Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kuva on Tammen ja esittää väärää kirjaa*

Suuri lammasseikkailu on ollut lainassa jo iät ajat, mutta lukemista on tullut lykättyä. Kafka rannalla oli sen verran viehko (eikä Sputnik ollut sekään hassumpi), että olen säästellyt Lammasseikkailua oikein kunnon tarpeeseen. Lukemisjärjestykseni osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Lammasseikkailu asettuu asetelmiltaan parahultaisesti Kafkan ja Sputnikin välimaastoon. Outous lisääntyy lähes lineaarisesti jatkumolla Sputnik - Lammas - Kafka. Tunnelmaa ja emotionaalista vääntöä tosin löytyy mielestäni Kafkassa ja Sputnikissa enemmän kuin Lammasseikkailussa.

Lammasseikkailussa juoni rakentuu perinteisemmän fantasian tyylitellystä versiosta. Alussa esitellään sankari, joka on vähän elämästään vieraantunut tavis, erilainen muttei erikoinen. Kolmekymppinen mainosmies ei oikein saa otetta elämästään tai tiedä mitä haluaa. Vaimokin lähtee jättämättä muistoksi edes tuoksua, eikä ole varmaa kaipaako mies vaimoa vai kuvitelmaa vaimosta. Mutta ei se mitään: todellinen muutos lähestyy vääjäämättä. Mies ajetaan väkipakolla fantastiselle etsintäretkelle, jonka tavoitteena on löytää lammas, eikä mitä tahansa villapulleroa kelpuuteta. Haussa on ihmisiä asuttava susi lampaan vaatteissa. Rottakin on kateissa. Questille tulee mukaan tyttöystävä, jolla on maagiset korvat.

Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Ei ole tarkoituskaan. Murakamin tarinat eivät ole varsinaisesti järkeenkäyviä. Silti Lammasseikkailukin on järjettömyydessään oudosti looginen. Tarinan kerrokset asettuvat vähitellen lomittain pienin, lähes korvinkuultavin napsahduksin. Ei sillä että kokonaisuudesta rakentuisi mitään normaalin juoniromaanin kaltaista... kun loppuun päästään, on lukijalle selvinnyt lähinnä se, että etsiessään voi tulla löydetyksi ja että itseään ei saa hukata.

Otan lainaukseksi yhden kirjan avainkohtauksista:

Peili heijasti kuvani kiireestä kantapäähän vääristämättä, miltei alkuperäisenä. Seisoin siinä ja katselin itseäni. Ei mitään uutta. Olin minä ja minulla oli tavallinen mitäänsanomaton ilmeeni. Mutta kuvani oli tarpeettoman terävä. En nähnyt peilinlitteää pelikuvaani. En nähnyt itseäni, päinvastoin tuntui kuin olisin peilin kuvajainen ja minä tässä litteänä kuvana näkisin oikean itseni.  [--] (s. 317)

Lampaanetsijä eiihan päässyt ihon alle niin kuin Kafkan keskushenkilöt. On kuin Lammasseikkailun etsinnässä olisi jotain nuorempaa, karheampaa, naiivimpaa: etsitään merkitystä ja vapautusta siinä missä Kafkassa merkityksellisyys on toissijaista ehjäksi tulemisen rinnalla. Tässä suhteessa olen selvästi ikäiseni: elämä on minusta merkityksellistä ilman mitään maagisia ominaisuuksia. Mutta ehjäksi tuleminen (ja säröjen paikkaaminen kun saa kolhuja) - kas siinä vasta missio!

Murakamin kanssa on toistaiseksi aina käynyt niin, että olen kirjan luettuani hämmentynyt (koska en ymmärrä mistään mitään) ja samalla tyytyväinen (koska jotenkin tuntuu, että on ok olla ymmärtämättä mitään; maailmahan on kumma paikka).

Lammasseikkailukin aiheutti tämän perinteisen efektin.  Nyt voin vähitellen orientoitua 1Q84:ään, jonka kolme osaa useimmat fanit ehtivät hotkaista jo ajat sitten.

