Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Kuva/kansi: CrimeTime/Lasse Rantanen

En viitsi enää valittaa työn paljoudesta täällä*... Mutta elämä on kieltämättä ollut mukavasti täyteläistä viime aikoina. Jokusen kirjan olen silti lukenut ja yksi kerrallaan ne epäilemättä tipahtelevat tänne blogiinkin.

Olen blogiaikana lukenut koko Seppo Jokisen Koskis-sarjan ja edelleen jaksaa kiinnostaa. Onnistuneen varaustaktiikan avulla sain tällä kertaa uutuuden pikavauhtia kirjastosta. Syökää tomua, hitaat! Ei vaiskaan, terkkuja jonottajille että hyvää kannattaa odottaa.

Minä haaveilen lukumaratonista, Koskisella on perinteisempi käsillä. Mustissa sydämissä Koskinen on pitkästä aikaa ulkomailla, tällä kertaa Australiassa. Tamperelainen poliisiporukka on lähtenyt maratonille toiselle puolelle maailmaa. Yllättäen kesken kisan tulee tyhjästä avunpyyntö selvällä suomella. Leppoisan lomailun asemesta Koskinen päätyy selvittämään visaista katoamistapausta apunaan naiskonstaapeli Anni (joka muuten juoksi joukon miehet kumoon). Samalla Koskinen tutustuu australiansuomalaisten yhteisöön, jossa kaveria ei jätetä, ei ainakaan kuivin suin, ja herkempiä yksilöitä suojellaan ylenmääräiseltä tietämisen tuskalta. Koto-Suomessa Ulla selvittää ahdistavaa pahoinpitelyä ja kipuilee vähän muutenkin.

Jokisen dekkareissa yhdistyy mukavasti tietynlainen rehti arkirealismi reippaaseen dekkarimeininkiin ilman liiallista angstia. Tällä kertaa itse tarinassa ei ole mielestäni ihan samaa vääntöä kuin Vihan suvussa tai Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta Australian eksoottiset maisemat ja kielenvivahteet korvaavat mahdollisen vajeen runsain mitoin. Kerronta on mutkatonta ja ainakin minun makuuni tarpeeksi vauhdikasta.

Otankin loppuun liikunnallisen lainauksen, johon samaistun täysillä. Älkää käsittäkö väärin! En todellakaan ole maratoonari. Kymppi on pisin matka, jonka Luoja viisaudessaan on tarkoittanut minut juoksemaan. Viidentoista kilometrin kohdalla tuntuu jo osapuilleen tältä:

[--] Jokainen ruumiinkolkka, jalat kädet ja kaikki, huusi tuskaa, keskeytä hyvä mies, heitä pyyhe kehään, mieti miten ihanaa on lopettaa siihen, rojahtaa maahan makaamaan, sulkea silmät ja vähät välittää enää mistään, maalista tai mitalista, kunniasta tai kaverien kehuista. Yllytyshulluhan sinä olet aina ollut, tiedät sen itsekin, eikö olisi jo aika oppia. Ja muutenkin hullu. Mieti, mitä silläkin rahalla olisit tehnyt, minkä tähän matkaan uhrasit. Tuskaan ja vaivaan. Pähkähullu mies! 

Ja aivan huomaamatta hokema muuttui uudeksi hengitysrytmiksi: pitkällä sisäänvedolla pallea täyteen - pää-ähkä - ja sitten nopeasti ilmat ulos - hullu. Lantionkiertokin löysi saman svengin ja kulku eteni kuin kytkentähäiriöisellä robotilla. Pää-hkä - hullu. Pää-ähkä - hullu. (s. 11)

Ei voi mitään. Sakari Koskinen, tuo Tampereen susikoski, on sympaattista seuraa. Jo nyt tekisi mieli seuraavaa Koskista, sen verran kutkuttava tilanne jäi vielä lopussa päälle.

Seppo Jokinen (2014). Mustat sydämet. CrimeTime 978-952-289-136.

Arvioita:
Anna-Maria Lukemattomia kirjoja -blogista piti Sydämiä kahta edellistä vetävämpänä.
Keijo Kettunen Hesarissa selostaa asetelmaa perusteellisemmin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista nostaisi Koskis-saagan ykköseksi.

*Pomoni on poikkeuksellisen komea, älykäs ja karismaattinen mies. Lisäksi on ilmennyt, että hänellä on hyvä maku: hän lukee tätä blogia silloin tällöin. 

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime

Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.

- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 

- Tuli. (s. 121)

Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

Syyskuun setti

Syyskuussa tuli samoiltua metsissä.

Eilen täällä oli pieni henkinen painimatsi: tehdäkö vihdoin syyskuun myöhästynyt kooste - vai lukeako kirjaa? Piraijakuiskaaja vei voiton, koska sen oli pakko päästä kotiinsa kirjastoon. Jotain lukijaetiikkaa pitää sentään olla...  jos kirjasta on varauksia, se on palautettava. Joku odottaa.

Syyskuun saldosta muodostui vähän erikoinen, sillä osana kirjabloggaajien yhteistä haastetta luin kaksi kirjaa Hesarin 100 parhaan listalta, nimittäin Miss Farkku-Suomen ja Rajan. Ei hullumpia vaikken ihan hullaantunutkaan. Kuukauden huipuksi taitaa silti nousta Pilvikartasto, jonka kanssa sain pikkuisen tehdä töitä, että kokonaisuus aukesi. Ehkä sitä arvostaa enemmän sellaista, josta on vähän vaivaa itsellekin. Parhaat naurut kirvoitti ilman muuta Elimäen kootut tarkoitukset, vaikka Rabbin katti on hyvä kakkonen; sen kanssa sai hykertää hyväntuulisesti moneen kertaan.

Luettu ja blogattu:

David Mitchell: Pilvikartasto
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
Elimäen kootut tarkoitukset
Riikka Pulkkinen: Raja

Luettu muttei blogattu:

Arto Paasilinna (2007). Rietas rukousmylly. Veikko Honkanen lukee pätevästi ja onhan näissä Paasilinnan kirjoissa aina jotain mukavaa jippoa... mutta Rietas rukousmylly on totta puhuakseni heikommasta päästä. Alku on lupaava mutta kahden suomalaismiehen road trip Aasiassa jotenkin jää pelkäksi vaelteluksi. Plussaa kaverusten kehittämästä uudesta positiivisuutta korostavasta maailmanuskonnosta, joka toi mieleeni iki-ihanan Ac-Cent-Tchu-Ate The Positiven. Marko Ikävalko Keskisuomalaisessa ei juuri positiivista korostanut. Äänikirja, kirjastosta.

Seppo Jokinen (2012). Hervantalainen. Olen melkein nyt päässyt ajan tasalle Jokisen dekkarisarjassa - enää tänä vuonna ilmestynyt Vihan sukua on lukematta. (Novelleja ei lasketa!). Hervantalainen oli tuttua laatua, taas kerran hyvä ja viihdyttävä dekkari. Sarja äärimmäisen julmia pahoinpitelyjä panee Koskisen joukkoineen koville. Aikuisten lasten julmuutta luotaava tarina jaksoi kiinnostaa ja Koskisen yksityiselämässäkin liikuttiin sopivasti. Tässä murhaaja ei ollut yhtä yhtä kiehtova kuin Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta ei se kokonaisuutta pilannut. Tämän on lukenut myös Kirsi - joka jutullaan sai minut tarttumaan Koskis-sarjaan. Kiitokset sinne! Kirjastosta.

Joann Sfar (2001-2007). Rabbin katti 1 & 2. Tulin joskus ostaneeksi kakkososan, mutta se jäi lukemattomana hyllyyn kun halusin ensin ykkösen. Onneksi se tuli vihdoin kirjastossa vastaan, joten pääsin tutustumaan tähän hurmaavaan kissaeläimeen ja sen tuttavapiiriin. Ortodoksijuutalaisten tavoissa ja yhteisössä on jotain kiehtovaa, ja Sfarin inhimillinen ote maailmaan ja ihmisiin viehätti todella. Piirrosjälkikin on mukavasti kujeellisen rosoista ja lämmintä. Olen myyty! Tämän sarjan haluaisin kokonaan omakseni. Omasta hyllystä ja kirjastosta.

Annukka Salama (2013). Piraijakuiskaaja. Unna syntyperän salaisuutta jahdataan nyt uudella mantereella. Rufuksen johtama jengi tutustuu suomalaisiin surffaajasisaruksiin ja nauttii Kaliforniasta. Piraijakuiskaaja on ehdottomasti yhtä houkuttava ja koukuttava kuin faunoidit-sarjan ensimmäinenkin osa. Nuori lempi leiskuu ja voimaeläinten vaikutus arkeen kuvataan hienosti. Tuoreella otteella hyvää viihdettä, jota voi suositella nuorille. Ja tällaisille lapsenmielisille aikuisille. Voin yhtyä Marjiksen kommenttiin: miksei seuraava osa ole jo valmiina? Kirjastosta.

