Joulu- ja matkakirjakooste

Vuosi ehti jo vaihtua ennen kuin löytyi inspiraatio viimeistellä tämä matkakirjakooste... hämmästyttävän nopeasti ihminen tottuu elämään ilman nettiä, kunhan ensi alkuun menee toviksi paikkaan, jossa ei ole verkkoyhteyksiä. Mutta arki on edessä, ei auta! Kun joka tapauksessa on siis palattava moderniin yhteiskuntaa tietoliikenneyhteyksineen päivineen, yritän nyt pehmeää laskua tiivistämällä joulukuun lukuseikkailut pääpiirteissään tähän.

Mieleenpainuvin kirja taisi olla  Laune Paull'n The Bees, jonka ostin matkaevääksi. Kirja inhimillistää mehiläisyhteiskunnan samaan tapaan kuin rakas Ruohometsän kansa kaniinit. 

Ajatus kuulostaa pähkähullulta. Maija Mehiläinen aikuisille? Mutta jotenkin kokonaisuus toimi. Tämä ei ole kirja, jota tekisi mieli lukea moneen kertaan, eikä sitä voi erityisenä esteettisenä elämyksenä ylistää - mutta mehiläisyhteiskunnan kuvaus viihdytti ja kiehtoi. Päähenkilö (päähyönteinen??) Flora 717 alkoi jossain vaiheessa tuntua ihan samaistuttavalta tyypiltä. 

Olen lukenut kirjoja, joissa ihmiset  tai näennäisihmiset muodostavat hyönteismäisen yhteisön (Wyndhamin Käenpojat ja Steven Baxterin Coalescent esimerkiksi), ja niissä hyönteismäiseen joukkoälyyn liittyy pahaenteinen sävy, varmaan siksi että ajatus joukkoälystä uhkaa länsimaisen kulttuurin perusoletusta yksilön ensisijaisuudesta. The Bees tekee pesäyhteisöstä yksilöiden ja yksiköiden dynaamista yhteistyötä ja siten helpommin lähestyttävää. 

En haluaisi olla mehiläinen, enkä haluaisi asua Pohjois-Koreassa, mutta tämä kirja kannatti kyllä lukea. Hyvää kertomakirjallisuutta todella erikoisesta aiheesta.

Melko tasapuolisesti mieleenpainuvimman paikasta kamppailee George R. R. Martinin Fevre Dream. Tämäkin kirja on ollut pitkään lukulistalla, muistaakseni Taikakirjaimien Raijan suosituksesta... kirja oli esillä kun keskustelimme 101 spefin helmen listasta.

Sain jossain vaiheessa lievän vampyyriallergian, joten Fevre Dream odotteli pinossa useamman vuoden. Nyt tempaisin sen matkalle mukaan ja vau - kyllä kannatti! Genren perinteitä nuodatteleva mutta erittäin ilmeikäs tarina sijoittuu jokilaivojen aikaan ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa.  Kapteeni Abner Marsh on mukavasti roheva tyyppi, ja vampyyrit juuri sopivasti traagisia.

Tykkäsin tästä enemmän kuin odotin. Yhtään kiinnostavaa naishahmoa kirjassa ei ole mutta tässä genressä en jaksa asiasta mussuttaa. Fevre Dreamissa oli tunnelmaa ja tyyliä.

Kolmas maininan arvoinen kirja tässä yhteydessä on Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa.  Jos en olisi jo lukenut aika monta mainiota Murakamia, olisin tästä varmaan ihan haltioissani. Maailmanloppu on hieno kirja; sen iskuvoimaa vain syö sijoittuminen johonkin asteikon keskivaiheille murakamiasteikollani. Katja on kuvannut tätä mainiosti.

Näiden lisäksi luin erinomaisen yhden historiakirjan ja kaksi dekkaria. Näistä on omat juttunsa tekeille, joten säästän sanomiseni myöhemmäksi.


***

Muita luettuja matkalta ja joulukuulta:

Arthur Miller (2011) Pure

Yksioikoisella tavalla vertauskuvallinen tarina Pariisista vähän ennen vallankumousta.  Insinööri Jean-Baptiste saa tehtäväkseen hävittää les Innocentsin hautausmaan ja kirkon keskellä Pariisia. Pariisin tavat ja tuttavuudet osoittautuvat yhtä järisyttäviksi nuoren miehen mielenrauhalle kuin löyhkäävä luiden sadonkorjuu.

