Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)

Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Elimäen kootut tarkoitukset

Elimäen kootut tarkoitukset on suomalaisen tekijäryhmän versio Douglas Adamsin ja John Lloydin kirjoista The Meaning of Liff ja The Deeper Meaning of Liff. Alkukielisistä ensimmäisen olen jossain epämääräisessä elämänvaiheessa ostanut, lukenut ja omistanut, mutta Suuri Kirjakarsinta vei sen kiertoon. Muistelen pitäneeni The Meaningia ihan kohtuullisen hauskana... mutta kieleen ja kulttuuriin perustuvat vitsit eivät kai ikinä täysin aukea ulkomaaneläville, eikä The Meaning erikoisemmin iskostunut mieleen.

Suomen oma versio oli jäänyt kokonaan huomaamatta, kunnes sitä pöytäkeskustelussa minulle siteerattiin. Kerjäsin kirjan oitis lainaan, sillä tokin näin kauhea aukko sivistyksessä piti paikata.

Niille, joille ilmiö on jäänyt oudoksi kerrottakoon, että Elimäen kootut tarkoitukset on sanakirja. Se sisältää määritelmiä paikannimille, joilla ei ennestään ole valmista merkitystä kielessä. Seinäjoki, Pyhäjärvi ja vaikkapa Kristiinankaupunki ovat melko selviä, mutta moni muu paikka onkin sitten varsin mystinen. Hauho? Hervanta? Parkano?

Perä-Hyyppä??

Tarkoitukset tekee kaksinkertaisen palveluksen, sillä se yhdistää oudot paikannimet kaikille tuttuihin ilmiöihin, jotka ovat jostain syystä jääneet ilman omaa sanaa.

Tähän kohtaan pitäisi saada äänitys, jolla hihittelen hillittömästi. Kuvitelkaa myös kyläileviä Neiti-parkoja (yrittävät tehdä fysiikan läksyjään) altistumassa armottomalle ääneenluennalle, joka ei lopu ennen kuin Neiti B ystävällisesti kehottaa vaikenemaan.

Noh, blogikirjoituksessa voin elämöidä mieleni mukaan - sitaatteja siis!

Bibliofiilin itseilmaisua helpottavat esimerkiksi seuraavat määritelmät:

KOKEMÄKI (s.)
Se jakso kirjan kansiliepeen tekstiä, jossa kuuluisa kirjailija väittää tehneensä nuorempana ruumiillista työtä. 

KALLINKI (s.)
Tapa, jolla seistään katsottaessa toisen ihmisen kirjahyllyä. 

LOJO (s.)
Yksi niistä noin kuudesta puoliluetusta kirjasta, jotka ajelehtivat vuoteen tietämillä.

Paikallistietämystäni uuseteläpohjalaisena kehittivät puolestaan nämä:

LAPUA (v.)
Huljutella kylpyvettä, jotta lämmin vesi jakautuisi tasaisemmin. 

TEUVA (s.)
Tiskien viimeinen lusikka. 

ÄHTÄRI (s.)
Paniikki, joka syntyy kun on pakko mennä WC:hen eikä kykene päättämään minkä kirjan tai lehden ottaa mukaansa.

ja lähimaakunnista nämä:

VAASA (s.)
Mitta, jonka verran kesämökkinaapuri siirtää rajapyykkiä talven aikana. 

VETELI (s.)
Lapsista. Makaroniksi heittäytyminen puettaessa. Vrt. jäkkö 

KÄLVIÄ (v.)
Henkilöä alkaa kälviä, kun virkailija, jonka varalle hän on kerrankin suunnitellut äkäisiä ja oikeutettuja moitteita, osoittautuukin ripeäksi ja ystävälliseksi.

Tätä ei voi oikeastaan kutsua suomennokseksi. Kyseessä on, tekijäryhmää lainatakseni, lähes teologiset mittasuhteet saanut sovitustyö. 

Aamen!