Kaunista syksyä kaikille kirjanystäville!

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Kuva: Elisa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut kunnolla näistä Seppo Jokisen dekkareista, vaikka niitä on tullut paljon luettua. Olen seuraillut tamperelaisen komisario Koskisen elämää ja työtä nyt jo muutaman vuoden. Sarja on mennyt enimmäkseen järjestyksessä. Nyt ovat lopun ajat käsillä. Räätälöidyn ratkaisun jälkeen on enää kaksi lukematta, sillä Ajomiehen luin vahingossa jo lukumaratonissa. (Ups.)

Räätälöidyssä ratkaisussa kietoutuvat nuorisojengin pankkikorttivarkaudet, väkivaltainen kuolema ja kahden tamperelaisen konsultin käsittämätön koston kierre. Herrat Riekki ja Uskinluoma eivät enää ehdi myydä kaupungin herroille hienoja suunnitelmia, sillä heidän aikansa vie yhä hurjemmaksi yltyvä keskinäinen nokittelu. Sairaslomalta palaava Koskinen seuraa vaistojaan ja etsii pala kerrallaan uudelleen elämän tarkoitusta.

Minusta juoni oli tässä Koskis-kirjassa erityisen toimiva ja selkeä. Okei - fiksumpi varmaan olisi keksinyt ratkaisun kirjailijan sirottelemista vihjeistä aikaisemmin, mutta minä nyt tunnetusti vaan luen, en ajattele. Kerronta kulki hyvin ja vei mennessään, ja oikea vastauskin selvisi juuri sopivasti pikkuisen ennen virallisia paljastuksia. Myös Koskinen itse vaikutti suruistaan huolimatta jotenkin tasapainoisemmalta. Toki hän on edelleen helposti innostuva ja tulistuva... mutta jotain lähes seesteistä on silti miehen mielenliikkeissä. Ehkä kuvittelen vain. Kun vastapainona on kahden aikuisen miehen absurdiksi yltyvä koston kierre, jossa tunteita ei saada millään kuriin, tulee Koskisesta väkisinkin vertailun vuoksi rauhallinen vaikutelma.

Poliisiaseman persoonilla oli tässä kirjassa vähän vähemmän tilaa kuin monessa aikaisemmassa, mutta se ei haitannut, sillä rikoksiin liittyvät henkilöt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi konsulttien kaksintaisteluun sotkeutuva Meiju on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensivilkaisulla luulisi. Myös nuorten kuvaus toimi tässä minusta hyvin, olkoonkin että näkökulma on vähän ulkopuolinen.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi. 

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi. (18/268)

Ei mitään valittamista. Kuin mittatilaustyötä tämä, juoni istui ja kaikki saumat oli hyvin huoliteltu. Melkein kaikki Koskiset ovat olleet pätevää ja sopivasti arkisuomalaista dekkariainesta. Räätälöity ratkaisukin on, mutta vielä pikkuisen enemmänkin; kuuluu selvästi sarjaan mutta erottuu siitä edukseen. Lopun liikuttava pieni kohtaus oli tietysti viimeinen silaus... mutta en nyt kerro, ettei ylläri mene keneltäkään pilalle.

Seppo Jokinen (2011, alkuperäinen 2010). Räätälöity ratkaisu. Elisa e-kirja. 978-952-5918-46-5

Arvioita:
Paula Arvas Dekkarihyllyssä kehui
Myös Kini Kirjavinkeissä nautti päästessään taas Koskisen seuraan
Mikko Varis Keskisuomalaisessa luonnehti ammattimiehen työksi

Kesälukumaraton 10.7.2013

Tästä se lähtee! Osallistun tänään innosta pinkeänä blogistanian kesälukumaratoniin, joka järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013.

Säännöt (joustavat sellaiset!) ovat nämä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Minun kohdallani aloitus 10.7. klo 10.00 -> lopetus 11.7. klo 10.00.) Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Laadin itselleni kaksi tarkennusta kohtaan 4: luen vain sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ennen, ja luen vain suomeksi.

Muita mukana olevia blogeja voi pongata vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Olen yrittänyt koota luettavaksi mahdollisimman monipuolisen kattauksen, jotta homma ei alkaisi maistua puulta. Tässä lähtötilanne:

Pinon päällimmäisenä keikkuu iPad, koska osallistun myös Kitalaenpuhdistusnovellien minihaasteeseen, jossa luetaan kirjojen välillä novelleja. Natustan siis romaanien välissä novelleja Osuuskumman  antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka sain ekirjana.

Päivittelen vuorokauden mittaan tätä juttua. Lisäksi raportoin Facebookissa ja Twitterissä maratonin sujumisesta.

Iiiks. Pitäkää peukkuja!

***
Klo 11.37. Ensimmäinen kirja luettu, Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Eilisen 15 km juoksun jälkeen en aikonut pitää tästä kirjasta, mutta pidin kumminkin. Murakami ja minä kuulumme juoksijoina eri koulukuntiin - hän rakastaa juoksemisen tuskaa, minä diggailen sitä hyvältä tuntuvaa osuutta. Mutta Juoksemisesta onnistuu kuvaamaan juoksemisen henkilökohtaisuutta. Se kertoo miten se mitä teemme on yhteydessä siihen keitä olemme. Suomennos on tehty englannista... aina välillä sen huomaa.
(Kaverilta lainassa, 175 sivua.)

***
Klo 11.54. Ensimmäinen Kitalaenpuhdistusnovelli takana. Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde on aika klassista ekoscifiä. Kulutuskulttuuriin hyvin sopeutunut nuori nainen saa sielunväänteitä tutustuttuaan toisinajattelijaan. Toteutus toimiva, vain aavistuksen toisteinen, ja perusajatus on hyvä. "Eihän se ajatellut ketään muuta kun itseänsä." Jeps.
(Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittama antologia Huomenna tuulet voimistuvat saatu sähköisenä arvostelukappaleena, sivumäärästä ei hajuakaan. Pitää tarkistaa nämä jälkikäteen.)

***
Klo 14.12. Toinen kirja luettu, Seppo Jokisen Ajomies. Olen lukenut näitä Tampereen Susikosken tutkimuksia aikajärjestyksessä vähän kerrassaan, ja tämä oli järjestyksessä seuraava. Paitsi että ei ollutkaan, tajusin Koskisen yksityiselämän tilasta, että minun olisi kuulunut ensin lukea Räätälöity ratkaisu. No joo, ei se mitään. Ajomies oli hyvä. Koskinen ja hänen kollegansa setvivät teloitustyylistä murhaa ja palaavat samalla jo yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneen turman tutkimuksiin.
Sitaatti: ilma kirpeä kuin sitruunaa puraissut morsian.
(Kirjastosta, 345 sivua)

***
Klo 14.37. Toinen Kitalaenpuhdistusnovelli oli M. G. Soikkelin Urho ja kettu. Se piti lukea kahteen kertaan, mutta en ole vieläkään ihan varma mitä (kaikkea) siinä tapahtui. Urho on enemmän kuvajainen kuin kertomus, mutta kohtuullisen tehokas kuvajainen kyllä. Kuka pitää häkissä ketä, nyt tai joskus tulevaisuudessa? Ehkä Soikkelin ilmeisin piikki sojottaa turkistarhaajien suuntaan, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, sen ilmeisimmän takana on kuusi muuta, suurempiin maaleihin suunnattuna.
Sitaatti: - Urhoa ymmärtää paremmin jos on tottunut isoihin eläimiin, sanoo Tanja.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 17.44. Kolmas kirja luettu: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus. Tämä on toinen Mari A:n Intia-suosituksista. Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja, Intian Sherlock Holmes, Vish Puri selvittää kirjassa paitsi kadonneen palvelijan arvoituksen myös parin epäilyttävän sulhasehdokkaan taustat. Kaikkiaan kirja oli minusta mainio, viihdyttävä ja samalla varmaan hyvä briiffi Delhiin suuntaavalle. Vish Purin tutkimuksista saa vaikutelman pelottavan kaoottisesta maasta... jossa kumminkin asuu hyvin inhimillisiä ihmisiä. Vau. Ainoa vain, maratonille tämä oli sikäli huono valinta, että takaosan sanastoon piti turvautua vähän väliä. Mutta nyt ainakin tiedän mitä tilaan jos tilaan paneeria ja osaan myös varoa goondatteja.
Sitaatti: Ateria ei tuntunut koskaan yhtä nautinnolliselta, jos sen söi haarukalla ja veitsellä. Ruoan tunteminen sormien välissä teki kokemuksesta paljon intiimimmän.
(Kirjastosta, 340 sivua.)