Näin jälkikäteen ajatellen Millerin henkilöt ovat aika yksioikoisia ja ilmeisiäkin, mutta lukiessa henkilöt jaksoivat kiinnostaa. Miller ei nimittäin pura hahmojensa ajatuksia loppuun asti eikä selittele heiden tekemisiään; lukijalle jää tilaa havaita ja löytää itse. 

Ei ihan yhdentekevä – muttei myöskään yhtä vaikuttava kuin vaikkapa Hilary Mantelin A Place of Greater Safety.
Michael Robotham (2014) Life or Death 

Keskinkertaista nokkelampi tarina miehestä, joka pakenee vankilasta päivää ennen vapauttamistaan.
Robotham pyörittää kertomusta mukavasti ja pitää lukijan hereillä. Enimmäkseen tykkäsin. Pienikokoisuus tuntui vähän keinotekoiselta, noh, keinolta yksilöllistää FBI-agenttia, jolle muuten ei juuri yksilöllisiä ominaisuuksia siunaantunutkaan, mutta muissa hahmoissa oli riittävästi imua.

Kiinnosti ainakin sen verran, että voisin lukea jotain muutakin samalta tekijältä.

Remes Ilkka (2016) Jäätyvä helvetti

Ex-supomies Lari Vuori tekee taas pieniä ihmeitä kun Suomi joutuu hybridisotaan. Kirjan pelottavaa ydintä ei latista edes rasittava kieli.

Minna Lindgren (2014) Ehtoolehdon pakolaiset

Luettuani sarjan edellisen osan Kuolema ehtoolehdossa olin päättänyt lukea tämänkin, ja ostinkin kirjan jo ajat sitten. Lukeminen tuntui vain lykkääntyvän ja lykkääntyvän,  joten lopulta otin sen lomalukemiseksi ja sain kuin sainkin luettua. Ehtoolehdon tarina jatkuu jokseenkin samalla tyylillä, mutta ironiaa on vähemmän ja jahkaamista enemmän.Tällä kertaa ehtoolehtolaisia kohtaa tuo urbaanin suomalaisen kauhein luonnonkatastrofi: putkiremontti.

Haluaisin pitää näistä kirjoista enemmän, mutta kahden kirjan jälkeen on kai pakko myöntää, että näillä on taipumus jäädä minulla pitkille tauoille. Saatan jättää kolmannen osan väliin, vaikka Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti onkin yksi kaikkien aikojen lemppareitani. Amma sai Pakolaisista enemmän irti.

Patricia Moyes (1971) Season of Snows and Sins

Jäi käteen lentokentän kirjanvaihtopisteeltä. Henry Tibbet ja hänen vaimonsa selvittävät murhaa Alpeilla. Takuuvarmaa Moyes-tyyliä. Tämän olen lukenut joskus aikaisemminkin mutta suomennoksena... ja loppuratkaisun olin onnellisesti jo unohtanut.

John Grisham (2015) Rogue Lawyer

Minulle on tullut sellainen tunne, että Grishameita on nykyään kahta lajia: niitä joita Grisham kirjoittaa itse ja sitten niitä joihin vaan on lyöty nimi päälle. Sycamore Row oli erinomainen romaani, mutta nyt olen lukenut kaksi todella surullista vähän-sinne-päin grishamia, joita en millään muotoa tahtoisi uskoa hänen omiksiin. Gray Mountain oli heikko esitys eikä Rogue Lawyer ole sen kummempi. Autossa toimistoa pitävä lakimies on sitä paitsi jo nähty. Pyh.

Philippa Gregory (2015) The Taming of the Queen

Gregoryn versio Katariina Parrin (Henrik VIII kuudes vaimo) tarinasta ei erityisesti innostanut, mutta ei myöskään pahemmin ärsyttänyt. Draaman käänteet olivat jo ennestään tuttuja. Henrik-tulkinta oli minun makuuni turhan alleviivaava.

S.J.Watson (2015) Kaksoiselämä (suomentanut Laura Beck)

Watsonin Before I go to Sleep oli minusta aikoinaan mainio jännäri, joten tartuin tähän uutuuteen suurin odotuksin. Valitettavasti Kaksoiselämä osoittautui aika tavalla tylsemmäksi, ehkä siksi etten onnistunut samaistumaan päähenkilöön juuri lainkaan. Uskomattomat juonenkiemurat eivät sinänsä haittaa - harva psykologiseksi trilleriksi kuvattu kirja on varsinaisesti uskottava -mutta yhdentekevä minäkertoja pilaa huvin jokseenkin täysin. Annika ei myöskään innostunut.