Suosittelen sanoista pitäville.

Elimäen kootut tarkoitukset (2002, alkuperäiset 1996, 1997). Loki-kirjat. 952-9646-09-7.

Douglas Adamsin & John Lloydin teosten The Meaning of Liff (1983) ja The Deeper Meaning of Liff (1990) pohjalta Suomen oloihin sovittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila.  

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.

Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:

Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)

Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander

Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:

Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)

Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Juha Hietanen: Seikkailujuoksija

Olen kesän ja syksyn mittaan innostunut enemmän ja enemmän juoksemisesta, ja puolivahingossa olen saanut myös henkilökohtaisen valmentajan ja sparraajan kokeneesta kollegasta. Minulla on jopa viikko-ohjelma, repikää siitä! En tähtää maratooneihin enkä tee ennätyksiä, mutta juoksemisesta on kieltämättä tullut osa elämää. Ihme ja kumma, toistaiseksi polvet ovat kestäneet ja nilkatkin vaivanneet vain vähän.

Kannustajaltani sain lainaksi muutaman juoksemiseen liittyvän kirjan, joukossa yksi erikoisimmista kirjoista, joita olen tämän vuoden puolella lukenut.

Seikkailujuoksija: Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi kertoo nimensä mukaisesti ammattijuoksijaksi nelikymppisenä heittäytyneestä Jukka Viljasesta. Viljanen on enemmän kuin maratoonari tai edes ultrajuoksija. Hän osallistui vuonna 2007 Pohjoisnapamaratoniin ja päätti sen jälkeen keskittyä elämässä siihen oleelliseen: unelmiensa toteuttamiseen. Hänen unelmansa vain sattuvat olemaan arkitallaajien mielestä vähän erikoisia. Parinsadan kilometerin ja 75 tunnin Libyan Sahara Challenge (??), sadan kilometrin juoksu Etelämantereella (??), tuhat kilometriä Kalaharin autiomaassa (???) ja lopulta tuhat mailia Saharan autiomaassa (!!!!!????).

Hietasen mukaan yleisin kysymys, jota Viljaselta kysytään, on "Oletko hullu?"

En ihmettele. Mutta Viljasen hulluudessa on tiettyä suuruutta. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi tehdä sitä mitä hän näemmä haluaa... ja silti väkisinkin ihailen rohkeutta ja kykyä tehdä juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Vaatii paljon että edes yrittää toteuttaa unelmansa; useimmilla meistä riittää hyviä syitä tyytyä vähempään.

Tyylillisesti Seikkailujuoksija oli, toden sanoakseni, aika kaameaa luettavaa monin paikoin. Hietanen ei säästele kliseitä ja sankaripalvonta on sakeaa kuin hyvä ruispuuro. Jukka esimerkiksi parahtaa ja hymähtää ja ilmoittaa järkähtämättömästi ja Jukan nälkä on kasvanut syödessä. Myös jatkuva kivun läpi painaminen tuntui välillä väsyttävältä. Vaikka pidän juoksemisesta, minusta verta vuotavat varpaat ovat noin periaatteessa huono juttu. No, ainakin kuvat verisistä sukista muistuttavat seikkailujuoksun arjesta...

Rasittavista piirteistä huolimatta kirja jaksoi kiinnostaa, sillä se on pullollaan erikoisia detaljeja (miksi berberien pitää antaa kiinnittää teltannarut kiviin eikä autonrenkaisiin?) ja järkeviä perusneuvoja perusjuoksikoillekin. Lisäksi se tarjosi roiman annoksen asennekasvatusta, työelämän ja muunkin elämän tarpeisiin.

