Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Hieno heinäkuu

Yksityiskohta temppelistä Chennaissa

Vaihteeksi en viitsi edes pahoitella heikkoa bloggaustahtia. Olisi tekopyhyyden huippu jos teeskentelisin surevani hienoa reissua Intiaan, olkoonkin että se eristi tehokkaasti nettielämästä pariksi viikoksi. Matkalla oli totta kai myös luettavaa mukana!

Muutenkin heinäkuu oli hieno kirjakuukausi. Pääsin mukaan Finnconiin, ja nautin kokemuksesta täysin sydämin, noin 7000 muun kävijän kanssa. Kunniavieras J. Pekka Mäkelän Alas oli yksi kuukauden parhaita kirjoja, ja ohjelma oli kaikin puolin kiinnostava.

Kuukauden toinen kirjallinen huippukohta oli 24 tunnin lukumaraton, jonka aikana luin myös Mikael Bergstandin Delhin kauneimmat kädet. Kirja olisi ehdottomasti ansainnut kunnollisen bloggauksen, mutta se jäi tekemättä kun hengailinkin itse Delhissä. Suosittelen molempia lämpimästi, sekä kirjaa että kaupunkia. Edellinen on hyvää valmistautumista jälkimmäiseen.

Näkymä Delhistä. Oikeassa yläkulmassa ravintola, jossa olut tarjoillaan teekannuissa.

Luettu ja blogattu:
Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki
Kurt Vonnegut: Sähköpiano
J. Pekka Mäkelä: Alas

Lukumaratonissa:
Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestamme
Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt
Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
Seppo Jokinen: Ajomies
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Anni Swan: Tottisalmen perillinen
sekä
novelleja Osuuskumman antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka toivottavasti saan loppuun elokuussa.

Järki ja tunteet ja merihirviöt jäi kuvaamatta lukumaraton-jutussani, koska sain sen loppuun vasta seuraavana päivänä. Hmm. Mitähän siitä sanoisin? Ainakaan hirveän ryppyotsaisesti ei Austen-fanin kannata Wintersin iloittelua lukea, niin railakkaasti siinä pannaan Austenin maailmaa uusiksi. Nimi on reilu varoitus. Itse pidin kirjaa enimmäkseen hauskana. Vaatii melkoista mielikuvituksen akrobatiaa sijoittaa Austenin Lontoo meren syvyyksiin ja varustaa eversti Brandon mustekalaparralla. Väkisinkin hihitytti paikka paikoin, mutta vitsi ei aivan kantanut loppuun asti. Parodian logiikka toki edellytti, että koko Austenin juoni käydään läpi, mutta minulle olisi riittänyt vähän lyhenneltykin versio.

Mietin myös lukiessani, että saisikohan tästä enemmän vai vähemmän irti, jos ei osaa alkuperäistä osapuilleen ulkoa. Olisi kiva kuulla sellaisen lukijan mielipide, jolle Järki ja tunteet ei ole tuttu.

Luettu muttei blogattu:

Matti Rönkä (2011): Väärän maan vainaja. Äänikirja, kirjastosta. Vainaja sopi hyvin käsitykseen, joka minulla on ollut Viktor Kärppä -kirjoista (luettuani tätä ennen yhden). Nämä taitavatkin sopia oikein hyvin äänikirjoiksi, sillä tapahtumia on sopivasti, kuvaus ei ole kovin toisteista, ja esimerkiksi Kärpän luottopoliisin, Korhosen, vitsit toimivat luultavasti paremmin näin kuunneltuna. Viktor selvittelee karkailevan vainajan tapausta ja muistelee omia kuolleitaan. Lukija Jukka-Pekka Palo osoittautui hyväksi "ääneksi"; lukutyyli on suhteellisen neutraali muttei ensinkään vivahteeton. Äänikirjana tämän kuunteli myös Amma.

Kristina Ohlsson (2013): Varjelijat. Pyytämätön arvostelukappale. Postilaatikostani putkahti aikoinaan tämä ruotsalaisdekkari. Heti en siihen innostunut, mutta joku (Kirsi?) kehui Ohlssonia, joten kävin kiinni ja luinkin melkein yhteen putkeen. Tykkäsin reippaasta etenemisestä ja ja Ohlssonin inhimillisestä otteesta hahmoihinsa, mutta loppupuolella hermostuin huikeisiin yhteensattumiin. Tämän dekkarin perusteella Ruotsissa on noin 600 asukasta. Mikään muu ei voi selittää sitä, että tutkijaryhmän jäsenten yksityiselämä jatkuvasti osoittautuu relevantiksi tutkittavalle rikossarjalle...