Haruki Murakami (1993, alkuperäinen 1982). Suuri lammasseikkailu. Suomentanut Leena Tamminen. 951-30-9723-4.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää tunnelmansa sanoihin ihastunut höh
Marjiksen lukukokemusta leimasi vieraantumisen tunne
Mikko kirjavinkeistä tietää tämän trilogian kolmanneksi osaksi

*Teknisistä syistä (lue: bloggaaja unohti kuvata ja Tammen nettisivut eivät ulotu niin kaukaiseen muinaisuuteen) tässä on kuva pokkariversiosta, ei lukemastani Keltaisen kirjaston kovakantisesta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kuva: Tammi

Olkoon tämä viimeinen kerta (tässä kuussa? tänä vuonna?) kun valitan surkeaa luku-  ja päivitystahtiani. Joskus tihkaisee... ja nyt tihkaisee oikein olan takaa. En ole ehtinyt edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaksi kirjaa loppuun asti, haasterunokirja melkein loppuun, siinä syyskuu tähän mennessä. Yhden harrastajan lyhytproosaa on myös tullut luettua, mutta eipä sitä oikein tänne voi raportoida, vaikka mukaansatempaavaa kamaa onkin.

Äärimmäistä lukemattomuutta siis, meikäläisen mittapuulla.

Mutta laatu korvaa määrän, eikös niin? Murakamin Kafka rannalla teki unohtumattoman vaikutuksen keväällä. Seuraavaan Murakamin kirjaan tarttuminen oikein arastutti. Onneksi Sputnik-rakastettuni täytti odotukset. Okei, Sputnikissa ei ehkä ole Kafkan pyörteilevää suuruutta, eikä samaa läpitunkevaa surrealisimia, mutta tunnelma on kiehtovasti samankaltainen, eikä tässäkään ihan arjen maailmoissa liikuta.

Tai - ehkä liikutaankin. Murakamin arki vain on sellaista, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Oudot tapahtumat eivät kuitenkaan maistu puhtaasti fantasiaelementeiltä tai maagiselta realismilta tai uuskummalta* - jotenkin ne Murakamin tyylissä tuntuvat täysin luontevilta ja järkeenkäyviltä. Jopa väistämättömiltä.

Sputnik on tarina rakkaudesta ja siitä miten rakkaus joskus eksyy radaltaan. Yksinäiset sateliitit lähettävät toisilleen signaaleja loputtoman avaruuden hiljaisuudessa... Minusta Sputnik on myös tarina siitä, miten rakkaus on rikkautta itsessään, epätäydellisenäkin ja täyttymättömänäkin. Sellainenkin signaali, jota vastaanottaja ei kuule, on parempi kuin ei mitään.

Kertoja, nuori opettaja, rakastaa parasta ystäväänsä Sumirea. Sumire etsii ymmärrystä elämästä tullakseen kirjailijaksi. Hän ei rakasta kertojaa. Sen sijaan hän rakastuu intohimoisesti Miuhun, kauniiseen vanhempaan naiseen. Miu puolestaan on kadottanut kykynsä rakastaa. Lopulta katoaa Miun mukana matkustava Sumire itse Kreikan saaristossa...

Murakami näyttää olevan niitä harvoja kirjoittajia, joiden kohdalla minua ei häiritse kyvyttömyyteni ymmärtää mitä tapahtuu. Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan.

Loppujen lopuksi, kuka voi todella erottaa meren ja sen mikä siitä heijastuu? Onko sillä väliä mitä Murakami tarkoitti, jos hänen sanansa kirkastavat oloni?

Murakamin kanssa tunnen itseni tyhmäksi ja onnelliseksi yhtä aikaa. On kuin näkisi kirkkaa tähtitaivaan syksyisenä yönä. Se on kaunis ja käsittämätön. Sitä katsoessa tietää itsensä pieneksi... ja samalla aistii mahdollisuuksien henkeäsalpaavan rajattomuuden.

Jep. Lisää Murakamia.

Ai niin, lainaus vielä, melkein unohtui:

Ne romaanit - tai pikemminkin romaanikatkelmat - joita Sumire toi luettavakseni - eivät olleet niin hirveitä kuin hän kuvitteli. Tosin hänen tyylinsä muistutti ajoittain tilkkutäkkiä, jonka oli tehnyt joukko itsepäisiä vanjohja naisia, joilla kullakin oli omat mieltymyksensä ja valituksen aiheensa ja jotka olivat tehneet työtään synkän hiljaisuuden vallitessa. Kun tähän vielä lisätään Sumiren joskus maanis-depressiivinen mielenlaatu, niin ajoittain punainen lanka hävisi. [--] (s. 20).

Kutsuin Kafkan yhteydessä Murakamia sielun kiropraktikoksi. Sputnik oli ehkä enemmän hieronta kuin niksautus. Hyvä olo kumminkin jäi.

Haruki Murakami (2003, alkuperäinen 1999). Sputnik-rakastettuni. Tammi. Suomentanut Ilkka Malinen. 951-31-2589-0.

