Hurmaava mies

Kuva/kansi: Tammi/Fleur Wilson

Tästä kirjasta voin sanoa suoraan - kannen perusteella en olisi ikimaailmassa nostanut tätä hyllystä. En edes takakantta tarkastellakseni.

Mutta Marian Keyesin Hurmaava mies sattuu olemaan 101 naisten kirjan listallani, joten siristin silmiäni oranssia häikäisyä vastaan ja kannoin lainaustiskille sormenpäistä roikottaen. Eihän kansia sitten enää tarvitse katsella kun kirjaa lukee.

Hurmaava mies oikeasti oli aika hurmaava, kirja siis. Itse hurmuri Paddy on psykopaattisika ja vielä poliitikkokin, mutta kirjan tavalliset kuolevaiset maskuliinit osoittautuivat mukaviksi. Alkulaukauksena tapahtumille on Paddyn yllättävä ilmoitus avioliitosta. Keyes seurailee kolmen naisen - Lolan, Gracen ja Marnien - reaktioita Paddyn kihlaukseen ja ylipäänsä heidän selviytymistään Paddyn aiheuttamista tuhoista. Mies on kuin metsäpalo: Paddyn jälkeen on vain tuhkaa. Uuden elämän versoaminen ottaa aikansa.

Yli 600 sivua psykopaattirentun perään voivottelua olisi ollut sietämätöntä luettavaa, mutta onneksi hurmaava mies itse on lähinnä lämppärinä kirjassa. Päälavalla esiintyvät stylisti Lola, toimittaja Grace ja hänen sisarensa Marnie. Lola menee palasiksi ja päätyy maalle piileksimään. Hänen seikkailunsa Claren piirikunnassa ovatkin Hurmaavan parasta herkkua. Toimittaja Grace yrittää pitää puolensa työrintamalla ja kiinnostuu Paddyn edustaman puolueen valtataisteluista. Ja Marnie... kahden lapsen äiti ei tietenkään ole alkoholisti! Hän juo vain koska haluaa juoda, ja voisi lopettaa koska vain.

Naislauma on mukavan monimuotoinen. Stylisti Lolalle en alkuun meinannut lämmetä lainkaan; itse asiassa koko kirjan ensimmäiset 100 - 150 sivua rämmin epäilyksissä, mutta lopulta juttu alkoi vetää. Ehkä minun vain kesti niin kauan päästä kärryille henkilökaartista, joka on laajanpuoleinen. Mutta kun väki kävi tutummaksi ja juoni alkoi saada absurdimpia käänteitä, Hurmaavan charmi alkoi purra.

Ei tämä nyt mitään maailmankirjallisuutta ollut, mutta hyvää kevyehköä viihdettä kyllä, sellaista jossa ainakin vähän otetaan kantaa perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin ja tasa-arvoon ja sen sellaiseen, sydänsuruista huokailun ja stailauksen välillä. Irlannista saa aina plussaa! Vielä näyte:

"Paddy oli liian hyvännäköinen", Bridie tuumi. 

En taaskaan ottanut uskoakseni. "Liian hyvännäköinenkö? Kuinka se voi olla mahdollista? Sehän sotii jo fysiikan lakeja vastaan. Tai jonkin muun lakeja. Maankäyttölakeja, kenties." 

Entä oliko tuohon sisältynyt loukkaus? "Väitättekö, että hän oli liian hyvännäköinen minulle?" (s. 15)

Hurmaava mies sopinee kesäkirjaksi sellaiselle, joka haluaa hetkeksi upota lievästi feministiseen romantiikkaan. Kyllä tämän parissa viihtyy... kunhan alkuun pääsee. Päähän tosin kannattaa laittaa löysä  pipo.

Marian Keyes (2008). Hurmaava mies. Tammi. Suomentanut Liisa Laaksonen. ISBN978-951-31-4127-1.

Arvioita:
Susa Susan kirjastossa
Marja Kirjan viemää -blogissa
anni.M ytimekkäästi Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa

Murha laitumella

Penjamin mainitsi tämän kirjan kevään lukulistansa yhteydessä: "lampaat (!) ratkovat rikoksia"... Lampaat? Tietysti se oli pakko lainata.

Ajattelin jotenkin epämääräisesti, että lampailla olisi kirjassa pienehkö rooli. Tiedättehän, tyyliin koira-joka-ei-haukkunut. Olin väärässä.

Kyse on todellakin dekkarista, jossa lammaslauma päättää selvittää miten heidän paimenensa George päätyi laitumelle elottomana lapio ruumiissaan. Muitakin rikoksia ja outouksia lampaiden setvittäväksi tulee, sillä totisesti ihmisten tiet ovat mutkikkaita. Onneksi lauma ei ole ihan tietämätön ihmisten maailmasta, sillä George on pitänyt tapanaan lukea lampailleen. Iltasadut ovat hyväksi lapsille, mikseivät siis lampaillekin? Ainakin neiti Maple, mahdollisesti maailman viisain lammas, on selvästi ottanut opiksi kuulemansa rikosromaanin puolikkaan.

Swann onnistuu mainiosti kehittelemään lampaille oman varsin uskottavan ja johdonmukaisen tavan hahmottaa maailmaa. Rakenteellisesti Murha laitumella on yksioikoinen, lukuunottamatta muutamia unijaksoja. Takautumien virkaa tekevät joidenkin lampaiden muistot, jotka Georgen kuoleman jälkeen osoittautuvat merkityksellisiksi.

Kieli on hyvää ja sujuvaa. Alkuteos on ilmeisesti ollut saksankielinen. Lukunäytteen otan ihan alusta:

"Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen. 

"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. Kun kulkukoira raateli jonkun karitsoistamme, hän yritti aina löytää syyllisen. Sitä paitsi George oli meidän. Hän oli meidän paimenemme. Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!" (s. 14)

Juonta ei kannata paljastaa, sillä tarina saa makunsa lampaiden pyrkimyksistä ymmärtää ihmisten kummallisia toimia ja tarkoituksia, siitä miten ne tulkitsevat ja reagoivat tapahtumiin. Hykerryttäviä hetkiä riittää myös lampaiden omien keskinäisten suhteiden kehityksessä.

Tuskin haluaisin lukea tusinoittain dekkareita, joissa lampaat ovat pääosassa - mutta yksittäisenä erikoisuutena Murha laitumella oli herkku. Jos piti Ruohometsän kansasta, tai tykkää leppoisista dekkareista, nauttii luultavasti myös tästä.

*ei onneksi tykkää lampaanlihasta*

Leonie Swann (2007). Murha laitumella. Helsinki: WSOY. Suomentanut Helen Moster.

Arvioita:
Milla Autio Hesarissa
Antti Nisula Savon Sanomissa