Matti Alahuhta: Johtajuus - kirkas suunta ja ihmisten voima

Kuva/kansi: Docendo/Mikko Puranen

Kauppatieteiden populaaripuolella on tänä vuonna yksi kirja ylitse muiden. Kun Koneen ja Nokian johtopesteistä tunnettu Matti Alahuhta kertoo mistä johtajuudessa on kysymys, pitää itseään kunnioittavan suomalaisen liiketaloustieteilijän lukea kirja, käytännön johtajista nyt puhumattakaan. Alahuhdan ura - ja ennen kaikkea hänen luotsaamiensa yritysten tulokset hänen kausillaan - hakevat vertaistaan. Niinpä Johtajuus - kirkas suunta ja mielen voima on pakko lukea ihan vain varmuuden vuoksi. Jospa siellä paljastettaisiin globaalin kasvun salaisuus...? Ehkä miljardibisnes odottaa ihan kulman takana?

Minuakin kirja uteloitti sen verran, että kävin sen kirjakaupasta koppaamassa syyslomaviikolla. Hinta on vähän suolainen (34,90€) mutta sisältö oli siinä määrin kiinnostava etten koe tulleeni ryövätyksi. Antoisan kirjasta tekevät monet Alahuhdan lyhyet ja lakoniset kiteytykset käytännön havainnoistaan ja tietenkin Alahuhdan poikkeuksellinen positio. Jos tismalleen samat johtamisopit kirjailisi kauppoihin dosentti Antti Akateeminen, ei tuotoksesta varmaankaan otettaisi lisäpainosta parissa viikossa. Vaikka Johtajuudessa on melko paljon tarpeetonta toistoa, Alahuhdan henkilö ja hänen tekstinsä henkilökohtaisuus tekevät kirjasta hyvän.

Sanomassa ei ole varsinaisesti mitään kamalan uutta: selkeä tavoitteiden viestiminen, ihmisten kuunteleminen, suunnitelmallinen ja systemaattinen kehittäminen ja niin edelleen ovat melko peruskauraa nykyjohtamisessa. Tai ainakin johtamisopeissa.

Erikoisempaa on, että Alahuhta on niitä harvoja, jotka voivat omiin näyttöihinsä vedoten sanoa, että taantumakin on mahdollisuus ja lamassa voi menestyä. Silloinkin kun talous sakkaa, jotkut yritykset löytävät oikean fokuksen, kasvavat, tekevät yhä parempaa tulosta.

Miksi? Itse tulkitsin Alahuhdan keskeiseksi viestiksi sen, että toimiva organisaatio toimii vaikeissakin olosuhteissa erinomaisesti... ja siinä se tärkein niksi onkin. Firmaa on kehitettävä armotta niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina. Vaikka menestys on usein vähän tuuristakin kiinni, ei tuurista ole iloa jos ei ole valmiutta sitä hyödyntää. Tässä kirjassa organisaation valmius on ennen kaikkea ihmisten valmiutta. Siitä tykkäsin: Alahuhdalle johtaminen on tosiaan ihmisten johtamista.

Mukana on runsaasti opettavaista käytännön kokemusten kuvailua Koneen ajoilta ja monta lupaavaa muistilistaa. Nyt tiedän globaalin yrityksen johtamisen viisi kulmakiveä, esimerkiksi. Ja laadun kehittämisen neljä periaatetta. Koska maksoin niistä pitkän pennin, pidän ne itselläni, ja jaan sen sijaan kanssanne pari sitaattia loppuosasta, jossa Alahuhta tarjoaa ajatuksia seuraavan sukupolven vastuunkantajille.

Me tarvitsemme yhteisen näkemyksen siitä, mitkä ovat hyvinvoivan Suomen tulevaisuuden peruspilarit. Itse uskon siihen, että kantavimmat pilarit ovat koulutus, tutkimus ja jatkuva oppiminen. Koulutuksen tulee olla mahdollisimman laadukasta peruskoulun ensimmäisestä luokasta lähtien ammattikouluihin, lukiohin ja aina tohtoriopintohin saakka. Tämä tarkoittaa sitä, että koulutusta on uudistettava ja kehitettävä jatkuvasti. Kaikki, mitä ei kehitetä koko ajan aktiivisesti, alkaa ajan myötä hiipua. [--] (s. 188)

Nih. Taidan lähettää kirjan Juha Sipilälle. Koulutuksen ja tutkimuksen leikkaaminen ei ole fiksua.

Ja vielä:

[--] positiivisuuden voima vie aina pidemmälle kuin turhautuminen, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Positiivinen asenne avaa aina uusia mahdollisuuksia. Kyynisyys ja turhautuminen sen sijaan heikentävät niin ihmistä, organisaatiota kuin kansakuntaa. (s. 187)

(Tupla-nih. Taidan sittenkin pitää itselläni. Sipilä ostakoon oman kappaleensa.)

Voin vilpittömästi suositella Johtajuutta kaikille, joita aihe tai Alahuhta henkilönä kiinnostavat, ja tietysti kaikille, jotka haluavat olla kärryillä ajan ilmiöistä. Johtajuus on helppoa ja suoraviivaista luettavaa vaikkei lukija olisikaan alan ihmisiä.

Jos ajankohtaisuudella ei niin ole väliä, kannattaa odottaa tovi. Yleensä uutuuksien kanssa käy valitettavasti / onneksi niin, että puolen vuoden kuluttua kirjan saa puoleen hintaan ja vuoden kuluttua viitosella. Alahuhdan sanoman arvo ei laske yhtä nopeasti.

Muita arvioita:
Levoton lukija tykkäsi
Kauppalehti poimi hyviä otteita

Matti Alahuhta (2015). Johtajuus - Kirkas suunta ja ihmisten voima. 
Yhteistyössä Martti Häikiö ja Pekka Seppänen. Docendo. 978-952-291-202-2.

Blogistanian lukumaraton III: Thomas Pikettyn kimppuun

Taas on Blogistanian lukumaratonin aika! Edellisillä kerroilla on ollut niin hauskaa, että nytkin on pakko päästä mukaan.

Kesäkuun maratonia emännöi Annami Anna minun lukea enemmän -blogista. Kannattaa käydä tsekkaamassa säännöt ja etenkin huikea osallistujalista täällä. En nyt rupea tässä kyynelehtimään tai mitään... mutta listaa selatessani mietin taas kerran, että onpa meillä mahtava joukko kirjoista kiinnostuneita ihmisiä täällä Blogistaniassa. Tiedän että vielä useampi olisi halunnut mukaan, mutta aikataulut asettavat itse kullekin omat rajoitteensa.

Minullakin on pieniä käytännön haasteita, sillä maratoonaamiseen näin juhannuksen alla liittyy erinäisiä häiriötekijöitä. Voipi olla että nettiyhteydet kirjaimellisesti pätkivät. Mutta ehkäpä tästä silti selvitään! Lukemiseenhan ei tarvitse kuin kirjan ja valoa. Päivittelen kuulumisia ainakin Facebookin ja Twitterin kautta, blogiin tulen jos pääsen.

Lukuaikani alkaa tänään 19.6 klo 11.00 ja päättyy tasan 24 tuntia myöhemmin. Tällä maratonilla en tavoittele mitenkään huikeita sivumääriä; sen sijaan keskityn - niin pitkään kuin suinkin jaksan - yhteen ainoaan opukseen. Äskettäin Suomessakin vierailleen Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century on herättänyt hirmuisen paljon ja hirmuisen kutkuttavaa keskustelua. Itse hankin kirjan jo pari kuukautta sitten, mutta töiden keskellä en ole jaksanut siihen syventyä.

Nyt otan järkäleen sylipainiin. 1232 grammaa painavaa asiaa.

Pitäkää peukkuja!

***
Väliraportti klo 14.35

Ykkösosa luettu - 109 sivua. Eteneminen ei sivuilla mitaten päätä huimaa, mutta hitaasti kiiruhtaen on pakko edetä. Piketty ei säästele loppuviitteiden kanssa. Asiakin on ajoittain mutkikasta ja ilmaisu kiemurtaa. Pidän kuitenkin hänen retorisista heitoistaan. Otetaanpa sitaatti:

I will show that this spectacular increase in inequality largely reflects an unprecedented explosion of very elevated incomes from labor, a veritable separation of the top managers of large firms from the rest of the population. One possible explanation of this is that the skills and productivity of these top managers rose suddenly in relation to those of other workers. (s. 24)

Ironia talousteorian seassa. Kiva.

Toinen mukava juttu, ensimmäiset Austen-referenssit on nyt pongattu! Piketty toteaa, että 1800-luvun alussa, johon Austenin romaanit sijoittuvat, keskitulo oli noin 30 puntaa vuodessa. Ei siis ihme, että herra Darcyn ten thousand a year sai rouva Bennetin sanattomaksi!

Nyt kun olemme keksineet inflaation, ei näitä juttuja juuri kirjoissa näe, tai kuten Piketty sen sanoo: ...money - at least in the form of specific amounts - virtually dissappeared from literature after the shocks of 1914-1945.

Toistaiseksi olen viihtynyt Pikettyn parissa yllättävän hyvin. Hän argumentoi fiksusti ja lähtökohdat vastaavat hyvin omia ennakkokäsityksiäni.

***

klo 18.15

Kakkososa takana. Huoh. Kieltämättä ajoittain lupsuvat silmäluomet... ja joutuu kahteen tai kolmeenkiin kertaan tavaamaan näitä lauseita.  Nyt tiedän huomattavasti enemmän Ranskan ja Iso-Britannian talouden kehityksestä kuin olisin arvannut haluavani tietää. Onneksi Piketty käyttää kohtuullisen paljon esimerkkejä ja huumoria pilkahtelee, olkoonkin että se on lähes brittiläisen kuivaa.