Arvioita:
Sanna Nyqvist Kiiltomadossa
Jenni S. Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

*toim.huom. muistakaa, että käsitykseni näiden termien sisällöstä on hatara.

Kafka rannalla

Kuva/kannen kuva: Tammi/Jerry Bauer

Murakami on tunkenut kirjablogeista tietoisuuteeni vähitellen, ensin väliin vilahtaen, lopulta väellä vyöryttäen... Olen tähän asti väistellyt siinä pelossa, että taas tulee yksi kirjailija lisää, jonka tuotanto tekisi sitten mieli lukea kokonaan. Mutta ei, Lumiomenan listaus vuoden 2011 parhaista kirjoista oli viimeinen niitti. Pakko mikä pakko. Lainasin yhä lievästi luimistellen pienen asuntovaunun kokoisen opuksen Kafka rannalla.

Rehellisesti: ensimmäiset viisikymmentä sivua oli tervanjuontia. Annoin mielessäni Murakamille sataan sivuun asti aikaa vietellä ja jatkoin kitkeränä. Kävi vain niin, että sille sadannelle sivulle tullessani unohdin huomata millä sivulla mennään. Kafka oli jo nykäissyt mukaansa ja vei.

Kafka rannalla kulkee kahden henkilön matkassa. Toinen on Kafka, maailman kovin 15-vuotias, jonka tie vie hiljaiseen kirjastoon ja vielä hiljaisempaan metsään. Toinen keskushenkilö on Nakata, vanha ja yksinkertainen mies, joka ei osaa lukea. Nakatan varjosta puolet heijastuu jonkin toisen maailman kamaralle. Silti sekä Kafka että Nakata kuulevat jotenkin elämän tuulen laulun maanpiirin metelin takaa.

Kafkassa on spefistisiä piirteitä, mutta se vivahtaa enemmän uuskummaan tai maagiseen realismiin kuin perinteisempään scifiin tai fantasiaan. Erikoinen, viehko ja mieleenpainuva lukukokemus kuitenkin. Tarina on myös pullollaan intertekstuaalisia viitteitä ja symboliikkaa, jopa siinä määrin, että toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt sitä ärsyttävänä.

[--] Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta'. Ymmärrättekö, mitä hän tarkoitti?" 

"En." 

Eversti Sanders huokaisi. "Sen minä kyllä arvasinkin, mutta piti nyt kumminkin kysyä. Kuuluu hyviin tapoihin." 

"Kiitos." 

"Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. [--] (s. 394-395)

Mutta Murakamin viittauksissa ei ole tyhjänpäiväisen poseerauksen makua, eikä hän yritä tehdä henkilöistään liian realistisia. He ovat kirkkaasti kaunokirjallisia hahmoja, tyyliteltyjä ja tyylikkäitä kuin sarjakuvahahmot. Todentuntuisuus ei olekaan tarpeen, kun hahmot kuitenkin ilmentävät jotain perimmäistä ihmisen suhteesta itseensä ja muihin.

Niin Kafka kuin Nakatakin etsivät (kai?) tietä kokonaiseen ihmisyyteen. Murakami vihjaa, ettei kukaan voi olla aivan kokonainen, sillä eheys on vakaa tila, jonka voi saavuttaa vain muistin ja siten identiteetinkin tuolla puolen. Pitää heittää pois painolasti ja sanoutua irti... Tai hyväksyä taakka ja tehdä siitä oma. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? Sillä kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Kaikki ei ole Kafkan syytä. Ei minunkaan. Ehkei sinunkaan?

Kafka rannalla on kuin loitsu tai lumous tai outo uni... Sitä voi tulkita tai sen voi kokea. Taisi mennä minun kohdallani enemmän kokemisen puolelle. En usko, että todella ymmärsin kirjasta mitään. Silti sen kerroksien läpi liukuminen sai aikaan jotenkin puhtaan ja selkeän olon. Kuin kävisi sielun kiropraktikolla.

Haruki Murakami (2009). Kafka rannalla. Tammi. Suomentanut Juhani Lindholm. ISBN 978-951-31-3519-5.

Arvioita:
Katja Lumiomena-blogissa
Harri Römpötti Hesarissa
Heidi Lakkala Kiiltomadossa
Eeva Saesmaa Keskisuomalaisessa
(Googlaa lisää, tätä on luettu paljon ja innolla! :D)

Kuuntelen, vieras

Otin syksyllä kunnianhimoisen tavoitteen opetella uudestaan lukemaan runoja. Lupasin pyhästi itselleni, että luen kokoelman kuukaudessa vaikka henki menisi... ja myönnän suosiolla, että jonkinlainen deadline on kyllä tarpeellinen kannuste meikäläiselle.

