Neljä helledekkaria

Heinäkuussa on riittänyt helle- ja matkapäiviä, joten olen lukenut pienen nipun dekkareita muiden kirjojen ohella. Tuumasin tekaista näistä vaihtelun vuoksi teemakoosteen.

Hernekeittoa ja pannaria edustaa myrkyllisessä kattauksessani Anna Janssonin Maria Wern -sarjaan kuuluva Haudan takaa. Tarina on sarjalle erittäin tyypillinen joka suhteessa. Tuttu, turvallinen eikä mitenkään intohimoja herättävä annos, mutta tyydyttää dekkarinnälän mukavasti jos lukija ei ole vielä ruotsalaisrouviin liiaksi leipääntynyt. Itse olen välillä jo hyydähtänyt Anna Janssoniin, mutta viime kuussa tuli taas yksi lisää luettua, joten nappasin sitten kirjastosta toisenkin.

Haudan takaa houkutti erityisesti siksi, että tarinassa on mukana vähän arkeologiantapaista ja paljon larppaajia. Mukana on tosin myös inhokkikliseeni - poliisin henkilökohtaisen ja ammattillisen elämän sekoittuminen sattumalta, muista sattumista puhumattakaan - mutta hei, Visbyhän on pieni kaupunki? Kai siellä voivat kaikki tuntea toisensa? Plussaa kirjalle larppaajien jengin kuvauksesta, vaikken toki tiedä kuinka hyvin Janssonin versio vastaa todellisten roolipeliryhmien toimintaa. Myös Marian ihastuminen oli kiva mauste.

Kyllä tämä sinapin ja hillon kanssa upposi mukavasti. Kotoisa dekkari. Kirjanainen tykkäsi.

Sitaatti:

Maria lopetti puhelun ja ryntäsi kylpyhuoneeseen katsomaan kuvaansa peilistä. Miksei hän ollut pessyt tukkaansa? Hän nuuhkaisi kainaloaan ja kohensi tilannetta deodorantilla. (s. 55)

Fuusiokeittiötä edustaa Elliot Hallin The Children's Crusade, jonka ostin Akateemisen alepöydästä ollessani reissulle lähdössä. Olisikohan tämän nyt suolasillisushia vai texmex-gelatoa... Hallin päähenkilö Felix Strange on yksityisetsivä ja salamurhaaja dystooppisessa uskonnollisten piirien hallitsemassa USA:ssa, jossa turvallisuus on käytännössä yksityistetty ja kaikki käy kun tuntee oikeat ihmiset. Felix on kostoretkellä, sillä hänen rakastettunsa on kaapattu ja kadonnut sala-armeijan pimeisiin huoneisiin. Vaikkei naista ehkä saa takaisin, kosto on ainakin hyvää ajankulua.

Felix Strangen ja hänen miljöönsä saa jos sekoittaa kaksi osaa jotain kovaksikeitettyä kultakauden jenkkidekkaristia (Hammett? Chandler?), yhden osan Margaret Atwoodia ja reilun tujauksen Lee Childia. Tykkäsin melko tavalla. Mutta höh, tämä on VIIMEINEN osa trilogiaa, ja selvästikin lukeminen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos kiinnostuitte, lukekaa siis ensin The First Stone ja The Rapture.

Minua harmittaa aidosti, etten hoksannut aloittaa alusta. Pam Norfolk The Lancaster Guardianissa pitää hyvänä huipennuksena trilogialle.

Sitaatti:

The Corinthian straightened his back, sat up straight, got ready for what was coming.
'If you pull that trigger, just what do you think will change?'
'You'll be dead.' (s. 39)

Kunnon kalifornialainen grillikattaus - luomusalaattia, suuria pihvejä ja kevytolutta jäätynnyrissä - on Michael Connellyn Viides todistaja, joka sekin tarttui mukaan Akateemisesta. Olen joskus (?) lukenut Connellylta jotain (?) Harry Bosch -sarjasta, mutta tämän kirjan kertoja, asianajaja Mickey Haller, on minulle uusi tuttavuus. Todistajassa hänen vanha asiakkaansa Lisa Trammel pidätetään pankkimiehen murhasta, vaikka nainen vakuuttaa protestoineensa kotinsa ulosmittausta vain rauhanomaisin keinoin. Mutta vakuuttaako Hallerin ja hänen tiiminsä puolustusstrategia valamiehet? Ainakin todistajia paahdetaan parhaaseen grillaustyyliin.

Todistaja on mehukas oikeussalidraama, jonka L.A.Law:n ja Kovan lain ystävä ahmaisee hetkessä. Connelly maustaa murhatarjoilunsa sekä valkokauluspahiksilla että rikollisjengeillä. Käänne seuraa toistaan ja sivut, ne kääntyvät ihan itsekseen kunnes koko kirja on luettu. Haller on mukavasti inhimillinen ja älykkäänoloinen päähenkilö, eikä muukaan jengi uneta.

