Lyhyet vuodelta 2015 A - K

Kate Atkinson. Eikö vieläkään hyvä uutisia?
Minulle uusi dekkaristi, jonka tuotantoon pitää ehdottomasti tutustua. Kuivakka huumori korvaa tekstin ajoittaisen harhailun.

Stephanie Barron: Jane and the Barque of Frailty 

Jane on Lontoossa ja valmistelee Sense and Sensibilityn julkaisua. Puuhia häiritsevät venäläisen prinsessa karmea kuolema ja veljen vaimon taipumus hankkiutua vaikeuksiin.

Stephanie Barron: Jane and the Madness of Lord Byron
Jane matkustaa surevan veljensä kanssa Brightoniin, nauttii kirjallisen työnsä hedelmistä ja tapaa aikansa kuuluisuuksia. Byronin ohella inspiraatiota ovat tarjonneet Northanger Abbeyn hahmot.

Stephanie Barron: Jane and the Canterbury Tale
Häiden jälkeisenä aamuna löydetään ruumis. Hyviä tapoja uhmaavat tällä kertaa etsivä-kirjailijan lisäksi merimiesbaronetti, juopunut korttihai ja kunnianhimoinen äiti.

Stephanie Barron: Jane and the Twelve Days of Christmas
Keskinäppärälle juonelle antavat maustetta brittiläiset juhlaperinteet, salakäytävät ja Janen uusi kypsän iän ihastus.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.

Robert Harris. Pompeji. Takuuvarmassa historiapläjäyksessä idealistinen insinööri ottaa yhteen huijarigrynderin ja korruptoituneiden poliitikkojen kanssa suurta purkausta odoteltaessa. Ihmisen pienuutta ja suuruutta.

Mo Hayder. Wolf
Häijysävyinen ja ajoittain sadistinen panttivankidraama värisyttää ainakin vähän, vaikka tarinan yksityiskohdat tuntuvatkin epäuskottavilta. Muistelen lukeneeni joskus ennenkin jotain Hayderilta - ja siinäkin oli lievästi vatsaakääntäviä kohtia.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja.
Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin.

P. D. James. Death Comes to Pemberley.
Piti tämäkin lukea uudestaan. Rehellisesti... ei ollut toisella kierroksella yhtä hyvä kuin ensimmäisellä. Lukekaa... mutta vain kerran.

P. D. James. Kalman naamiot*
Cordelia Gray on oikeastaan enemmän minun makuuni kuin Adam Dagliesh. Siitä on varmaan parikymmentä vuotta kun olen tämän dekkarin edellisen kerran lukenut, ja juoni oli autuaasti unohtunut... hyvin toimi, taas. Jamesin sirosti nirsot etsivät ja brittiläisittäin klaustrofobiset miljööt kiehtovat. Kalman naamioissa kuolema iskee yksityisellä saarella.

Peter James. Want You Dead.
Roy Gracen seikkailujen kymppiosa kuvaa hyytävää stalkkeria... monin paikoin aidosti yllättävä tarina, vaikka aihe onkin vanha. Nyt vähän harmittaa, että aiempia osia jäi niin monta väliin.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Kirjan nimi on hieno kunnianosoitus suomen vokaalisoinnulle ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Siskosten ongelmallisia ihmissuhteita setvivä hicklit-hilpeily yltyy ajoittain farssiksi asti. Hauska vaikka aavistuksen toisteinen.

Stephen King. Joyland. Sisältää rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan hauskasti ja perusteellisesti.

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin!

Hektinen heinäkuu

Lähikuvaa Finnconin scifikirppikseltä.

Heinäkuu on ollut yhtä hilpeää hulinaa. Oikein ihmettelen itseäni: miten paljon sitä pitää ohjelmaa olla? Olen tehnyt lomastani karusellin. Kirjaharrasteluakin ehti kertyä kiitettävästi, sillä osallistuin Kuopion bloggaajatapaamiseen, kävin katsomassa Kiasmassa Päin näköä! -näyttelyä, tutustuin Kansalliskirjastossa Kirjavaan keskiaikaan ja nautin pari päivää Finnconista Tampereella.

Kovassa lomasykkeessä on lukeminenkin ollut vähän huikentelevaista... en näemmä keskity kovin hyvin ja kevyempää kamaa on kertynyt listoille. Mutta ei se mitään. Hirveitä pettymyksiä ei ole joukossa ollut, vain enemmän tai vähemmän hyviä. Parhaan yllättäjän palkinnon saa heinäkuulta Watsonin Before I Go to Sleep, joka oli tismalleen niin hyvä kuin olin toivonutkin. Punahilkka taisi tehdä pysyvimmän vaikutuksen.