Faye Kellerman (2011): Blood Games. Ostin. Faye Kellermanin Peter Decker/Rina Lazarus -sarja on vanhoja suosikkejani. Jotenkin olen missanut setistä pari viimeistä osaa, ja nyt matkoillani löysin Blood Gamesin edulliseen 199 rupian hintaan. Decker setvii yksityiskoulussa tapahtuneita itsemurhia ja hänen kasvattinsa Gabe kipuilee ensirakkauden kanssa. Tykkäsin, väkisinkin (koska Peter & Rina vaan ovat niin ihania). Mutta en voi olla huomaamatta, että niin juoni kuin psykologinen otekin olivat tässä kirjassa selkeästi monia edeltäjiään keppoisemmalla tasolla. Jos haluaa kokeilla tätä sarjaa, voin vinkata parempia kirjayksilöitä.

Iain M. Banks (2010). Surface Detail. Omasta hyllystä.Vihdoin ja viimein tartuin tähän Banksin romaaniin, joka on hyllyssäni odotellessaan ehtinyt jo kääntyä suomeksikin nimellä Pintakuvio. Taattua Kulttuuri-Banksia, jossa todellisuus ja epätodellisuus kisaavat avaruuden loputtomassa tyhjiössä. Taustalla ovat, kuten yleensä Kulttuuri-kirjoissa, eettiset kysymykset. Saako tietoisuuksia kiduttaa virtuaalisissa helveteissä? Kuka voi omistaa kenet ja millä ehdoilla? Asiaan päästään melko hitaasti ja mutkikkaasti, mutta kirjassa on monta kiinnostavaa hahmoa, ja tietysti Kulttuurin iki-ihania aluksia avatarineen. Mainioita olivat esimerkiksi Me, I'm Counting ja Falling Outside The Normal Moral Constraints... Suosittelen avaruusooperan ystäville! Suomennoksen luki Kirjavinkkien Mikko, hyvä oli kuulema kotimaisellakin.

Gillian Flynn (2009). Dark Places. Ostin. Pidin Kiltistä tytöstä kesäkuussa, joten Chennaissa bongaamassani kirjakaupassa oli helppo sortua tähän kirjailijan aiempaan jännäriin. Perheensä massamurhasta tuomitun Benin pikkusisko Libby, ainut selviytyjä, on 20 vuotta myöhemmin pahassa rahapulassa. Nyhtääkseen Benin faneilta passeleita palkkioita Libby ryhtyy selvittämään tapahtumien kulkua ja joutuu tutustumaan uudestaan perheeseensä. Takaumat toimivat ja juoni kulkee, ja mikä parasta, vaikka henkilöt ovat kaikki jollain tavalla epämiellyttäviä ihmisiä, he ovat myös kiinnostavia. Flynnille taas peukut.

Agatha Christie (2001, alkuperäinen 1941). N or M? Ostin. Tommy ja Tuppence -kaksikon keski-ikäisiä seikkailuja sodanaikaisessa Englannissa. Olen joko lukenut tämän suomennettuna joskus hämärässä nuoruudessani, tai sitten nähnyt BBC:n version, siinä määrin tutulta alkoi juoni lukiessani tuntua. Tylsä Tommy ja tarmokas Tuppence etsivät maanpettureita pienen rannikkokaupungin täysihoitolasta. Mysteerin ratkaisu on mainio - vaihteeksi sellainen, jonka voisi ihan tavallinen tallaajakin keksiä, jos on nokkela.

Loppuun vielä "kolmas Delhi", valtava raunioitunut linnoitus 1300-luvulta.

Edellä mainittujen lisäksi luin Hilary Mantelin romaania Ranskan vallankumouksesta. Viime yönä seurustelin Robespierren kanssa pikkutunneille asti,  mutta Place of Greater Safety jäi vielä himpun verran kesken... mutta mainitsen sen kuitenkin tässä. Place taisi näet olla heinäkuuni paras kirja vaikka vähän raskas onkin. Palaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon pariin lähipäivinä. Vive la Révolution à la Mantel!