[--] edes syvä epäviihtymys ei kannusta useimpia suunnanmuutokseen. Puuttuu rohkeutta. Riskinottoa helpompaa on keksiä selityksiä ja verukkeita. Moni vannoo ja vakuuttaa esimerkiksi, että kunhan nousukausi alkaa tai kun lapsi siirtyy ala-asteelta yläasteelle, sitten alkaa tapahtua. Verukkeiden kehittelijöille ja näille niin sanotuille sitkuttelijoille ajankohta ei valitettavasti ole koskaan oikea. Lykkäykseen oikeuttaa uusi veruke. (s. 92)

Auts. Osui ja upposi. Kuten sanottu, Viljasen (hullun)rohkeutta on helppo ihailla. En ryhtynyt oitis radikaaleihin elämänmuutoksiin tai ostanut lentolippuja Timbuktuun, mutta sen verran terästäydyin, että päätin jatkossa juosta vähän kehnommallakin säällä. Jos Viljanen voi juosta sata kilometriä Etelämantereella, kaipa meikäläinen selviää lokakuun tihkusta? Sitä paitsi, jos syksyllä ei juokse sateessa, ei juokse.

Jos olen huomenna kipeä, se on tämän kirjan vika.

En oikein tiedä voiko tätä suositella muille kuin juoksemiseen hurahtaneille - ehkä ei. Jos juoksu tai todellisen elämän extremekokemukset kiinnostavat, Seikkailujuoksija on luultavasti lukemisen arvoinen. Mutta varoitan reilusti, tyylilaji saattaa aiheuttaa herkemmille iho-oireita. Keskiriipivää.

Lähiviikkoina on muuten tulossa muitakin "juoksukirjoja"! Odottamassa on Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta sekä mahdollisesti Naisen juoksukirja.

Elämme reippaita aikoja.

Juha Hietanen (2012). Seikkailujuoksija. Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi. Readme.fi. 978-952-220-512-4.

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.

Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.

[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)

Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 

Lukija

Tämä erikoinen ja vaikuttava kirja päätyi minulle lainana yhdeltä lukupiirikamulta, tai oikeastaan lukupiirikamun mieheltä. Hyvä että päätyi, en varmaankaan oli tullut kansien perusteella lainanneeksi tätä kirjastosta.

Spoilaamatta en voi kovin pitkälle kirjan selostamisessa mennä - ja uskon, että tämä kirja on eniten edukseen kun sen juonen antaa aueta lehti lehdeltä kuin valkovuokon - mutta ensimmäisen osan ytimen voi kertoa pilaamatta mitään keneltäkään. Alussa viisitoistavuotias koulupoika toipilaslomallaan rakastuu tuntemattomaan keski-ikäiseen naiseen. Hannan keho, Hannan läsnäolo, hänen vierautensa ja tuttuutensa, kaikki nämä hallitsevat nuoren Michaelin mieltä. Poika ei kuitenkaan mene järjiltään eikä joudu minkään eroottisen manian valtaan, ei sen enempää kuin kukaan rakastunut. Päinvastoin. Jotenkin Michael kasvaa poikkeuksellisen suhteensä myötä. Hän ylittää Hannan kanssa ikärajat ja luokkarajat; rohkeus tässä yhdessä asiassa tekee hänestä rohkean tuhannessa muussa asiassa, hyppyyttää kerralla yli aikuisuuden kynnyksen.

Tietenkään suhde ei voi jatkua. Mutta voiko se päättyäkään - voiko sellainen päättyä, joka jättää elämänikäiset jäljet?

Tässä kohdassa joku saattaa jo miettiä, miksi ihmeessä kirjan nimi on Lukija eikä vaikka Kehdonryöstäjä, mutta eipäs hoppuilla. Lukemisella on tärkeä rooli Hannan ja Michaelin suhteessa; ennen rakastelua Michael lukee naiselleen ääneen. Näytelmiä, romaaneja, novelleja. Ensin luettiin, sitten mentiin suihkuun, sitten rakasteltiin ja maattiin vielä hetki vierekkäin - sellaiseksi meidän tapaamisemme muodostuivat.