Some readers may find the assertion that the average return on capital today is 3-4 percent quite optimistic in view of the paltry return that they obtain on their meager savings. (s. 208)

Oh yeah.

Jos tähän mennessä luetun yrittäisin tiivistää. Katsoisin nyt kohtuullisen selvästi osoitetun, että talouden ja väestön kasvun ollessa heikkoa kasvaa pääoman painoarvo - toki säästöasteesta riippuen. Ihan järkevää sinänsä. Jos kokonaispotti ei kasva, aiemmin hankitun oman potin merkitys on suurempi. En ole varma missä määrin tämä on asiantuntijoile uutta, koska olen itse kehnonpuoleisesti perillä makrotaloustieteilijöiden väitteilyistä. Kuvittelisin että Piketty on vasta pääsemässä varsinaiseen asiaansa eli epätasarvoon.

Ainakin kolmannen osan nimi on lupaavasti "The Structure of Inequality".

***

Loppuraportti

Erilaiset logistiset välttämättömyydet (kuten ajomatka, saunominen ja grilliruoka) söivät jonkin verran maratoonarin tehoja, ja nukkuakin piti, joten kolmososa jäi vielä kesken. Lopetin eilen illalla joskus yhden ja kahden välillä ja jatkoin aamulla. Uinti virkistää kummasti... Klo 11.00 tulikin sitten maaliviiva vastaan.

Pääsin loppujen lopuksi sivulle 446. Kolmatta osaa on jäljellä vielä parikymmentä sivua ja kirjaa noin 130. Lisäksi tuli kuunneltua vajaan tunnin verran Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa.

Konsta Pylkköstä sopiikin siteerata Thomas Piketty yhteydessä: maapallolla on miljoonaa eri viisautta. 

Pikettyn kirjasta kirjoitan kunnolla sitten kun saan sen loppuun… mutta mainittakoon tässä vaiheessa, että näin kirjatoukan näkökulmasta Piketty on siitä mainio taloustieteilijä, että hän viittaa toistuvasti kirjallisuuteen. Hän selittää Austenin sankaritarten taloudellisen aseman ja käyttää Balzacin hahmoja esimerkkinä. Telkkarinkatsojillekin on tarjolla omansa, sillä Mad Men ja West Wing vilahtavat tekstissä, Aristokateista puhumattakaan.

Tämä lukumaraton oli selvästi erilainen kuin aiemmat. Rajoittuminen yhteen kohtuullisen haastavaan tietokirjaan pudotti sivumäärää rajusti ja vaikutti myös keskittymiseen. Huomasin etsiväni pieniä breikkejä hyppimällä Twitterissä ja Facebookissa. Enpä usko että olisin saanut Capitalia loppuun vuorokaudessa vaikka olisin kuinka yrittänyt; silmät harittivat päässä siihen malliin.

Lukumaraton toimi kuitenkin hienona kannustimena! Vaikka päivitykset jäivät maratonin loppupuolella (wifin ulottumattomissa) vähiin, oli Twitterissä kiva seurata muiden edistymistä… ja taatusti Capital tulee näin luettua huomattavasti nopeammin kuin normioloissa. Teksti on ajoittain varsin raskassoutuista, vaikka Pikettyn asia kiinnostaa eikä tyylikään ole sietämättömän kuiva.

Silti. Nyt otan breikin pääoman oikuista ja luen vaihteeksi jotain muuta. Tähän koleaan keliin sopii hyvin vaikkapa vierailu Vera Valan Roomassa…

Iloista juhannusta ja kiitokset kanssamaratoonareille!

Juha Rantanen: Arvonmääritys yrityskaupassa

Kuva: Sypoint

En kovin usein viitsi ns. ammattikirjallisuudesta kirjoitella. Ammattikirjallisuuden pohtiminen henkilökohtaisena lukukokemuksena tai, luoja paratkoon, elämyksenä, on yleensä turhanaikaista puuhaa. Otan silti esiin Juha Rantasen Arvonmäärityksen, sillä se oli minusta poikkeuksellisen luettava ja tajuttava kirja akuutista aiheesta.

Pörssissä noteerattujen yritysten arvon arvioiminen on oma taiteenlajinsa (sukua lintujen lennosta ennustamiselle, tietokonepeleille ja neuromarkkinoinnille) mutta siihen Rantanen ei Arvonmäärityksessä puutu: hänen aiheensa on mikro- ja pk-yrityksen arvonmääritys nimenomaan yrityskauppaa ajatellen.

Yrityksen myyminen on kuin yrittäisi myydä mittatilaustyönä tehdyn käytetyn puvun.  Mikä on sen arvo? Riippuu paitsi puvusta myös ostajasta. Mikä siis on käytetyn yrityksen arvo? Tätä mysteeriä palastelee Arvonmääritys yrityskaupassa. 

Hintahan on aina kohdallaan jos kauppa on syntynyt, mutta ennen kuin hinnasta voidaan puhua, pitäisi saada käsitys yrityksen arvosta. Arvo, kuin kauneus, on katsojan silmissä. Toteutuneessakin yrityskaupassa voi olla yksi hintakäsitys ja kaksi arvokäsitystä, jotka ovat kaikki erisuuria ja yhtä oikeita.

Lähes kaikki arvonmäärityksessä huomioitavat seikat ovat subjektiivisin perustein arvioitavia. Parhaat perustelut voittavat… mutta parhaus riippuu jokaisen omasta tärkeysjärjestyksestä.

[--] Jos myyjä haluaa saada yrityksestään korkeimman mahdollisen hinta-arvion, sen saa tavallisimmin

• sellaiselta taholta, jonka ei tarvitse yritystä oikeasti myydä, välittää tai rahoittaa yrityskauppaa
• maksaa kauppahintaa tai taata rahoitusta
• taholta, jolle on etu, ettei kauppaa synny
• kaupan jälkeen kateelliselta sukulaiselta mökin saunan lauteilla (s. 59)

Yrityksen ostoa harkitseva yleensä haluaa hyötyä yrityksestä. Yritykseen investoidut rahat pitäisi tienata takaisin ja mielellään vähän enemmänkin. Tulevan tuoton arviointi on keskeinen osa arvonmääritystä. Mutta ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Jos yrityksen kilpailukyky on hyvä tänään, onko se sitä huomenna tai kuuden vuoden kuluttua? Tai, niin kuin Rantanen asian ilmaisee, kyvykkäinkin sonni on ajan myötä pelkkää pihvilihaa.

Rantanen purkaa hienosti ja lähes rupattelevaan tyyliin arvonmäärityksen mysteerejä. Valehtelisin jos väittäisin, että tämän kirjan luettuaan on valmis shoppailemaan yritysmarkkinoilla, mutta ainakin on saanut kattavan kuvan asioista, joita pitäisi hintaa haarukoitaessa harkita. Harkinta on ehkä subjektiivista ja epävarmaa… mutta systemaattinen tuumailu harvoin haittaa järkevää päätöksentekoa.

Suomessa on tulossa myyntiin kymmenen vuoden sisällä arvioilta 30 000 yritystä. Yli 55-vuotiaita yrittäjiä on 70 000. Jos uusia omistajia ei näille pajoille löydy, siirtyy iso siivu yrityskannastamme historiaan. Tutkimuksissa on todettu arvonmääritys ja liian korkeat hintapyynnöt isoimmiksi ongelmiksi ostajien kannalta. Asiaa auttaisi, että myyjät yritystä kaupan laittaessaan miettisivät arvonmääritystä mahdollisen ostajankin vinkkelistä. Siihen tämä kirja on hyvä apu.

Kansantajuisempaa esitystä hankalasta asiasta ei varmaan löydy. Rantasen teksti on ymmärrettävää sellaisellekin, joka ei taseita työkseen selaile. Toki Rantanen pikkuisen mainostaa omaa firmaansa, mutta sen hän tekee niin aseistariisuvan suorasukaisesti, ettei lukija hermostu.

Oivaa lukemistoa yrittäjän uraa harkitsevalle tai ylipäätään pk-yrityksistä kiinnostuneille. Arvonmääritys yrityskaupassa olisi myös passeli joululahja kuuttakymppiä lähestyvälle yrittäjälle.

Osa yrittäjistä ei tosin "omaa lapsukaistaan" tule koskaan muille luovuttamaan vaan vie vaivalla rakentamansa yrityksen mieluummin mukanaan hautaan. Sellaiselle jäärälle järjetön hintapyyntö on hyvä konsti varmistaa, ettei ostajaa löydy. Kannattaa siis miettiä kenelle kirjan antaa! Se saattaa palautua lahjoittajalle nopeasti ja terävä kulma edellä.

Juha Rantanen (2012). Arvonmääritys yrityskaupassa. Sypoint Oy. 978-952-6654-00-3.

Arvioita:
Petri Kajander Talouselämästä sai kiinnostumaan tästä

Melkein valmis maaliskuu

Pieni järvi suuressa kaupungissa: tänne olen menossa.

Mahdollisesti pian päättyvä kuukausi oli maaliskuu. Säiden puolesta vaikea sanoa:välillä oli huhtikuisen lämmintä ja lupaavan aurinkoista, välillä oli lumimyrskyä. Pakkanenkin kävi lähellä parinkympin virallista palelurajaa. Ja nyt kuukausi on jäämässä bloginkin osalta kesken. Naputtelen tätä koostetta ajastukseen Helsinki-Vantaan lentoasemalta* ja luen kommenttinne kaukomailta käsin.

Lukemisen puolesta kuukausi tuntuu kohtuulliselta. Vaikka määrä ei päätä huimaa, tällä kertaa melkein tekisi mieli sanoa, että laatu korvaa määrän. Melkein-maaliskuuni tähän mennessä luetut ovat olleet niin kovatasoista kamaa, että tuntuu kuin olisin lukenut vaikka mitä.