Googlaamalla selvisi, että Viides todistaja on myös Haller-sarjan viides kirja. Ei auta kuin etsiä edellisetkin, sen verran koukuttavaa kamaa tämä oli.  Norkkuunkin kirja upposi kuin häkä.

Sitaatti:

"Sinä olet niin uusi näissä hommissa että saat anteeksi. Me emme koskaan esitä tuota kysymystä. On täysin samantekevää, ovatko päämiehet syyllisiä vai eivät. Puolustus panostaa juttuu täsmälleen yhtä paljon."
"Niin mutta - "
"Ei mitään muttia", minä sanoin. [--] Päämieheltä ei milloinkaan kysytä tekikö hän sen. Teki tai ei, vastaus vain häiritsee. Sinun ei siis tarvitse tietää sitä." (s. 114) 

Perinteisen englantilaisen aamiaisen tarjosi John Harveyn Easy Meat, Charlie Resnick -sarjaan kuuluva dekkari, jossa lukija saa seurata alaikäisten nilkinalkujen, homofobisten huligaanien ja  röyhkeän välinpitämättömien viranomaisten tekemisiä Nottinghamissa. Charles Resnick on nimenä tuttu, mutta en ole aiemmin lukenut tästä gourmet-voileipiä kasaavasta ja jazzia fanittavasta poliisista. Herran eksoottisista herkkuhetkistä huolimatta nimeän tämän perinteiseksi englantilaiseksi aamiaiseksi, sillä kirja on varsin klassinen esimerkki sosiaalisiin ongelmiin painottuvasta poliisiromaanista ja Charlie itse hyvin klassinen esimerkki estoisesta englantilaismiehestä. Resnickin romanssi nuoren opettajan kanssa etenee kuin Ferrari pitkospuilla: hyvin, hyvin varovaisesti.

Easy Meat oli siinä mielessä ahdistavaa luettavaa, että sen ihmiskohtalot tuntuvat turhauttavan toivottomilta. Nuorta lihaa on kaupan ja vanhaa pehmitetään erilaisin lyöntiasein. Ihan jees - mutten mitenkään varauksetta ihastunut Resnickiin. Muutenkin tuntuu, etten tarvitse taas yhtä sarjaa lisää luettavaksi lukupinooni, joten tämä jää toistaiseksi ainoaksi yrityksekseni Harveyn kanssa. Publisher's Weekly kehuu inhimillisyyttä ja sujuvuutta, mutta taidan ainakin tällä erää kaivata asteen epärealistisempia dekkareita.

Sitaatti:

[--] Sometimes they want you to go in their car, I always charge extra for that, mostly you just do it there. Cemetery's a good place.'
'Yeah,' Nicky said, 'but what d'you have to do?'
'Jesus! What d'you think? Wank 'em off, that's the easiest. That's a tenner. Sometimes they want to suck you off, that's twenty. Nothin' to it.' (s. 35)

Että silleen. Monipuolinen ruokavalio on hyvästä myös dekkaripuolella.

***

Anna Jansson (2013). Haudan takaa. Gummerus. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 978-951-20-9121-8.
Elliot Hall (2012). The Children's Crusade. John Murray. 978-1-84854-076-0.
Michael Connelly (2013). Viides todistaja. Gummerus. Suomentanut Heikki Salojärvi. 978-951-20-9335-9.
John Harvey (2013, alkuperäinen 1996). Easy Meat. Arrow Books. 978-0-099-56788-2.

Kai se oli kesäkuu

Hyvin kylmää kestäviä suomalaisia metsäkasveja.

Säiden perusteella luulisi, että ohi livahtanut kuukausi oli pahasti myöhästynyt huhtikuu - mutta ei, näen kirjaston kirjojen eräpäivistä, että kesäkuuhan se. Ehkä eksynyt kesäkuu jostain Siperian perukoilta?

Ei silti, koleista keleistä ei juuri ole haittaa, kun on onnistunut sotkeutumaan kesäksi kirjan toimittamiseen, kattoremonttiin ja vielä konferenssiinkin. Tasapuolisen kiireistä menoa siis. Kirjojen kanssa on silti tullut vietettyä tovi jos toinenkin. Kuukauden kiinnostavin ja haastavin kirja on ollut ehdottomasti Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century, jota tavailin lukumaratonilla. Se on tosin edelleen kesken, joten lopullista arviota on lykättävä.