Luettu ja blogattu:

Märta Tikkanen: Punahilkka
Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
Reetta Nieminen: Minna Canth: Kirjailija ja kauppias
Lois McMaster Bujold: Komarr, A Civil Campaign
Marko Kilpi: Kadotetut
J. S. Meresmaa: Mifongin perintö
Seppo Jokinen: Hukan enkelit
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Suvi Ahola: Jos jättäisit minut

Luettu muttei blogattu:

Sirpa Kähkönen (2009) Neidonkenkä. Kähkösen Kuopio-sarja on ollut vähän kerrassaan luettavana, ja nyt tuli sysäys lukea tämä viimeisin ilmestynyt romaani, sillä kirjabloggaajien Kuopio-miitissä kierreltiin Kähkösen kirjojen tapahtumapaikoilla ja - jippii - seuraava osa, Hietakehto, on ilmestymässä tänä vuonna. Neidonkenkä on yhden päivän romaani ja sijoittuu kesäkuuhun 1942. Anna on esillä varsin vähän, mutta Juho Tiihonen ja Charlotta sitäkin enemmän. Uutena henkilönä näyttäytyy Marieke, natsien journalisti, joka tutustuu pohjoiseen liittolaismaahan. Tunnelma on tiivis ja kerronta hyvin kähkösmäistä. Vain muutaman kerran lipsahtaa ylisentimentaaliseksi, mutta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Ja hei - vihdoinkin, kerrankin! - minäkin tajusin osittain sen symbolisen tason; kätketyn metsän siimeksessä käyvät henkilöt yksi kerrallaan ammentamassa vettä syvistä lähteistä... Vahvasti psykologinen historiallinen romaani, tyylitelty ja tyylikäs. Koko sarjaa voi suositella. Kurkkaa Lumiomenan arvio täältä

Peter James (2011, alkuperäinen 2006) Kuolema katsoo kohti. Luin viime vuonna (?) yhden Peter Jamesin dekkarin, jonka klaustrofobisesta tunnelmasta tykkäsin. Jo silloin oli mielessä, että ylikomisario Roy Gracen tutkimuksiin varmaan tulee palattua vielä, ja nyt sattui mukavasti kaksi seuraavaa osaa käsille kirjastosta. Kuolema katsoo kohti kertoo virtuaalisen pervoyhteisön tarpeita palvelevan rikollisjengin raaoista teoista. Gracella on pientä romanssinalkua meneillään. Hyvä perusdekkari, etenkin uhkailujen kohteeksi joutuneen Brycen perheen ahdingossa oli vipuvoimaa. Järjellä ja tunteella -blogin Susakin on lukenut tämän.

Peter James (2011, alkuperäinen 2007). Kuolema ei riitä. Kolmas Roy Grace -dekkarini. Tässä seikkailussa kummastellaan murhaajaa, joka jättää uhriensa kasvoille kaasunaamarin. Tavallaan pidin tämän kirjan mutkikkaasta juonesta, mutta tavallaan se myös hajoitti lukemista, koska välillä oli aidosti hankala ymmärtää mitä tapahtui. Ja - mitenköhän tämän spoilaamatta sanoisi? - koska olin juuri lukenut myös Diane Setterfieldin kirjan Kolmastoista kertomus, juonielementtien samankaltaisuus huvitti ja ärsytti. Oikeasti - onko kaksosista tullut jo vähän klisee? Ja miksi ihmeessä kaikkien kaksosten kuvitellaan olevat identtisiä? Lisään vielä, että noin sivun 400 paikkeilla kuvittelin keksineeni mistä on kysymys, ja James onnistui silti pyöräyttämään kaiken vielä kerran ympäri. Siitä pisteet, vaikka ratkaisun uskottavuus onkin niin ja näin. Tämän - ja muutkin Peter Jamesit - on lukenut Leena Lumi.

Seppo Jokinen (2002). Piripolkka. Rakas komisario Koskinen, taas kerran, ja oikein mukavasti juuri niissä maisemissa, joissa liikuskelin heinäkuussa itsekin. Jopa Sori on nyt nähtynä, tosin vain ulkoa. Rikokset ovat surullisesti nuorten huumeidenkäyttöön liittyviä, mutta tarina kulkee napakasti ja Koskisen yksityiselämä on sopivasti koomista. Tykkään, edelleen. Hesarin arviossa moititaan luonnottomasta kielestä, mutta ei ainakaan minua vaivannut lukiessani.