Kesälukumaraton 10.7.2013

Tästä se lähtee! Osallistun tänään innosta pinkeänä blogistanian kesälukumaratoniin, joka järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013.

Säännöt (joustavat sellaiset!) ovat nämä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Minun kohdallani aloitus 10.7. klo 10.00 -> lopetus 11.7. klo 10.00.) Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Laadin itselleni kaksi tarkennusta kohtaan 4: luen vain sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ennen, ja luen vain suomeksi.

Muita mukana olevia blogeja voi pongata vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Olen yrittänyt koota luettavaksi mahdollisimman monipuolisen kattauksen, jotta homma ei alkaisi maistua puulta. Tässä lähtötilanne:

Pinon päällimmäisenä keikkuu iPad, koska osallistun myös Kitalaenpuhdistusnovellien minihaasteeseen, jossa luetaan kirjojen välillä novelleja. Natustan siis romaanien välissä novelleja Osuuskumman  antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka sain ekirjana.

Päivittelen vuorokauden mittaan tätä juttua. Lisäksi raportoin Facebookissa ja Twitterissä maratonin sujumisesta.

Iiiks. Pitäkää peukkuja!

***
Klo 11.37. Ensimmäinen kirja luettu, Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Eilisen 15 km juoksun jälkeen en aikonut pitää tästä kirjasta, mutta pidin kumminkin. Murakami ja minä kuulumme juoksijoina eri koulukuntiin - hän rakastaa juoksemisen tuskaa, minä diggailen sitä hyvältä tuntuvaa osuutta. Mutta Juoksemisesta onnistuu kuvaamaan juoksemisen henkilökohtaisuutta. Se kertoo miten se mitä teemme on yhteydessä siihen keitä olemme. Suomennos on tehty englannista... aina välillä sen huomaa.
(Kaverilta lainassa, 175 sivua.)

***
Klo 11.54. Ensimmäinen Kitalaenpuhdistusnovelli takana. Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde on aika klassista ekoscifiä. Kulutuskulttuuriin hyvin sopeutunut nuori nainen saa sielunväänteitä tutustuttuaan toisinajattelijaan. Toteutus toimiva, vain aavistuksen toisteinen, ja perusajatus on hyvä. "Eihän se ajatellut ketään muuta kun itseänsä." Jeps.
(Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittama antologia Huomenna tuulet voimistuvat saatu sähköisenä arvostelukappaleena, sivumäärästä ei hajuakaan. Pitää tarkistaa nämä jälkikäteen.)

***
Klo 14.12. Toinen kirja luettu, Seppo Jokisen Ajomies. Olen lukenut näitä Tampereen Susikosken tutkimuksia aikajärjestyksessä vähän kerrassaan, ja tämä oli järjestyksessä seuraava. Paitsi että ei ollutkaan, tajusin Koskisen yksityiselämän tilasta, että minun olisi kuulunut ensin lukea Räätälöity ratkaisu. No joo, ei se mitään. Ajomies oli hyvä. Koskinen ja hänen kollegansa setvivät teloitustyylistä murhaa ja palaavat samalla jo yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneen turman tutkimuksiin.
Sitaatti: ilma kirpeä kuin sitruunaa puraissut morsian.
(Kirjastosta, 345 sivua)

***
Klo 14.37. Toinen Kitalaenpuhdistusnovelli oli M. G. Soikkelin Urho ja kettu. Se piti lukea kahteen kertaan, mutta en ole vieläkään ihan varma mitä (kaikkea) siinä tapahtui. Urho on enemmän kuvajainen kuin kertomus, mutta kohtuullisen tehokas kuvajainen kyllä. Kuka pitää häkissä ketä, nyt tai joskus tulevaisuudessa? Ehkä Soikkelin ilmeisin piikki sojottaa turkistarhaajien suuntaan, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, sen ilmeisimmän takana on kuusi muuta, suurempiin maaleihin suunnattuna.
Sitaatti: - Urhoa ymmärtää paremmin jos on tottunut isoihin eläimiin, sanoo Tanja.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 17.44. Kolmas kirja luettu: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus. Tämä on toinen Mari A:n Intia-suosituksista. Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja, Intian Sherlock Holmes, Vish Puri selvittää kirjassa paitsi kadonneen palvelijan arvoituksen myös parin epäilyttävän sulhasehdokkaan taustat. Kaikkiaan kirja oli minusta mainio, viihdyttävä ja samalla varmaan hyvä briiffi Delhiin suuntaavalle. Vish Purin tutkimuksista saa vaikutelman pelottavan kaoottisesta maasta... jossa kumminkin asuu hyvin inhimillisiä ihmisiä. Vau. Ainoa vain, maratonille tämä oli sikäli huono valinta, että takaosan sanastoon piti turvautua vähän väliä. Mutta nyt ainakin tiedän mitä tilaan jos tilaan paneeria ja osaan myös varoa goondatteja.
Sitaatti: Ateria ei tuntunut koskaan yhtä nautinnolliselta, jos sen söi haarukalla ja veitsellä. Ruoan tunteminen sormien välissä teki kokemuksesta paljon intiimimmän.
(Kirjastosta, 340 sivua.)