Paula Havaste (2015) Maan vihat

Tuulen vihojen jatko-osa jatkaa tarinaa tyydyttävästi. Jos tykkäsi Tuulen vihoista, tykkää luultavasti tästäkin. Siitä olen Hyllytontun kanssa samaa mieltä, että Larrin osuuden ovat vähän päälleliimattuja; Kertte jaksaisi kannattaa tarinaa ilman eksäänsäkin.

***

Vuosi 2015 oli heikonpuoleinen luku- ja bloggausvuosi. Satakunta kirjaa tuli kaikkiaan luettua, mutta blogiin ehti niistä murto-osa. Työt veivät ja vähän reissutkin. Ennuste vuodelle 2016 ei ole sekään kummoinen, sillä työssä on taas edessä uuden opettelua, onneksi tosin ihan mukavassa mielessä.

Ihanaa joka tapauksessa että on kirjat. Tällaista katsausta tehdessä huomaa taas, että miten paljon lukeminen antaa! Aina pääsee arkea karkuun jos on kirja.

Loppuun vielä kuva joulukuun lukumaisemista. Vaikka paluumatka pieleen ja laukku on vieläkin kateissa, kannatti tuolla käydä...

Oikein hyvää lukuvuotta 2016 kaikille!

Lukumaisemia Seyschelleiltä.

Elo- ja syyskuun tukkubloggaus, lukuhaasteen loppusaldo ja limerikki

Näin tyylikäs kirjahylly löytyy Törnävän kartanosta.

Elokuun loppupuolella elämä tarjosi puutarhakeinun asemesta vuoristorataa ja meikätyttö istui kyydissä... joten tässä kuussa tulee nyt tiivis tuplakooste. Myös syyskuussa jatkui kova tahti, joten hartaasti toivon lokakuulta vähän leppoisampaa meininkiä. Toisaalta - jos haluaa leppoisaa, ei ehkä pitäisi haalia koko ajan lisää tekemistä? Hmm. Niin kuin muuan kuuluisa romaanihahmo sanoisi, en ajattele sitä tänään. Ajattelen sitä huomenna.

Kirjalistojen perässä vielä yhteenveto #lukuhaasteesta, limerikki Jaanalle ja toiveikas katse alkavaan kuukauteen.

Luettu ja blogattu:

Marko Hautala: Kuokkamummo
Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha
Kalle Päätalo: Koillismaa
John Grisham: Sycamore Row
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli ikuisuus

Luettu muttei blogattu:

Jussi Adler-Olsen (2001). Aakkostalo. Kirjastosta. Brittilentäjät jäävät jumiin natsien linjojen taakse ja lopulta sota-ajan mielisairaalaan. Jälkiä korjataan vielä vuosikymmenten jälkeen. Tykkäsin yhdestä Adler-Olsenin dekkarista aiemmin, mutta tämä... vaikka pidin monista kohdista ja kohtauksista, kokonaisuus ei jotenkin napannut. Etäiseksi jäi. Silti uskon vielä palaavani tämän kirjoittajan pariin; nämä kaksi kirjaa osoittavat, että skaala on laaja. Niina tykkäsi Aakkostalosta sen erilaisen, mieleenpainuvan tarinan vuoksi.

Taavi Soininvaara (2006, alkuperäinen 2000). Ebola-Helsinki. Kirjastosta, äänkirja. Kun ei autossani voi kuunnella kuin CD-kirjoja, tulee joskus tehtyä vähän erikoisempia valintoja. Ebola tuntui aiheena valitettavan ajankohtaiselta, joten nappasin tämän. Ebola-Helsingissä maanpetturi panee myyntiin Helsingissä apinoista tunnistetun Ebola-viruskannan ja nuoren tutkijan siihen kehittelemän vastalääkkeen. Luodit vinkuvat, virusputkia viedään ja kaikki henkilöt ajattelevat ja replikoivat kuin pahvikuvat. Tapahtuu paljon, mutta detaljitasolla toisteinen kuvaus imee mehun juonivyörystä.