Luettu ja blogattu:
Minette Walters: Kameleontin varjo
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit
Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt
Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (alkuperäinen 1935) Aikataulukon arvoitus. Luulin varmasti lukeneeni osapuilleen kaikki Christiet ainakin kertaalleen, mutta niin vain osoittautui, että tätä en ole lukenut - nimi on liittynyt muistikuvissani ihan eri juoneen. Kuuntelin tämän äänikirjana (lukijana iki-ihana Svedberg) ja nautiskelin: mahtavaa kun saa "uuden" christien luettavaksi! Hercule Poirot ratkoo sopivasti hömelön kapteeni Hastingsin kanssa erikoista rikosten sarjaa. Ensin arvasin murhaajan, sitten päätin että olin erehtynyt... ja sitten totesin, että minua oli vain hämätty ja olin alunperinkin oikeassa mutta vääristä syistä. Näin käy kun lukijaa pyörittää todellinen ammattilainen. Tämän ovat kuunnelleet myös Salla ja Kirsi.

Jukka Koivusaari (2009). Jäniskoira - Silmänpalvojat. Kannatti käydä Tampere kuplii -tapahtumassa. Sieltä pongasin tämänkin pienen sarjakuva-albumin. Seuraavan kerran sarjakuvahappeningiin osuessani pidän silmät auki siltä varalta, että Jäniskoira-sarjaa olisi enemmänkin liikkeellä. Vaikka tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiselle myöhäismesoliittiselle kivikaudelle, Silmänpalvojat on hilpeästi ironinen kuvaus entisten työntekijöiden yrityksen toiminnalle aiheuttamista turvallisuusriskeistä, ja siitä miten tiimityöskentely ei aina suju kitkatta. Samalla selviää pari historiaan liittyvää arvoitusta. Tyyli on perinteinen mutta ilmeikäs. Tykkäsin. Googlen henget paikansivat Pyrolan arvion.

Hannakaisa Länsisalmi (2013). Uudista liiketoimintaa. Innovointia A:sta noin K:hon, jos lyhyesti pitää kuvata. En voi sanoa, että tässä olisi kauheasti uutta tullut mutta muutama vanha juttu mukavalla tavalla pakattuna sentään. Sitä paitsi Länsisalmi ansaitsee pisteet sillä, että toistaa sitkeästi eräitä helposti unohtuvia totuuksia, ml. "ei kannattaisi ignoorata asiakasta" ja "kiinnostuneet ihmiset tekevät parempaa jälkeä". Itsestään selviä juttuja, joo, ja silti... Jotkut asiat menevät niin hitaasti perille, että niitä kannattaa jankuttaa useammassakin kirjassa. Päätin tämän hankkia Kauppalehden arvion luettuani.Sitä ei hakukone nyt halua tuoda tarjolle, joten tässä Talouselämän kommentti. (Ai niin - hinnoittelusta Länsisalmi ei paljon puhu, mutta oli se tässä kohdillaan. Auts. 173 sivua ja päälle neljäkymppiä. Siitäs sain kun en malttanut odottaa kirjastoa.)

John Steinbeck (2010, alkuperäinen 1954). Torstai on toivoa täynnä. Steinbeckin Cannery row lumosi minut taannoin äänikirjana. Aika pian sen jälkeen ostin jatkon pokkarina, mutta tovi ehti vierähtää ennen lukemista. Nyt tuli luettua. Neljä tuntia lentokentillä ja -koneissa riittää oikein hyvin tällaiseen parahultaiseen romaaniin.Sain Torstain loppuun niin ajoissa, että ennen portin aukeamista ehdin varmaan vielä tämänkin jutun naputtaa. Eikä muuten johdu lentokenttäpunaviinistä, että Torstai oli mielestäni erinomaisen hieno kirja! Steinbeckilla on taito katsoa ihmistä ja nähdä pahassa hyvä ja hyvässäkin hyvä. Ei paha. Pidän myös siitä, että kun Steinbeck (ainakin näennäisesti) eksyy aiheestaan, harhapolulla viihtyy yhtä hyvin kuin tarinan tiellä. Peukut siis pystyssä kaksin käsin. Aika kova juttu, että vuonna 1962 Nobelilla palkittu kirjailija edelleen tuntuu kiinnostavalta.

Lisäksi luin maaliskuussa Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät, johon palaan kunhan ehdin järjestellä ajatukseni. Tai kun olen taas kotona. Kumpi nyt ensin tapahtuu. Missään tapauksessa en henno jättää bloggaamatta niin hienosta kirjasta.

Mikä oli maaliskuun herkuin herkku? En totisesti osaa sanoa. Löytyn Sekakäyttäjät, Oksasen Kyyhkyset ja Hemmingssonin Tyttöystäväsi olivat kaikki järisyttävän hyviä mutta niin erilaisia, että en osaa asettaa niitä paremmuusjärjestykseen. On vain kiitollinen olo siitä, että maailmassa on näin paljon fiksuja ihmisiä, jotka antavat itsestään luomalla näitä teoksia.

(Nyt ottaisin lakin päästä jos sellainen olisi.)

Loppuun tunnustus: en muista salasanaani Google Analyticsiin. Se on kotikoneen muistissa, yhdessä 624 muun salasanan kanssa. Tällä reissulla on mukana vain työläppärillä, joten kuukauden hauskinta hakusanaa ei voi edes arvailla. Ei se mitään: ensi kuussa siis kovempi kisa tiedossa.

Hyvää kevättä kamut!


*Kiitos wifistä, Finavia! Ilmaisen palvelusi hinta-laatu -suhde on loistava!

Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia

Kuva/kansi: Talentum/Outi Pallari

Buyology - Ostamisen anatomia tarttui kai mukaani kirjamessuilta lokakuussa, vaikken kuollaksenikaan muista tehneeni siitä ostopäätöstä. Erinomaisen soveliasta! Buyology käsittelee nimenomaan tiedostamattomia, tai ainakin salattuja, elementtejä kuluttajien päätöksenteossa.

Koska kirjoittaja on markkinointiguru, näkökulma on väkisinkin vähän välineellinen: miten markkinoija voi vaikuttaa kuluttajan päätöksiin tehokkaimmin? Neuromarkkinoinnin uusien alkeiden ohella Lindstrom tarjoaa ainakin näennäistä kuluttajavalistustakin. Hänen logiikkansa mukaan uudet ja entistä paremmat markkinointiviestinnän ja brändäyksen välineet tulevat väistämättä käyttöön joka tapauksessa*, joten fiksun kuluttajan on syytä itse perehtyä oman ostamisensa anatomiaan. Jos ymmärtää mistä houkutukset tulevat, on ehkä himpun paremmin varustautunut.

Neuromarkkinointi on vähän kammottava sana. Silti se tarkoittaa yksinkertaisesti vain tätä: nykyään on kehittyneen aivokuvausteknologian ja herkkien aivosähköä mittaavien laitteiden avulla saada suoraan tietoa ihmisen aivojen reagoinnista erilaisiin ärsykkeisiin, muun muassa mainoksiin. Ei siis tarvitse enää luottaa siihen mitä ihmiset sanovat tuntevansa tai ajattelevansa, koska eiväthän ihmiset itsekään tiedä mitä haluavat ja tuntevat. Nyt markkinointisuunnittelija voi kesyn tiedemiehen avulla kurkistaa pääkopan sisälle ja katsoa mitä siellä oikeasti halutaan. Ajatelkaa mikä säästö markkinointikuluissa kun ei tarvitse enää veikkailla, mikä mainos tai tuoteversio on paras! Lindstromin mukaan markkinoijat ovat tähän asti joutuneet lähinnä heittämään spagettia seinään ja toivomaan että se tarttuu... mutta ei enää. Neuromarkkinoinnin keinoin tiedetään pian tismalleen mikä naula vetää.

Kuulostaa kammottavalta. Ehkä onkin. Mutta onhan tässä jo kauan tiedetty, että päätöksenteko tapahtuu paljolti tunteella. Miten ne tunteet käytännössä toimivat, ja miten niihin päästään käsiksi, kas siinä onkin vaikeampi pala. Ilmeisesti mainostajat ovat usein keskittyneet vääriin asioihin. Esimerkiksi seksi ei välttämättä myy kovin hyvin (koska mainoksen katsojat keskittyvät seksiin eivätkä tuotteeseen), ja eikä upea kaunotar Audin ratissa estä tavisnaisia ostamasta Subarua (koska selvästikin kaunotar on jotain toista ihmisluokkaa). Ja oma lempihavaintoni: jos se on kallista, me todellakin saatamme nauttia siitä enemmän (eläköön Dom Perignon!).

Kiinnostava ja hauskakin kirja. Tuli taas kerrattua tunteiden merkitystä päätöksenteossa. Tarinallisuuden, pelon ja aistimaailman keskeisyys jäävät varmaan minulle tästä kirjasta parhaiten mieleen. Buyology sopinee kohtuullisen hyvin markkinoinnin alalla puuhasteleville ja erinomaisesti kuluttajalle, joka haluaa tietää, miten häntä kenties manipuloidaan.

Kenties? Varmasti. Paitsi jos sattuu olemaan Buddha tai joku muu valaistunut, tasapainoinen ja tunteensa täysin hallitseva yksilö, joka ei tunne pelkoa eikä epävarmuutta.

Suosittelen tätä aiheesta kiinnostuneille, mutta pieni kieli- ja tyylivaroitus on paikallaan. Buyology on selkeästi amerikkalainen gurukirja, jonkinlainen populaaritieteen, pyhiinvaelluskuvauksen ja Oscar-voittajan kiitospuheen ristisiitos siis. Sinä-passiivia riittää.

Jos tyylin ohi pystyy lukemaan, voi nauttia tarinoinnin sujuvuudesta ja tekijän ilmeisestä asiantuntemuksesta. Mainokset eivät näytä ihan samoilta tämän kirjan jälkeen.

Martin Lindstrom (2009). Buyology: Ostamisen anatomia. Talentum. Suomentanut Kirsti Iivonen. 978-952-14-1451-0.