Barbara Demick (2011, pokkari 2012). Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa. Guy Delislen Pjongjangin tähden on mieleni jo pitkään tehnyt lukea tämä Pohjois-Korean arkea käsittelevä kirja. Tekijä on amerikkalainen toimittaja, joka haastatteli rajan yli päässeitä loikkareita vuosikausia, ja kertoo tässä heidän tarinoitaan. Tärkeä, hyvä, kiinnostava aihe, ammattimainen toteutus. Hyvä reportaasikirja, esimerkiksi äskettäin lukemaani Putin-elämäkertaa vakuuttavampi. Omat tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset Suljetun maan jäljiltä. Olen iloinen, että tiedän enemmän, mutta samalla on paha olla. Taannoin oli puhetta blogeissakin siitä, että luemme historian verilöylyistä ja kauhistelemme niitä joukolla... jonkinlaisen true crime -tirkistelyn fiilis siinä on. Mutta mitäs se on kun lukee todellisesta, nykyisestä katastrofista, eikä ole mitään mitä asialle voi tehdä? Sosiaalipornoa? Äh. Joka tapauksessa seuraan ainakin entistä tarkemmin uutisointia Koreoiden suunnalta. Koko tilanne - mennyt, nykyinen ja luultavasti tulevakin - on absurdi ja kammottava yhtä aikaa. Suljetun maan on lukenut moni, linkitän nyt tähän Jorin arvion ja bonuksena vielä Lumiomenan. 

S. J. Watson (2011). Before I Go to Sleep. Tätä esikoistrilleriä on tainnut jo yksi ja toinen hehkuttaa, eikä syyttä ollenkaan. Jo lähtöasetelma on mieleenpainuva: kertoja on Christine, nainen, joka unohtaa joka yö menneisyytensä, aina uudestaan. Kirja kuvaa Christinen löytöretkeä omaan historiaansa ja nykyisyyteensä. Kuka hän on - ja miksi hän oikeastaan menettää muistinsa jatkuvasti? Keneen hän voi luottaa? Hyytävän hyvä jännäri: ovela idea ja tehokas toteutus. Oikea trilleriherkku. Tämä vakuutti (suomeksi) myös Kirjavinkkien Mikon.

Guy Delisle (2012). Jerusalem. Delislen sarjakuvista olen tykännyt kaikista tähän mennessä, eikä Jerusalem ole poikkeus. Mainio, mainio sarjakuva! Tyyli on tuttua, yksinkertaista mutta naiivilla tavalla yksityiskohtaista. Sanottava on enimmäkseen viivojen välissä ja viesti selkeän inhimillinen. Jotain uuttakin opin Israelin ja Palestiinan kysymyksestä tämän myötä. (Sellainen kapinallinen ajatus kävi parissa kohdassa mielessä, että joitain paloja olisi voinut jättää pois. Delisle on minusta Burma Chroniclesissa ja Jerusalemissa ihan pienen pikkuriikkisen sortunut omaan napaan tuijottamiseen, ylielämäkertomiseen. Mutta ei paljon.) Suurin osa kirjasta toimii loistavasti. Poliittinen ja inhimillinen syvyyspommi. Esimerkiksi kuvissa, joissa Delisle istuksii rantapäivästä nauttimassa kaverinsa ja lapsilauman kanssa pommituskoneita katsellen, on iskua. Kokonaisuus on hieno; tämä on ehdottomasti sellainen sarjakuva, jonka haluisin omaan hyllyyn, sillä tämä kestää useammankin lukukerran. Jos jostain löydän Pjongjangin kohtuuhintaan, nappaan senkin oitis.

Lisäksi ehdin lukea Anu Holopaisen Matkalaiset ja Maria Turtschaninoffin Arran, mutta yritän ehtiä kirjoittelemaan niistä ensi kuussa. Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinat ovat yhä vaiheessa, viimeinen osa on vielä kuuntelematta.

Kesken on edelleen - tai ehkä taas - kahdeksan tai yhdeksän muutakin kirjaa. Tutkiskelin nyt kuun vaihteessa sydäntäni ja yhden päätin lopullisesti hylätä.