***
Klo 18.02. Kolmas Kitalaenpuhdistus - J. S. Meresmaan Lintukoto. Oijoi, olipas hyvä ja häijy pieni novelli! Perhe muuttaa plusenergiataloon, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa. Halutessaan tästä voi repiä vaikka minkälaista symboliikkaa, mutta ei ole pakko; toimii mainiosti ihan vain Hitchcockin tyylisenä ihokarvat-nousevat-pystyyn -juttuna.
Sitaatti: Talossa oli hiljaista.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 18.50. Neljäs kirja. Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestamme. En tiedä miten luonnehtisin tätä kirjaa - pitkä essee? Pamfletti? Puheenvuoro? Mielenkiintoinen teksti joka tapauksessa. Andersson luotaa käsityksiämme hulluudesta ja sen käsittelystä. Poimin tämän kirjan mukaan maratonille, koska en halunnut jättäytyä kovin vahvasti romaanien varaan, ja Claes Anderssonilta en ole aiemmin mitään lukenut. Nyt pitää varmaan laittaa lukulistalle jotain muutakin... Anderssonin romaanit eivät kuulosta aihevalintojensa puolesta minun kirjoiltani, mutta Hulluudestamme oli niin sujuvaa ja mietityttävää luettavaa, että otan kyllä selvää hänen muusta tuotannostaan. Ja Lauri Viidasta! Tässä lainattiin muutamaa runoa, jotka heti herättivät kiinostuksen. (Enkä kiinnostu runoista kovin helposti.)
Sitaatti: Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat. Siellä, missä pinta on moitteeton ja kiiltää moraalista erinomaisuuttaan, asuu hulluus ja piittaamattomuus kohtalokkaine seurauksineen.
(Kirjastosta, 120 sivua)

***
Klo 19.16. Neljäs novelli Osuuskumman antologiasta, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja®. Tässä novellissa maanviljelystä on tullut säädeltyä ja geneettisesti puhdasta puuhaa, jota hallinoi monopoli M. Pienviljelijä joutuu vastapuolelle saatuaan puutarhuritädiltään erikoisen perinnön. Idea on kiinnostava mutta tunnelma jäi etäiseksi lievän ylikuvailun vuoksi.
Sitaatti: Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 20.44. Viides kirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen. Oikeastaan aikomukseni oli ottaa tyttökirjaksi jokin Polvan Tiina-kirjoista, mutta ainakin kuvittelen lukeneeni osapuilleen kaikki jo kertaalleen, joten tämä Swanin klassikko vuodelta 1914 oli varmempi valinta. Tottisalmen paroni lähettää huonosti käyttäytyvän perillisensä pappilaan oppimaan kuria ja käyttäytymistä, ja huolehtii itse orvosta renkipojasta. Aikuinen nykylukija arvaa juonen pääpiirteet ensimmäisen 30 sivun aikana, mutta ei se menoa haittaa. Ajankuva on järisyttävän konservatiivinen, mutta niin sen toki kuuluukin olla. Jotain kiehtovaa on näissä vanhoissa romaaneissa, siinä, mitä ne kertovat aikansa ihanteista ja oletuksista.
Sitaatti:  Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
(Kirjastosta, 200 sivua.)

***
Klo 21.21. Välissä taas novelli, tällä kertaa Anni Nupposen Juuret. Ekosysteemi on romahtanut ja villiruoka on korvattu nälänhädän jälkeen synteettisillä ravinteilla. Nuori kapinallinen herättää vanhan virkamiehen muistot muinaisista mauista. Toimiva novelli totalitäärisestä tilanteesta... Jos vettä on saatavilla, ruoka onkin sitten seuraavaksi tehokkain kontrollin väline. Mutta Nupposen novellin pointti taitaa olla ruoantuotannosta etääntymisessä. Ehkä.
Sitaatti: Tutkintavangit saavat halvinta mahdollista liuosta, samaa, jota hallitus jakaa elatusapukansalaisille.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 00.17. Kuudennen kirjan kanssa palaan Intiaan. Delhin kauneimmat kädet on hervottoman hyvä, ja taitaa olla paljon Vish Puria parempi "matkaopas" minulle, sillä tässä romaanissa länsimaalainen kohtaa Intian. Kaikki on värikästä, käsittämätöntä, viehkoa ja kamalaa. Oi voi. No, pianhan se nähdään. Kauneimmissa käsissä viisikymppinen mies ajautuu matkaopaskaverinsa mukana Intiaan ja jää sille tielle. Hän ystävästyy paikallisen tekstiilikauppiaan kanssa, rakastuu ja sopeutuu - tavallaan. En välttämättä olisi odottanut pitäväni kirjasta, jonka kertoja on pulleahko keski-ikäinen ruotsalaismies, mutta pidin kovasti. Kiitos Mari A:lle tästäkin vinkistä!
Sitaatti: Liikkeessä olevia intialaisia ei parane pysäyttää, sillä siitä syntyy yleinen hämminki, joka sotkee järjestelmällisen kaaoksen.
(Kirjastosta, 390 sivua.)

***
Tämän kirjan myötä painun pehkuihin. Ikkunasta kantautuvat tangomarkkinoinnin soundit tuudittakoot maratoonarin toviksi uneen.

***
Klo 10.00. Maratoni suoritettu ja kivaa oli! Viimeinen eli seitsemäs kirja, Järki ja tunteet ja merihirviöt, jäi kesken sivulla 280. Ehkä olisi pitänyt vastustaa Hesarin houkutuksia aamulla...
(Itse ostettu kirja, 280/350 sivua)

Iltapäivällä luen Merihirviöt loppuun ja teen yhteenvedon maratonista. Loppusaldo lienee jotain 1800 sivun paikkeilla, plus novellit. Nyt pitää kaivaa golfbägi esiin ja siirtyä toviksi toisenlaisen urheilun pariin, tiiaika odottaa!

Rusina

Kuva: Like

Pakko kirjoittaa kai välillä pettymyksistäkin.

Poimin Katja Tukiaisen Rusinan kirjamessuilta, koska Päin näköä! -teoksen jälkeen olen ollut aikeissa sivistää itseäni kotimaisen sarjakuvan suhteen. Katja Tukiaisen naiivisti ilmeikäs tyyli kiinnosti.

Noh, olen lehteillyt albumia moneen otteeseen, eikä se jotenkin ole innostanut kunnolla syventymään. Ilmeisesti olen salaa niin rahvaanomainen, että traditionaalisemmin kaunis kuva koukuttaa helpommin. Joudun pinnistämään, jotta uppoaisin mustavalkoisen viivan maailmaan, olkoonkin että viivat ovat kaikkea muuta kuin tasapaksua tönkötystä. Elävää ja raakaa kuvaa Tukiainen tuottaa.

Eilen - haettuani viikolla kirjastosta kolme kaukolainattua hienoa sarjakuvaa (jee!) - otin lopulta oikein asiakseni lukea Rusinan kunnolla. Eihän nyt käy laatuun, että kirjaston hienoudet aina ajavat edelle.

Rusina kertoo odotuksesta, synnytyksestä ja äitiyden alkutaipaleesta. Kirja palkitsi vaivannäön siinä mielessä, että Tukiaisen piirrostyyli aukeaa paremmin kun sille antaa aikaa. Lisäksi on sanottava, että Tukiainen onnistuu välittämään hyvin monia äidiksi muuttumiseen liittyviä sekopäisyyksiä. Rusina tosiaan sanoo jotain siitä hormonaalisesta hulluudesta ja autuudesta ja kurjuudesta.

Ensimmäisen kolmanneksen, jopa ensimmäisen puoliskon, sainkin Rusinasta jotain omakohtaista. Esimerkiksi raskauden julkisuus ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet tunnistan hyvin. Toisaaalta on ylpeä ja onnellinen - toisaalta tuntee muuttuneensa yleiseksi omaisuudeksi. On kuin vauva ja sitä kautta odottavan äidin keho olisi kaikkien yhteinen asia.