***
Klo 18.02. Kolmas Kitalaenpuhdistus - J. S. Meresmaan Lintukoto. Oijoi, olipas hyvä ja häijy pieni novelli! Perhe muuttaa plusenergiataloon, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa. Halutessaan tästä voi repiä vaikka minkälaista symboliikkaa, mutta ei ole pakko; toimii mainiosti ihan vain Hitchcockin tyylisenä ihokarvat-nousevat-pystyyn -juttuna.
Sitaatti: Talossa oli hiljaista.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 18.50. Neljäs kirja. Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestamme. En tiedä miten luonnehtisin tätä kirjaa - pitkä essee? Pamfletti? Puheenvuoro? Mielenkiintoinen teksti joka tapauksessa. Andersson luotaa käsityksiämme hulluudesta ja sen käsittelystä. Poimin tämän kirjan mukaan maratonille, koska en halunnut jättäytyä kovin vahvasti romaanien varaan, ja Claes Anderssonilta en ole aiemmin mitään lukenut. Nyt pitää varmaan laittaa lukulistalle jotain muutakin... Anderssonin romaanit eivät kuulosta aihevalintojensa puolesta minun kirjoiltani, mutta Hulluudestamme oli niin sujuvaa ja mietityttävää luettavaa, että otan kyllä selvää hänen muusta tuotannostaan. Ja Lauri Viidasta! Tässä lainattiin muutamaa runoa, jotka heti herättivät kiinostuksen. (Enkä kiinnostu runoista kovin helposti.)
Sitaatti: Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat. Siellä, missä pinta on moitteeton ja kiiltää moraalista erinomaisuuttaan, asuu hulluus ja piittaamattomuus kohtalokkaine seurauksineen.
(Kirjastosta, 120 sivua)

***
Klo 19.16. Neljäs novelli Osuuskumman antologiasta, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja®. Tässä novellissa maanviljelystä on tullut säädeltyä ja geneettisesti puhdasta puuhaa, jota hallinoi monopoli M. Pienviljelijä joutuu vastapuolelle saatuaan puutarhuritädiltään erikoisen perinnön. Idea on kiinnostava mutta tunnelma jäi etäiseksi lievän ylikuvailun vuoksi.
Sitaatti: Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 20.44. Viides kirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen. Oikeastaan aikomukseni oli ottaa tyttökirjaksi jokin Polvan Tiina-kirjoista, mutta ainakin kuvittelen lukeneeni osapuilleen kaikki jo kertaalleen, joten tämä Swanin klassikko vuodelta 1914 oli varmempi valinta. Tottisalmen paroni lähettää huonosti käyttäytyvän perillisensä pappilaan oppimaan kuria ja käyttäytymistä, ja huolehtii itse orvosta renkipojasta. Aikuinen nykylukija arvaa juonen pääpiirteet ensimmäisen 30 sivun aikana, mutta ei se menoa haittaa. Ajankuva on järisyttävän konservatiivinen, mutta niin sen toki kuuluukin olla. Jotain kiehtovaa on näissä vanhoissa romaaneissa, siinä, mitä ne kertovat aikansa ihanteista ja oletuksista.
Sitaatti:  Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
(Kirjastosta, 200 sivua.)

***
Klo 21.21. Välissä taas novelli, tällä kertaa Anni Nupposen Juuret. Ekosysteemi on romahtanut ja villiruoka on korvattu nälänhädän jälkeen synteettisillä ravinteilla. Nuori kapinallinen herättää vanhan virkamiehen muistot muinaisista mauista. Toimiva novelli totalitäärisestä tilanteesta... Jos vettä on saatavilla, ruoka onkin sitten seuraavaksi tehokkain kontrollin väline. Mutta Nupposen novellin pointti taitaa olla ruoantuotannosta etääntymisessä. Ehkä.
Sitaatti: Tutkintavangit saavat halvinta mahdollista liuosta, samaa, jota hallitus jakaa elatusapukansalaisille.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 00.17. Kuudennen kirjan kanssa palaan Intiaan. Delhin kauneimmat kädet on hervottoman hyvä, ja taitaa olla paljon Vish Puria parempi "matkaopas" minulle, sillä tässä romaanissa länsimaalainen kohtaa Intian. Kaikki on värikästä, käsittämätöntä, viehkoa ja kamalaa. Oi voi. No, pianhan se nähdään. Kauneimmissa käsissä viisikymppinen mies ajautuu matkaopaskaverinsa mukana Intiaan ja jää sille tielle. Hän ystävästyy paikallisen tekstiilikauppiaan kanssa, rakastuu ja sopeutuu - tavallaan. En välttämättä olisi odottanut pitäväni kirjasta, jonka kertoja on pulleahko keski-ikäinen ruotsalaismies, mutta pidin kovasti. Kiitos Mari A:lle tästäkin vinkistä!
Sitaatti: Liikkeessä olevia intialaisia ei parane pysäyttää, sillä siitä syntyy yleinen hämminki, joka sotkee järjestelmällisen kaaoksen.
(Kirjastosta, 390 sivua.)

***
Tämän kirjan myötä painun pehkuihin. Ikkunasta kantautuvat tangomarkkinoinnin soundit tuudittakoot maratoonarin toviksi uneen.

***
Klo 10.00. Maratoni suoritettu ja kivaa oli! Viimeinen eli seitsemäs kirja, Järki ja tunteet ja merihirviöt, jäi kesken sivulla 280. Ehkä olisi pitänyt vastustaa Hesarin houkutuksia aamulla...
(Itse ostettu kirja, 280/350 sivua)

Iltapäivällä luen Merihirviöt loppuun ja teen yhteenvedon maratonista. Loppusaldo lienee jotain 1800 sivun paikkeilla, plus novellit. Nyt pitää kaivaa golfbägi esiin ja siirtyä toviksi toisenlaisen urheilun pariin, tiiaika odottaa!

Tämäkin tammikuu

Neiti B, yksityiskohta harjoituksesta. 

Pitänee aloittaa kertomalla, että kuvitus ei liity aiheeseen... En ole, krhm, esimerkiksi laihtunut tässä kuussa tai mitään sellaista. Kirjadieetti on kyllä edelleen kevyt ja vähäkuituinen, mutta selvästi reippaammassa tahdissa täälläkin on romaaneja rouskutettu kuin parina aiempana kuukautena.

Luettu ja blogattu:

Liisa Nevalainen: Punainen hattu
Stephen King: The Dead Zone
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts
Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
Martin Lindstrom: Buyology - Ostamisen anatomia
Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää
Bill Willingham & co: Fables 8 - 12
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuukauden nostalgiapläjäys oli Kingin The Dead Zone. Oli mukava huomata, että vanha suosikki kolahti yhä. Kuukauden uutuus oli ehdottomasti Wolfen Kiduttajan varjo. Haastavinta lukemista tarjosi Miss Lonelyhearts, Fablesin kanssa taas vietin oikeaa sarjakuvan juhlaa. Samalla tuli täyteen puolentuhatta blogijuttua. Jotkut eivät osaa pitää mölyjä mahassaan, kuten vaarini olisi sanonut... Onneksi nettiin mahtuu!

Tammikuun paras kirjakokemus oli silti vielä toistaiseksi bloggaamaton kirja 50-luvulta, mutta arvaatteko mikä? Se on monien bloggaajakamujen suursuosikki, lukupiirissämme mielipiteitä jakanut, kahteen kertaan käännetty kirja, joka on myös yksi 17-vuotiaan Neiti A:n lemppareista.

Siitä tulee ensi viikolla juttua. Muutama muu jää nyt lyhyelle maininnalle.

Luettu muttei blogattu:

Ville Ranta (2003, 2008). Sade. Tämä sarjakuvaromaani tuli hankittua, koska kotimaisiin sarjakuvantekijöihin tutustuminen on ollut pitkän aikavälin listallani. Nyt voin viivata Rannan yli... ainakin toistaiseksi. Älkää käsittäkö väärin: Sade on erinomaisen hieno teos, moniulotteinen ja ilmeikäs. Tarinaa en oikeastaan ymmärtänyt, mutta se tuntui mukavasti haikean absurdilta. Rannan riisuttu, suorastaan alaston piirrosjälki ei vain ole ihan minun juttuni. Myös rytmitys herpaannutti; ei ole minun makuuni kun jäädään tunnelmoimaan vaikkapa vessassa istumista ruutukaupalla. No joo. Rajoitteensa kullakin, tässä varmaan sitten minun.

