Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua

Huikea huhtikuu

Seinäjoella nähtiin kuulema sushia. Vappupöydissä ainakin!

Hiphei tälle huhtikuulle, se melkein lupailee paluuta normaaliin lukutahtiin, vaikka bloggaamiseen ei ole tahtonut aika riittää. Uusvanhan asuntoni remontti jatkuu näillä näkymin osapuilleen yhtä kauan kuin avaruuden valloitus. Tai ainakin kolme viikkoa kauemmin kuin oli tarkoitus, mikä kärsimättömän ihmisen silmissä on pienehkö iäisyys. Jonain päivänä kaikki valmista. Sitä odotellessa toivon, että kalusteiden kokoamisohjeita olisi yhtä mukava lukea kuin romaaneja.

Asiaan. Selkeää suosikkia ei huhtikuulta nouse, sillä jotenkin tässä kuussa lukemani kirjat tuntuvat kuuluvan niin eri lajeihin, että en osaa niitä järkevästi vertailla. Pysyvimmän jäljen jätti varmaan Gladwellin The Tipping Point, josta en edes ehtinyt blogata... mutta vahvimman elämyksen tarjosi Heaven and Earth. Parasta viihdettä oli Lindqvistin Ihmissatama. Tai sitten Brekken Armon piiri. Tai ehkä Tulitodistaja.

Äh.

Selvästikin epäselvä kuukausi. Olkoon toukokuu kirkkaampi.

Luettu ja blogattu:
Le Ly Hayslip: When Heaven and Earth Changed Places
Jørgen Brekke: Armon piiri
John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama
Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010). 61 Hours. Jack Reacherin seikkailuja jälleen. Tällä kertaa Reacher päätyy bussikolarin tähden pieneen vankilakaupunkiin keskellä ei-mitään. Paikallinen poliisi tarvitsee pian hänen apuaan kiperässä tilanteessa. Reacher, joka ei voi vastustaa pahisten rökittämistä, on tietenkin tikkana asialla. Childin mielikuvitus on tehnyt juonen kanssa työtä vuorotta, sillä se onnistuu sopuisasti yhdistämään korruption, alueellisen kilpailukyvyn, toisen maailmansodan, modernin järjestäytyneen rikollisuuden ja vankilamellakat. Moraalisia ongelmia pohditaan vähän alleviivaten ja Reacherin kivinaamio halkeilee. Ihan jees... mutta ei niin jees, että olisin kantanut kotiin Vietnamista, jossa tämän luin. Toivottavasti pokkari löysi hyvän kodin.  NY Timesin Janet Maslin tykkäsi.

Åsa Larsson (2006). Sudentaival. Tätä äänikirjaa kuuntelin samalla kun teloin pohjamaalit seiniin. Kiitos Larssonin, ei tuntunut missään... huomasin rakon kädessä vasta kun lopetin. Sudentaival  sijoittuu Kiirunan maisemiin. Uraltaan järkkynyt lakinainen Rebekka palaa kotiseudulleen ja sekaantuu jo toiseen kertaan pappishenkilön murhaan, puolivahingossa. Klaustrofobinen kylätunnelma ja kiinnostava vaikeiden rakkauksien tutkiskelu tekivät tästä oikein maukkaan kokonaisuuden, vaikka juoni vähän jankkasi paikoillaan aika ajoin. Tämän kuunteli myös Satu.

J. K. Johansson (2012). Laura. Tämä jännärintapainen avaa kuulema uuden rikossarjan. Tekijöiden mainitaan olevan nimimerkkiin verhoutuvia ammattikirjoittajia. Kuulostaa lupaavasti Lars Kepleriltä, tuumin minä, ja tartuin viihdyttäväksi mainittuun Lauraan innolla. Tarina osoittautui täydelliseksi viihteeksi siinä mielessä, että se oli nopealukuista, sai minut ulos päästäni pariksi tunniksi, ja haihtui sitten niin jälkiä jättämättä, että tämänkin tiivistelmän kirjoittaminen on vaikeaa. Muistan ajatelleeni, että päähenkilön ammatillinen orientaatio on vähän hakusessa ja että irtoseksiä on pikkuisen enemmän kuin juoni edellyttäisi ja että tämä on ehkä oikeasti kirjaksi vahingossa syntynyt nuori tv-sarja. Mutta siis, kyllä tämän lukaisi. Mitään enempää sanottavaa en keksi vaikka kuinka raavin päätäni. Selkeämmin kirjaan johdattelevat Minna ja Annika.

Lars Kepler (2011). Tulitodistaja. Työpaikallemme on ilmiintynyt pienimuotoinen kirjanvaihtopiste. Sieltä bongasin tämän komean tiiliskiven. Hypnotisoijaa muistan hyvällä (vaikka se vähän vatsaa kourikin paikoitellen), joten Tulitodistajaa lähdin lukemaan toiveikkain mielin. Eikä se pettänyt. Tapahtumat lähtevät ongelmallisten teinityttöjen nuorisokodista, jossa tapahtuu raakoja... sitten katoaa lapsi, löytyy ehkä meedio ja muuan rikas naisraasu joutuu pohtimaan menneisyyttään. Kirjan ärsyttävin piirre on suomalaissyntyisen poliisisankarin yletön ylivoimaisuus. Joona Linna on niin superhero että tahtoisin kirjan kanteen kuvan hänestä jonkinlaisissa trikoissa. Mainio jännäri silti, noin kaiken kaikkiaan. Tälle antoi täydet viisi pistettä Susa.