Kesäkuun puhtaasti lukunautinnollisin kirja taisi olla Kingin Mr. Mercedes. Parhaan viihdepläjäyksen paikasta kisaavat melko tasaväkisesti Lee Childin Never Go Back ja Vera Valan Villa Sibyllan kirous. Sundin Varistyttö oli värisyttävä... mutta viihdyttävä olisi ehkä väärä sana.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Mr. Mercedes 
Erik Axl Sund: Varistyttö
Peter Franzén: Samoilla silmillä
Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Luettu muttei blogattu:

Esa Salminen (2011). Leposija Kilamakitossa. Äänikirja, kirjastosta. Sinänsä kiinnostaviin maisemiin sijoittuva tarina, jonka keskeinen sisältö jää silti vähän jankkaavaksi. Vanhaa kartanoa Mosambikissa kunnostava Daniel yrittää estellä luonnonvarojen haaskaajia ja selvittää talonsa historiaa. Tarina ottaa jo tutuksi tulleeseen tapaan reippaasti takaumia. Rotuun ja historiaan liittyvien kysymysten käsittely on minusta tässä suhteellisen onnistunutta, mutta päähenkilöt tuntuvat hiukkasen kliseiseltä, eikä Salminenkaan täysin vältä valkoisen miehen tatsia... Oikeastaan ei tule mieleen kuin yksi valkoinen kirjailija, josta ei tule tippaakaan 'ulkopuolinen' fiilis, nimittäin Nadine Gordimer. Silti tämä oli kohtuullisen viihdyttävä äänikirja, ja tulinpahan informoiduksi tuostakin maailmankolkasta. Bonuksena leppoisa lukija Erja Manto. Minna taas ei pitänyt hänen luennastaan lainkaan.

Anne O'Brien (2014). The Scandalous Duchess. Itse ostin. Jos suinkin olisin ehtinyt, tästä kirjasta olisi ollut kiva kirjoittaa kunnon juttu - ei siksi, että se olisi itsessään kovin ihmeellinen, mutta olisin mieluusti piehtaroinut niissä dynastisissa kuvioissa, joihin kirja liittyy... The Scandalous Duchess nimittäin kertoo tavallaan Ruusujen sodan lähtöasetelmista - miespääosaa esittää itse John of Gaunt, josta Lancasterien sukuhaaraa on myöhemmin (lue: Tudor-aikaan sijoittuvissa romaaneissa) ollut tapana laskea. Itse skandaaliherttuatar on puolestaan Lady Katherine Swynford, joka eteni hovissa hovineidistä rakastajattareksi ja lopulta vaimoksi asti. John ja Katherine ovat muuten telkkarissa pöyrivässä Valkoinen kuningatar -sarjassa esiintyvän kiihkomielisen Margaret Beaufortin isoisovanhemmat. Ups, taisin sittenkin tulla piehtaroineeksi. Mutta ei se mitään, juonesta saa näppärästi kuvan wikipediastakin, ja mitä tyyliin tulee, sanoisin, että kirja olisi hyvin kestänyt noin 20 % juustohöyläyksen. Erityisesti Katherinen itsetutkiskelua olisi voinut viilata vähän vähemmän imeläksi... Ei O'Brien ainakaan tämän perusteella Philippa Gregorya voita. Ihan luettavaa mutta suosittaisin lähinnä aihetta fanittaville. The Historical Novel Societyn mielestä tämä oli "epic tale of love and loss".

Petri Vartiainen (2014). Isäasentoja. PEKK:n jäsenkirja. Aloin lukea tätä pian Pölynimurikauppiaan jälkeen ajatellen, että saisin sille eräänlaisen temaattisen vastinparin. Vaan ei. Isäasentoja oli minulle lukukokemuksena takkuinen kuin mikä. Sivuja on rapiat 150, mutta lukeminen kesti ja kesti. Tulin siihen tulokseen, etten ymmärrä tämän vuosikymmenen isyyttä... Tai sitten Vartiaisen tuokiokuvauksiin nojaava kerronta ei vain toiminut minulle. Välillä tuntui, että Vartiaisen kertoja on ironinen, välillä sentimentaalinen. Hänen kuvaamanaan isyys on suorastaan hekumallisen kokonaisvaltainen arjen kokemus, johon vasta tässä sukupolvessa on oikeastaan päästy. Ja mitä naisiin tulee niin parhaassa tapauksessa pyhyys on kaiken katoamista yhteisen läsnäolon hetkelliseen ajattomuuteen. Lisään vielä, että lapset ovat ainoa elämän mittainen rakkaus. Kaikki tuo on minustakin totta - mutta jotenkin se on todempaa tuntea kuin lukea. Isäasentoja on repaleisuudessaan hiotunoloinen kirja; se kuvaa fiksusti kuvaa miespolvien toisilleen lahjoittamia kokemuksia; se on pullollaan teräviä tunnelmasirpaleita; sejätti minut pohjimmiltaan hyvin haaleisiin fiiliksiin. Mieluummin lukisin Pihkatapin uudestaan. Lumiomenan mielestä Isäasentoja oli sympaattinen.

Lee Child (2013). Never Go Back. Itse ostin, matkalukemista. Jack Reacher, tuo antimoderni nomadierakko, liftaa tässä kohti entistä duunipaikkaansa tavatakseen naisen, joka kuulosti puhelimessa kiinnostavammalta.* Perille päästyään hän huomaa, että nainen on kadonnut ja että joku kovasti haluaisi hänenkin katoavan. Mutta varmin tapa saada Reacher kiinnostumaan on tietenkin hätistää häntä pois. Takuuvarmaa Childin laatua, omassa lajissaan mainio tapaus. Toki Reacher on jo muuttunut hahmona absurdiksi, mutta en voi olla pitämättä hänen armottomasta logiikastaan. Never Go Back oli myös siitä mukava, että tässä kirjassa otettiin pitkästä aikaa esiin Reacherin henkilökohtainen elämä. Siitä onkin jo aikaa kun hänet nähtiin minkään perheen jäsenenä, edes periferisesti. Janet Maislin NYTimesista analysoi perusteellisesti muttei pahemmin spoilaa.

Cory Doctorow (2008). Little Brother. Itse ostin. Tämä on tullut hankittua joskus viime vuonna, ilmeisesti, koska olen luullakseni bongannut sen Liinan retrospektiivistä täällä. Little Brother on energinen (nuorten?) teknojännäri. Se on myös vakuuttava puheenvuoro yksityisyyden suojaamisen puolesta ja turvallisuushysteriaa vastaan. Teknisiä yksityiskohtia oli meikäläisen humanistiskaupallisepämääräiselle taustalle ehkä hieman liikaa... mutta detaljien ajoittaisen rasittavuuden korvaa hulppeasti se, että päähenkilö (Marcus, 17 v.) ymmärtää arjen tilastotiedettä - ja sen, että paha voittaa kun hyvät vain katsovat telkkaria popcornia rouskutellen. Peukutan.

Anna Jansson (2013/2011). Murhan alkemia. Maria Wern -kirjoihin on  jo tullut helpoksi solahtaa, vaikka yhdessä vaiheessa niihin vähän kyllästyinkin. Nyt osui käsiini työpaikan kirjakierrätyksestä tämä muutaman vuoden takainen Murhan alkemia, joka keskittyy paljolti Marian pomoon Tomas Hartmaniin. Juoni on poikkeuksellisen mutkikas Wern-sarjaan ja vaatii lukijalta vahvaa halua leikkiä mukana. Ja taas kerran poliisien yksityisasiat liittyvät tutkittavaan rikokseen! Siitä on kohta tulossa uusi inhokkikliseeni. Ei silti, Alkemia oli kokonaisuutena ottaen minusta ihan vetävää luettavaa. Alkemiasta saa aiheena pientä bonusta ja tietenkin myös lasinpuhalluksesta, johon Dick Francis ja Nora Roberts ovat jo ehtineetkin minut perehdyttää. Norkku törmäsi uskottavuuskynnykseen.

Helteistä heinäkuuta, ystävät! Toivoahan aina saa.


*Tällaisiin juttuihin jää aikaa kun ei esim. asu talossa tai käy töissä. 

Joulukuun kirjapaketti ja (uuden) vuoden ajatuksia

Tämän talvisempaa ei irronnut.

Tässä nyt yhdessä paketissa joulukuun kooste ja koko vuoden yhteenveto. Joululomasta tuli huomattavasti suunniteltua sosiaalisempi, joten lukemiset jäivät vähiin, mutta enpä osaa tuota pokkana harmitella, niin mukavaa on ollut. Okei, no lukumaratonin siirtyminen vähän kirveli, mutta ei hätää - onhan tässä vielä yksi pitkä viikonloppu edessä.

Joulukuun mieleenpainuvin lukukokemus taitaa olla Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Sahlbergin Herodes on kenties hienompi ja kypsempi kirja, mutta Sielut jää varmaankin vahvemmin kummittelemaan. Kuukauden ylläri oli Neideiltä joululahjaksi saamani Guy Delislen A User's Guide to Neglectful Parenting, jonka terävät oivallukset hihityttivät. Kuukauden comebackin teki Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat; se piti lukea uudestaan, koska kävin katsomassa Kansallisteatterin version.

Luettu ja blogattu:

Asko Sahlberg: Herodes
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä
Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Luettu muttei blogattu:

Kristiina Vuori (2013). Siipirikko. Äänikirja, kirjastosta. Vuoren esikoinen ei ollut hullumpi avaus minusta, joten nähdessäni tämän hänen toisen romaaninsa tarjolla äänikirjana, otin epäröimättä kopin. Siipirikko on tarina Karjalaan orjaksi joutuvasta Seljasta ja hänen vaiheistaan. Rehellisesti - en oikein innostunut tästä kirjasta. Kuuntelin loppuun kun tulin aloittaneeksi, mutta en pitänyt Seljan persoonasta enkä osannut uskoa juoneen… Vuori on minusta vahvimmillaan miljöön hallinnassa, mutta kokonaisuus tökki. Olisi saattanut menetellä luettuna - kuunneltuna ei tällainen romantiikka minulle pelitä. Sallan näkemys oli positiivisempi.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Itse ostin. Siipirikon jälkeen teki mieli lukea Utrion keskiaikakirjoja, joten tartuin tähän äskettäin käytettynä löytämääni vanhaan tuttuun. Vaatimaton Vendela rakastuu komeaan ritari Hartmaniin, joka ei ymmärrä minkälaisen aarteen voisi saada. Romantiikkaa ja miekkamittelöitä mestarin otteella. Lunttaan blogista, että olen viimeksi lukenut tämän kesäkuussa 2011.