Jos tämä olisi pelkästään epäsuhtainen rakkaustarina, en varmaan olisi kirjasta kummemmin innostunut. Mutta Lukija on enemmänkin. Ensinnäkin se on poikkeuksellisen hieno kasvukertomus, tai ainakin meikäläisen silmissä poikkeuksellisen hieno, sillä yleisesti ottaen en kasvukertomuksista perusta. Schlink kuitenkin onnistuu aikuistumisen tuskan ja nautinnon kuvaamisessa upeasti. Tarina kerrotaan minä-muodossa, jo keski-iän ylittäneen Michaelin muisteluna. Vanhempi Michael katsoo taaksepäin ja kasvun kuvauksesta tulee hienosyistä ja haikeaa, ilman että siitä tulee tunkkaista.

Toiseksi, Lukija on terävä ja vähän sydäntäsärkeväkin kuvaus siitä, miten saksalaiset yrittävät tehdä sovintoa menneisyytensä kanssa. Sisäinen rauha on mahdotonta syyllisille ja syyttömille, sodanjälkeiselle sukupolvelle. Kaikki haluavat irtisanoutua kollektiivisesta häpeästä, osa aidosti häpeää kärsineenä, osa kenties vastakkaiset tunteensa kätkien. Näin Schlink kuvaa nuoren Michaelin opiskeluaikojen tunteita:

[--] Meille oli selvää, että rikokset oli tuomittava. Yhtä selvää meille oli, että vain päällisin puolin oli kyse jonkun keskitysleirinvartijan tai apurin tuomitsemisesta. Syytteessä oli se sukupolvi, joka oli käyttänyt noita vartijoita ja apureita hyväkseen tai ei ollut estänyt heitä tekemästä tekojaan tai edes paheksunut ja tuominnut heitä heti vuoden 1945 jälkeen, ja sen me tuomitsimme häpeään tässä selvitys- ja valistusprosessissa. (s. 98)

Tapa, jolla Schlink käsittelee natsirikollisten tuomitsemista on älykäs. Lukijasta välittyy tunne, että tuomitseminen on väistämätöntä ja tarpeellista - ja samalla tunne, että sitä tehdään enemmän henkiinjääneiden vapauttamiseksi kuin tekojen hyvittämiseksi. Mikään ei voi hyvittää mitään. Syyttävä sormi ei vapauta häpeästä, mutta se muutti passiivisen kärsimyksen ja häpeän energiaksi, toiminnaksi, aggressioksi.

Eikä siinä vielä kaikki, niin kuin ostoskanavalla on tapana sanoa. Rakkauden, aikuistumisen ja kollektiivisen syyllisyyden lisäksi Schlink käsittelee yksityistä häpeää, yksinäisyyttä, eristymistä ja kirjallisuutta. Kaikki tämä ja vain 227 sivua selkeitä, yksinkertaisia selkeitä lauseita. Olen ihan ällikällä lyöty. Vau ja kaikkea sen tapaista. Kaiken järjen mukaan tämä ei olisi ollut minun kirjani ollenkaan, mutta olihan se. Suorastaan harmittaa antaa se takaisin omistajalleen. Itse asiassa olin niin vaikutettu, että piti tilata tästä kirjasta tehty leffakin, vaikka se tuskin voi vetää vertoja kirjalle.

En olisi uskonut, että näistä aiheista voisi kirjoittaa romaanin, joka jättää jälkeensä melkein tyynen olon, ja kuitenkin selvästi voi. Luin heti perään yhden Anne Frankin elämänkerran (siitä toiste) ja se pyyhkäisi tyyneyden tiehensä taas muttei himmentänyt ihailuani Schlinkin romaania kohtaan. Kaverilla on ripakopallinen taitoa, kun on tämän kirjoittanut. Loistava kirja, suosittelen kaksin käsin.

Pitääpä vielä loppuun kehaista suomennosta... Joskus saksasta (ja venäjästä!) käännetyt kirjat ovat aivan kummallista lausepuuroa, mutta tämä on kristallinkirkasta ja ilmaisuvoimaista, lukeminen ei tuota pienintäkään tuskaa.