Kirjan mieleenpainuvin piirre on se hämmästyttävä vaikutelma, jonka lukija saa suomalaisten tiedusteluorganisaatioiden henkilökunnan ammattitaidosta ja käyttäytymisestä. Ebola-Helsinki onkin luultavasti todellisuudessa Supon juoni, jolla salaisen maailman muille toimijoille synnytetään valheellista turvallisuuden tunnetta... "tulkaa vaan tänne touhuamaan, me ollaan hei ihan sähläreitä" - ja sitten ovelasti vastavakoillaan niitä niin, että sukat vaan pyörii jaloissa ja maailma pelastuu. Jee! Mutta Salamatkustajan Satu on tismalleen päinvastaista mieltä. Oli kuulema kesän parhaita. Ota tästä nyt selvä.

Michael Connelly (2011). The Reversal. Itse ostin. Luin äskettäin ensimmäisen Connellyn Mickey Haller -romaanini ja tykästyin kovin. Tämä toinen jäi pokkarina käteen jossain - lentokentällä? - ja täytyy myöntää että hyvin viihdyin. The Reversal heittää puolustusasianajaja Mickey Hallerille vähän erikoisemman haasteen: piirisyyttäjä kutsuu Mickeyn hoitamaan syyttäjän hommaa kertaalleen jo vapautetun lapsenmurhaajan tapauksessa. Parikymmentä vuotta vankilassa teloitusta odottanut syytetty on täynnä kostonhimoa ja DNA-analyysin tähden on osa vanhoista syyttäjän todisteista nyt enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Lukija saa seurata Mickeyn lyhyttä uraa syyttäjänä sydän syrjällään... Connellyn kriittinen ote oikeusjärjestelmän toimintaan on hyvä mauste. Lisää Connellya mulle, kiitos! Irja Kirjavinkeistä luki suomennoksen ja totesi toimivaksi jännäriksi.

John Grisham (alkuperäinen 1989). A Time to Kill. E-kirja, itse ostin. Tunteikas, idealistinen, viihdyttävä ja värikäs kuvaus oikeussalidraamasta Syvässä Etelässä. Grishamin esikoinen on toisaalta aika pessimistinen (sillä idiootit ovat todella idioottimaisia ja rasismi näyttäytyy sisäänrakennettuna ominaisuutena) mutta toisaalta myös optimistinen (sillä se antaa ymmärtää joidenkin amerikkalaisten lakimiesten olevan kirkassilmäisiä ja hyväsydämisiä ja sitkeitä sankareita). Olen tämän ennenkin lukenut; tykkäsin silloin ja tykkään edelleen. Minusta Grishman on kovan luokan tarinankertoja, vaikka pitkään teoslistaan mahtuu hutejakin. Löysin netistä nimimerkillä "Lady insane" kirjoitetun arvion, joka tiivistää teemat hyvin: raiskaus, kosto, rasismi.

Kalle Päätalo (1986, alkuperäinen 1962). Selkosen kansaa. Kirjastosta. Koillismaa-sarjan kakkososassa tutut henkilöt ovat muutaman vuoden vanhempia ja elämä Sammalvuon perheessä asteen pari helpompaa. Selkosen kansassa rakenne on jotenkin löysempi kuin Koillismaassa ja lukeminen menee ajoittain puuduttavaksi, mutta toisinaan irrallisilta tuntuvat kohtaukset maalailevat kuitenkin mukavan inhimillisesti kuvaa elämisestä ja olemisesta. Päätalon tekstissä on tiettyä äkkiväärää avoimuutta, etenkin hänen kuvatessaan ujon ja samalla kiivaan Kauko Sammalvuon tunteita. Muutenkin henkilöihin tuntuu kiintyvän. Kun kirjan lopussa itänaapuri kolkuttaa Selkosen kansan ovia, ei voi olla vähän huolestumatta. Mitä seuraavaksi tapahtuu? Ei muuta kuin takaisin kirjastoon. Kari Hirvasnoro Kansan Uutisissa luonnehtii epätasaiseksi.