*ainakin jos se on Lindstromista kiinni: hän tienaa hyvin alan konsulttina ja tekee parhaansa!

Arvioita:
Heimo Hatakka Talouselämässä

Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä

Tästä kirjasta tekee mieli kirjoittaa, vaikkei se kovin montaa varmaan kiinnostakaan. Otsikko karsinee lukijoista kaunokirjallisemmin suuntautuneet, joten en pyytele anteeksi.… tosin aiheesta innostuneillekaan ei ole luvassa kunnon ”kirja-arvostelua”, kunhan nyt vain jutustelen.

Lönnsvist ja kumppanit ovat kirjoittaneet kirjan, jonka tarkoitus on hyvä. Pitäisi yrittää saada palvelutuotanto tuottavammaksi. Alkutuotanto ja teollisuus, kaikenlaisten konkreettisten kapineiden tekeminen, on häviävän pieni osuus nykytalouden toimeliaisuudesta. Tavarankin tuottamiseen piiloutuu aineettomia prosesseja suunnittelusta laskutukseen. Palvelutuotannon näkyvä kriisiosuus (ylikuormittuvat hyvinvointipalvelut) on vain jäävuoren huippu. Palvelutuotantoa on kaikkialla… ja sen tehokkuuden kehittäminen on kieltämättä ongelma. Teollisen tuotannon ratkaisut, joita taloudessa ja yhteiskunnassa on hyvällä menestyksellä sovellettu muutama vuosisata, eivät automaattisesti toimikaan palveluissa.

Noh, ehkä en tuon pidemmälle laukkaa lempikeppihevosellani. Kirjan aihe on siis tärkeä. Ja kirjoittajat ovat ottaneet mukavasti kunnianhimoisen lähtökohdan aiheeseensa: he pyrkivät käsittelemään palvelutuotannon tuloksellisuuteen vaikuttavia seikkoja monesta näkökulmasta ja lisäksi antamaan konkreettisia välineitä käytännön työhön.  Minulle tämä oli sikäli raikas lukukokemus, että olen tottunut enemmänkin ajattelemaan palveluiden kehittämistä Christian Grönroosin suosimasta laatupainotteisemmasta ja vahvemmin asiakaslähtöisestä näkökulmasta. Niin moneen otteeseen on Grönroosin tuotoksia tullut luettua, että hänen oppinsa ovat jo vakioasetuksena.

Mutta vaikka lähtisikin oletuksesta, että palvelutuottavuuden kehittämisen pitäisi tapahtua organisaation kokonaistuloksellisuuden ja laadun tarkastelun kautta, käytännössä palveluorganisaatioissa joudutaan koko ajan miettimään miten tehdään samat hommat vähemmällä väellä. Niissä pohdinnoissa harvoin lähdetään liikkeelle palvelutuottajan kokonaisuudesta, kyllä siinä yksittäisiä prosesseja tai yksikköjä tarkastellaan. Niinpä tässäkin kirjassa esitettyjen tuottavuusmatriisien kaltaisia välineitä tulee arjessa vastaan.

Hyvä että joku yrittää niitä suomalaisista lähtökohdista avata ja koota kokonaisuudeksi. Mutta selkeä ajattelutavan ero tässä on: siinä missä perinteinen ns.  pohjoismainen koulukunta lähtee leadership-linjoilta, Lönnqvistin & Co tuntuu panostavan management-puoleen. Kävi jopa mielessäni, että tässä on sellaista imperiumin vastaiskun makua, niin selvästi mittaamisen näkökulma assosioituu teollistumisen ajan paradigmoihin. ”Nuo kurittomat palvelut on saatava kontrolloitua! Mistä me muuten tiedämme miten paljon olemme tehostaneet?”

Tai kauniimmin ilmaistuna:

Kirjan keskeinen viesti on, että mittaaminen voi haasteistaan huolimatta olla toimiva johtamisen väline palvelutuotannossa. Mittareilla on aina puutteensa, mutta kun palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille ymmärretään, perinteisistäkin mittaustavoista voi olla hyötyä toiminnan kehittämisessä. (s. 8)

 Palvelutuotannon mittaaminen koostaa minusta varsin pätevästi sekä teoreettista keskustelua että käytännön vippaskonsteja. Ainoastaan aineettoman pääomaan kytkeytyvä osuus tietojohtamisesta tuntuu vähän päälle liimatulta, vaikka uskonkin henkilökohtaisesti, että tiedon ja osaamisen hallinnasta on palveluissa paljon kiinni.  Kirjan loppupuolella on komea rivi case-esimerkkejä. Ne ovat ilman muuta hyvä lisä – joskin häijy lukija voisi niitä tutkailtuaan todeta, että kirjoittajat esimerkeillään vain todistavat miten äärimmäisen hankalaa on rakentaa fiksuja mittareita palvelutuotannolle.

Jotain tästä vielä puuttuu – jokin teollisen tuotannon mahdollistaneen vakioinnin ja standardoinnin kaltainen perustava oivallus siitä miten prosesseja voidaan tarkastella ja tehostaa. Standardointi voi olla vastaus vain joissain tapauksissa; moderni palveluprosessi on harvoin niin irrallinen ihmisestä, että sen totaalinen vakioiminen ei tekisi hallaa tulokselle. Grönroosin lähtökohta (tuottavuutta palveluissa mitataan organisaation tuloksella) on hyvä mutta vajaa, sillä se toimii vain olosuhteissa, joissa on aikaa odottaa asiakkaiden reaktioiden vaikuttavan tulokseen – ja joissa on aidosti kilpailua. Toisaalta tuottavuuden mittaaminen mittareilla vaikkapa vanhusten hoidossa... hui. Mittareiden miettijät ovat paljon vartijoina. Mitä ovat milloinkin "palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille"?

Koska sitä saa mitä mittaa. Kääntäen, jos sitä ei mitata…  Mittari rajaa katseen ja huomion. Mittarista tulee ensin tuottavuuden mitta, eikä tuottavuudesta ole nykyisessä ideologiailmastossa pitkä hyppy paremmuuteen. Kun nyt teemme suuria uudistuksia julkisten palveluiden puolella, sydäntä kylmää kun mietin mitä mittareita niissä sovelletaan. Tehokkuus (kustannus suoritetta kohti, esimerkiksi lukion kustannukset opiskelijaa kohti) alkaa oudosti piiloutua tuottavuuden kaapuun; unohtuu, että vaikkapa lukion tehtävä on pohjimmiltaan tuottaa oppimista, ei opiskelijapaikkoja, ei tutkintoja.

Mutta jos standardointi ei ole vastaus, mikä sitten on? Joukkoäly, tietopilvet, itseohjautuvuus, jonkinlainen autenttinen tilanneyrittäjyys...? 

Oivalluksia odotellessa voi lukea lisää kirjoja.

Hih, kerrankin käytin blogiani puhtaasti lukupäiväkirjana! Tämä ei tosiaan ollut edes kirja-arvio, tai oli sitä vielä vähemmän kuin juttuni yleensä.  Mutta ollakseni kohtuullinen kirjoittajia kohtaan, lisään vielä, että ei kannata lukea näitä tuottavuusepäilyjäni Lönnqvistin ja kumppaneiden kirjan moitteena. Palvelutuotannon mittaaminen oli itse asiassa hyvä kirja, etenkin projektin tuotteeksi. Se on monin paikoin valaiseva lukukokemus kaikkine esimerkkeineen, ja huomattavasti käytännönläheisempi kuin jutustani voisi päätellä.

Kirjan oppeja soveltamaan innokkaan lukijan on silti syytä pitää mielessä, että tuottavuus on palvelualoilla lainasana; sovelluksia sopii vähän epäillä. Palvelutuotannon mittaamisen ongelmat eivät poistu sillä, että päätetään vain yrittää... Vuorovaikutteisia prosesseja kun ei tehosteta niin kuin tehostetaan tuotantolinjoja. Eipä silti, tuottavuuden tehostamisestahan on tainnut tulla jo oma teollisuudenalansa!

Antti Lönnqvist, Aki Jääskeläinen, Paula Kujansivu, Jonna Käpylä, Harri Laihonen, Virpi Sillanpää ja Maiju Vuolle (2010). Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä. Tietosanoma. ISBN 978-951-885-311-7.

Kasvun paikka

Kuva/kansi: Talentum/Sherpa

Tätä kirjaa haluan oikein tahallani hehkuttaa: aivan briljantti joululahjakirja suomalaisesta yritysmaailmasta kiinnostuneelle miehelle!

Äh, pahoittelut sukupuolisidonnaisesta kommentista, joka pohjaa täysin omiin ennakkoluuloihini... Korjaan: ilmeinen joululahjakirja urheilusta edes etäisesti kiinnostuneille bisnesihmisille, briljantti lahjakirja naiselle, jos haluat todistaa, ettet ole kalkkiutuneiden sukupuoliodotusten vanki.

Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikassa näet käytetään tasaisesti urheilusta poimittuja tarinoita bisnesviestin perille viemiseen.  Onneksi Vuori myös kertoo tarinat taustoineen eikä vain viittaa niihin; meikäläisen kaltainen huippu-urheilun täysin ignooraava lukutoukkakin pysyy kyllä kärryillä. Markkinoinnin erikoissanastoa tulee vastaan jonkin verran, mutta ei mielestäni kohtuuttomasti. Kenen tahansa yrityselämästä yhtään kuusalla olevan pitäisi pysyä 98% kärryillä.