Seppo Jokinen (2005). Sana sanaa vastaan. Tässä dekkarissa vanha tuttu komisario Koskinen Tampereelta kaivautuu menneisyyteen: kuolleena löydetty kasikymppinen nainen johdattaa hänet kauan sitten tapahtuneen murhan jäljille. Nykyhetkessä päänvaivaa aiheuttaa tarmokas mielenosoittajajoukko. Henkilökohtaisessakin elämässä on pientä vipinää. Perushyvää perus-Koskista, jota ryyditti mukavasti yhden tutun poliisin häähumu.

Seppo Jokinen (2006). Hiirileikki. Koskisen ihmissuhdekiemuroilla on roolinsa tässäkin romaanissa, mutta nyt pääosan vie huima murhien ja pahoinpitelyjen sarja. Hiirileikki luotaa hienosti hyväksikäytön sekä miesten ja naisten välisen luottamuksen teemoja. Yksinäinen sielu on helppo saada satimeen. Vaikka juonessa oli jokunen ontuva piirre, pidin kovasti. Yksi parhaista tähän mennessä.

Seppo Jokinen (2007). Viha on paha vieras käsittelee ovelasti erilaista rikosten sarjaa. Joku pahantahtoinen hiippari vierailee kerrostalon asukkaiden kodeissa, öisin heidän nukkuessaan tai päivisin heidän ollessaan poissa. Pian löytyy yksi asukkaista kuolleena. Grhh...  Suht' tuoreena kerrostaloasukkina pidin tätä oikein mukavasti karmaisevana tarinana.

Seppo Jokinen (2008). Kuka sellaista tekisi. Tässä romaanissa tutkitaan rappioalkoholistien kummia kuolemantapauksia. Motiiveja tuntuu löytyvän niin Hervannan hyväntahtoisilta humanisteilta kuin kaupunkikuvaa kiillottavilla nimbyilijöiltäkin. Vai olisiko kyseessä yksityinen kostoretki? Varmaa on vain, että me ihmiset olemme outo joukkue tässä luomakunnan divarisarjassa. Niinpä. Kyllä poliisi sen tietää jos joku.

Murhaavaa ja vahvasti kotimaista meininkiä, eikös? Kuukauden pähkinäni onkin ollut vuoden 2012 käännettyjen suosikkien valinta. Huomenna on näet aika äänestää Blogistanian Globaliassa, kirjabloggaajien suuressa käännösromaanikisassa. Pitkään päätä raavittuani sain minäkin listani kasaan. Jos Bloggerin ajastus suo, se ilmaantuu tällä paikalle 1. helmikuuta kello kymmenen.

Loppuun vielä kuukauden hakusana, totta kai! Se on ylivoimaisesti tämä viehkeän kryptinen haku:

e=mc2 maskuliininen

Hilpeää helmikuuta!

Ehtaa elokuuta

Syysomenat ovat ainakin pari viikkoa myöhässä. Ruuhka puussa?

Oookei. Nyt saattoi tulla blogihistorian lukemattomin kuukausi. En tiedä mitä tälle elokuulle tapahtui, mutta se meni noin kahdessa viikossa, eivätkä nekään viikot olleet kummosia mitä lukemiseen tulee. Voiko olla mahdollista, että kirjojen ja blogin ulkopuolella on... elämää?

Spekulaatiot sikseen. On tässä jotain luettukin. Blogiin asti tosin ehti vain kahdeksan elokuun kirjaa.

Luettu ja blogattu:

Anne Holt: 1222
Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita
Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa
Jan Salminen: Äidinmaa
Andrzej Sapkowski: Haltiain verta
Jane Austen ja Eräs Toinen: Tavat ja tunteet
Duong Thu Huong: Beyond Illusions
Luojola & Sipiläinen (toim.) Kumman rakas

Näistä herkuista herkuin taisi olla Sapkowskin Haltiain verta, mutta Kalle Haatasen Ei voisi on hyvänä kakkosena. Harvoin filosofia on niin hauskaa että hihittää pitää. Teepäs Kalle Kantille sama kuin Nietzschelle tässä...

Luettu muttei blogattu:

Agatha Christie (1959, alkuperäinen 1926). Roger Ackroydin murha. Salla bloggasi äskettäin Peter Bayardin tätä romaania syväluotaavasta kirjasta, ja Bayardin ajatus, että Murhassa esiintyvä Caroline on Neiti Marplen esiaste, kiinnosti kovin... Piti äkkiä hakea alahyllyltä oma vanha painokseni Murhasta. Tämä on minusta edelleen yksi juonidekkarin helmiä, mutta huomioni kiinnittyi nyt enimmäkseen tuohon vanhempien naimattomien naisten identiteettikysymykseen. Caroline - neiti Marple? Ei. Ei kai. Pakko lukea se Bayardkin vielä!

Antti Leino (2012). Sosiaalinen netti ja menestyvän pk-yrityksen mahdollisuudet. Tämä pitäisi ehkä listata pikaluetuksi eikä luetuksi; suurin osa asiasta oli niin tuttua, etten onnistunut keskittymään. Soisaalinen oli kuitenkin selkeästi parempi käytännön opas pienelle yritykselle kuin vuosi sitten lukemani Yhteisöllinen media. Vähän toisteinenhan tämä oli, mutta Leino perustelee sen alussa hyvin: kiireisen yrittäjän ei tarvitse lukea koko opusta, koska perusasiat selviävät melkein joka luvusta. Yksi oikolukukerta lisää olisi ollut hyvästä, mutta annan ontuvat omistuspäätteet anteeksi, sillä opin muutaman uuden jutun. Leinon oma blogi on täällä.

Kaari Utrio (1972). Pirita, Karjalan tytär. Lohtuluin tusinan kirjan loukussa tämän vanhan tutun utrion. Sankaritar Pirita on minusta ehkä vähäeleisimpiä ja henkilönä uskottavimpia kirjailijan kaartista... luopiomunkin tytär päätyy pikkuorjaksi pajarin taloon Novgorodiin. Juoni ei uskottavuuksia sure vaan loikehtii ilman kummempaa selittelyä yhteensattumalta toiselle. Lopppujen lopuksi tärkeimmille henkilöille käy jokseenkin hyvin. Pidän Piritassa ajankuvasta ja päähenkilöstä. Kirjana tämä on viihteellisempi kuin Katariina-sarjan kirjat ja pikkuisen ryppyotsainen vaikkapa hersyvään Henriettaan verrattuna. Populaaria huvitti parrakkaiden pajarien seksikkyys kirjassa.

Seppo Jokinen (2003). Vilpittömässä mielessä. Tämä Koskis-kirja on minusta yksi parhaista teemojensa puolesta. Tampereella selvitetään kurdinaisen kuolemaa ja pahoinpitelyjen sarjaa. Kumpikin tapaus juontuu pohjimmiltaan ihmisen ikävään toisen luo; yksin jäämisen pelko vai rakkausko oli takana, sitä saa miettiä kukin tykönään. Oman kiinnostavan sivujuonteensa tapaukseen tuo Luttinen, onneton alainen, jota Koskinen alkaa johtaa oikein tosissaan. Ritva Sorvalin arvio on hieno.

Seppo Jokinen (2004). Suurta pahaa. Huikea kidnappausdraama! Paloittelumurha! Huvittaisi tällaisten sijoittaminen Tampereelle, ellei näitä oikeasti olisi jo Suomessakin nähty. Tykkäsin; etenkin irtosormi kirjastossa kaikkine merkityksineen kutkutti. Pientä sarjaväsymystä on silti ilmassa; taitaa olla aika pitää breikki ennen seuraava Koskissettiä. Kirja on hieno mutta lukija tarvitsee tauon nauttiakseen taas Koskisen naisongelmista täysillä. Avola on arvioinut oikein Hesarissa.

Jane Johnson (2009). Neidonryöstö. En keksi parhaalla tahdollakaan muuta sanottavaa tästä kirjasta kuin että opin tästä uuden historiallisen tosiasian: maurit ovat tehneet ryöstöretkiä Englannin rannikolle 1600-luvulla ja kaapanneet sieltä ihmisiä orjuuteen. Kappas. Luulin että vain viikingit. Oppia ikä kaikki. Muuten tämä oli minusta poikkeuksellisen mitäänsanomaton hömpähtävä historiallinen mössö. Blaah. Luin kun se oli siinä edessä eikä mikään huvittanut. Ehkä en vaan ollut oikeissa fiiliksissä. Ei ole romanttinen olo kun mies on karannut kavereidensa kanssa golfreissulle. Yksin kotona sopisi paremmin?

