runojen tunnetiloihin en enimmäkseen  samaistunut, mutta ilmaisu on helposti lähestyttävällä tavalla riisuttua, sellaista joka tavoittaa vähän keskinkertaisemmankin runonlukijan. Osa runoista jätti kylmäksi - kuten aina! - mutta osa kosketti. POD-runokirjaksi ansiokas jos minulta kysytään. (Ai niin, pitänee lisätä: en siis saanut tätä kirjailijalta itseltään... :D)

Eeva Tenhunen. e-kirja 2012, alkuperäinen 1978. Hyvän tytön hautajaiset.  Tenhusen vanha dekkari tarttui Elisan tarjouksesta mukaan jossain vaiheessa kevättä. Nykyaikaisella Kanilla ei Ihmemaassaan ehkä ole aina kelloa, mutta kännykkä kyllä, ja kännykässä Elisan e-kirjasovellus. Niinpä Hautajaiset tuli luettua kun huomasin olevani poissa kotoa ilman kirjaa. Kiltti tyttö kuolee epäilyttävissä olosuhteissa. Tarmokas äiti ei ole itsemurha-ajatukseen tyytyväinen, ja rikoskomisario Martti Halla lähetetään setvimään asiaa epävirallisesti, hänen vaimonsa Liisa kun on perheen tuttu ennestään. Hyvin tyypillistä Tenhusta, arkkityyppistä ryyppäävine taiteilijoineen ja katkerine vanhapiikaopettajineen, mutta mukavan sujuvaa silti. Sitä paitsi näissä vanhemmissa suomalaissa dekkareissa on tiettyä paperinmakuista viehätystä. Hautajaisetkin on nyt hienosti patinoitunutta ajankuvaltaan. Loppuratkaisu kutkutti mukavasti.

Agatha Christie. 2010, alkuperäinen 1934. Askel tyhjyyteen. Äänikirja. Vielä löytyi yksi Lars Svedbergin lukema Christie, jee! Tämän säestyksellä pakkasin entisen kämppäni muuttolaatikoihin. Askel tyhjyyteen on minusta eritysen mukava klassinen dekkari. Ensinnäkin juoni on juuri niin melodramaattinen kuin vain voi olla: testamentteja, kohtalokkaita naisia, viimeisiä sanoja, vähämielisiä ystäviä, vanhoja pappiloita, pahaenteisiä hullujenhuoneita... Toiseksi, siinä on söpö luokkarajat ylittävä romanssi. Kolmanneksi, ruumis löytyy golfkentältä. Loistavaa. Suosittelen. Salla kuunteli tämän viime vuonna.

Marko Kilpi. 2011. Elävien kirjoihin. Äänikirja. Tykkäsin Marko Kilven Kadotetuista, jonka poimin mukaani viime kesänä Kuopiossa käydessäni, joten Elävien kirjoihin oli oikea löytö äänikirjahyllystä bongattuna. Nyt vanhempi konstaapeli Olli Repo pääsee mukaan huumerikosten tutkintaan. Vankilassa lapsen saanut huumerikollinen yrittää opetella tavallisten ihmisten tavallista elämää. Huumeliigan rahoittaja hakee jännitystä ja lisätuloja. Yksinäinen poliisi melkein päästää jonkun lähelleen...  Äänikirjana Kilven teksti oli aavistuksen haastavampaa seurattavaa kuin Christien leppoisa eteneminen, ja ajoittain kärsin kärryiltä putoamisen tunteesta. Varsinkin keskivaiheessa ja loppua lähestyttäessä olin välillä niin pihalla että tontin raja tuli vastaan. Kokonaisuutena ottaen tykkäsin silti tästä. Vaikka Kilven dekkareissa on jotain aavistuksen telkkarisarjamaista tai elokuvamaista, niiden suorasukainen tekemisen meininki toisaalta miellyttää. Kilven ihmiset ovat ehkä vähän ohuita, mutta he ottavat kantaa, eivät vain sanoissa vaan myös teoissa. Kirsi luki kirjamuodossa ja osuu minusta oikeaan arviossaan... ja hänen juttunsa jälkeen minullekin selvisi vihdoin, että tästähän on tehty jo elokuva, nimellä 8-pallo. Duh.