Bernhard Schlink (1998, alkuperäinen 1995). Lukija. WSOY. Suomentanut Oili Suominen. ISBN 951-0-22525-8.

Arvioita:
Maria Säntti on arvioinut tämän Hesarissa (huom! spoilereita pukkaa!)
Anne Rannikko-Mattila Kiiltomadossa
Morre Morren maailmassa

Kätilö

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa.  (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta.  Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

 Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Pride and Prejudice and Zombies

Neiti A hankki tämän Lontoosta. Pitihän minun enemmin tai myöhemmin tähän sortua, kun alkuperäinen kerran on kaikkien aikojen suosikkini ja kotona olevia sarjakuvia tulee lehteiltyä. Muistan myös katselleeni jo viime vuoden puolella kiinnostuksella juttuja Seth Grahame-Smithin kirjasta, sillä sen lukivat ainakin Marjis ja Aamunkajo. En kuitenkaan hommannut mokomaa, sillä pientä epäluuloa on näin railakasta variaatiota kohtaan Austen-fanin tunnettava... mutta sarjakuvana idea oli vastustamaton.

Tässä versiossa Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth on huomattavasti vähemmän hyväntuulinen ja älykäs, mutta kieltämättä melkoisesti reippaampi olento. Itämaisten kouluttajien koulima soturi-Elizabeth puolustaa tarmolla kotikontuaan zombien hyökkäyksiltä. Herra Darcyn vaikutuksen edessä hän on kuitenkin lopulta voimaton, vaikka ensimmäisissä kaksikon taistelukohtauksissa yhteisymmärrys ei vielä ole täydellinen.

Huomatkaa kuvassa Elizabethin kainosti hameen alle kätketty tikari. Zombien tehokasta lahtaamista rajoittaa usein ikävästi hienolta naiselta edellytetty kainostelu aseistuksen ja vaatetuksen suhteen.

Vaikka juonenkäänteet ovat monin paikoin uustuotantoa, ja keskeisten henkilöiden persoonat ovat muokkautuneet lähes tuntemattomiksi, on dialogia säilytetty alkuperäisessä muodossa pitkät pätkät. Tunnustan häpeämättä, että hilpeimpiä jaksoja oli mielestäni pätkä, jossa Jane ja Elizabeth rupattelevat sisarellisesti hoidellessaan hirmuisen zombi-armeijan.

Okei - en olisi ostanut tätä itse. Mutta loppujen lopuksi tulin  siihen tulokseen, että Austenin klassikoiden variointi tällaisessa muodossa on ihan hupaisaa tribuuttituotantoa. Kyllähän kulttuuri-ikoneilla pitää voida leikkiäkin. Ei kirjallisuus saisi olla haudanvakava asia. Uusiokäytössä Austen ikäänkuin nousee kuolleista, uutta muotoa uusille sukupolville. Zombi-Austenilla ei tosin ole kovin paljon yhteistä alkuperäisen kanssa, mutta so what? Ei Austen tarvitse puolustajia, sillä hänen työnsä puhuvat puolestaan.

Olen silti iloinen, että sain tämän käsiini sarjakuvana enkä kirjana. En usko, että olisin nauttinut kirjasta - tai ainakin sen pitäisi olla todella hyvin tehty tuntuakseen huvittavalta - mutta vitsi kantoi mainiosti sarjakuva-albumin verran. Piirtojälki on ammattimaista muttei erityisen persoonallista. Vähemmän sarjakuvia lukevalle siinä oli kuitenkin vielä tuoreutta.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith; adaptation Tony Lee; illustrations Cliff Richards (2010). Pride and Prejudice and Zombies (Graphic novel). London: Titan books.

P.S. Linkkejä sukulaisjuttuihin: Pride and Prejudice, Mr. Darcy's Diary ja The Confession of Fitzwilliam Darcy.