Henning Mankell (2008, alkuperäinen 1994) Hymyilevä mies. Kuuntelin tämän CD-levyiltä äänikirjana. Taitaa olla toinen Wallanderini ja se edellinenkin oli äänikirja. Hymyilevässä miehessä Wallander selvittää kahden lakimiehen murhaa ja jäljet vievät liikemiespiireihin. En muista mitä edellisen Wallander-dekkairn kohdalla ajattelin, mutta nyt hämmästelin herran persoonaasta syntyvää kuvaa. Kaveri tuntuu olevan harvinaisen vieras itselleen. Hän yllättyy jostain ja samalla huomaa odottaneensa juuri sitä koko ajan. Hän tietää olevansa hölmö tehdessään jotain hölmöä, ajattelee että ei pitäisi tehdä näin hölmöjä, ja sitten menee ja tekee sen. Enpä tiedä. Toisaalta pidin Mankellin tyylistä, toisaalta Wallander tuntui väliin raivostuttavan umpimieliseltä ja kompleksien riivaamalta. Kaikkiaan ok äänikirja kuitenkin, ei liian vauhdikas eikä liian hidas. Juuri kun alkoi vähän tuntua tylsältä, Mankell panikin ilotulituksen pystyyn.

Lisäksi sain kuunneltua loppuun (rummunpärinää!) kuuluisan Millenium-trilogian osan kaksi eli Tyttö joka leikki tulella. Säästelen juttua siitä Norkun e-kirjaviikolle, sillä tämän kirjan valikoituminen kuunteluun oli selkästi formaatista kiinni.

Kesken jäi:

Uskallanko sanoa? Emily Brontën Humiseva harju. Olen nyt yrittänyt a) äänikirjana b) englanninkielisenä e-kirjana c) suomenkielisenä pokkarina. Lopulta katsoin Pihiltä naiselta saamani elokuvan (kiitos! leffa oli hyvä!) siinä toivossa, että intoutuisin sen avulla lukemaan romaaninkin loppuun... mutta ei. Viimeinenkin motivaation ripe haihtui kun tiesin mitä lopussa tapahtuu. Minusta Harju oli tylsä, kerronnaltaan ylikiemurainen ja täynnä epämiellyttäviä ihmisiä. Anteeksi. Tajuan, että monien mielestä tämä on hieno rakkausromaani. En vain tajua miksi. Kirjan lukemista harkitsevan kannattaakin vilkaista vaikkapa Leenan huomattavasti positiivisempaa mielipidettä.

Kuukauden hakusana:

Ei mitään kilpailua tässä kuussa: ehdottomasti käsittämättömin on haku

Joensuun k-rauta on valittu kaksi kertaa suomen parhaaksi k-raudaksi

Lämpimät onnittelut Joensuun K-raudan henkilökunnalle!

Hektinen heinäkuu

Lähikuvaa Finnconin scifikirppikseltä.

Heinäkuu on ollut yhtä hilpeää hulinaa. Oikein ihmettelen itseäni: miten paljon sitä pitää ohjelmaa olla? Olen tehnyt lomastani karusellin. Kirjaharrasteluakin ehti kertyä kiitettävästi, sillä osallistuin Kuopion bloggaajatapaamiseen, kävin katsomassa Kiasmassa Päin näköä! -näyttelyä, tutustuin Kansalliskirjastossa Kirjavaan keskiaikaan ja nautin pari päivää Finnconista Tampereella.

Kovassa lomasykkeessä on lukeminenkin ollut vähän huikentelevaista... en näemmä keskity kovin hyvin ja kevyempää kamaa on kertynyt listoille. Mutta ei se mitään. Hirveitä pettymyksiä ei ole joukossa ollut, vain enemmän tai vähemmän hyviä. Parhaan yllättäjän palkinnon saa heinäkuulta Watsonin Before I Go to Sleep, joka oli tismalleen niin hyvä kuin olin toivonutkin. Punahilkka taisi tehdä pysyvimmän vaikutuksen.

Luettu ja blogattu:

Märta Tikkanen: Punahilkka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
Reetta Nieminen: Minna Canth: Kirjailija ja kauppias
Lois McMaster Bujold: Komarr, A Civil Campaign
Marko Kilpi: Kadotetut
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Seppo Jokinen: Hukan enkelit
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Luettu muttei blogattu:

Sirpa Kähkönen (2009) Neidonkenkä. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut vähän kerrassaan luettavana, ja nyt tuli sysäys lukea tämä viimeisin ilmestynyt romaani, sillä kirjabloggaajien Kuopio-miitissä kierreltiin Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla ja - jippii - seuraava osa, Hietakehto, on ilmestymässä tänä vuonna. Neidonkenkä on yhden päivän romaani ja sijoittuu kesäkuuhun 1942. Anna on esillä varsin vähän, mutta Juho Tiihonen ja Charlotta sitäkin enemmän. Uutena henkilönä näyttäytyy Marieke, natsien journalisti, joka tutustuu pohjoiseen liittolaismaahan. Tunnelma on tiivis ja kerronta hyvin kähkösmäistä. Vain muutaman kerran lipsahtaa ylisentimentaaliseksi, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Ja hei - vihdoinkin, kerrankin! - minäkin tajusin osittain sen symbolisen tason; kätketyn metsän siimeksessä käyvät henkilöt yksi kerrallaan ammentamassa vettä syvistä lähteistä... Vahvasti psykologinen historiallinen romaani, tyylitelty ja tyylikäs. Koko sarjaa voi suositella. Kurkkaa Lumiomenan arvio täältä

Peter James (2011, alkuperäinen 2006) Kuolema katsoo kohti. Luin viime vuonna (?) yhden Peter Jamesin dekkarin, jonka klaustrofobisesta tunnelmasta tykkäsin. Jo silloin oli mielessä, että ylikomisario Roy Gracen tutkimuksiin varmaan tulee palattua vielä, ja nyt sattui mukavasti kaksi seuraavaa osaa käsille kirjastosta. Kuolema katsoo kohti kertoo virtuaalisen pervoyhteisön tarpeita palvelevan rikollisjengin raaoista teoista. Gracella on pientä romanssinalkua meneillään. Hyvä perusdekkari, etenkin uhkailujen kohteeksi joutuneen Brycen perheen ahdingossa oli vipuvoimaa. Järjellä ja tunteella -blogin Susakin on lukenut tämän.

Peter James (2011, alkuperäinen 2007). Kuolema ei riitä. Kolmas Roy Grace -dekkarini. Tässä seikkailussa kummastellaan murhaajaa, joka jättää uhriensa kasvoille kaasunaamarin. Tavallaan pidin tämän kirjan mutkikkaasta juonesta, mutta tavallaan se myös hajoitti lukemista, koska välillä oli aidosti hankala ymmärtää mitä tapahtui. Ja - mitenköhän tämän spoilaamatta sanoisi? - koska olin juuri lukenut myös Diane Setterfieldin kirjan Kolmastoista kertomus, juonielementtien samankaltaisuus huvitti ja ärsytti. Oikeasti - onko kaksosista tullut jo vähän klisee? Ja miksi ihmeessä kaikkien kaksosten kuvitellaan olevat identtisiä? Lisään vielä, että noin sivun 400 paikkeilla kuvittelin keksineeni mistä on kysymys, ja James onnistui silti pyöräyttämään kaiken vielä kerran ympäri. Siitä pisteet, vaikka ratkaisun uskottavuus onkin niin ja näin. Tämän - ja muutkin Peter Jamesit - on lukenut Leena Lumi.

Seppo Jokinen (2002). Piripolkka. Rakas komisario Koskinen, taas kerran, ja oikein mukavasti juuri niissä maisemissa, joissa liikuskelin heinäkuussa itsekin. Jopa Sori on nyt nähtynä, tosin vain ulkoa. Rikokset ovat surullisesti nuorten huumeidenkäyttöön liittyviä, mutta tarina kulkee napakasti ja Koskisen yksityiselämä on sopivasti koomista. Tykkään, edelleen. Hesarin arviossa moititaan luonnottomasta kielestä, mutta ei ainakaan minua vaivannut lukiessani.

Barbara Demick (2011, pokkari 2012). Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Guy Delislen Pjongjangin tähden on mieleni jo pitkään tehnyt lukea tämä Pohjois-Korean arkea käsittelevä kirja. Tekijä on amerikkalainen toimittaja, joka haastatteli rajan yli päässeitä loikkareita vuosikausia, ja kertoo tässä heidän tarinoitaan. Tärkeä, hyvä, kiinnostava aihe, ammattimainen toteutus. Hyvä reportaasikirja, esimerkiksi äskettäin lukemaani Putin-elämäkertaa vakuuttavampi. Omat tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset Suljetun maan jäljiltä. Olen iloinen, että tiedän enemmän, mutta samalla on paha olla. Taannoin oli puhetta blogeissakin siitä, että luemme historian verilöylyistä ja kauhistelemme niitä joukolla... jonkinlaisen true crime -tirkistelyn fiilis siinä on. Mutta mitäs se on kun lukee todellisesta, nykyisestä katastrofista, eikä ole mitään mitä asialle voi tehdä? Sosiaalipornoa? Äh. Joka tapauksessa seuraan ainakin entistä tarkemmin uutisointia Koreoiden suunnalta. Koko tilanne - mennyt, nykyinen ja luultavasti tulevakin - on absurdi ja kammottava yhtä aikaa. Suljetun maan on lukenut moni, linkitän nyt tähän Jorin arvion ja bonuksena vielä Lumiomenan. 