Jeffrey Deaver (1996). Tikapuita pitkin taivaaseen. Kirjastosta. Deaverilta olen fanittanut Lincoln Rhyme -kirjoja, eikä muita ole kai tullut luettuakaan. Tikapuut osui kirjastossa harhailevan katseeni tielle ja tulin sen takakannen perusteella napanneeksi. Kyseessä on puhdasverinen panttivankidraama, jonka keskushahmoiksi nousevat FBI:n neuvottelija (keski-ikäinen leski-Arthur), panttivangiksi otettu Melanie (nuori ja kuuro opettaja) sekä tietysti pääpahis Handy (vankikarkuri ja psykopaatti parhaasta päästä). Juoni on mutkikas mutta napakka: hyviksillä, pahiksilla ja uhreilla on kaikilla omassa leirissään monenlaisia agendoja. Pientä ekstraa kirjalle antoi kuurojen maailman käsittely, joka ainakin näin kuulevan silmin (?) vaikutti uskottavalta. Arvioita en löytänyt mutta Kirjasampo tarjoaa esittelytekstin. #lukuhaaste

LongPlayn singlet Ammutaanhan kirahvejakin (Mikko Numminen), Kittilä (Antti Järvi) ja Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin (Juha Kauppinen) tuli myös luettua. Kaikki jaksoivat kiinnostaa alusta loppuun, vaikka Kittilä ehkä herätti eniten tunteita kun aihepiiri on eniten tuttu. Kauppiselle erityispeukutus siitä, että Talvivaaran katastrofin tekninen sisältö selostettiiin maallikkokielellä. #lukuhaaste

Ahmad Khalid Tawfiq (2013, alkuperäinen 2009). Utopia. Kirjastosta. Tämä raaka egyptiläinen dystopia tuo mieleeni kaksi asiaa: Kellopeliappelsiinin ja vanhan faabelin sammakosta ja skorpionista. Jos yhden täysin vapaan illan asemesta viimeiseltä kahdelta viikolta olisi löytynyt kaksi, olisin kirjoittanut tästä kirjasta kunnon jutun; se olisi ansainnut sen. Utopiassa eristäytynyt eliitin yhteisö elää kurjistuneen alaluokan ylä- ja ulkopuolella. Sen tarkoituksettomuuteen syntyneet lapset kasvavat dekadenteiksi nautiskelijoiksi, joille oman ryhmän ulkopuoliset, toiset, eivät oikeastaan ole ihmisiä. Väkivalta vähäosaisia kohtaan on vain yksi elämys muiden joukossa; jotain rankkaa täytyy päästä tekemään että tuntisi edes jotain. Eikö miehuus olekin eläin, joka tarvitsee kunnon ravintoa, urheilua ja auringonvaloa? Rankka, raaka ja kauhistuttavalla tavalla helppolukuinen kirja, jossa on pientä itämaisen suullisen kerronnan sivumakua. Ahmulle Vinttikamarista tämä oli fiiliksenlatistaja, Mikko Kirjavinkeissä kuvaa vauhdikkaaksi. #lukuhaaste

Philippa Gregory (2014). The King's Curse. E-kirja, itse ostin. Gregory jatkaa tässä Valkoisen prinsessan saagaa pienellä sivuloikalla: nyt päähenkilönä on kuuluisan Clarencen herttuan (jep, se kaveri joka teloitettiin viinitynnyriin hukuttamalla) tytär, Salisburyn kreivitär Margaret Pole. Margaret on aiemmissa Tudor-lukemistoissani ollut lähinnä traagisesti kuoleva sivuhahmo, mutta yllätyin Cursesta positiivisesti. Sukujuuristaan hyvin tietoinen Margaret tarkkailee Tudor-dynastian kiehtovaa alkutaivalta kunnianhimon ja pelon välillä horjuen. Tosin, koska Margaret on välillä epäsuosiossa ja kaukana hovista, hän on välillä muiden tarjoamien tietomurujen varassa ja kerronnassa on suvantoja. Gregory on kuitenkin onnistunut ekstrapoloimaan hänen henkilöhahmoonsa tiettyä loogisuutta. Muutama tylsästi toistuva elementti vähän häiritsi, mutta kaikkiaan tykkäsin. Erityisen kiinnostavilta tuntuvat aikalaisnäkökulmaa tavoittelevat spekulaatiot Henrik VIII:n perillisistä. Nykypäivän näkökulmasta on helppo unohtaa Richmondin herttua, kuninkaan äpäräpoika, koska tiedämme hänen kuolleen nuorena - mutta aikalaisten oli pakko ottaa hänet huomioon laskelmissaan. Elisabeth Fremantle Daily Expressistä moittii hänkin romaanin rytmiä mutta liikuttui lopussa. #lukuhaaste