Jane Austen. 2008, alkuperäinen 1813. Pride and Prejudice. Kyllä, luin sen taas. Kaikki täällä sanottu pätee edelleen, paitsi että nyt luin Neideiltä lahjaksi saamaani kaunista uutta painosta, jossa on sivukaupalla selitysliitteitä ja loppuviitteitä. P&P on minun kevätväsymyskirjani; silloinkin kun minkään muu lukeminen ei tunnu onnistuvan, jaksan keskittyä Austenin kirpeänsuloiseen ihmiskuvaukseen. Ja nyt kun minulla on tämä ekstrahienokappale, tiedän senkin että Darcy on oikeasti superrikas, among the 400 wealthiest families in the country.

Austen paikkasi keskittymiskykyni siinä määrin, että palasin Karen Lordin Redemption in Indigon pariin (*tämä on se yksi) ja luin sen eilen loppuun. Kuuluisi siis toukokuun listalle... mutta hieno romaani ansaitsee kunnollisen kuvauksen. Kirjoitan siitä ensi viikolla vaikka henki menisi.

Alkavan kesän kunniaksi loppuun vielä maisemakuva. Kerroin taannoin, että mieleni lepää Seinäjoen keskustan maisemissa (kun niitä katsoo oikeista kulmista) ja joistain kommenteista olin aistivinani pientä epäilyksen häivää...

En ole kummoinen valokuvaaja, mutta pakko tämän verran on todistella; kas tässä Pajuluoman rantapolkua alkuillan valossa, Lakeuden ristin lähellä.

Eikä tässä hetkessä puiden lähellä
     ole yhtään ongelmaa. 

(Pentti Olavi Syrjälä, Kävelyllä, s. 21)

Kesäistä kesäkuuta!

Kadotetut

Kuva: Gummerus

Sarjassamme aukkoja kirjallisessa tietoisuudessa: huomasin Kuopiossa käydessäni, että sellainenkin suomalainen dekkaristi on kuin Marko Kilpi. Mies vaikuttaa Kuopiossa ja on ilmeisesti suuresti suosittu. Ups. Vaikka kuinka paljon lukisi, enemmän on näemmä lukematta. Ja vaikka kuinka seuraisi kirjablogeja, eivät vaan jää kaikki nimet mieleen.

(Kuopiossa näkyi mainoksia Dekkariseikkailusta, joka perustuu Kilven kirjoihin. Näitä ilmeisesti järjestetään monella paikkakunnalla - vau! Pitääpä ottaa selvää josko tuollaiseen joskus pääsisi mukaan. Ilmeisesti pitää kuitenkin olla ryhmä, jolle ohjelma tilataan. Miten on kamut, kiinnostaisiko vaikkapa ilta Anna Laineen seurassa?)

Olin eksyä aiheesta. Marko Kilpi. Kävin kahden bloggarikolleegan kanssa Kuopiossa pikkuisessa kirjakaupassa, josta tarttui mukaan myös Kadotetut, Marko Kilven toinen romaani. Oli juuri sopiva jännärifiilis, joten luinkin sen saman tien.

Keskushenkilö on vanhempi konstaapeli Olli Repo, joka on ennen poliisiksi kouluttautumistaan tehnyt uraa mainosmaailmassa. Ollin avioliitto on kivillä* mutta työ maistuu, ja hyvä niin, sillä sitä riittää. Kadotetuissa etsitään kadonneita ihmisiä ja kadonneita sieluja. Kilpi pohtii ansiokkaasti julkisuutta ja sen arvostusta. Miksi julkisuus tuo kunnioitusta, miksi kaikkien on oltava parempia kuin muut, miksi nyöryyttäminen ja valta vetävät puoleensa? Miksi yhden on niin helppo olla julma, miksi toinen katoaa mielikuvitusmaailmaansa?