S. J. Watson (2011). Before I Go to Sleep. Tätä esikoistrilleriä on tainnut jo yksi ja toinen hehkuttaa, eikä syyttä ollenkaan. Jo lähtöasetelma on mieleenpainuva: kertoja on Christine, nainen, joka unohtaa joka yö menneisyytensä, aina uudestaan. Kirja kuvaa Christinen löytöretkeä omaan historiaansa ja nykyisyyteensä. Kuka hän on - ja miksi hän oikeastaan menettää muistinsa jatkuvasti? Keneen hän voi luottaa? Hyytävän hyvä jännäri: ovela idea ja tehokas toteutus. Oikea trilleriherkku. Tämä vakuutti (suomeksi) myös Kirjavinkkien Mikon.

Guy Delisle (2012). Jerusalem. Delislen sarjakuvista olen tykännyt kaikista tähän mennessä, eikä Jerusalem ole poikkeus. Mainio, mainio sarjakuva! Tyyli on tuttua, yksinkertaista mutta naiivilla tavalla yksityiskohtaista. Sanottava on enimmäkseen viivojen välissä ja viesti selkeän inhimillinen. Jotain uuttakin opin Israelin ja Palestiinan kysymyksestä tämän myötä. (Sellainen kapinallinen ajatus kävi parissa kohdassa mielessä, että joitain paloja olisi voinut jättää pois. Delisle on minusta Burma Chroniclesissa ja Jerusalemissa ihan pienen pikkuriikkisen sortunut omaan napaan tuijottamiseen, ylielämäkertomiseen. Mutta ei paljon.) Suurin osa kirjasta toimii loistavasti. Poliittinen ja inhimillinen syvyyspommi. Esimerkiksi kuvissa, joissa Delisle istuksii rantapäivästä nauttimassa kaverinsa ja lapsilauman kanssa pommituskoneita katsellen, on iskua. Kokonaisuus on hieno; tämä on ehdottomasti sellainen sarjakuva, jonka haluisin omaan hyllyyn, sillä tämä kestää useammankin lukukerran. Jos jostain löydän Pjongjangin kohtuuhintaan, nappaan senkin oitis.

Lisäksi ehdin lukea Anu Holopaisen Matkalaiset ja Maria Turtschaninoffin Arran, mutta yritän ehtiä kirjoittelemaan niistä ensi kuussa. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinat ovat yhä vaiheessa, viimeinen osa on vielä kuuntelematta.

Kesken on edelleen - tai ehkä taas - kahdeksan tai yhdeksän muutakin kirjaa. Tutkiskelin nyt kuun vaihteessa sydäntäni ja yhden päätin lopullisesti hylätä.

Kesken jäi:

Dag Solstadin Romaani 1987. Halusin tutustua Solstadin kirjoihin, koska kuulemani mukaan Solstad ja Frode Grytten -niminen kirjailja ovat kuvanneet Oddaa, norjalaista pientä kaupunkia, jossa taannoin kävin. Olin utelias lukemaan oddalaisesta teollisuusyhteisöstä... mutta 1987 ei oikeastaan kerro siitä. En päässyt ihan niin pitkälle, että voisin varmasti sanoa mistä se kertoo, mutta sivuun 57 mennessä tarina on keskittynyt enimmäkseen toimittajanalun pyrkimyksiin ymmärtää suhdettaan paikallisliigan jalkapallojoukkueen menestykseen (tai sen puutteeseen), ja kaikella on jonkinlainen syvempi ulottuvuus... Teksti on sujuvaa ja vetävää ja klaustrofobisella tavalla hauskaa. Paikan ja tilanteen kuvaus on minusta sellaista hienosti rivien välistä paistavaa kerrontaa.

En vain yhtään onnistu kiinnostumaan, kun teema tuntuu kiertyvän enemmän ja enemmän nuoren miehen päänsisäisen maailman suuntaan. Ei, elämä on liian lyhyt... tämä on luultavasti hyvä kirja, mutta ei minun kirjani.

Ai niin - myös Murakamin Norwegian Wood lähti pitkälle tauolla. En oikein päässyt sen kanssa alkuun ilman että googlailin koko ajan musiikkivideoita. Kafka rannalla oli niin hieno, etten halunnut väkisin lukea tätä Murakamia; haluan pitää Kafkan maun muistissa ja ihastua seuraavaankiin. Lainasin Woodin sijaan tilalle Sputnikin, joka oli vapaana kirjastossa.

Kuukauden hakusana:

Hauskoja hakusanoja on riittänyt tällekin kuulle. Tykkäsin esimerkiksi seuraavista: pellavan loukutin, keltainen muovilautanen ja lyttynenäinen ihminen. Kutkuttava on myös hakusanayhdistelmä doris lessing, tomaattikeitto. Onkohan nobelistilla jokin erityisen hyvä resepti... vai onko tuo novellin nimi? Jotenkin tomaattikeitto ei tunnu riittävän tukevalta romaanin aiheeksi.

Kuukauden harhaisin haku koski kuitenkin kirjaa, jota en taatusti ole lukenut:

opel vectran korjauskirja

Hih, varmasti on hyvä ja käytännöllinen opus.


EDIT: linkit lisätty

Hukan enkelit

Kuva: Karisto

Ajoituksesta huolimatta tämä juttu ei liity mitenkään Finnconiin, jossa vietin juuri puolitoista hilpeää päivää ja ostin sievän pinon kirjoja. Sitten piti lähteä kuskaamaan Neiti A:ta ja hänen belgialaista vierastaan Suomalaiselle Kesämökille. Kiitos vain velimiehelle mökin lainasta. Aiomme sytyttää oikean avotulen ja grillata aitoa suomalaista makkaraa ja tietenkin soudella perinteisellä suomalaisella järvellä. Hetivalmis kokemus, lisää vain hyttyset!

Näihin fiilareihin sopii hyvin lyhyt raportti aidosta suomalaisesta dekkarista, jonka ehdin jossain välissä lukea. Seppo Jokisen Koskis-kirjoja on tullut luettua useampikin tässä kesän mittaan, vaikka harva on päässyt blogiin asti. Teen nyt poikkeuksen Hukan enkeleiden kohdalla, sillä se on selvästi parempi kuin pari edellistä, Kreikkalainen kolmio ja Taikashow. Jos ei koko sarjaa halua lukea, muttei ihan viimeisestäkään viitsi aloittaa, tämä Hukan enkelit voi olla hyvä ensimmäinen etappi.

(On muuten hyvä kirja lukea ennen kuin lähtee järven rannalle mökkeilemään: yksi henkilöistä on halvaantunut sukellettuaan pää edellä kiveen... muistanpahan varoittaa nuorisoani. Tämän mökin rannassa tosin suurin vaara on odottamaton kasvonaamio, jos päistikkaa pohjaan sukeltaa. On siellä sen verran hulppeasti mutaa!)

Hukan enkeleissä Koskinen on jo vakiintunut sinkun elämään. Hänen teinipoikansa on ehtinyt sivari-ikään, Koskinen hoitaa yksinäistä levottomuuttaan juoksemalla öisin, ja Tampereella tapahtuu taas kamalia. Hukantuvan palvelutalosta murhataan alaraajahalvauksesta kärsivä mies, ja muidenkin vammautuneiden kimppuun käydään. Onko liikkeellä kieroutunut armomurhaaja, vai onko kyseessä jokin henkilökohtaisempi motiivi?

Samaan tapaan kuin Marko Kilven Kadotetuissa, tässäkin dekkaristi pohtii yhteiskunnallisia kysymyksiä rikostapauksen rinnalla. Jokisen tähtäimessä ovat suhtautuminen vammautumiseen ja poikkeuksellisuuteen. Pöyrätuoli tuntuu asettavan ihmisen eri kategoriaan kuin muut; liikuntavammaisen odotetaan olevan erilainen, häneen liittyvät motiivit ja oletukset ovat jotenkin automaattisesti toista maata. Saako vammautumisesta olla vihainen, saako raivota ja reagoida, vai pitäisikö olla kiltti ja kiitollinen marttyyri? Voiko elää normaalia elämää... ja mitä se edes tarkoittaa? Näitä asioita joutuu Koskinenkin pohtimaan ennen kuin rikossarja selviää.