Mike Carey, Peter Gross & Co. The Unwritten 1-7. Sarjakuvaa. Itse ostin. Palasin pitkästä aikaa The Unwrittenin maailmaan tilattuani tuossa taannoin kolme osaa lisää. Lukeminen piti kuitenkin aloittaa alusta (tietysti) eikä näitä malta kahlata pikakelauksella. Kirjoitan koostejutun kokonaisuudesta kunhan pääsen pinoni pohjalle... Lukekaa sillä välin vaikka Sallan juttu osasta The Wound. Tähän hätään sanon itse vaan että edelleen vau. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tykkään. The Unwritten käsittelee kepeästi ja taiten todellisuuden luonnetta. En ehkä menisi niin pitkälle kuin tekijät (itse uskon, että Tinkerbell-efekti toimii vain lähietäisyydellä), mutta olen samaa mieltä The Unwrittenin kanssa tästä: todellisuus on pohjimmiltaan keksittyä. Ainakin se on, jossa minä asun. #lukuhaaste

***

Sain Täällä toisen tähden alla -blogin Jaanalta päätäsärkevän L niin kuin limerikki -haasteen, joka on lähtöisen Opuscololta. Säännöt menevät näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:"Limerikki on viisisäkeinen, usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Jätän kohdan 5 sikseen, koska määräaika taisi loppua eilen. En kuitenkaan säästä teitä runosuoleni tuotokselta - hah, ei toivoakaan! Kas tässä:

Seinäjoki on kotini, muutin mä juuri
(nimi on kumma, "väylä" ja "muuri"?)
Vaan hienointa täällä
on säällä kuin säällä
helppo arki, ei Aallon arkkitehtuuri

(Argh. Kyllä ei pitäisi meikäläisen runoilla. Eikä laulaa.)

***

Siinä se! Mutta miten kävi #lukuhaasteen? Jos en pahemmin seonnut laskuissani, ehdin lukea syyskuun aikana 7 kirjaa, 7 sarjakuvaa, 3 LongPlayn singleä ja lisäksi 2 novellia Ruumiittomista.  Se tekee 19€, minkä pyöristän tasan kahteenkymppiin... ja korotan sitä vielä kympillä sen kunniaksi, että posti toi eilen ilmaisen sisäänpääsyn Helsingin kirjamessuille. Naps, siitä lähti 30 aapista menemään näiden ohjeiden mukaisesti! Yllytän lämpimästi toimimaan samoin.

Olkoon lukutaidosta saajilleen yhtä paljon iloa kuin minulle.

Tästä saankin näppärän aasinsillan kirjamessuasioihin, sillä haluan jo ennakkoon vähän fiilistellä - mahtavaa päästä taas joukolla kirjoja fanittamaan! Toivottavasti nähdään siellä. Kirja kädessä, totta kai.

Hei vaan helmikuun herkuille!

Helmikuun herkkuihin kuului myös yllärilounas työpaikalla: kollega tarjosi blinivohveleita!

Kuvitan kertomusta helmikuun kirjaherkuista väläyksellä toisenlaisesta herkuttelusta - saimme nimittäin työpaikalla yllättäen superlounasta. Vinkiksi kotikokeille: blinejä voi tehdä vohvelipannulla ja sairaan hyvää tulee.

Kirjoista... tähän kuukauteen on kuulunut nostalgiatrippejä mutta myös kaikenlaista uutta. Jännäripuolella ykköseksi menee Keplerin Nukkumatti, vaikka uusi islantilaistuttavuus Indriadson jäi hänkin pysyvästi lukulistalle. Hitaan kiiruhtamisen erikoispalkinto menee Linnuntielle, joka alkuvaikeuksien jälkeen osoittautui vallan mainioksi. Ennestään tuttujen joukosta Kingin Duma Key osui niin että kolahti. Kuukauden paras uutuus oli ehdottomasti Rauhalan Taivaslaulu, joka väläytti tuntemattomia mielenmaisemia mutta palautti myös mieleen vanhoja aikoja ja ajatuksia.