Karo Hämäläinen (2012). Kolmikulma. Kansainvälisten johdannaismarkkinoiden ja euroseurojen saloja valottava jännäri. Äänikirjoja taas. Kolmikulman kuuntelin lopullista seinäväriä levittäessäni. Ihan niin Larssonin veroista seuraa ei Hämäläinen tarjonnut. Pidin Erottajasta enemmän. Saattaa olla osittain formaatin vaikutusta, tiedä häntä, mutta tuntui kuin tämä finanssijännäri olisi sisältänyt kohtuuttoman paljon luettelomaista aforismeilua. Yhdestätoista levystä varmaan viisi vietettiin myyntimies Ilari Rautavaaran jokseenkin rasittavassa pääkopassa. Hänen tajunnanvirrastaan tuli hetkittäin mieleen Amerikan psyko, josta en kummemmin nauttinut... Mutta suurin urputuksen aihe on silti kirjan loppu. En tykännyt. Yhtään. Hyi. Aihepiiri kyllä kiinnosti. Irene Adlerin bisneksen operationaalinen järjestelmä kutkutti. Ja seinät tuli maalattua. Mutta missä, kysyy sherlock-fani, oi missä on hyperaktiivinen viulisti-salapoliisi?) Paremman kuvauksen Kolmikulmasta voi lukea vaikka Kirjavinkeistä, Irja tosin tuumi ettei tämä "erotu edukseen".

Emily Wu ja Larry Engelman (2008). Kuin höyhen myrskytuulessa. Kurjuutta kulttuurivallankumouksen aikaan, noin lyhyesti kuvattuna. Vainon varjossa kasvavan kiinalaistytön muistelmien toteutus on varsin sujuva ja miljöö väkisinkin kiinnostava. Siitä on ilmeisesti kolme tai neljä vuotta, kun luin järkälemäisen Maon elämäkerran, mutta Höyhen palautti mieleen sitä lukiessani kokemani ihmetyksen. Kyllä me ihmiset osaamme - mikä joukkohysteerinen hulluus ajaa kansoja näihin ansoihin kerran toisensa jälkeen? Sitä ei oikeastaan tee mieli ajatella, ei kun nykypäivänäkin on esimerkkejä vastaavasta riittämiin. Sanna suosittelee.

Malcolm Gladwell (2009, alkuperäinen 2000). The Tipping Point. Pidin aikoinaan Gladwellin The Outliers -kirjasta, joten The Tipping Point on sekin tullut joskus ostettua. Kun muuton myötä järjestelin lukemattomat kirjani näyttävästi esille (Kyllä! Joka ainoa luetaan vielä!), tämäkin näppärä pokkari päätyi tarttumaetäisyydelle ja pääsi siten matkaseuraksi. Gladwell analysoi kirjassa yhteiskunnallisten ilmiöiden dynamiikkaa - trendien syntyä tai syntymättä jäämistä. Miksi rikollisuus putoaa jossain yhtäkkiä nopeasti? Miksi sukupuolitauti leviää toisaalla kuin hyökyaalto? Hyvän popularisoijan tavoin Gladwell onnistuu tiivistämään mutkikkaan asian muutamaan yksinkertaiseen sääntöön. Maallikkokin saa oivaltamisen tunteen.

Alison Bechdel (2012). Äideistä parhain. Bechdelin edellinen, Hautuukoti, oli minusta käsittämättömän älykäs, tai ainakin poikkeuksellisen oivaltava... mutta Äideistä parhain jää selkeästi kakkoseksi. Molemmat käsittelevät Bechdelin perhettä. Siinä missä Hautuukoti painottuu isäsuhteeseen, Äideistä parhain arvaatte-kyllä-mitä. Mutta Hautuukodin kirpeän arvoituksellista fiilistä ei Bechdel tässä tavoita; tarina uppoaa terapoinnin hetteeseen niin perusteellisesti, etteivät muutamat ovelat sisäkkäisviittaukset aivan riitä vetämään kokonaisuutta kuiville. Äideistä parhain on hyvä sarjakuvaromaani.. mutta jos haluat tutustua Bechdelin töihin, lue mieluummin Hautuukoti. Nih. Myös Zephyr pettyi.

Näiden lisäksi luin Finlandia-Jään... mutta sen kohdalla en malta tyytyä lyhyeen tiivistelmään. Juttua siis tulossa.

Kuukauden hakusana:

Parhaan harhan pokaalin pokkaa - suoraan hakujen metsäläiset juhlivat (jep, oikea paikka!) ja tumma vesi loppu (tarkoitatko olutta?) - kutkuttavasti scifinovellilta kuulostava

meilahden itse tehty auto.

Hauskaa vappua!

Hypnotisoija

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:

- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta. 

- Aivan niin, Joona sanoo. 

- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)

Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009).  Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla