Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuva: Siltala

Tämä on se aika vuodesta, kun tunnollinen kirjabloggaaja (melkein) kokee pientä painetta. Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kisa näet lähestyy kovaa vauhtia... ja noin tuhat tuoretta suomalaista uutuutta on vielä lukematta, kaikista hyvistä tuoreista käännöksistä puhumattakaan. Vaikken ole toistaiseksi sortunut valitsemaan lukemisiani kilpailuja silmällä pitäen,  lukujärjestykseen ne vaikuttavat; uutuuksilla on juuri nyt hienoinen etulyöntiasema.

Hotakaisen viime vuosien romaaneista Ihmisen osa ja Jumalan sana kolahtivat molemmat mukavasti, joten Lakikin oli luonnollisesti lukulistalla. Luonnon laki kuvaa maalämpöyrittäjä Rautalan erikoista elämänmuutosta: vakaumuksellinen veroistavinkuja rysäyttää autollaan suoraan toiseen todellisuuteen, hyvinvointivaltion vastaanottavalle puolelle. Terveitä ja terveydenhoitoa tarvitsevia erottavan rajan takana häntä odottavat filosofinen ja äänetön vieruskaveri ja kuoleman musiikista virtaa imevä sairaanhoitaja Laura, jonka on vuoron päätteeksi pakko pudotella potilaat kotimatkalla autostaan, jotta saisi jonkinlaisen rauhan. Rautalan kuolemaa tekevä äiti, vauvaa odottava tytär ja huonokuuloinen ja -muistinen isä muodostavat muun ydinkaartin.

Luonnon laki pursuaa pieniä kait-symbolisia elementtejä, joista kutoutuu kieltämättä näppärä melkein-puheenvuoro suureen keskusteluun yhteiskunnan ja yksilön vastuusta ja vähän sukupolvien kierrostakin. Ahneuksista ja uhrauksista ja ajattelemattomuuksista; rooleista joita itse kukin yhteiskunnassa ottaa; yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Sanon melkein-puheenvuoro, koska en ole ihan varma miten Hotakaisen kannanotto pitäisi kaikkineen tulkita. Hyvinvointivaltion puolella ollaan, se on selvä, mutta vähän jää auki että miten. Veroja välttelevä Rautala kääntyy veronmaksun puolelle vasta kun on itse nettosaaja ja ministerit saavat hermoromahduksia leikkauslistoja laatiessaan. Tuntuu että toivo jää nyt sen varaan, että osa (lampaat?) uhrataan, ja että kyllä niitä vauvoja vielä syntyy. On kuin Hotakainen sanoisi, että voisimme olla nöyrempiä elämän edessä.

Nöyryys on seuraus, epäilen minä, ei siitä liikekannallepanevaksi voimaksi ole.

Ja sehän on jo todistettu, että älyä emme kollektiivisesti kykyne hyvinvointivaltion pelastamiseksi kovin hyvin käyttämään.

Teksti on sellaista kuin Hotakaiselta osaa odottaakin, hyvin rytmittyvää ja oivalluksia tarjoavaa. Hotakaisen sairaalakuvaus on, kuten kokemukseen pohjaavalta tekstiltä voi odottaakin, uskottavaa ja iskevää... ja kumminkin sellaista hotakaismaista, vähän absurdia, näennäisen luonnosmaista, ihan kuin olisi kovinkin kevyellä kädellä kirjoitettu.

Pidin kovasti myös esimerkiksi Rautalan isän ajatuskuluista:

[--] Hyvän erottaa pahasta, jos katsoo tarkasti, aina ei jaksa, ja sillä tavalla ne sekoittuvat yhdeksi ja samaksi. Ihmiseksi. Ihminen on valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne, mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää vois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikei sitä usein käytetä, sen pitää olla siellä. (s. 42)

Minulle Laki jäi silti selkeästi kolmoseksi kahteen edelliseen verrattuna. Plan-kummilapsen tuominen kirjaan tuntui niin turhalta, että oikein tosissani mietin miksi. Koska kaikissa kirjoissa pitää olla tarpeeksi arvoituksellisia kursivoituja pätkiä? En myöskään saanut kovin hyvin kiinni yhteiskunnan näkemystä kuvaavista osista.

Hotakaisen faneille tämä uppoaa ilman muuta. Eikä kirjassa muutenkaan mitään vikaa ole. Mutta jos haluaa hurmaantua Hotakaiseen, kannattaa ehkä aloittaa jostain muusta. Minulle Ihmisen osa oli se hurmauskirja. Luonnon laki viihdytti ja mietitytti muttei saanut jalkoja alta.

Kari Hotakainen (2013). Luonnon laki. Siltala. 978-952-234-185-3.

Arvioita:
Vesa Rantama Lukeminen-blogissa kuuli kaikkien hahmojen puheessa keski-ikäisen miehen äänen
Sallan lukupäiväkirjassa suositellaan aloittelijalle Hotakaiselta mieluummin vaikka Jumalan sanaa
Morre maailmassaan tuumi hänkin, että tämä ei ihan edeltäjän teholla iskenyt.

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Hurmaava huhtikuu

1000 + 1 yötä vanhaan malliin: René Bullin kuvitusta vuosien takaa. 

Huhtikuu ei ole julma, höpöhöpö! Huhtikuu (nyt kun se loppukuusta pääsi vihdoin vauhtiin) on hurmaava, huikentelevainen, lupausta täynnä. Tässä vaiheessa vuotta koko kesän ihanuus on juuri tulollaan. Mikä voisi olla parempaa?

Paitsi jos on sairas eikä voi mennä ulkoilmaan. Huhtikuussa tuli vietettyä blogiaikani pisin tahaton tauko, mutta ehkä pääsen tästä vähitellen taas rytmiin.

Lukemiset ovat painottuneet vanhoihin, jo aiemminkin luettuihin kirjoihin, mikä taitaa olla minun keväilleni tyypillistä. Koskahan olisi taas aika kaivaa Austen hyllystä? Uudelleenlukemisen kunniaksi laitoinkin teemakuvakseni huhtikuulta oikein vanhasta kirjasta oikein vanhan kuvan.

Hieman harmittaa, etten tässä kuussa juuri edistynyt naisten kirjojen tai spefin helmien suhteen; vain yksi helmi tuli luettua. Kaikenlaiset kirjalliset sivupolut ovat houkutelleet. En silti osaa oikein tosissani pahoitella, sillä hyviä lukukokemuksia oli ripakopallinen, Le Guin ja Ravilo ja Ollikainen ja Fablesit etunenässä. Ja Verronen. Unohdinko Mantelin? Ai niin ja Hotakaisen Ihmisen osa, se oli ylläri, en ollut odottanut ihastuvani siihen niin... Myös Wodehousea oli pitkästä aikaa mukava lukea.

Äh, tuosta näkee miksi en mielelläni laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Tykkään niin monista. Hyviä kirjoja on niin paljon, ja ne kaikki ovat hyviä niin erilaisilla tavoilla, etten oikein osaa verrata niiden hyvyyttä. Tällä hetkellä Pohjan akka tuntuu kuukauden huipulta, mutta luultavasti vain siksi, että se oli viimeisin. Toivotonta.

Luettu ja blogattu:

Merikallio & Ruokanen: Matkalla
Sabine Kuegler: Viidakkolapsi
Santeri Alkio: Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia
Bill Willingham & kumppanit: Fables 4 - 7
Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika
Ursula Le Guin: Maailma, vihreä metsä
Hilary Mantel: Wolf Hall
Rex Stout: Löytölapsi
Venla Hiidensalo: Mediahuora
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Seija Vilén: Pohjan akka

Luettu muttei blogattu:

P.G.Wodehouse (1969, alkuperäiset tarinat ilmeisesti 1916 - 1925). Pip pip, sir! Mestarihumoristin parhaat Jeeves-jutut. Nappasin tämän kirjaston poistoista eikä kaduta pätkääkään. Parahultainen kokoelma Jeevesin ja Woosterin klassisia seikkailuja... ja ilokseni huomaan, ettei elävä muisto televisioversioista haitannut ollenkaan. Paavo Lehtonen sanoo esipuheessa, että Wodehousen maailma on ajaton, vailla kosketusta nyky-yhteiskuntaan. Näin on. Tämä arkkityyppejä rakentanut hupailu toimii edelleen oikein hyvin.

Maarit Verronen (2001). Kylmien saarten soturi. Jatkan Verrosen tuotantoon perehtymistä. Tällä kertaa vuorossa oli lyhykäinen romaani, jonka teemat voikin tiivistää alun kahteen lainaukseen: No man is an island (John Donne) ja Every man is an island (Thomas Wolfe). Soturi kuvaa sillanrakennusyrityksiä rauhallisesti, melkein vähäeleisesti. Päättyneen sodan veteraani Shannon opettelee elämään ihmisten kanssa pienellä saarella. Samalla hän tutustuu itseensä miehenä, joka ei olekaan enää taistelija. Rakkautta ja rikoksia löytyy... mutta tärkeintä on Shannonin ihmisyyden hitaasti haihtuva usvaverho. Verkkainen, tyyni kirja, jotenkin lämminhenkisempi kuin vaikkapa Karsintavaihe, tihkuu ymmärrystä sortumatta sentimentaalisuuteen. Nam. Mervi Kantokorpi Hesarissa on arvioinut.

Jim Thompson (2011). Kylmä kuolema. Tämä äänikirja aiheutti vuoroon hihityksiä ja vuoroin ulvahduksia. En ole hirveän allerginen anglismeille, mutta kun päähenkilö Kari Vaara seikkailee Helsingissä ja teksti vilisee ei-suomalaisia ilmauksia, kontrasti on herkullinen. Suomalainen poliisimies esimerkiksi suuntaa ulos ja hänen työkaverinsa on viihdyttävä pikku paskiainen. Tätä lajia hupia ei kyllä montaa äänikirjaa jaksaisi. Reipas, raaka ja epätodennäköinen trilleri, oikea äijäharlekiini. Habanera on lukenut tämän.

Valfrid Hedman, toim. (1954, alkuperäinen laitos 1922). Tuhat ja yksi yötä. Fables 7 innoitti kaivamaan hyllystä tämän muinaismuiston. Värikuvitus on toteutettu jännille erillisille irtoarkeille, jotka on liimatäplin kiinnitetty pahvisiin välilehtiin.... Mutta tarinoista: vastasivat aika lailla muistikuviani. Luulen joskus lukeneeni myös Richard Burtonin versioihin perustuvan suomennoksen, mutta tämä riitti kyllä muistin virkistämiseen. Olin jo ehtinyt unohtaa, että tarinoissa seikkaili mm. Kiinan sulttaani (?) ja muutenkin liikutaan laajalti paitsi Bagdadissa myös Kairossa ja pitkin Intiaa. Luonnollisesti kokoelmaan kuuluivat Ali Baban ja Alladinin tarinat sekä Sinbadin kaikki seitsemän matkaa. Pongasin ilokseni myös (ehkä) Fablesissa Hengen kynsiin joutuneen Sidin... tai ainakin erään tammaansa huonosti kohtelevan kauppiaan.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2003). Luostarin varjot. 1500-luvun Britannia on aina kiinnostava miljöö minulle, ja tämä Sansomin dekkari on kaiken hyvän lisäksi sijoitettu benediktiinien luostariin. Bingo! Ellis Petersin veli Cadfael -kirjojen jälkeen olen ihan heikkona benediktiinehin. Sansomin munkit vain eivät ole läheskään yhtä mukavia. Murhaa tutkii lakimies, jonka lähettää asialle ministeri Cromwell. Mysteeri on kokonaisuudessaan mukavasti toteutettu ja sopivasti monimutkainen, enkä pannut ollenkaan pahakseni vaikka arvasin murhaajan pikkuisen liian aikaisin, sillä juoneen sisältyi muita reippaita käänteitä. Ei varsinainen helmi mutta hyvää viihdettä kumminkin. Suositellaan aikakauden faneille ja dekkareiden ystäville. Mutta älkää unohtako veli Cadfaelia, maailmankaikkeuden herttaisinta amatöörietsivää...

Mikko Ketola & Anssi Rauhala (2006 ja 2007). Professori Anni Isotalon tutkimuksia 1 - 3: Marian koodi, Valkoisen meren timantit ja Bosporin helmi. Tavallaan epäreilua näitä sarjakuvia kohtaan, että ne tulevat lukuun The Unwrittenin ja Fablesin jälkeen; jos olisin tavannut Anni Isotalon ensimmäistä kertaa aikaisemmin, olisin luultavasti pitänyt näitä mainioina seikkailuina. Nyt ne tuntuvat sujuvuudestaan ja tekijöiden ilmeisestä taidokkuudesta huolimatta vähän ohuilta. Mutta ulkomaansarjiksiin verrattuna näillä on muuan erityisetu: paljon tuttuja paikkoja ja kotimaisia historiaviitteitä. Erityisesti toisessa osassa oli kiinnostavia maisemia Tamminiemestä Pietariin ja Solovetskin saarelle. Kivaa nähdä sarjakuvissa tienoita, joista on omiakin muistoja! Neljäskin osa menee ehdottomasti lukulistalle. Suomalaista Tintti-meininkiä naispäähenkilöllä. Keskustelua löytyy Kvaak.fi:stä.

John Steinbeck (2007, alkuperäinen 1937). Hiiriä ja ihmisiä. Olisin oikeastaan halunnut Steinbeckiltä kuunteluun romaanin Torstai on toivoa täynnä, mutta sitäpäs ei ole CD-levyille luettuna saatavilla. Hoksasin kuitenkin hyllyssä tämän hänen ehkä kuuluisimman (pienois?)romaaninsa, joka jostain syystä on jäänyt minulta lukematta. Tarina oli jo ennestään jollain tavoin tuttu, sillä Hiiriä on varmaan yksi amerikkalaisen kirjallisuuden suosituimpia kohteita mitä intertekstuaalisiin viittauksiin tulee; viimeksi pongasin Hiiret Stephen King romaanissa 11.22.63. Hiiriä on meriittinsä ansainnut. Itkettävän hyvä tarina, elävästi ja sopivan eleettömästi kerrottu. Suosittelen. Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kuunteli tämän myös äskettäin.

Turkka Hautala (2012) Kansalliskirja. Mitähän tästä sanoisin? Kyllä ja ei. Hautalan tarkka silmä on poiminut monta kipeän tuttua kohtaa. Porrasta varoo aina jos sen alla on ollut yhtenä kesänä käärme. Melkein voin kuulla ukkinikin kysyvän, että silläkö meinasit elättää. Jotkin tarinoista tunsi munaskuita myöten ja osassa oli velmua huumoria. Jos tästä tehtäisiin elokuva, sen ohjaisi Kaurismäki. Silti kokonaisuus ei ollut ihan napakymppi. Novellirasisti nyrpistelee nenäänsä myös näille? Petri Tammisen lyhytproosasta jotenkin tykkäsin, mutta tässä oli välillä sellainen jännä ylhäältä ja ulkoa katsovan maku... Hyvin epäreilu tuntemus minulta, sillä näin tarkastihan ei näe jos ei katso hyvin läheltä. Toisaalta näin kirurgisen terävä palastelu asettaa kirjoittajansa väkisinkin ulkopuolelle. Kokoelman laaja skaala myös vei väkisinkin vähän tehoja; kaikki eivät mitenkään voi kolahtaa. Silti tuli tunne, että voisi olla mukava lukea jotain kokonaisempaa Hautalalta, joskus. Susa on tykännyt eikä Karoliinakaan huonoksi haukkunut.

Alison Weir (2009). The Lady in The Tower: The Fall of Anne Boleyn. Luettuani Wolf Hallin uudestaan ja tilattuani sen jatko-osan (Bring Up The Bodies, ETA 15. toukokuuta. Kiitäkää, päivät!), teki kamalasti mieleni lukea uudestaan myös tämä Weirin erikoinen historiateos. The Lady keskittyy tiukasti ja tarkasti ainoastaan Anne Boleynin vangitsemiseen, oikeudenkäyntiin ja teloitukseen. The Lady onkin harvinaisen intensiivinen ja samalla harvinaisen monipuolinen teos lajissaan, sillä aiheen rajaus antaa Weirille käsitellä lähteitään perusteellisesti, arvioida niiden luotettavuutta, pohdiskella ääneen mitä mistäkin voi päätellä, miten tietoja voi tulkita. Lukijaa ei harhauteta soveltamaan nykyaikaisia arvostuksia 1500-luvun toimintaan. Tämä kirja on lukemisen väärti Tudor-fanille, sillä Weirin jälkeen osaa suhtautua vähän varovaisemmin joidenkin muiden kirjoittajien pikkuisen huolettomampaan hurjasteluun. Mutta ihan ensimmäiseksi Tudorien historiaa käsitteleväksi kirjaksi en tätä ehkä suosittelisi; en osaa sanoa missä määrin tarina aukeaisi, elleivät hoviväki ja yleinen skene olisi jo ennestään tuttuja. Minusta tämä on mahtava kirja, ja oli taatusti juuri oikeaa luettavaa ennen The Bodies'ia!