Luettu ja blogattu:

Hilkka Ravilo: Terhi (tammikuulta)
Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Lars Kepler: Nukkumatti
David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar
Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore
Stephen King: Duma Key

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (2007). Ilkeät sisarpuolet. Kirjastosta. Muuten vaan. Taas. Jotenkin Kaari Utrion kirjojen lukeminen on meikäläisellä aina niin liipasimella, ettei tarvita kuin pikkuriikkinen sysäys jostain suunnasta. Ehkä tällä kertaa siksi, että Taika kirjoitti Oppineesta neidistä. Tai vaan siksi että näin tämän kirjastossa. Etsiskelin Waltaria mutta Utrio tuli. Ilkeistä sisarpuolista, jossa muuten vilahtelevat sivuhenkilöinä mm. Runeberg ja hänen tuleva vaimonsa Fredrika, on tykännyt myös Salla.

Arnaldur Indridason (2008). Talvikaupunki. Kirjastosta.
Arnaldur Indridason (2009). Hyytävä kylmyys. Kirjastosta.
En nyt äkkiseltään muista missä ja keneltä kuulin tästä islantilaiskirjailijasta, mutta tavallisin epäilty dekkaririntamalla olisi Kirsi, jonka Kirjanurkassa on ainakin Indridasonista kirjoitettu. Talvikaupungin ja Hyytävän kylmyyden nappasin kun ne näppärästi olivat saatavilla, mutta luulen melkein, että muitakin sarjan osia pitää alkaa stalkata. Rikospoliisi Erlendurin persoonallisuudessa on jotain kiehtovaa; Indridason ei kirjoita häntä niin läpeensä auki, ettei lukijalle jäisi pähkäilemistä. Lisäksi kirjoissa on, parhaaseen skandinaaviseen tapaan, jokin muukin ulottuvuus kuin murha. Talvikaupungissa selvitetään traagista kymmenvuotiaan pojan murhaa ja pohditaan samalla maahanmuuttoa. Kylmyydessä etsitään itsemurhan syitä mutta myös tutkitaan ihmisen häikäilemättämyyttä ja kulttuuria, jossa katoaminen on tavallista.

Philippa Gregory (2013). The White Princess. E-kirja, itse ostin. Pitkästä aikaa palasin Tudor-maniaani ja luin tämän viimeisimmän osan Gregoryn Ruusujen sotaa käsittelevästä sarjasta. Nyt onkin jo edetty Tudor-dynastian päiviin; valkoinen prinsessa on Yorkin Elizabeth, Edward IV:n tytär ja Henrik VIII:n äiti. Jo aiemmissa osissa tavattu Elizabeth on nyt kertojana ja kuvaa avioliittoaan Henrik VII:n kanssa. Kirjan parasta antia olikin minulle Gregoryn erilainen tulokulma Henrik VII:een, johon olin tätä ennen tutustunut lähinnä sivuhahmona kuuluisan kuuden vaimon Harryn tarinassa. Gregory tuo mainiosti esille kaksijakoisen psykologisen tilanteen, johon kapinallinen vallantavoittelija joutuu valtakunnan voitettuaan; hänen on loppuikänsä kukistettava kapinallisia vallantavoittelijoita, oman nuoren minänsä kuvajaisia. Norkku totesi kirjan toisteiseksi (totta!) mutta minulle se lunasti hyvin paikkansa sarjassa. Olen jo ehtinyt paatua Gregoryn tyyliin.

Stephen King (2006). Lisey's Story. Omasta hyllystä. Duma Keyn jälkeen teki mieleni vielä jatkaa samoilua Kingin maisemissa, joten otin esille tämän toisen melko keski-ikäiseen ajatusmaailmaan sijoittuvan romaanin. Lisey's kertoo kirjailijan leskestä, joka pari vuotta miehensä kuoleman jälkeen etsii tietään miehen sisäiseen maailmaan ja samalla itseensä. Sairas sisar ja miehen kirjallista jäämistöä jahtaava vaarallinen kahjo vauhdittavat matkaa. Mielenkiintoisen moniulotteinen kirja tämäkin; matka avioliittoon ja lapsuuteen ja yksinäisyyteen. Elävän naisen ja hänen kuolleen miehensä rakkaustarina; kuvaus siitä miten polkua taivalletaan eteenpäin ilman sitä tuttua kumppania. Lisey's ei kuitenkaan kolahtanut minulle niin hyvin kuin Duma, ei edes tällä toisella lukukerralla, ehkä siksi että Lisey's on Dumaan verrattuna vähän ryppyotsainen. Lisey on päähenkilönä jotenkin huumorintajuton, ainakin Edgar Freemantlen rinnalla, eikä tässä kirjassa ole yhtä hienoja sivuhenkilöitä. Morren mielestä tämä on ehkä Kingin kaunein kirja, Linnealta se vei mahdollisuudet hankkia sähköistä purkinavaajaa.