Anna Jansson (2011). Unissakävelijä. Elisa äänikirja, itse ostin. Nyt talvisaikaan on tullut juostua vähän enemmän yksin ja juoksumatolla, ja siinä puuhassa äänikirja on välttämätön apu. Unissakävelijä on osa Janssonin Maria Wern -sarjaa ja alkaa raflaavasti pahoinpitelyllä, johon Maria yrittää puuttua ja joutuu itsekin uhriksi. Mutta kun Gotlannissa ollaan, totta kai ruumiita tulee useita ja murhat ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Tässäkin dekkarissa esiintyy inhokkikliseeni eli poliisin työ- ja yksityiselämän yhdistyminen... ei siitä sen enempää, tulin jo Läckbergistä kirjoittaessani aiheesta rutkuttaneeksi. Irja Kirjavinkeissä laittaa tämän sarjan kärkipäähän.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Kamulta lainassa/sain lahjaksi. Luin Kyyhkyset maaliskuussa, ja jo silloin tiesin, että haluan vielä lukea sen uudestaan. Nyt kävin joulukuun alussa katsomassa Kansallisteatterin version tarinasta ja kävin heti sen jälkeen käsiksi myös kirjaan, jota olen lukenut pätkittäin siitä asti. Toisella lukemisella ja etenkin näytelmän nähtyäni kirja tuntui paljon helpommin avautuvalta. Vaikka Hesarin kielteinen arvio esityksestä ei ole ihan tuulesta temmattu, ei näytelmä mikään teatterin mätäpaise ollut... ja näytelmän jälkeen kirja näyttäytyi uudessa valossa. Itse asiassa nyt toisella lukemalla vertailu teatteriversioon vähän hallitsi lukemista. Mutta ei se mitään, voin lukea tämän myöhemmin vielä kolmannenkin kerran; jouluna sain näet vielä lahjaksi oman kappaleen opusta.

Guy Delisle (2013). A User's Guide to Neglectful Parenting. Lahja tyttäriltä. Päätin tulkita tämän lahjan positiivisesti, sillä jo kotoa muuttaneilla nuorilla naisilla ei voi olla mitään pelättävää tai odotettavaa, vaikka oppaan vinkeistä ottaisinkin vaarin. Delisle nimittäin keskittyy huomattavasti nuorempien lasten kasvattamiseen hajamielisellä, ironisella ja hilpeän rehellisellä tavalla. Suositan kaikille Delislen faneille! Hänen vähäeleinen mutta vivahteikas tyylinsä pelaa loistavasti tässä(kin) aihepiirissä. Maijakin luki tämän äskettäin.

Vuoden saldo ja uutta putkeen

Vuonna 2013 luin 121 kirjaa ja viitisenkymmentä sarjakuvaa. Tavallaan se on paljon... mutta verrattuna vuoden 2012 (230 kirjaa) tai 2011 (noin 300 kirjaa) lukemiin, olen lässähtänyt kuin hätäinen kohokas.  Luojan kiitos lukutoukkailu ei ole numeroin mitattava laji tai masentuisin! Mutta eipä tässä lukumääristä ole kyse. Onneksi kirjat sinänsä maittavat yhtä hyvin kuin ennenkin, aikaa vain on ollut vähemmän käytettävissä.

Kirjoista on vaikea nostaa yhtä (tai kuutta) yli muiden, mutta lukemisen suunnista huomaan kirjalistaa silmätessäni, että tänä vuonna on tullut luettua aika paljon dekkareita. Myös matkailu on ohjannut lukemisia. Etenkin Italiassa käytyäni innostuin lukemaan Roomaan liittyviä kirjoja, mikä puolestaan johti Waltari-putkeen. Hämmästyneenä huomaan, että spefiä olen lukenut aika vähän edellisvuosiin verrattuna. Höh. Kirjavuoteni tapahtumahuippu oli nimittäin ilman muuta Finncon, jossa tapasin mm. J. Pekka Mäkelän ja Vesa Sisätön.

Yksi kamuni kysäisi äskettäin uudenvuodenlupauksista. Että aionko.