Kesken jäi:

Dag Solstadin Romaani 1987. Halusin tutustua Solstadin kirjoihin, koska kuulemani mukaan Solstad ja Frode Grytten -niminen kirjailja ovat kuvanneet Oddaa, norjalaista pientä kaupunkia, jossa taannoin kävin. Olin utelias lukemaan oddalaisesta teollisuusyhteisöstä... mutta 1987 ei oikeastaan kerro siitä. En päässyt ihan niin pitkälle, että voisin varmasti sanoa mistä se kertoo, mutta sivuun 57 mennessä tarina on keskittynyt enimmäkseen toimittajanalun pyrkimyksiin ymmärtää suhdettaan paikallisliigan jalkapallojoukkueen menestykseen (tai sen puutteeseen), ja kaikella on jonkinlainen syvempi ulottuvuus... Teksti on sujuvaa ja vetävää ja klaustrofobisella tavalla hauskaa. Paikan ja tilanteen kuvaus on minusta sellaista hienosti rivien välistä paistavaa kerrontaa.

En vain yhtään onnistu kiinnostumaan, kun teema tuntuu kiertyvän enemmän ja enemmän nuoren miehen päänsisäisen maailman suuntaan. Ei, elämä on liian lyhyt... tämä on luultavasti hyvä kirja, mutta ei minun kirjani.

Ai niin - myös Murakamin Norwegian Wood lähti pitkälle tauolla. En oikein päässyt sen kanssa alkuun ilman että googlailin koko ajan musiikkivideoita. Kafka rannalla oli niin hieno, etten halunnut väkisin lukea tätä Murakamia; haluan pitää Kafkan maun muistissa ja ihastua seuraavaankiin. Lainasin Woodin sijaan tilalle Sputnikin, joka oli vapaana kirjastossa.

Kuukauden hakusana:

Hauskoja hakusanoja on riittänyt tällekin kuulle. Tykkäsin esimerkiksi seuraavista: pellavan loukutin, keltainen muovilautanen ja lyttynenäinen ihminen. Kutkuttava on myös hakusanayhdistelmä doris lessing, tomaattikeitto. Onkohan nobelistilla jokin erityisen hyvä resepti... vai onko tuo novellin nimi? Jotenkin tomaattikeitto ei tunnu riittävän tukevalta romaanin aiheeksi.

Kuukauden harhaisin haku koski kuitenkin kirjaa, jota en taatusti ole lukenut:

opel vectran korjauskirja

Hih, varmasti on hyvä ja käytännöllinen opus.


EDIT: linkit lisätty

Kuoleman kanssa ei kujeilla

Kansi: Minerva/Taitto Jenny Taskinen

Huh, tämä teksti on hiihtolomalta, mutta jäi kirjaruuhkassa odottamaan vuoroaan. Jostain blogista luin tammikuussa tästä kirjasta niin houkuttulevan kuvauksen (Susan varmaan?), että piti laittaa kirjastolta varaukseen. Kuoleman kanssa ei kujeilla on jotain dekkarin ja trillerin välimailta. Juonta ei kannata ennakkoon kuvata, mutta houkutteleva - kammottava - alkuasetelma on pakko paljastaa.

Michael on menossa naimisiin. Hänen iänikuisiin käytännön jekkuihinsa kyllästyneet kaverinsa näkevät tilaisuutensa tulleen, ja luvassa on kaikkien aikojen polttaripila. Michael haudataan ruumisarkussa metsään mukanaan pornolehti, viskipullo ja radiopuhelin, jonka välityksellä kamut voivat kiusoitella elävältä kuopattua sulhasmiestä. Heiveröinen ilmaletku antaa sentään happea, mutta ahtaanpaikankammolta ei pelasta mikään, kun muutaman tunnin kepponen venyy... ja venyy... Polttarijoukkue onkin ajanut kohtalokkaan kolarin. Tietääkö kukaan muu, missä Michael on? Ja jos tietää, kertooko?

Sulhasen kummallista katoamista selvittää rikosylikomisario Grace. Tapaus ei jätä Gracea rauhaan, sillä jokin kokonaiskuvassa ei täsmää. Tapaus myös liippaa henkilökohtaisesti läheltä, sillä Gracen oma vaimo on kadonnut jälkiä jättämättä vuosia sitten. Grace on sikäli erikoinen poliisi, että hän turvautuu sumeilematta myös yliluonnollista apua tarjoaviin konsultteihin, vaikkei heistä olekaan ollut apua vaimon jäljittämisessä. Mutta tuleeko mikään apua ajoissa Michaelille - kas siinä kirjan imu piilee.