Minusta Jokinen on tässä kirjassa koonnut taitavasti yhteen toisiinsa limittyviä teemoja. Koskisen urheiluhulluus on näppärä kontrapunkti Hukantuvan liikuntarajoitteiselle jengille. Jossain siellä taustalla viipyilee myös vanha tuttu melodia - carpe diem. Kannattaa nauttia siitä mitä on, juuri nyt. Kukaan ei tiedä, missä on huomenna vai onko missään.

Vaikka yksittäisissä kirjoissa on tasoeroja, tykkään tässä sarjassa siitä mistä yleensäkin pidemmissä sarjoissa: siitä että keskeisiin henkilöihin tutustuu vähä vähältä paremmin. He alkavat tuntua tutuilta. Minua ei haittaa pätkääkään, että juonen rinnalla pyöritellään yksityiselämääkin.

Ulla nosti yllättäen kätensä ja silitti kämmenselällä Koskisen poskea. 

- Miten sinulla menee? 

Koskinen hämmentyi Ullan kysymyksestä ja sinulla-sanan painotuksesta. 

- Minullako... niin mites minulla... Ihan hyvin. Tuntuu että olen elämäni kunnossa. Parinkymmenen kilsan juoksulenkki ei tunnu missään. 

- Sen kyllä huomaa.  

- Niinkö, Koskinen ilahtui. Ullan kasvot pysyivät kuitenkin totisina ja hän rupesi puhumaan nuhtelevasti kuin lapselle: - Lopeta jo tuo laihtuminen. Vaatteet roikkuvat päälläsi ja posket rupeavat lommoontumaan. (s. 33)

Hieno dekkari. Sujuva, napakka, helppolukuinen, tasapainoinen - ja pikkuisen ajatteluttava. Sopii kokeilla komisario Koskista, vaikka vähän laihtuneenakin!

Seppo Jokinen (2001). Hukan enkelit. Karisto. ISBN 951-23-4229-4.

Arvoita:
Keijo Kettunen Hesarissa
Ritva Sorvali Dekkaripäivien sivuilla

Kesäkuun kaaos

Yksityiskohta maalauksesta by Neiti B.

Kesäkuu on mennyt pikakelauksella. Päivät ovat kirmanneet kuin navetasta karanneet kevätvasikat. On itselläkin vähän nautamainen olo. Tämän märehtivän sorkkaeläimen lukeminen on ollut koko kuun harvinaisen jahkailevaa ja jauhavaa. Aloitankin heinäkuun poikkeuksellisen kaoottisessa tilassa: peräti yhdeksän kirjaa on aktiivisesti kesken, ja niistä kaksi kahdella kielellä. Kaikkia tekee mieli lukea, mutta olen näemmä liian levoton asettumaan aloilleni.

Blogijututkin ovat niiiiiin rästissä... Pitää välillä oikein muistuttaa itselleen, etteivät kirjat loukkaannu, jos en kirjoita niistä vaan lähdenkin rangelle palloja rankaisemaan. Lievästi synnintuntoinen olo on silti. Olen episkopaalisesti "tehnyt sitä mitä minun ei tulisi tehdä, enkä ole tehnyt sitä mitä minun tulisi tehdä" ja niin pois päin. Sen verran sain aikaiseksi, että siivosin muistilistaltani pois kirjoja, jotka eivät enää tunnukaan houkuttelevilta. Mm. Ursula Pohjolan-Pirhonen putosi. Selailin anoppilassa yhtä hänen romaaniaan ja muistin taas, mikseivät hänen kirjansa ole ennenkään innostaneet.

Luettavien lista tuntuu silti pitenevän nopeammin kuin luettujen. Kirjasto on kuin karkkikauppa paitsi että tuotteet eivät maksa mitään. Eivätkä lihota.

En oikeastaan tiedä mitä tässä valitan. Pääasiat ovat kesäkuulta kunnossa: olen lukenut monta hervottoman hyvää kirjaa. Pettymyksiä ei juuri tullut. Kirjakuun korkeimmat huiput taisivat olla Mitä essee tarkoittaa? ja Habibi. Myös sarjoista - Syysmaasta ja Koskisista - jäi hyvä maku. Jotain on blogattukin.

Luettu ja blogattu:

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja
Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti
Lubna Ahmad Al-Hussein: Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani
Anu Holopainen: Syysmaa-sarja (osin toukokuussa)
Erlend Loe: Supernaiivi
Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies
Johanna Venho (toim): Mitä essee tarkoittaa?
Marian Keyes: Hurmaava mies
Anja Snellman: Ivana B
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Graig Thompson: Habibi

Luettu muttei blogattu:

Bernhard Schlink (2010). Viikonloppu. Ihastuin kovasti Schlinkin Lukijaan, joten innosta pinkeänä lähdin etsimään lisää Schlinkiä. Viikonloppu kertoo vankilasta vapautuvasta saksalaisesta terroristista, jonka sisar kokoaa miehen menneisyyteen liittyvää porukkaa hänen ensimmäisen vapaan viikonloppunsa seuraksi. Kirja on erittäin tyylikäs ja hyvin rakennettu... mutta jostain syystä se jätti minut lähes täysin kylmäksi. Sain vaivoin loppuun. Ehkä näissä hahmoissa ei ollut samaa suoraa osuvuutta, joka Lukijan Michaelissa ja Hannassa tehosi; ehkä en vain osaa orientoitua tähän saksalaiseen terrorismitraumaan, kun meikäläisten suomalaista 70-lukua hallitsivat ihan muut traumat. Viikonlopun asetelmassa ja tyypeissä on jotain niin äärimmilleen tyyliteltyä, että vaikka jokaisen henkilön sisäiset tilitykset ovat sinänsä uskottavia ja toimia, yhdistelmä maistui minun suussani teennäiseltä eikä juttu oikein vienyt mukanaan. (Ja Viikonlopussa oli yksi erityisinhokkielementtini... siinä kirjoitetaan kirjaa. Voi itku. Tosin se kirjoittaminen oli hyvin perusteltu ja tehty tässä, mutta silti.) Viikonlopusta ovat kirjoittaneet mm. Jaana ja Leena.

Agatha Christie (2010, alkuperäinen 1936). Murha Mesopotamiassa. Lainasin tämän äänikirjan kun se tuli kirjastossa vastaan. Romaani on sinänsä minusta hyvin tyypillinen Christie-dekkari kaikkine tyypillisine piirteineen. Olen tämän ennenkin lukenut, ja muistin hyvin loppuratkaisunkin. Ehkä siksi huomio kiinnittyi ääneen tavallista enemmän? Audiolaadusta on pakko antaa miinusta. CD-levyiltä kuunnellessa tuntui useampaan kertaan, että alkuperäinen äänitys ilmeisesti tehty nauhalle... ja nauha on välillä vähän venynyt. Myös kohina oli omaa luokkaansa. Silti Mesopotamiaan oli mukava palata. Tästä kirjoitti äskettäin Salla.

Seppo Jokinen (1997). Koskinen ja raadonsyöjä. Pidin Siimamiehestä ja luin seuraavan Koskiseni melkein heti perään. Tässä Koskinen hoitelee lapsikaappausta ja murhaa, joka tapahtuu atk-osastolla. Atk-ajankuva on nostalgiaherkkua, pankkien luotonantoon liittyvät viittaukset puolestaan taas vaihteeksi ajankohtaisia. Minusta Raadonsyöjä oli jopa astetta paria parempi kuin Jokisen esikoinen, sillä päähenkilöstä sai aidomman ja luontevamman vaikutelman. Bookcrossing-kommentteja täällä.

Seppo Jokinen (1998). Koskinen ja pudotuspeli. Lisää Koskista; pankkiryöstö ja mielisairaalamurhaaja. Koskinen on ylennyt komisarioksi ja yrittää totutella hoitamaan paperitöitäkin. Avioliiton jää risahtelee ja teini-Antti uhmaa. Ei iskenyt ihan niin hyvin kuin Raadonsyöjä, mutta pidin. Jokinen sirottelee taiten mukaan sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät päähenkilöstä uskottavasti ristiriitaisen. Ritva Sorvalin arvio täällä.

Seppo Jokinen (1999). Koskinen ja taikashow. Koskinen pohtii taikurin avustajan itsemurhaa, seikkailee ruotsinlaivalla ja käy läpi avioliittokriisin. Tässä kirjassa Koskinen tuntui jotenkin epätodelliselta, eikä juonikaan ollut ihan parhaimmistoa. Ensimmäiset kolme toimivat paremmin, mutta ruotsinlaivatouhussa oli tiettyä aitoutta. Kirsi on kuunnellut tämän äänikirjana.