Väitin että en, mutta taidan kumminkin. Lupaan etten aloita yhtään runokirjaa tai novellikokoelmaa. Ne penteleet tahtovat jäädä minulta kesken. Kun viikonloppuna pidän lukumaratonini, luen loppuun nyt kesken olevat... ja sitten menen vuodeksi kokoelmalakkoon.* Kun ei siedätys tunnu tehoavan, kokeilen nyt vieroitusta allergiaoireitteni hoitoon.

Noin muuten lupaan vain jatkaa samaan malliin: lukea mitä milloinkin, missäkin, mitenkin.

Lumista ja tuiskuista tammikuuta ja onnellista uutta vuotta!


*Poikkeuksena tietenkin Osuuskumman raapalepalvelu, jonka koeversiosta olen nauttinut täysin siemauksin. 

Heinäkuun hetkistä

Ihan aina ei lueta.

Heinäkuun saa aina miettimään, miten sitä ylipäätään ehtii mitään silloin kun pitää töissäkin käydä. Päivät tuntuvat olevan ihan täynnä ilman duuniakin. Tämänkin ilmestyessä ollaan taas pari päivää reissussa. Voi kesä - älä lopu ihan vielä...

Ihanan monta kirjaa heinäkuuhun on kyllä mahtunut. Pikaisesti laskemalla on luettu 33 varsinaista kirja-kirjaa (osa tosin nopealukuisia nuortenkirjoja), kuunneltu kolme äänikirjaa ja nautiskeltu vain yksi sarjakuva - pari hyvää on kyllä hyllyssä odottamassa. Tietokirjojakin mahtui kuukauteen vaivaiset kaksi. Näin kesällä pitää keventää!

Jennin K-blogissa käydyn sukupuolittuneen lukemisen keskustelun jälkeen piti laskea myös mies- ja naiskirjailjoiden osuus kuukauden lukemistosta. Huh, yksin kirjoitetuista teoksista tulos on 10 - 24 naisten hyväksi. Akkavalta näemmä jyllää. Osittain syynä on varmasti 101 naisten kirjan listani; nakertelen sitä vähän kerrassaan ja se tuo lukemisiin naispainotusta. Laura Ingalls Wilderin 6 kirjaa vinouttavat nekin tämän kuun 'otosta'.

Luettu muttei blogattu:

Carita Forsgren (2009). Kolmen kuun kuningatar. Tämä tuore suomalainen kirjailija on ollut silloin tällöin blogeissa esillä. Kirja oli (osittain) pettymys. Vaikka vuoropuhelu modernin kertojan ja historiallisten hahmojen välillä oli fiksusti tehty ja ymmärrän sen pointin, olisin mieluummin eläytynyt Katariina Maununtyttären ja Erik IVX:n elämään ilman suodatinta. Sääli, juuri tämä Forsgrenin teoksista kuulosti äkkiseltään kiinnostavimmalta. Teksti on kuitenkin minusta aika ilmeikästä, Jänistanssia voisi harkita...

Jude Deveraux (2009, alkuperäinen 1995). Perijätär. Kirjahyllyjen siivouksessa esiin ponnahtanut historiallinen romanssi pitää sisällään melkoisen komiikkapläjäyksen. Olen ennenkin lukenut tämän, mutta tulipahan luettua uudestaan. Rikkaan miehen perijätär ei halua alistua osaansa vaan tahtoo seikkailulle ennen pakkoavioliittoa. Sankaritar on melkein yhtä tarmokas kuin Valtosen neitoset - vaikka kielen ja suomalaisen sisun puolesta Valtonen voittaa mitä sirpakoihin nuoriin naisiin tulee.

Eppu Nuotio (2007). Kosto (äänikirja). Pii Marin ei ole lempparisankarittariani, mutta Eppu Nuotion dekkarit ovat kevyttä ja leppoisaa seuraa automatkoilla. Aina ei jaksa innostua värikkäistä ilmaisuista, mutta nyt taisin olla sopivan hyvällä (loma)tuulella tätä kuunnellessani ja Nuotion sanankäänteet kutkuttivat mukavasti. Uskoitko sinä pienenä jumalan valvontakameroihin? Ovatko rakastavaiset sängyssä joskus kuin kaksi särkyvää kulhoa sisäkkäin... aika suloista, oikeastaan.

Eppu Nuotio (2011). Loppu (äänikirja). Toinen perään oli liikaa. Pii on niiiin draamakuningatar... Eikä tässä kirjassa rikoskaan oikein nykäissyt. Isona plussana hometalo-ongelman nostaminen esiin. Pelottavaa minkälaista kurjuutta huonot rakentamiskäytännöt ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat yhä. Kaksikin tuttua on joutunut lähtemään talostaan hometta pakoon...

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu; kun luen sen, palaan varmaan tämänkin osan tunnelmiin.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. Oli pakko lukea uudelleen tämä, lämmittelin näin A Dance with Dragonsia varten. Oli toisella lukukerralla parempi - liekö ekalla kerralla ollut taisteluväsymystä pitkän sarjan kanssa vai mikä lienee muuttanut tunnelmaa... tieto siitä että Dragons on pian ahneissa hyppysissäni?