En niin ettenkö yleensä nauttisi tovista runojen parissa. Kunhan olen päässyt niin pitkälle. Mutta runojen lukemisesta on tullut jonkinlainen kuntosalilla käymisen henkinen vastine: jälkeenpäin on hyvä olo, mutta se lähteminen on yhtä tuskaa ja vetkuttelua. Aina löytyy jotain muuta tekemistä / lukemista.

Runot vievät henkistä energiaa ja aikaa aivan eri skaalalla kuin suurin osa lukemastani proosasta.

Pitääkseni kiinni "kokoelma kuussa" -aikataulustani jouduin siirtämään sivuun kaksi keskeneräistä runoteosta ja tarttumaan tähän Tuomas Anhavan suomentamaan tanka-runojen kokoelmaan. (Palaan niihin kahteen vielä - kumpikaan ei ole huono, mutta en näemmä pysty sulattamaan niitä kovin suurina annoksina.)

Kuuntelen, vieras on moniulotteinen mutta myös vähäeleisyydessään jotenkin helppoa luettavaa. Epäilen tosin, että en saa kaikista runoista irti aivan oikeita asioita, sillä runoihin liittyy ilmeisesti runsaasti symboliikkaa. Esimerkiksi kuu viittaa usein Budhaan. Tämän kertoo Anhava avuliaasti kirjan lopussa olevissa lisäselityksissä.

Yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa on Tsurayukin kuolinruno.

Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
(s. 75)

Pidin tästä siksi, että runo synnyttää heti tunnetilan ja kuvan. Ajattelen katoavaisuutta ja ihmetystä, jota tunnemme katoavaisuutemme edessä... ja nyt sitten pitikin jälkikäteen pohtia mahtoiko Budhallakin olla jokin rooli tässä. Höh.

Tai no ei, itse asiassa tuo Tsurayukin runo toimii niinkin - jospa hän kuoleman lähestyessä pohtii onko seurannut aitoa ihannetta vai harhakuvaa. Toisaalta, vaikkapa tässä Izumi Shikibun runossa kuusymboliikka tekee sisällöstä heti kiinnostavamman - ehkä siksi, että runo ei ensimmäisellä lukukerralla liikauttanut ollenkaan.

Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalla.
(s. 26)

Kaikkiaan kokoelma oli minulle lukukokemuksena epätasainen. Risto Rasan Seinässä useimmat runot puhuttelivat jollain tavalla, mutta näistä varsin moni meni ohi. Kaunista - mutta ei silti riipaise. Ei herätä mitään, ei liikuta mitenkään. En tajua enkä koe, enkä siis innostukaan. Munetaken nimiruno on yksi näistä.

Kuuntelen, vieras,
ihmetellen - vaan entä
nuo kalastajat,
joiden majoihin kaikuu
yö yöltä aallonkohu?
(s. 43)

Osa runoista kuitenkin osui ja upposi hyvin. Joukossa on kujeellisia ja lohduttomia ja sellaisella tavalla arvoituksellisia, että tiedän niiden jäävän mieleen. Tämä tuntemattoman runoilijan tanka on minusta yhtä aikaa hauska ja surullinen:

Kunpa vanhuuden
tullen kävisi päinsä
sulkea ovi
ja ottamatta vastaan
ilmoittaa vain: "Matkoilla."
(s. 80)

Tuossa jotenkin yhdistyy minusta yllätyksellisyys ja eleganssi ironiaan. Tykkään.

Mutta kuva, joka tästä kokoelmasta säilyy pisimpään mielessäni, on varmaan tämä Saigyōn kuulas visio:

Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.
(s. 59)

Epäilemättä penkomalla löytyisi symbolisia selityksiä puulle tai soutamiselle tai kirsikankukille, mutta en halua tietää. Pidän tästä juuri tällaisena, fiilikseltään kirkkaana mutta merkitykseltään vähän hämäränä.

Näistä runoista saa irti monenlaista. Luulen, että nämä Anhavan suomentamat tankat ovat sellaisia tekstejä, joiden kokeminen on vielä tavallistakin enemmän lukijasta kiinni. Vähän nolotti laittaa tähän juttuun noin pitkä rimpsu lainattuja runoja, mutta ehkä on hyvä näin.

Tuomas Anhava, suom. & toim. (1968). Kuuntelen, vieras. Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja. Otava. (Myöhemmän painoksen ISBN 9511024310.)

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.

Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)

Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.