Kari Hotakainen (2010, alkuperäinen 2009). Ihmisen osa. Otin tämän kuunteluun, vaikken mikään Hotakaisen fani olekaan. Juoksuhaudantie oli minulle aika mitäänsanomaton lukukokemus. Mutta Jumalan sanaa kehuneet vakuuttivat - se odottaa jo lukupinossa - ja olen antanut itseni ymmärtää, että Sanalla ja Osalla on jonkinlainen temaattinen jatkumojuttu meneillään. Sitä paitsi piti ajaa Lahteen ja takaisin, eikä silloin sovi nirsoilla turhia. Nyt osui valinta kohdalleen, olisin voinut ajaa vaikka Pietariin ja takaisin jos kirjaa olisi niin pitkälle riittänyt. Ritva Valkaman lukemana Ihmisen osa oli niin hieno. Se suorastaan soi. Vau. Tässä on ihminen tänään, totena ja valheena, puhuttuna ja vaiettuna, rauhallisen tarkasti alustalle naulattuna. Olipas hyvä kirja, ja juuri sellainen, joka minun on hyvä kuunnella äänikirjana, sana sanalta. Jaana on kirjoittanut paperiversiosta, Amma äänikirjasta.

Rex Stout. Noin 23 senttiä. (valikoima, useita julkaisuvuosia, ks. Luetut 2012).
Kun oikein on kuumeessa, ja pelastaa yksilösuorituksena Suomen paperiteollisuutta nenäliina kerrallan, eikä jaksa katsoa telkkariakaan kun se sattuu silmiin, eikä kykene lukemaan prosessointia tai keskittymistä vaativaa... silloin on hyvä että omasta hyllystä löytyy metritolkulla tuttuja ja turvallisia dekkareita. Vähän karkasi käsistä tämä. Löytölapsen jäljiltä Stout oli mielessä, joten sujahdin sairaspäiviksi New Yorkiin, erääseen vanhaan ruskeaan hiekkakivirakennukseen jossain Läntisellä 35. kadulla, Wolfen ja Archien seuraan. Tällainen elämysmatkailu ei tuota mitään järkevää sanottavaa, mutta ainakin voin vahvistaa, että Kuolema pöytälaatikossa ja Ovikello soi ovat suomennoksina enimmäkseen ok. Ja että vaikka rakastan näitä kirjoja osaksi juuri niin yksityiskohtaisen ja omaleimaisen kuvitteellisen maailman tähden, on Stoutilta jäänyt kokonaisuuteen muutamia ristiriitoja... Saul on välillä naimisissa, välillä naimaton, Theodore asuu välillä talossa ja välillä ei ja niin pois päin. No, ehkä Saul erosi välillä? Ehkä Theodore muutti pois sen jälkeen kun kasvihuone pantiin konekiväärillä sileäksi? Tai sitten jopa Stoutille, ihmemiehelle, joka kirjoitti kirjansa yleensä kerralla ilman mitään vaivalloisia editointikierroksia, tuli pieniä virheitä. Ei se mitään.

Suosittelen edelleen Stoutin dekkareita, terveille ja tautisille. Randy Russell kirjoittaa Trouble in Triplicaten esipuheessa, että kolme Wolfe-tarinaa saa yleensä aikaan addiktion. Vähempi ei välttämättä riitä, sillä pitää päästä sisään Archien ja Wolfen dynamiikkaan... mutta kolmen tarinan jälkeen? Vaatii voimia paeta kurimuksesta.

Yllä mainittujen lisäksi luin Neil Gaimainin Hautausmaan pojan ja Aila Merikallion runokokoelman Lasimaalaus, molemmista on juttua työn alla. (EDIT: linkit lisätty.)

Kuukauden hakusana:

Vähän minua huvitti haku bloggareiden style kirja, mutta tarkemmin ajatellen, ehkä se ei ollutkaan hassumpi: monta styleä kirjaa täältä löytyy. Huonommin onnistuivat kyselyt saako asuntovaunua pitää rannassa ja mooseksen mäen muna. Älkää kertoko jos tuo jälkimmäinen tarkoittaa jotain kovin eksoottista, en halua tietää...

Mutta kuukauden kummallisinta hakua ei tarvinnut arpoa, se on

olen huomannut että harmaat puliukot kiinnostavat naisia

Enpä ole pannut merkille. Oikein aurinkoista toukokuuta kaikille, myös rantareiskoille ja heitä ihaileville naisille!