Nauravia naisia (2011), äänikirja. Tämä WSOY:n mielenkiintoinen koostekirja osui silmiini Sokeripala-blogista. Naisiin on koottu 30 kertomusta naisten kirjoittamista kirjoista, joukossa myös Miina Supisen Apatosauruksen maa. Kokoelma oli yllättävä ja viihdyin sen kanssa hyvin, kiitos erinomaisten lukijoiden. Mutta nauramisesta en tiedä - osa tarinoista oli kyllä hymyilyttäviä, mutta osa suorastaan salakavalasti surumielisiä...

Anna Jansson (2009). Hylynryöstäjä. Höh, nyt osuivat huonoon järjestykseen Janssonin romaanit, sillä Vaiteliaan jumalan perään olisi ollut mukava lukea häneltä dekkari, jossa Maria Wern on mukana enemmän poliisina kuin uhrina. Poliisien yksityiselämä on minusta parhaimmillaan mausteena, ei pääaineksena. Makuasia. Taitaa tulla taukoa Anna Janssoneihin tämän jälkeen, vaikka Hylynryöstäjässä riitti kyllä tempoa ja toimintaa. Kuntouttava ekologisen energiatasapainon kurssi oli hauska oivallus.

Pari (tieto)kirjaa on sitkeästi kesken ja yksi romaani teettää vähän töitä. Mutta kaikki kolme on tarkoitus lukea loppuun. Se oikea fiilis ja hetki varmasti löytyy vielä.

Kuukauden hakusana 

aiheutti hetken päänvaivaa, sillä Aamulehden jutun jälkeen blogiin pyrittiin pari päivää mainioilla melkein-nimillä. Booking something kirjablogi, booking it some one, booking it somewhere ja niin pois päin. Ihan oikein minulle: olen nimennyt blogini päin honkia. Olisi pitänyt keksiä yksinkertainen suomenkielinen nimi. Ups.

Mutta variaatioillakin pääsi perille - tervetuloa - joten nämä diskataan. Heinäkuun harhaisimmaksi hakusanaksi on valittava

päiväkirjan lukeminen salaa

Tsot tsot tsot. Ei saa lukea päiväkirjoja salaa. Lue tällaisia julkisia päiväkirjoja vaan!

Vaitelias Jumala

Kuva/kansi: Gummerus/Liisa Holm

Iski dekkarinälkä: ehkä haluan unohtaa oikeat rikokset kuvitteellisia miettimällä. Onneksi tuli viikkoja sitten poimittua kirjastosta muutama Anna Jansson. Haudankaivajan jälkeen on Jansson on ollut lukulistalla, sillä ainakin äänikirjana kuunneltuna Janssonin tyyli toimi minulle, ja poliisi Maria Wern tuntui mukavalta tuttavuudelta.

Vaitelias jumala on Wern-sarjan ensimmäinen osa. Railakas aloitus! Nuorempi konstaapeli Wern yrittää selvitä kahdesta lapsesta, huithapelimiehestä ja horror-anopista - ei olisi tarvittu jatkoksi rituaalimurhaa. Mutta metsästä löytyy puu, jossa riippuu kuollut mies, seuranaan kahdeksan eläimen raatoa. Joku on ottanut muinaiset jumaltarut astetta liian vakavasti.

Kun vertaan tätä mielessäni Haudankaivajaan, vaakakuppi kallistuu uudemman kirjan eduksi. Haudankaivajassa Marian yksityiselämä ei ole niin vahvasti framilla, ja siinä on monta hauskaa henkilöä. Jumalassa en samalla tavalla innostunut sivuhenkilöistä, ja pahiskin oli varsin epäuskottava. Rikos oli kyllä poikkeuksellisen näyttävä ja mielikuvituksellinen, mutta sen selvittäminen tuntui tässä kirjassa lähes sivuseikalta poliisin henkilökohtaisten ongelmien rinnalla.

Pidän kuitenkin siitä kun dekkarissa tai trillerissä saa samalla rautaisannoksen jostain erikoisalasta. Esimerkiksi Dick Francisin keskinkertaisen jännärin Shattered pelasti elävä ja perinpohjaisen oloinen kuvaus lasinpuhalluksen tekniikoista. Jumala ei ole ihan yhtä perinpohjainen Odinin legendojen kanssa, mutta erilaiset muinasuskomukset maustavat kirjaa mukavasti. Ainakin minulle oli ihan uutta, että pitämällä isävainaan päätä kaivossa saisi itselleen viisaan neuvonantajan... Nämä väläykset vieraampaan aiheeseen olivat kiinnostavia.