Loppupää sen sijaan pudotti minut kärryiltä ja pahasti. Huomaan, että tällaista tunnekokemusta välittävää sarjakuvaa en osaa lukea esteettiseen tai älylliseen iloon nojaten; tarvitsen samaistumispintaa. Tukiaisen imetyskokemukset ja seikkailut vauvan ja perheen kanssa pitkin Intiaa tuntuivat minusta ensin tylsiltä ja sitten jopa ärsyttäviltä.

Jee, onpas kivaa olla nuori taiteilija ja äiti. Miten kiinnostavaaa, että vauva matkusti masussa Venetsiaan ja sitten sai tissiä Reykjaviksissä ja Lissabonissa ja Kalkutassa ja Zürichissä. Ja nukahdit joogamatolle, voi että.

Jätän ilmeisen kääkkämäiseltä ja lapselliselta kuulostavan kommentin tahallani tuohon... koska noin minä surullinen ja kapea ihminen sen koin. Piti jälkikäteen oikein istua ja miettiä onko ärtymykselläni mitään muuta pohjaa kuin jokin outo myöhäsyntyinen joogakateus. Tympäännyinkö Rusinaan kun en osaa seistä päälläni enkä avaa näyttelyitä Euroopassa? En usko että kyse on ainakaan pelkästään siitä.

Ensinnäkin, jooga ei innosta (yksi kurssi kaukaisella 90-luvulla riitti, kiitos) ja toiseksi, olen saanut matkustaa ihan kotitarpeiksi itsekin.

Luulen, että kanavoin nyt Rusinaan yleisempää ärtymystä. Minulle tuli loppupuolella vahvasti sellainen olo, että tässä on menty yli siitä mistä aita viistää maata. Kerrotaan oma elämä ja oma elämys miettimättä loppuun asti mitä sillä halutaan sanoa muille.

Hemmetti, oman kokemuksen kuvaaminen ei riitä. Taiteilja saisi mennä pidemmälle. Syvemmälle. Valikoida sanottavansa niin että se on relevanttia muutenkin kuin dokumenttina taiteilijalle itselleen mieleenpainuvista hetkistä. Aloin oikeasti loppupuolella tuumia, että en kuulu kohderyhmään ollenkaan, jos tämä on se tekijälle itsestäänselvä ja yleisinhimillinen elämänpiiri, jonka pitäisi puhutella. Pahus. Virheostos siis. Olisi pitänyt olla nuorempi ja notkeampi ja ylipäänsä citympi tykätäkseen tästä.

En kuitenkaan luovuta tuoreen kotimaisen sarjakuvan suhteen; ei se kaikki ole globaalin joogasetin kuvausta, vaikka Rusinan ja Hanna Koljosen Syliinvaelluksen jälkeen onkin vähän sellainen tunne. Onhan myös Näkymättömät kädet! Ja Perkele. Niistä sain paljon ihan omana itsenäni.

Rusina olisi voinut olla sattuva ja osuva tarina äidiksi tulemisesta - mutta jotenkin se romahti henkilökohtaiseksi. Tässä oli paljon hyvää, ja alusta oikeasti pidin, eikä autenttisuus kai saisi olla miinusta... mutta itse olisin mieluummin ottanut fiktiivisemmän kertomuksen tavallisemmasta elämästä ja oppinut sitä kautta enemmän itsestänikin.

Hih, nyt taisin oppia vain sen, että tämä lukutoukka on perinpohjaisen epäsosiaalinen ja itsekäs ihminen; taiteilijoiden henkilökohtainen elämä ei kiinnosta pätkääkään. Minua kiinnostaa lopputulos - ja se mitä minä saan lopputuloksesta irti. Sen oikeastaan tiesin jo ennestään.

Katja Tukiainen (2008). Rusina. Like. ISBN 978-952-01-0133-6.

Arvioita:
Jostain syystä en löydä yhtään. Kvaakin tässä ketjussa on joitain kommentteja, Markku Reunasen lyhyt arvio löytyy täältä jos skrollaa alaspäin.

Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela

Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.

"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.

"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.

"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.

"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 

"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 

Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:

Tommi Aitio Hesarissa

Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:

Ina

Zephyr (alkukielellä)