Sitten pieni blogihygieeninen varoitus. Jos kuulut koulukuntaan, jonka mukaan kaikenlainen yhteys kirjailijaan/kustantamoon saastuttaa blogijutun, jätä kehuni väliin. Sattumoisin nimittäin tunnen Jukka-Pekka Vuoren jo opiskeluajoilta. Polkumme ovat ajautuneet jokseenkin erilleen erilaisten elämänratkaisujen myötä, mutta pidän tästä kirjailijasta ihan ihmisenäkin. Kunnioitan hänen tinkimättömyyttään ja kykyään henkiseen kasvuun; pidän hänen ajattelutavoistaan, joissa yhdistyy näennäinen suoraviivaisuus ja yllättävä kerroksellisuus. Ja minulla on omistuskirjoituksella varustettu kappale tätä kirjaa. Nih.

Lähdin siis lukemaan Kasvun paikkaa hyvin positiivisin odotuksin. (Ja kieltämättä vähän peloissani; olisi ollut noloa huomata, että se onkin kaamea! Huh helpotusta.)

Kasvun paikka on melko yleistajuinen johtajuuden ja markkinoinnin peruskysymyksiä pohtiva kirja, joka nojaa kolmeen kivijalkaan: markkinoinnin keskeisten käyttöteorioiden tuntemus, vankka kokemus kentällä sekä suomalaisten ja kansainvälisten menestyneiden johtajien haastattelut. Kasvun paikasta kuultaa  huoli suomalaisten yritysten yleisestä keskinkertaisuudesta ja erityisesti suomalaisen markkinointijohtamisen keskinkertaisuudesta. Täällä pohjan perukoilla kun on taipumus tyytyä vähään ja välttää riskejä. Turvallisuuteen ja asemien säilyttämiseen keskittymisen kääntöpuolena ovat pienet visiot ja vaatimattomat tavoitteet. Uskonpuute, höyläily, nysvääminen pikkuasioiden kanssa vaikka suuret linjat murtuvat. Pelkuruus. Vastuunpakoilu.

Bisneksessä vaatimattomat tavoitteet ovat pahasta. Niistä puuttuu voima viedä ihmiset seuraavalle tasolle. Ja ihmisethän sen tuloksen tekevät, ihmiset jotka osaavat ja tahtovat. Vastaus ei ole tehdä enemmän ja enemmän vaan paremmin ja paremmin.

Vuoren kirjassa kasvuyrityksen markkinoinnissa on kyse juuri tästä: ymmärretään mistä yrityksen arvo tulee (asiakkaista), valitaan oikeat asiakkaat ja tehdään omasta tuotteesta aidosti parasta ratkaisua heille. Tämän mantran oppii ulkoa helposti, mutta sen vieminen käytäntöön vaatii raakaa osaamista, valtavasti työtä ja vankkumattoman tahdon. Vaikka pikavoittoja voi bisneksessä syntyä monellakin tavalla, esimerkiksi olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan tai vähentämällä väkeä, pitkän linjan kasvu syntyy strategisesta markkinoinnista: siitä että katsotaan eteenpäin ja ulospäin ja ponnistetaan oikeaan suuntaan.

En ole mikään yleisen kasvuideologian fani; vierastan ajatusta siitä, että ihmisen aina pitää saada enemmän sitä ja tätä. Ahneuden, itsekkyyden ja röyhkeyden nostaminen arvokeskiöön hermostuttaa minua. Saan vilunväristyksiä siitä, miten julkisorganisaatioiden perustehtävät hukkuvat niiden jatkuvaan uudistus- ja säästämisrumbaan, enkä totta totisesti usko kasvuun hinnalla millä hyvänsä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvulle on löydyttävä rajat. Silti globaalilla taloudella on lisäarvoa yhteiskunnille ja yksilöille, jos se johtaa kilpailun kautta siihen, että asioita tehdään paremmin ja paremmin.

Kasvun paikka ei onneksi ole kirja siitä, miten tienataan mahdollisimman iso tili ja vetäydytään sitten Bahamalla, eikä siitä kuinka tyrkytetään turhakkeita lammasmaisille kuluttajille. Tässä kirjassa on kyse siitä, miten ja miksi pitäisi pyrkiä autenttiseen kasvuun. Sillä kasvulla on paikkansa: yritystoiminnassa kilpailluilla markkinoilla yrityksen on pakko pyrkiä olemaan parempi. Pyrkimys paremmuuteen ja pyrkimys autenttiseen kasvuun kulkevat käsi kädessä. Ne ovat yhtä ja samaa.

Paremmat suomalaiset yritykset tekevät parempaa tiliä myös Suomelle, joten vaikkei hyväksyisikään osinkotuloilla elämistä tai kasvavia tuloeroja, yritysten pärjäämisellä globaalissa kilpailussa on väliä. Yritykset tekevät tilin, jolla hyvinvointivaltiota voi (yrittää) pyörittää.

Ja tässä suhteessa me suomalaiset totta vie olemme kansakuntana pulassa, sillä meidän saavutetut etumme hiipuvat tätä menoa kyvyttömyyteen kehittyä. Suomalaisten yritysten kasvuhalut ovat heikkoja, markkinoinnilla ymmärretään edelleen mainostamista, epäonnistumista ja siten riskejäkin siedetään säälittävän huonosti.

Pystyisimme parempaankin, mutta ensin pitää lakata etsimästä selityksiä ja alkaa etsiä ratkaisuja; ei ratkaisuja oman selustan turvaamiseen vaan ratkaisuja asiakkaan parhaaksi. Vuori muistuttaa osuvasti suomalaisten kehupelosta. Kun Newsweek rankkeeraasi Suomen maailman parhaaksi maaksi, reagoimme kitkerästi ja aloimme etsiä laskuvirheitä lehden kaavoista.

Mikä meitä oikein siinä ärsyttää, kun muut kehuvat meitä? Onko mahdollista että meitä ärsyttää se, että meiltä viedään viimeinen tekosyy olla menestymättä? Meillä on nimittäin paha tapa vetäytyä tekosyiden taakse, kun emme ole valmiita laittamaan itseämme likoon menestyksen eteen. [--] Uskon vahvasti, että jos me haluamme jatkossa menestyä, meidän on ajateltava toisin [--] (s. 228)

Samaa viestiä on kuultu monesta suusta jo parikymmentä vuotta. Silti Kasvun paikka on minusta kirja, jolle on tilausta. Vaikka se ei sisällä sinänsä uusia asioita markkinoinnista tai johtamisesta tai kasvun teorioista, se on poikkeuksellisen vahva ja uskottava puheenvuoro kipeästä aiheesta, suoraan suomalaisen markkinoinnin huipulta. Tämä on kirja, jossa tekijä on laittanut itsensä ja osaamisensa likoon sanoakseen mielestään tärkeän asian. Sen vilpittömyys kantaa, vaikka saattaa toki ärsyttääkin. Vuori tietää mistä puhuu ja puhuu suoraan.

Suora henkilökohtaisuus on Kasvun paikan vahvuus ja samalla sen heikkous: tämä on vahvasti oman kontekstinsa kirja. Ellei tunne oloaan kotoisaksi yritysten välisen kilpailun temmellyskentillä, ei varmaan tykkää tästäkään. Toisaalta, jos itse elää kilpailun maailmassa, tämä antaa paljon ajattelemisen aihetta. Henkilökohtaisesti hyödyllisin juttu minulle tässä kirjassa oli selkeä esitys siitä, miten markkinointiajattelua voi myydä organisaation sisällä. Teoriassa tiesin että omistaja-arvon kautta pitää mennä, mutta tässä nyt tuli se puuttunut viimeinen askel.

 Ai niin, palaanpa vielä blogihygieniaan ja joululahjateemaan. Kun nyt mainostin tuntevani kirjailijan, on varmaan syytä myös erikseen sanoa, että ostin oman kappaleeni kirjaa ihan omilla rahoillani kirjamessuilta. Kirjailija ei nimittäin itse tällä opuksella tienaa; tuotot menevät neurologisista häiriöistä kärsivien lasten auttamiseen. Hinta on valitettavasti ammattikirjallisuuden luokassa. Juttua mahdollisesti lukeville joulutontuille tiedoksi, Booky.fi myy tätä osapuilleen samalla hinnalla kuin messuilla myytiin, Talentumin verkkokaupassa on jokin Talentum-lisä.

Jukka-Pekka Vuori (2011). Kasvun paikka. Talentum. ISBN 978-952-14-1619-4.

Arvioita:
Hanna Rajalahti Talouselämässä
Marge Mentaalimuuvi-blogissa
Paavo Järvensivu Degrowth.fi -sivun blogissa

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea

Kuva: Kauppakamarikauppa.fi

Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea kiinnosti kovastikin, osittain siksi että yhteisöllisestä mediasta on jotenkin tullut niin kiinteä osa omaakin arkea. Olen myös seurannut kiinnostuksella markkinoinnin leviämistä uusiin kanaviin. Yritysten yritykset (hih, en voinut vastustaa) käyttää nettiyhteisöjä ovat välillä ihan fiksuja, mutta välillä näkee aika harhaisen tuntuista puuhastelua.

Itselläni on kumminkin vakaa käsitys, että yhteisölliset mediat ovat keskeinen osa suurta siirtymää kohti erilaista, monenkeskeistä markkinalogiikkaa, eikä monellakaan yrityksellä ole varaa jättää niitä täysin huomiotta. Ainakin jonkinlainen passiivinen skannaus on vain tervettä järkeä. Verkossahan se tieto nykyään leviää, asiakkaalta toiselle.

Nyt kirjan luettuani on ihan guru olo, nämä asiantuntijat ovat samaa mieltä. Pääviesti on kuitenkin varovainen: ei yhteisöllisestä mediasta mitään pikavoittoja ole saatavilla. Tuottoisa toiminta vaatii vieläkin panostuksia, strategiaa, harkintaa, taitoa... ja kärsivällisyyttä.

Sanoista ja niiden vivahteista kiinnostuneille tiedoksi, että kirja erottelee sosiaalisen, vuorovaikutteisen ja yhteisöllisen. Yhteisöllisestä mediasta voi puhua vasta sitten kun osallistujille muodostuu omaa profiilia mediassa, syntyy jossain määrin pysyviä yhteisöllisiä rakenteita.