Kirjan heikkous oli löysähkön juonen ohella useimpien henkilöiden yksiulotteisuus. Etenkin minua rassasi Marian anopin yksioikoinen ja siksi tylsä kauheus. Onko näitä hirviöanoppeja oikeasti? Ehkä on. Kun on itse saanut pääpalkinnon anoppiarpajaisissa, on tietty vähän vaikea uskoa Janssonin laatimaan kammotukseen. Mutta dekkareissakin henkilöissä saisi olla vähän vähemmän mustaa ja valkoista - ja enemmän sitä oikeaa harmaata.

Jansson kirjoittaa kepeää dialogia, johon kliseisempikin ihmiskuva uppoaa melko luontevasti. Kas tässä Marian kuvausta anopistaan:

[--] On niin hauskaa laittaa ruokaa yhdessä ja varautua suureen makuelämykseen.
Maria ajatteli kananmunaa, jonka hän oli kiukuissaan heittänyt miestään kohti.
- Meidän perheessä paineet pikemminkin purkautuvat keittiössä. Sopiiko, että lähden nyt? Me menemme katsomaan erästä taloa.
- Mitä taloa? Aioitteko te muuttaa? Ei kai teidän talossanne ole mitään vikaa? Hartman kuulosti huolestuneelta.
- Siellä kummittelee! Siellä on vanha nainen, joka ei saa rauhaa sielulleen. Hän penkoo kotiamme öisin, siirtelee ja vie tavaroita. Hänen henkensä lepattaa keinokuituverhoissa. Kuulemme hänen hiipivät askeleensa ja raskaan hengityksensä... (s. 210)

Toinenkin Jansson on hyllyssä, eiköhän sekin pian sieltä pääse syliin. Ei varmaan ole raskas kannatella sekään.

Anna Jansson (2002). Vaitelias jumala. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 951-20-5986-X.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Cathy Humisevalla harjulla
Mette Luetut-blogissa.

Haudankaivaja

Työmatka-ajot äänikirjojen parissa jatkuvat. Viimeksi kun kaivelin näitä kirjastostani, ei tuntunut löytyvän kerta kaikkiaan mitään. Lopulta nappasin Anna Janssonin Haudankaivajan, sillä ruotsalainen dekkari on harvoin ollut sikahuono.

Haudankaivaja ei ole poikkeus. Alkuun juttu näytti lähtevän hieman hitaasti liikkeelle, mutta viimeinen kolmannes kiersi taitavasti kaikki langanpäät yhdeksi köydeksi. Pienessä Roman kaupungissa Gotlannissa näyttää olevan oikea murhien sarja meneillään. Onko kaikessa kyse Fridan miesvainajan argeologisista harrastuksista? Miksi hänen talonsa poltetaan ja kenen lapsen Frida oikein kaivaa haudastaan? Lopulta murhaa selvittää poliisien ohella myös tarmokas amatöörikaksikko.

Myönnän empimättä että loppuratkaisu tuli yllätyksenä, sieluni silmin näin ihan toisen murhaajan pahojaan tekemässä. Jansson käsitteli tässä myös kiinnostavasti nuoruuden ja vanhuuden erilaisia elämäntilanteita. Lisäksi jonkinlaiseksi taustateemaksi nousi muutos. Mikään ei ole ihan vakaata, eivät ihmiset eivätkä faktat. 

Kokonaisuudelle voi kaikkiaan nostaa peukut pystyyn. Parin ensimmäisen levyn ajan tarina vielä haki uomaansa, mutta sitten kun pääsin tutustumaan tarmokkaaseen Fridaan lähemmin, innostuin Haudankaivajaankin. (Frida tuo mieleen isomummoni, samanlainen tyyni mutta topakka asenne! Mummot on rautaa.) Kirjastosta lainaamassani paketissa oli muuten 11 levyä; Gummerus on näemmä tuottanut myöhemmin samasta kirjasta 7 levyn version. Edistys edistyy.

Ainoa pidempi miinus on annettava siitä, että tämän kirjan kohdalla oli välillä vaikea pysyä hahmojen puhuessa selvillä puhujasta. Kaija Kärkisen rauhallinen ääni sopi kyllä kirjaan, mutta kun kirjailja ei ole sirotellut joukkoon riittävää määrää kiinnikkeitä (Maria sanoi, tuhahti Frida ja niin edelleen), tarvittaisiin lukijalta ylimääräistä ponnistusta.

Tai sitten en vain keskittynyt tarpeeksi. Hyvä liikenneturvallisuutta ajatellen, ehkä! Sen verran jäi kuitenkin hampaankoloon, että saatan hankkia ihan itse luettavaksi jonkin Janssonin dekkarin: katson onko paperilta luettaessa samaa hahmotusongelmaa. Ja näen miten Maria Wernin yksityiselämän kuviot kehittyvät.

Anna Jansson (2009). Haudankaivaja. Gummeruksen äänikirja. Lukija Kaija Kärkinen.

Arvioita:
Pertti Ehrnroth Keskisuomalaisessa
Mari Viertola Turun Sanomissa