Kirjallisista ansioista ei ehkä kannata suuremmin vaahdota, mutta vetävää dekkarihömppää kaikilla perushöysteillä on tarjolla. Kuviot kääntyvät tyydyttävästi oman akselinsa ympäri pari kertaa, kiinnostus pysyy yllä. Ideaa on sen verran, että juttu kantaa - vaikka itsekseni ajattelin, että kirja olisi voinut olla enemmän edukseen neljänneksen lyhyempänä.  Ihmiset jäävät pohjimmiltaan ohuiksi, joten vähän niukempi kerronta olisi pelittänyt.

Sellainen tuntuma Kuolemasta tuli, että tämä voisi olla uuden sarjan pilottijakson romaanimuotoon tehty käsikirjoitus; jotain poliisisarjamaista on sivuhenkilöiden, tilojen ja tilanteiden kuvailussa. Lisäksi kirjoittaja selvästi rakentaa pohjia jollekin laajemmalle. Kustantamon sivuilta ilmeneekin, että Peter James on myös käsikirjoittaja. Ja saman komisarion tutkimuksia on tulossa lisää.

Ettei kuva vääristyisi, pitänee lisätä että paikka paikoin teksti on myös oikeasti tehokasta, nimittäin silloin kun James asettuu arkussaan kituvan Michaelin housuihin. En kärsi tietääkseni mistään laatikkofobiasta, mutta tämän luettuani annan - jos mahdollista - vielä epätodennäköisemmin ängetä itseäni mihinkään suljettavaan rasiaan, lokeroon tai arkkuun. Grhh. Saatan välttää hissejäkin varmuuden vuoksi.

Kielestä ja henkilökuvista tarkoille tämä kirja ei välttämättä sovi; hutilointia huomaa vaikkei kauhean kriittinen lukija olisikaan. Henkilö on yhdessä kohdassa luonteeltaan täsmällinen, seuraavassa luvussa hänen työhuoneensa pursuaa sekalaisia kasoja ja niin pois päin. Tämän vielä annan iloisesti anteeksi, eihän kyse ollut johtolangasta... Mutta kovin on suoraan englannista käännetty, ja joku jossain on ollut pahan kerran huolimaton mitä tulee nimistön johdonmukaisuuteen. Päähenkilö on niin sekavasti Roy ja Grace, että heikompaa alkaa huimata. Eikö kirjailijaparoilla ole enää kustannustoimittajia tämmöisiä vahtaamassa?

Tässä istuksii kotonaan möksöttämässä herra nimeltä Roy Grace:

Kirjahyllyssä oli pitkä rivi paranormaaleista ilmiöistä kertovia kirjoja. Roy otti niiden joukosta yhden lempikirjoistaan, Colin Wilsonin Ovi tuntemattomaan ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hän selasi kirjaa välinpitämättömästi viskiä siemaillen eikä pystynyt keskittymään kuin muutamaan kappaleeseen kerralla.

Se halvatun puolustusasianajaja oli esiintynyt oikeudessa ylimielisesti ja saanut hänen hermostumaan. Ja nyt mies kummitteli Royn mielessä. Richard saakelin Charwell. Teennäinen, pöyhkeilevä paskiainen. Ja mikä pahempaa, Grace tiesi, että mies oli päihittänyt hänet oveluudessa. Tappio kirpaisi.

Roy otti taas kaukosäätimen ja haki tekstitelevisiosta uutissivun. (s. 58)

Yhtä kaikki, juoni oli vauhdikas ja voisin lukea seuraavankin (ilmestyy suomeksi huhtikuussa). Mutta ihan pakottavaksi tarve ei noussut, sen verran kovassa sarjassa James brittidekkaristina kisaa. Ruth Rendell, P.D.James, Minette Walters - klassikoista puhumattakaan. Mitä yliluonnollis-sävytteiseen mysteeriin tulee, kiinnostavuuspisteet veisi ilman muuta Phil Rickman Merrily Watkins -kirjoillaan... mutta niitä ei käsittääkseni ole suomennettu.

Peter James (2010. alkuperäinen 2005). Kuoleman kanssa ei kujeilla. Helsinki: Minerva. Suomentanut Leena Mäntylä.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Leena Lumi
Elegia Mainoskatko-blogissa