Yhteisöllinen media on pullollaan järkevän kuuloista asiaa. Kirjoittajat mm. muistuttavat, ettei kannata antaa media-sanan hämätä: naamakirjat, twitterit, keskustelupalstat ja verkostopalvelut eivät ole medioita sanan vanhassa merkityksessä. Telkkarissa yksi lähettää viestiä monille, verkossa yhteisöllinen media tarkoittaa kaikkien keskustelua kaikkien kanssa, olkoonkin että 90 prosenttia osallistujista ei pidä itsestään melua. Perinteisen median viesti on lähettäjän määriteltävissä - nämä uudet mediat eivät ole hallittavissa. Niiden käyttäminen vanhaan malliin oman viestin pukkaamiseksi maailmalle on sekin mahdollista, mutta hyödyllisempää olisi ottaa tilaisuudesta vaarin ja käydä oikeaan vuoropuheluun.

Pidin myös tekijöiden innostuneesta ja samalla realistisesta asenteesta muuttuvaan maailmaan. On toisaalta halua kurkistella laatikon reunojen yli (kyllä, sähköposti on vähitellen jo antiikkinen ja työtä hidastava väline) ja toisaalta tervettä järkeä (eivät kuluttajat todellakaan halua omaksua kaikkia teknisesti mahdollisia härpäkkeitä käyttöönsä). Plussaa myös siitä, että kirjaan on sisällytetty monipuolista haastatteluaineistoa tekijämiehiltä (höh, miksiköhän ne ovat kaikki miehiä?) ja hauskoja sitaatteja. Esimerkki sivulta 18:

Tulevaisuus on jo täällä. Se vain ei ole vielä tasaisesti jakaantunut. William Gibson.

Vaikka kirja paikka paikoin heittäytyy vähän filosofiseksikin, kokonaisvaikutelma on käytännönläheinen ja positiivinen. Grafiikka on hyvää, ja erilaisten toimintamallien ja välineiden käsittely minusta selkeää. Ainakin minä opin tästä paljon uutta. Vähän vaikeampi on arvailla kuinka paljon esim. jonkun pk-yrityksen johto tästä saisi. Veikkaisin että opus on hyödyksi.

Toisaalta, täysin ilman mitään perustietoja yrityselämästä kirjaa voisi olla vaikea ymmärtää. Mitään munkkilatinaa tässä ei ole, mutta logiikka voi tuntua vieraalta. Nimi vastaa sisältöä. Mukavaa kyllä, käsittelytapa on riittävän yleinen, voisi kuvitella kirjan kestävän lukemista vielä vuoden pari... vaikka toki välineet vaihtuvat kovaa vauhtia.

Blogeistakin kirjassa on puhetta, joskin enin osa menee kirjabloggaajavinkkelistä vähän ohi asiasta. Mutta seuraava näyte osuu näillekin nilkoille - puhe on postmoderneista heimoista. (Hassua muuten törmätä Bourdieuhun kahdessa kirjassa viikon sisään, samaan herraan viittasivat näet myös Järvinen ja Kolbe.)

Heimot kokoontuvat sosiaalisen toteeminsa ympärille on käsiteltävänä joko asia, tuote tai vaate. Heimolla on johtajansa, joita voidaan kutsua myös mielipidevaikuttajiksi. Heimon sisäisen vuorovaikutuksen kautta muodostuu myös jokaiselle heimolle oma alakulttuurinsa, tapansa ja puhuntansa. Tämän takia yhteisöllisessä mediassa ei voida enää tehdä yleisiä sääntöjä tai havaintoja siitä, miten välinettä tulisi käyttää tai millaista kieltä yleisesti käytetään. Jokainen heimo pyrkii myös oman yhteisen teema ja alakulttuurin lisäksi erottautumaan muista heimoista ja heidän alakulttuureistaan. (s. 41-42)

Ollos tervehditty, heimotoveri! Oletkos muuten huomannut, että reviiri on laajentunut myös naamakirjaan?

Jesse Soininen, Reidar Wasenius & Tero Leponiemi (2010). Yhteisöllinen media osana yrityksen arkea. Kauppakaari. ISBN 978-952-246-033-2.

Digitaalinen markkinointiviestintä

Mainitsin taannoin, että pari tietokirjaa on kesken. Tämä oli toinen. Nyt sain pienellä ponnistuksella luettua loppuun, vaikka oudon skitsofreninen olo alkoi olla viimeisellä kolmanneksella olla. Nyt pitää nimittäin kehua ja mollata samaa kirjaa.

Digitaalinen markkinointiviestintä vastaa (takakannesta päätellen) seuraavaan kysymykseen:

Miten digitaalisen markkinointiviestinnän avulla

säästetään kustannuksia, lisätään myyntiä ja kasvatetaan markkinaosuutta?

Esipuheen perusteella kirjalla on kaksi päätavoitetta.

- vastata kysymyksiin, mitä markkinointiviestintä nykypäivänä on, miksi markkinointiviestintä on tärkeätä ja miten markkinointiviestintää toteutetaan menestyksekkäästi

- antaa lukijalle konkreettisia valmiuksia markkinointiviestinnän käytännön toteuttamiseen digitaalisessa markkinointiviestinnän ympäristössä

Kehutaan ensin.

Karjaluoto osaa asiansa. Kirjan ensimmäiset kaksi osaa Markkinointiviestintä muutoksessa ja Markkinointiviestinnän instrumentit ovat varmaan paras lukemani lyhyt esitys integroidusta markkinointiviestinnästä. Soveltuu hyvin vaikka aloittaville markkinoinnin opiskelijoille. Minun makuuni mukaan on poimittu oikeita asioita, teksti on tiivistä ja kriittistäkin, esimerkeissä on järkeä.

Lue siis sivut 10 - 94 niin olet pienellä panostuksella kärryillä kaikista integroidun markkinointiviestinnän peruspalikoista. Peukut tälle!

Ja osaahan Karjaluoto asiansa niissä jälkimmäisissäkin osissa. Mutta Mediat ja medioiden käyttö on jo huomattavasti heikommin tasapainotettu, sillä tässä vaiheessa digitaalinen (sähköinen + vuorovaikutteinen) media alkaakin saada enemmän tilaa. Televisioon uhrataan 2 sivua... ja matkapuhelimiin (anteeksi, siis mobiiliin) 36 sivua.

Okei, kirjan nimihän on Digitaalinen markkinointiviestintä, joten ehkä tämä on reilua. Ja kieltämättä esimerkiksi hakukoneoptimointia, mediapeittoa ja digitaalisen markkinoinnin tavoitteenasetteluja käsittelevät osat ovat perinpohjaisia ja havainnoillisia.

Mutta. Jos tämä on kirja digitaalisesta markkinointiviestinnästä, miksi ihmeessä integroidun markkinointiviestinnän yleiskysymyksille on uhrattu kaksi kolmasosaa kirjasta? Ja onko todellakin niin paljon yritysjohtajia, jotka eivät tunnista sanaa segmentointi, mutta lukevat kiinnostuksella CPM-arvoista ja selektiivisyysindekseistä?

Viimeisessä osassa (Teollisuusyritysten näkemyksiä digitaalisesta markkinointiviestinnästä) Karjaluoto repäisee sitten kahleensa irti ja vapauttaa sisäisen tutkijansa. Lukija saa kastautua DECCMAC-tutkimushankkeen tuloksiin, pohtimaan mm. sitä miten asiakasyrityksen vihreys, eli taso, jolla asiakasyritys arvioi omaa toimintaansa ja tuotantoansa ympäristön ja ympäristöystävällisyyden näkökulmasta, vaikuttaa markkinointiviestinnän eri keinojen tehokkuuden arviointiin (s. 200). Tämä siis kirjassa, jonka sivulla 23 muistutetaan, että [m]arkkinointiviestinnän toteuttamiseen tarvitaan vähintään kaksi osapuolta: markkinoija/viestijä sekä kohderyhmä eli viestinnän vastaanottaja.

Ei voi mitään, minulle tämä kirja oli kokonaisuutena pettymys. Todella harmittaa sanoa tämä, sillä Digitaalisesta markkinointiviestinnästä olisi saanut, pienellä editoinnilla, kolme fiksua lyhyempää tekstiä: digiajan integroidun markkinointiviestinnän perusteet + käytännön digitaalisen markkinoinnin suunnittelu + kansantajuistettu tutkimusraportti.

Yksiin kansiin pakattuna? Markkinoinnin kirjaksi tämä on terapian tarpeessa, siinä määrin on kohderyhmä katveessa. Vaikka fanitan Karjaluodon mainioita case-esimerkkejä ja teoreettista silmää, en osaa kuvitella ketään, jolle suosittelisin Digitaalista markkinointiviestintää, ainakaan ostettavaksi ja kokonaan luettavaksi.

Kannattaa lainata kirjastosta, poimia vain palat jotka kolahtavat.

Tuosta tulee mieleen sellainen itsearvioiva ajatus, että olen vähän hölmö tai paljon laiska, kun ylipäätään ostin paperisen kirjan digitaalisesta markkinoinnista. Julkaisusta on kulunut puolitoista vuotta ja teksti alkaa nyt jo vähän vanheta. Ehkä pitäisi ahkerammin etsiä netistä tuoreita aineistoja ja selata vaikka journaaleja. Mutta toisaalta kotimaiselta kustantajalta ja kotimaiselta kovan tason kirjoittajalta saa tietynlaisen laatutakuun sisällölle; ei tarvitse niin miettiä tietojen luotettavuutta. Koskas päästäisiin sähköiselle puolelle?

