Huorasatu

Kuva: Into

Hihhei, olen vihdoin saanut pään auki loppuvuoden Suomi-urakassani! Vielä aika monta vuoden 2011 kirjaa pitäisi lukea ennen Blogistanian oman Finlandian H-hetkeä. Mutta tästä tämä nyt lähti ja ihan positiivisissa fiiliksissä.

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisromaani, joka humahti suoraan paitsi Hesarin esikoiskisan listalle myös Finlandia-listalle. Tavallaan ymmärrän miksi. Gustafsson nimittäin kirjoittaa rajusti ja rajuista asioista. Sellainenkin kirja pitää löytyä jokaiselta palkintolistalta ja kyllä tämä paikkansa rivissä lunastaa siinä missä moni muukin.

Huorasatu on rakkauden jumalatarten kasvutarina; aikuisuutta etsivät vahingossa Suomeen päätynyt Afrodite sekä huorat Milla  ja Kalla. Pitää vain voittaa itsekeskeisyys, epäitsenäisyys, laumasieluisuus, itsekkyys, syyllisyys, kuolema ja pari muuta ikävää ihmisyydelle ominaista piirrettä. Sitten kun siitä on selvitty, voi lakata olemasta oman elämänsä uhri. Jos hyvä tuuri käy, ei tarvitse olla sankarikaan. Kirjailijatar korjaa kasvun hedelmät.

Mitähän tarinasta voisi sanoa? Aristoteles näyttäytyy ikävässä valossa, Ares osoittautuu aika lapselliseksi (ööö... mitä muuta voisi sodan jumalalta odottaakaan?) eikä viisauden jumalattarella näytä olevan mitään roolia...

Tämä oli minulle siitä harvinainen lukukokemus, että koin kirjan enemmän tekstin kuin tarinan kautta. Tarina onkin, anteeksi vain, koukeroinen ja sekava remix, josta ei järisyttävää iloa ainakaan meikäläiselle irronnut. Jotenkin luulen, että Gustafssonilta olisi lähtenyt ihan soolonakin aika hulppeaa absurdia tekstiä, ilman tätä mytologiatrippiä Afroditen ja muiden ihmisten kuvikseen luomien jumalaisten olentojen sekoittamista asiaan. Sitä paitsi luin muutama vuosi takaperin (brittiläisen?) romaanin, jossa Olympoksen väki asusti nykyajassa, eikä sen kaiku ollut ainakaan minusta mitenkään mieluinen lisä tälle kirjalle.

Mutta. Kerrankin voi sanoa, että ei haittaa vaikka tarina tempoili ja möyri ihan happopöllyissä. Ei se mitään. Huorasatua oli silti mukava lukea (ainakin ensimmäiset 150 sivua), sillä kirjoitustyyli kolahti. Teksti on iloittelevaa ja agressiivista yhtä aikaa, hilpeästi kohtuutonta ja todella sujuvaa. Itse asiassa hämmästyttävän sujuvaa. Paikoin ajattelin, että tämähän on kuin elokuvaa lukisi. Duh. Dramaturgiaahan Gustafsson opiskelee.

Lukunäytettä on vaikea valita, sillä teksti luisuilee tyylilajista toiseen kuin liukastettuna. Otetaanpa tällainen:

Afrodite lupaa tulla pelastamaan tilanteen välittömästi. 

"Voi voi, on se kuollut", hän toteaa saavuttuaan. 

"Se oli kyllä vahinko." 

"No ei sentään kovin kummoinen vahinko." Afrodite mutristaa suutaan: Julian ei ollut mikään komea mies. "En kyllä keksi tähän kuin yhden ratkaisun", hän sanoo ja kaivaa käsilaukustaan luusahan. (s. 54)

Joku saattaa kokea Gustafssonin paikoin teinimäiseksi yltyvän huumorin rasittavan pikkunokkelaksi, mutta minä tykkäsin siitä tässä. Naivistista mutta energistä revittelyä, jota oli hauska lukea; nautiskelin kakaramaisesti Gustafssonin terävistä havainnoista ja intertekstuaalisuudesta. Mm. Sofi Oksanen ja Lostin Kate Austen vilahtavat. Kun nyt vielä keksisin kuka on se Pimp&Pimp-pomo...

Kaksi heikkoutta Huorasadulla minusta on. Yksi, äärimmäisyys. Olen tätä nykyä vähän tympääntynyt äärikaikkeen. Ääri-mihin-tahansa. Kaunokirjallisessa muodossa raivokas maailmanparannusagenda vielä menettelee... juuri ja juuri.

Mutta minusta pikkulasten pitäminen seksiorjina yksinkertaisesti ei kuulu samaan kategoriaan kuin lihan syöminen. Kärttyisä ämmä kun olen, kysyn: oliko ihan pakko agitoida molempia vastaan samassa tekstissä? Mahdollisesti pitää olla feministivegaani eikä pelkästään ihminen voidakseen täysillä samaistua Gustafssonin viestiin. Tai sitten missasin jonkin hienouden ja käsitin viestin väärin.

Toiseksi, Huorasatu on liian pitkä. Tämän tyylilajin kirja (pyörryttävän täynnä hahmoja, liikettä, raivoa, vitsejä, naurua, väkivaltaa) olisi enemmän edukseen hieman lyhyempänä. Loppupuolella on jo aika ylensyönyt olo, ähky suorastaan. Silti en suosittele joulupäivällisen korvaamista Huorasadulla; ei taida olla ihan joulukirja kumminkaan. Ei ainakaan jos joulusi on perinteisempää sorttia!

Noin yleisesti ottaen lukemisen arvoinen kirja. Raikas, tuoksussa verta ja meren vaahtoa.

Laura Gustafsson (2011). Huorasatu. Into. ISBN 978-952-264-063-5.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Noora Vaarala Aamulehdessä
Ja vielä bonuksena blogeista: Mari A.:n ja Erjan jutut.