Seppo Jokinen (2000). Koskinen ja kreikkalainen kolmio. Koskinen toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lähtee taas Kreikan saaristoon purjehtimaan kamunsa Juusosen kanssa. Ulkomainen tapahtumapaikka toimi, vaikka Tampereelle on jo vähän ikävä... Juoni oli minusta melko päätön ja tuntui epäuskottavalta. Kahden suomalaismiehen keskinäistä jäyhäilyä oli tosin kiva seurata. Mutta seuraavassa Koskisessa kai jo päästään normaaleihin kuvioihin? Nämä reissukirjat eivät oikein sytyttäneet. Keijo Kettusen Hesari-arvio täällä.

Jack McDevitt (2008). The Devil's Eye. Alex Benedict -kirjat eivät ole vielä tuottaneet pettymyksiä. Eye on mainio tarina kosmisista katastrofeista, ihmisistä, diplomatiasta ja ahneudesta. Avaruusvisiot ovat huikeita, mutta eivät jätä varjoonsa pienten ihmisten pieniä heikkouksia ja vahvuuksia. Benedict-kirjoissa on kai kaikissa ollut jokin moraalisen pohdinnan piirre; siksi tykkään niistä. Actionia muttei aivotonta sellaista. Täynnä hyvän scifin sisäänrakennettua ihmettelyn iloa. Juttua edellisestä lukemastani McDevittistä täällä, ja Steven H. Silverin arvio Eye'sta täällä.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. Sarjan seuraava osa Hiekkasotilaat ilmiintyi, joten luin pikaisesti uudestaan ensimmäisen. Routasisarukset kesti uudenkin lukemisen; nyt kun tiesi mitä tulee tapahtumaan, sai enemmän irti persoonista ja maailmasta (lue: maltoin keskittyä). Palaan asiaan Hiekkasotilaiden osalta.

Muitakin bloggaamattomia on. Ursula Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jota en halua jättää väliin, tulee varmaan ensi viikolla kuvailtua. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoista ensimmäinen osa Nimettömät on kuunneltu äänikirjana, mutta kirjoittelen varmaan kaikista osista yhdessä, arviolta heinäkuun lopulla. Lisäksi juttua on tulossa (edelleen!) Fablesista. Viimeisin ostamani osa on yhä lukematta; kaipaisin kokonaista rauhallista päivää keskittyäkseni rauhassa sarjaan, mutta ei ole vielä löytynyt.

Runobloggausyritelmäni on aivan päreinä; muutan mieltäni sitä mukaa kun kirjoitan. Runoista on vaikea kirjoittaa! Nostan hattua Ketjukolaajalle ja hdcanikselle, jotka onnistuvat vähän väliä sanomaan runoista paljon lyhyesti. Olen touko-kesäkuun aikana lukenut Edith Södergranin kootut loppuun ja yhden Eila Kivikk'ahon kokoelman. Mutta sanat pakenevat.

Kuukauden hakusana:

Hakusanatkin ovat olleet vähän karkuteillä - tai ainakin kesälaitumilla. Ajankohtaan sopivia mutta silti harhaisia hakuja kesäkuulta olivat esimerkiksi ranta, mistä hevosvaunut häihin porvoossa? ja sauna-aiheiset maalaukset. Myös Jukolan viestin tuloksia oli joku eksynyt täältä etsimään...

Suosikkini on silti käytännöllinen ja napakka

miten tehdään olkihattu

Kunpa tietäisin! Ja toivottavasti sellaiselle vielä tulee tarvetta tänäkin kesänä.

EDIT: Linkki lisätty

Koskinen ja siimamies

Kesän kunniaksi aion lukea kasan dekkareita. Heh, kesän kunniaksi... aina voi lukea kasan dekkareita! Mutta nyt on käsillä sikäli herkullinen tilanne, että edessä on minulle uusi sarja kotimaisia dekkareita. Saan aloittaa alusta ja lukea kokonaisen pinon.

Seppo Jokisen tuotanto on jäänyt minulta väliin, sillä hänen kirjoittajauransa ajoittuu pahimpaan englanninkielisen kirjallisuuden kauteeni; suomenkielistä ja suomalaista on tullut luettua enemmän vasta  blogiaikoina. Kun Koskinen ja siimamies ilmestyi vuonna 1996, taisin tosin olla zombieäitiyslomalla... luin lähinnä tuoteselosteita ja tenttikirjoja... jos silmät pysyivät auki... mutta olin jo silloin tukevasti toista vuotta ulkomaisen nettikaupan pokkarikoukussa. En seurannut kotimaista kirjaskeneä. Ja rikosromaani nimellä Koskinen-ja-jotakin olisi tuskin houkuttanut. Olisin ajatellut, että kyseessä on Harjunpää-klooni ja jättänyt väliin.

Seppo Jokinen on kuitenkin ollut puheena lukupiirissämme, ja äskettäin pongasin Jokisen ja hänen Koskisensa Kirsin blogista. Siellä oli esillä sarjan uusin osa, Hervantalainen. Se nappasi heti. Hervanta on tällä hetkellä minusta vallan erinomaisen kiinnostava kaupunginosa erittäin tärkeässä kaupungissa. En kuitenkaan halunnut aloittaa väärästä päästä, joten ensimmäisenä lukuun tuli Siimamies.

Sain melkein enemmän kuin olin odottanut. Heti Siimamiehen alkusivuilla löytyy 16-vuotias tyttö kuristettuna Neitien lenkkimaastoista. Kääks. Kielsin kiireenvilkkaa kaiken liikkumisen niillä main, johon Neiti A totesi rauhallisesti, että on sieltä oikeitakin ruumiita löydetty, joten keksityistä on turha sauhuta. Ja sitä paitsi kun harjoittelee juoksemista pääsee tarpeen vaatiessa nopeammin karkuun.

Alkujärkytyksestä huolimatta pääsin kirjaan hyvin kiinni ja pidin siitä. Koskisen persoonassa on ehkä Siimamiehessä joitain vähän teennäisiä piirteitä, eikä kieli ole ehkä maailman hiotuinta, mutta kerronta etenee ja tarina kulkee. Toisiinsa lomittuvat linjat solmiutuvat siististi yhteen olematta liian ennalta-arvattavia. Tiettyä asetelmallista samankaltaisuutta Harjunpää-sarjaan on havaittavissa, mutta Siimamies kuuluu silti minusta dekkarina enemmän perinteisen realistisen poliisiromaanin kategoriaan kuin Joensuun kirjat. Harjunpää-sarja kaivaa psykologisia syövereitä niin tehokkaasti, että kirjoja lukiessa tulee useammin paha olo kuin tunne siitä, että maailmassa on järjestys. Voin ajatella lukevani Jokisen dekkareita ajanvietteenä; Joensuu on aina vakava paikka.

Eipä silti, ei Siimamies mikään hilpeän kepeä kirja ole. Turhaa kuolemaa ja pahaa oloa riittää. Mutta Jokinen lähestyy asioita jotenkin mukavan äijäkkäästi. Koskiseen tutustuu ja kiintyy, Hervantaan eläytyy, ihmisissä on arkista elämänmakua. Oman jännän vivahteensa kirjalle antaa ajankuva. Maailma on ehtinyt jossain välissä muuttua, sillä 90-luvun jälkipuoliskon teknologia ja elämänmuoto tuntuvat kutkuttavasti nostalgisilta. Rikososaston kokousvälineistöstä vain fläppitaulu lienee yhä ajankohtainen. Fläppäriä ei taida mikään SmartBoard ihan heti tappaakaan.

Mutta otetaan toinen esimerkki:

Palo-oja hipelöi sytyttämätöntä savuketta sormissaan. Vielä puoli vuotta sitten ryhmähuoneessa oli tupruteltu estoitta, mutta keväällä voimaan tullut tupakkalaki oli tehnyt siitä lopun. Nikotiininnälkä teki miehistä entistä nuutunemman näköisiä. Riipisenkin silmät verestivät väsymyksestä ja paksut viikset roikkuivat apeina. Näki että hän oli tehnyt pitkän yövuoron. (s. 11)

Edistys edistyy!

Koskinen ja raadonsyöjä on jo lainattuna. Aion lukea Koskiseni kiltisti järjestyksessä. Ja seuraavalle Hervannan reissulle otankin kartan mukaan ja käyn pienellä Koskis-kävelyllä tutkimassa kirjallisia ruuminlöytöpaikokja. Miksikäs ei, jos Jyväskylässäkin järjestetään Harjukaupungin kävelyretkiä?

Seppo Jokinen (1996). Koskinen ja siimamies. Karisto. ISBN 951-23-3573-5.

Arvioita:
Annika Lukemisen ilo -blogissa
Kisun kirjablogi
Mette Luetut-blogissa