En tainnut tammikuussa sähkökirjastoja kaivatessani asiaa riittävästi miettiä, mutta nyt syntyi äkkiä huikea himo sellaisiin oikeasti sähköisiin tieto- ja oppikirjoihin, joita voisi päivittää yhtä näppärästi kuin iPadin ohjelmistoja... ja ehkä vähän halvemmalla? Lukion oppikirjojen hankinta on kotitalouden tasolla pahimmillaan ihan Kreikan pelastusoperaation mittakaavassa.

Heikki Karjaluoto (2010). Digitaalinen markkinointiviestintä. Esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkiointiin. Docendo. ISBN 978-951-0-36091-0.

Arvioita:
Kirjaplaneetta-blogissa

Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle

Kuva: Talentum

Mitähän tähän sanoisi? Kyllä ja ei. Frankelin oppaalla on oikeaakin sanottavaa, mutta jesses sentään, kyllä vaan on ameerikan meininkiä. Oletusasetuksena on halu ja tarve päästä mahdollisimman pitkälle, oli mikä oli. Ja ensimmäisessä luvussa ohjataan lukija tekemään itselleen diagnoosi kyselyn avulla.  Oikeasti: kuka hitto tekee kirjojen testejä?  Käsi ylös? Olen ennenkin urputtanut näistä ota-paperia-ja-listaa -harjoituksista. Kuten eräs legendaarinen suomalainen sanoisi, kyllä minä niin mieleni pahoitan kun kirja käskee ottaa kynän käteen. Räyh.

Mutta. Jos nyt jätetään formaattiin (amerikkalainen guru-kirja) liittyvä urputus sikseen, tämä ei välttämättä ole hullumpi kirja lehteiltäväksi. Jokaisen tietää itse miten pitkälle ja mihin suuntaan haluaa mennä, mutta jos tahtoo haastaviin tehtäviin, kannattaa kuunnella herkällä korvalla asiantuntijan neuvoja. Kuunneltuaan tekee sitten mitä tykkää. Pidän tässä kirjassa siitä, että Frankel odottaa ja olettaa, että naiset vaikuttavat omiin käyttäytymismalleihinsa ja omaan menestymiseensä. Sen sijaan, että vaatisimme maailmaa muuttumaan, voimme itse muuttaa maailmaa ja aloittaa siitä peilissä näkyvästä tyypistä. Filosofisessa mielessä tietysti olisi parempi jos voisimme saada aikaiseksi kaikille reilun pelin. Mutta kun peli on jo keksitty ja pyörii, on ehkä käytännöllisempää pelata niillä säännöillä, jotka ovat voimassa...

Frankel toteaa mielestäni ihan fiksusti, että tytöt oppivat lapsesta asti tiettyjä käyttäytymismalleja. Kiltti käytös, omien vaateiden hautaaminen ja muiden tarpeiden ennakointi palkitaan hyväksynnällä. Tyttömäisen käyttäytymismallin soveltaminen työssä johtaa alisteiseen asemaan. Siksi naisen pitää lakata käyttäytymästä kuin tyttö ja alkaa käyttäytyä kuin asemastaan varma nainen. Aikuisesti. Ei tarvitse ruveta leikkimään miestä, mutta pitää lakata olemasta tyttö.

Jos työhösi ei kuulu keittää kahvia muille, etkä halua keittää kahvia muille, älä keitä. Se on ihan niin yksinkertaista. Ei ole kenenkään muun asia sanoa sinulle, että lopeta se kahvin keittäminen - ihan itse pitää päättää mitä tekee.

Sama pätee paljon isompiinkin asioihin. Tunnistan ainakin itsessäni tuon raivostuttavan tarpeen olla mieliksi milloin kenellekin hoitamalla milloin mikäkin asia. Kirja olikin tässä mielessä hyvää luettavaa; oli mukava huomata, ettei taipumus joustaa itsensä kuoliaaksi ole vain henkilökohtainen valuvika vaan melko yleinen naisten ongelma, ainakin Frankelin mukaan.

Hämmästyttävää miten vaikeaa on rikkoa tuo kyllä-minä-voin -kaava. Mutta se on mahdollista. Ensi kerralla en sanokaan kyllä minä voin hoitaa tämän, sanonkin sinä voit hoitaa tämän näin ja näin. Jesh! Vapauden tuulet puhaltavat! Ja jos täytyy rationalisoida muutosta omalle kiltin tytön minälleen, se käy näin: hoitamalla asiat muiden puolesta estät heitäkin kasvamasta aikuisiksi ja vastuullisiksi miehiksi/naisiksi. Ruikutus pois, asenne kuntoon.

Kaikkiaan Kiltti tyttö kuvaa 101 virhettä, joita naiset usein työelämässä tekevät. Lukunäyte virheestä numero 59:

Oletko koskaan huomannut, etteivät miehet pyydä lupaa? He pyytävät anteeksi. Oletan, että naiset pyytävät lupaa pikemminkin tottumuksen vuoksi kuin siksi, että heillä olisi todellista tarvetta saada lupa. Luvan pyytäminen on muunnelma ideoiden esittämisestä kysymysten muodossa, mutta se voi olla vieä vaarallisempaa. Meidän yhteiskunnassamme lasten odotetaan pyytävän lupaa, mutta aikuisten ei. Aina kun nainen pyytää lupaa tehdä tai sanoa jotain, hän alentaa itsensä lapsen asemaan. Samalla hän varautuu kuulemaan "Ei". Jos pyydämme lupaa ennen kuin toimimme, meitä ei todennäköisesti syytetä virheen tekemisestä, mutta meitä ei myöskään pidetä itseemme luottavina riskinottajina.

[--] Kerro muille aikeistasi; älä pyydä lupaa. Kun kerrot mitä aiot tehdä, osoitat, että kunnioitat muiden tarvetta saada tietää, mutta sinun toimenpiteesi eivät ole riippuvaisia heidän hyväksynnästään. [--] Oleta, että olette tasaveroisia. (s. 172-173)

Katsotaan kestääkö vaikutus yli maanantain.

Lois P. Frankel (2005). Kiltti tyttö ei pääse pomoksi: 101 tapaa hävitä miehelle. Helsinki: Talentum. Suomentanut Maarit Tillman.

Arvioita:
Anna-Liisa Lilius Talouselämässä

Predictably irrational

Dan Ariely on tutkija kuumalla alalla jolla on kamala nimi: käyttäytymistieteellinen taloustiede (behavioral economics). Käyttäytymistaloustiede ei kuulosta juuri paremmalta. Mutta ei se mitään - ensimmäinen Nobel on jo alalle saatu (psykologi Daniel Kahneman vuonna 2002). Epäilemättä sopiva suomennoskin vielä löytyy.

Oikeasti kyse on melko vallankumouksellisesta ajatussuunnasta, joka alkaa hiljalleen lyödä itseään läpi taloustieteen valtavirran hinkatessa ankarasti vastaan. Irrationalistit nimittäin tönivät parhaansa mukaan nurin taloustieteen suurinta pyhää: Rationaalista Ihmistä. Adam Smithin ajoista lähtien on uskottu markkinoiden näkymättömään käteen, täydelliseen kilpailuun ja hyötyjään maksimoivaan kuluttajaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti, mutta teoreettisena ideaalina täydellinen kilpailu ja siinä toimiva hinnanmuodostus porskuttavat edelleen, peruskoulusta alkaen. (Tiedän tämän koska Neiti A pakotti kuulustelemaan yhteiskuntaopin läksyt.)

Irrationalistien viesti on yksinkertainen: ihminen ei toimi rationaalisesti. Siispä taloustieteen rakentaminen rationaalisen käyttäytymisen oletukselle on yhtä hölmöä kuin tähtitieteen mallien perustelu taivaankappaleiden sosiaalisilla tarpeilla. Arielyn vuonna 2008 julkaisema Predictaly irrational saikin tiettyä potkua sanomalleen viimeisimmän rahoituskriisin myötä. Jos Alan Greenspan, perinteisten taloustieteilijöiden suojelupyhimys, joutuu myöntämään malliensa pettäneen, on ilmassa suuren kumouksen tuntua. Ihankohan taloustieteissä oikeasti alettaisiin myöntää, että markkinoilla toivat vajavaiset ihmiset?

Rationalisuuden oletuksiin pohjaavien talousmallien kritiikki ei sinänsä ole uutta, mutta kieltämättä Arielyn kollegoineen tekemät kokeet demoavat hauskasti ja tehokkaasti useita inhimillisen päätöksenteon järjettömyyksiä. Enimmäkseen todellisen elämän käytännön tilanteissa tehdyt kokeet mm. osoittavat kuinka vaikea on arvioida minkään arvoa ilman vertailukohtaa, kuinka yliarvostamme sellaista minkä jo omistamme, ja kuinka järjettömän sitkeästi uhraamme selviä etuja epäselvien mahdollisuuksien säilyttämiseksi.

Tekstinä Predictably irrational on tyypillistä hyvin avattua populaaritiedettä ja ihan mukavaa luettavaa. Vahva amerikkalainen säväys ärsyttää välillä. Ariely on sisällyttänyt kirjaansa erilaisia suosituksia siitä miten yhteiskuntaa kannattaisi ehkä muuttaa ennakoitavan irrationaalisuuden haittojen vähentämiseksi, ja tietenkin esimerkit ovat varsin kulttuurisidonnaisia. Perussanoma on kuitenkin yleispätevä: jos olet ihminen, sinulla on todennäköisesti taipumus tiettyihin järjettömyyksiin. Ariely arvelee, että voimme oppia välttämään päätöksenteon ansoja - ainakin välilä - jos tulemme niistä tietoisiksi.

Yksi minua kiinnostaneista osuuksista kirjassa käsittelee eroavaisuuksia markkinaehtoisen ja sosiaalisen vaihdannan välillä. En ole varma voiko Arielyn tuloksia ja päätelmiä suoraan siirtää kulttuurista toiseen. Omien kokemusteni perusteella väittäisin että ainakin osittain voi: sosiaalisista syistä teen paljon sellaista työtä, jota en maksusta tekisi. Sosiaalisten normien mittapuulla kannattaa lähteä kahvinkeittäjäksi turnaukseen - markkinanormien mittapuulla lauantaipäiväni ei olisi edes kaupan. Sama ilmiö näyttää pätevän muuallakin.

A few years ago, they studied a day care center in Israel to determine whether imposing a fine on parents who arrived late to pick up their children was a useful deterrent. Uri and Aldo concluded that the fine didn't work well, and in fact it had long-term negative effects. Why? Before the fine was introduced, the teachers and the parents had a social contract, with social norms about being late. Thus, if parents were late - as they occasionally were - they felt guilty about it - and their guilt compelled them to be more prompt in picking up their kids in the future. (- -) Now that the parents were paying for their tardiness, they interpreted the situation in terms of market norms. In other words, since they were being fined, they could decide for themselves whether to be late or not, and they frequently chose to be late. (s. 76-77)

(OTT: Järjellä ja tunteella -blogissa käydyssä vilkkaassa keskustelussa sivusin kysymystä sosiaalisista ja markkinanormeista kommentoidessani, mutten osannut selvästi selittää mitä tarkoitin. Minusta tuntui että tästä on osittain kysymys: onko lukija sosiaalisessa vai markkinasuhteessa kirjailijaan? Jälkimmäisen suhteen voi jättää huomiotta ja nauttia vain "asiakkaana" "tuotteesta". Edellinen on mutkikkaampi juttu. Kuvittele vaikkapa tilannetta, jossa palkkaat kesätöihin ystävän jälkikasvua. Kakara osoittautuu veltoksi tampioksi. Mitä teet? Markkinanormien mukaan tulee kenkää koeajalla, mutta todellisuudessa olet pahassa välikädessä. No joo, ehkä vertaus on huono, mutta arvelisin kirjan olevan kirjailijalle hyvin henkilökohtainen asia, niin kuin lapset ovat vanhemmilleen.

Mutta silti. Syntyykö kirjailijuuden korostamisesta kirjan asemesta vaikkapa kirjailijablogissa kvasi-sosiaalinen suhde lukijoihin? Ja missä määrin voi olettaa sen sitovan lukijoita? Jos "tuotepakettiin" katsotaan kuuluvaksi kirjan lisäksi kirjailija, voiko kirjaa enää kritisoida kritisoimatta kirjailijaa henkilönä? Apua!

Loppujen lopuksi, Sallan lukupäiväkirjassa käyden keskustelun jälkeen, päätin että saa. Kaikki kommentit kirjoista ovat asiallisia tai asiattomia vain omilla ansioillaan. Jos ennakkokäsitykset kirjailijasta vaikuttavat lukemiseen ja kommentointiin, se on kommentoijan oma häpeä. Ja jos kirjailja ei pysty erottamaan lukukokemukseensa syystä tai toisesta tyytymättömän "asiakkaan" valitusta henkilökohtaisesta loukkauksesta, se on kirjailijan oma häpeä. Netin näennäinen intiimiys ehkä tässä sekoittaa päätämme sosiaalisen ja markkinaehtoisen vaihdannan rajanvedosta.)

Olen viime vuosina lukenut liudan käyttäytysmistaloustiedettä sivuavia kirjoja, ja lopuksi on pakko todeta: Predictably irrational on hyvä ja viihdyttävä kirja, mutta se ei ole paras valinta, ainakaan jos aikoo lukea vain yhden. Taloustieteiden arkisovelluksista kiinnostuneelle Tim Harfordin hauska The Undercover Economist on parempi, samoin Freakonomics (Steven Levitt & Stephen Dubner). Järjettömyyden tutkailuun puolestaan Stuart Sutherlandin Irrationality tai Brafman & Brafmanin Sway ovat toimivampia introja, varsinkin Irrationality on kutkuttava.

Onko näiden järjettömyyttä ja taloutta luotaavien opusten lukeminen auttanut toimimaan fiksummin tai tienaamaan enemmän? Ei ole. Mutta minulla on paljon enemmän hupia hölmöilystäni.

Dan Ariely (2009). Predictably irrational. Revised and expanded edition. London: HarperCollins.

Arvioita:
New York Times
Bloomberg Businessweek

Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa

Täytyy myöntää, tämän kirjan lukeminen on ensimmäisen kolmanneksen jälkeen sujunut kuin se kuuluisa tervanjuonti. Pokka ei pidä enää uusia tätä neljättä kertaa. Pakotin siis itseni istumaan alas ja lukemaan loppuun ainakin silmäilemällä. Monet taulukot ja kuviot tosin tekivät hutaisten lukaisemisen helpoksi.

Vikaa ei ole aiheessa eikä asiassakaan, vika on siinä että on liikaa houkuttelevampia kirjoja käsillä. Yrityskauppojen jälkeiseen integraatioon ei kovin paljon suomenkielistä kirjallisuutta löydy, ja Teerikangas tekee hyvää ja perusteellista työtä. Paha vain, että olen lukenut viimeisen puoli vuotta enimmäkseen hyvää kaunokirjallisuutta tai äärimmäisen tiiviitä artikkeleita. Integraation johtaminen puolestaan on väitöskirjan pohjalta kirjoitettu käsikirja, suorastaan tuskallisen perinpohjainen sellainen. Tai siltä se ainakin näyttää pilalle hemmotelluissa silmissäni.

Kävi mielessä, että kirja tavoittaisi yleisönsä paremmin, jos sen tiivistäisi noin puoleen nykyisestä laajuudesta. Samalla on myönnettävä, että Teerikangas onnistuu tekemään asiansa jokseenkin selväksi myös ilman kirjallisuusviittauksia - monelle tutkijalle lähes ylivoimainen uroteko. Asiaa on vain turhan paljon.

Ongelmana nykyajan yritysostoissa on, että organisaatioiden näkyvät, mitattavissa olevat tekijät osataan jotakuinkin ottaa huomioon. Näin ollen strateginen, taloudellinen, teknis-operatiivis-rakenteellinen evaluointi tehdään. Sen sijaan hankalammin nähtävissä ja mitattavissa olevat inhimilliset tekijät jätetään lähes tyystin huomiotta. Näihin kuuluvat niin kulttuuriset, inhimilliset, tunteelliset kuin osaamiseen liittyvät tekijät. Oston kannalta tämä lähes huomiotta jättäminen on merkittävää siksi, että oston onnistumiseen vaikuttaa koko organisaatiokokonaisuuksien kirjo - niin näkyvät kuin näkymättömätkin tekijät. Pitkällä tähtäimellä näkymättömien tekijöiden huomiotta jättämisellä on niin taloudelliseen tuloksellisuuteen kuin inhimilliseen onnistumiseenkin liittyviä seurauksia. (s. 64-65)

Teerikankaan viesti on erinomaisen tärkeä. Monet yritysostot menevät pieleen - kukaan ei tiedä tarkkaan kuinka monet - ja yksi keskeinen selitys on varmasti Teerikankaan esiinnostamissa hiljaissa voimissa. Yritysjohdossa tavataan ajatella loogis-rationaalisen kaavan mukaan. Silloin emotionaaliset ja kulttuuriset asiat jäävät yritysten integraatiossa helposti liian vähälle huomiolle, usein hämmästyttävän vakavin seurauksin. Viime vuosikymmeninä on tosin enenevässä määrin puhuttu johtamisen ja liiketoiminnan inhimillisistä puolista. Tunteiden merkitys tuloksenteossa tunnustetaan yleisemmin, mutta tuntuu ettei oivalluksia saada ihan helpolla käytäntöön.

Integraation johtamista voisi suositella sellaisille, jotka ovat joutumassa tai pääsemässä yritysostotilanteisiin. Teerikankaan jäljiltä on paremmat valmiudet selviytyä hyvin niin integroijan kuin integroitavankin roolista. Tai ainakin tietäisi mikä meni pieleen.

Satu Teerikangas (2008). Integraation johtaminen - kulttuuriset voimat yrityskaupassa. Helsinki: WSOYPro.

Hmm... löytyi blogikirjoitus, jossa kehuttiin toista kotimaista kirjaa aiheesta paremmaksi, pitääpä tutkia.

Perkele! Tunneosaamisen oppikirja esimiehille

Tällainen osui tänään käteen kirjastolta: nimi oli varmaan hyvää markkinointia. Kirja on nimensä mukaisesti tarkoitettu auttamaan esimiestyössä tarvittavan tunneälykkyyden/tunnetaitojen kehittämiseen.  Alta 200-sivuisen ja helppolukuisen paketin hotkaisi helposti illan mittaan (*ryöhtäisee*) mutta kovin paljon uutta ei käteen jäänyt.

Ensimmäiset kolme osaa kuvasivat keskimukavasti tunneosaamisen peruspalikoita ja merkitystä. Suomalaisen kokemusmaailman perinteitä kunnioittaen näkökulma on vankan hierarkian näkökulma. Vastaako vielä todellisuutta? Voi olla. Virkistävää kyllä kirjassa myönnetään suoraan että organisaatioiden julkiarvot ovat usein ihan päinvastaisia kuin niiden tosiarvot.

Ja.... sitten päästiinkin oppikirjan harjoitusosioon.

Haukotus.  Kun kirjassa lukee ota tyhjä paperiarkki ja...., silmäni ottavat automaattisen aikalisän ja siirtyvät seuraavaan varsinaiseen tekstiosuuteen.  Joku fyysinen ongelma varmaan. Voi voi.

Plussaa lupaavan näköisestä kirjallisuusluettelosta. To do -listalle Jäi Antonio Damasion Descartesin virhe. Emootio, järki ja ihmisen aivot ja Pauli Aalto-Setälän Merkitystalous.

Mikael Saarinen & Pauli Aalto-Setälä (2007). Perkele! Tunneosaamisen oppikirja esimiehille. Helsinki: Kirjapaja.