Juonen tempoa pitää oikein erikseen kehaista. Tapahtumia riittää. Aina kun luulee, että nyt tuli suvanto, Kilpi nostaa kierroksia ja vauhti kiihtyy taas. Vastapainoksi actionille Kadotetuissa tarjoillaan pari vatsaa vääntävää tuskan kuvausta ja ainakin tusina Ollin filosofista pohdintaa. Henkilöhahmona Ollista jääkin vähän ristiriitainen kuva. Hän vaikuttaa yhtä aikaa empaattiselta mietiskelijältä ja testosteronihuumuiselta nyrkkisankarilta. Mutta ehkä pieni hämminki päähenkilön persoonassa on plussaa. Kaikkihan me olemme monenlaisia, useimmiten yhtäaikaa. Koska Olli on ainoa henkilö, josta oikestaan luonnekuvaa tehdään, ehkä on ymmärrettävää, että hän on sitäkin mutkikkaampi.

Kadotetut ei tapahdu mitenkään leimallisesti Savossa. Vaikkapa Kähköseen verrattuna tämä on neutraalisti yleissuomalaista tekstiä. Varmaan ihan hyvä ratkaisu dekkarissa. Teksti on sujuvaa, varsinkin dialogi kaikui minusta aidolta, eikä kliseitä ole kuvailussakaan ihan kohtuuttomasti viljelty.

Ovi aukeaa jälleen ja laiha, pipopäinen, hädin tuskin pariakymmentä täyttänyt nuori mies yrittää tukevassa humalatilassa survoutua sisään ylisuurissa vaatteissaan. Tällä kertaa järjestyksenvalvoja myöhästyy ja joutuu kaapimaan miehen takaisin, silä tämä on ennättänyt jo ottaa pari horjuvaa askelta sisäänpäin. 

- Älä vitun apina käy tekstiiliin, pipopää kimittää ja yrittää ravistautua irti tiukkenevasta hallintaotteesta. - Mä hommaan sut saatana viralta! Sä et tiedä, kuka mä oon. Mun kanssa ei leikitä. 

- Ole mun puolesta vaikka Azerbaidžanin keisari, mutta tänne et tule piipittämään. (s. 135)

Kilven ammattiosaaminen näkyy poliisin varusteiden ja toiminnan kuvauksessa. Organisoituminen takaa-ajoissa ja sisäänmenoissa, piikkimatot ja käskytykset, kaikki on ainakin maallikon silmään erittäin uskottavaa ja yksityiskohtaista. Ainoa, mikä minua mietitytti, oli Ollin oma-aloitteinen sotkeutuminen rikostutkintaan. Muista dekkareista olen saanut sen kuvan, että partiopoliiseilla on muuta tekemistä, mutta Kadotetuissa Olli on yhtenään suorastaan juoksuttamassa rikostutkijoita ja soosaa itse vaistonsa ajamana pitkin ja poikin kadonneita etsimässä.

No joo, kaipa Kilpi tietää paremmin mikä poliisin organisaatiossa on mahdollista ja mikä ei. Ehkä tässä pätee se vanha sääntö: helpompi saada anteeksi kuin saada lupa, ainakin jos on oikeassa.

Kaikkiaan tämä oli minusta hieno kirja lajissaan; muutama piirre vähän särähti mutta kokonaisuus pelitti niin hyvin ettei haittaa. Tuli luettua loppuun kuin huomaamatta. Ilman muuta pitää lukea lisääkin näitä Kilven juttuja. Kadotetut on vähän kuin ruotsalaiset dekkarit, ottaa kantaa yhteiskunnalliseen ilmiöön muttei teeskentele antavansa valmiita vastauksia. Matti Yrjänä Joensuun hahmojen psyykkinen syvyys tästä puuttui, mutta ehkä se on hyvästä. Harjunpää-kirjat ovat välillä melkein liian kipeitä.

Marko Kilpi (2009). Kadotetut. Gummerus. ISBN 978-951-20-8317-6.

Arvioita:
Jouni Mölsä Hesarissa
Asta Tenhunen Savon Sanomissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Amma Amman lukuhetkessä

*Julistan kisan: mainitkaa onnellisessa avioliitossa eläviä fiktiivisiä poliiseja. Ei tule nyt muita mieleen kuin Harjunpää...