Stephen King (2008). Kuulolla. Kirjastosta. Villasukka luki tämän äskettäin, joten lukaisinpa minäkin kun kerran oli putki muutenkin päällä. Pitkästä aikaa suomennettua Kingiä! Rehellisesti sanottuna pidän enemmän alkukielisistä, koska varsinkin henkilöt, joille King rakentaa persoonallisuutta erikoisilla puheenparsilla ja idiomeilla, tuntuvat usein hapertuvan käännettäessä. Kuulolla kertoo miten sivilisaatio hajoaa, kun kännyköistä tulee aivot sekoittava impulssi, joka vapauttaa 'pedon sisällämme'. Vähän kaikuja Tukikohdasta, tällä kertaa ilman maagista asetelmaa. Tämä ei ole minusta sitä parasta Kingiä, ei edes toisella lukemalla. En ole varma miksi. Ehkä en osaa uskoa perusasetelmaan riittävästi eläytyäkseni, ehkä päähenkilö Clay ei päästä lähelleen.

***

Kylläpäs tässä kuussa onkin tullut luettua iso pino kirjoja... Melkein yhtä paljon kuin tammikuussa ja ilman mitään lukumaratonia! Yksi syy on varmaan, että viime kuussa juoksin 80 kilometriä ja tässä kuussa, köh, neljätoista.

Terveysongelmapilven hopeareunus on, että liikuntakyvytön voi ainakin lukea vähän enemmän.  Loppukevät näyttääkin huomattavasti synkemmältä. Työvuori pimentää horisontin ja sen reunat alkavat sortua niskolle näinä päivinä.

Siitä huolimatta, ihanaa maaliskuuta! Nautitaan nyt kun kevät on kerrankin ajoissa... ei muuta kuin aurinkolasit esiin.

Sumea syyskuu

Syyskuun iloksi tämä Tampereen conista hankittu rintamerkki!

Syyskuu jäi melkoiseksi limboamiseksi näin bloggausmielessä; lukemiset jäivät vähiin ja kirjoittamisenergiakin valui muihin uomiin. Lisäksi vietin ikimuistoisen viikon lentokoneessa ja Vietnamissa ja lentokoneessa. Nyt olen käynyt Kirjallisuuden temppelissä (ei kirjakauppaa!!) ja ajanut skootterin kyydissä Hanoin katuvilinässä. Kyllä jää Särkänniemi kakkoseksi.

Reissun tähden jäivät juhlimatta myös blogin 2-vuotissynttärit, mutta ehkäpä vietän lähempänä vuodenvaihdetta syntymättömyyspäivää jonkun mukavan arvonnan merkeissä.  Vanhempainnetin mukaan muuten kolmannella ikävuodella kehitytään yleensä rauhallisempaan ja mukautuvaisempaan suuntaan. Mutta uhmaikäilmiötkin uhkaavat. Katsotaan miten käy!

Luettu ja blogattu:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Paul Auster: The Book of Illusions

Luettu muttei blogattu:
Alison Weir (2012): A Dangerous Inheritance. Tudor-huumaa jälleen. Bongasin Norkulta tämän Weirin kuvauksen Lady Katherine Greyn ja Richard III:n äpärätyttären Catin elämänvaiheista. Eri aikoina eläneet nuoret naiset tutkiskelevat molemmat tahollaan ns. Towerin prinssien kohtaloa. Kummallakin on syynsä toivoa, että Richard III ei olisi syypää veljenpoikiensa murhaan. Mutta mikä mahtaa olla totuus pienen Edward-kuninkaan ja hänen veljensä, Yorkin herttuan, kohtalosta? Ei ihan parasta Weiria, jos minulta kysytään, mutta intohimoiselle tudoristille mukava makupala.

Agatha Christie (alkuperäinen 1934). Idän pikajunan arvoitus. Yksi kaikkien aikojen dekkariklassikoista, oikea stilisoitujen arkkityyppien mysteeri tyylikkäässä suljetussa huoneessa. Tämä ääni(tiedosto)kirja on kulkenut mukana elokuun alusta asti lenkeillä ja muissakin puuhissa, ja nyt se on loppu. Näistä tutuista klassisista dekkareista saa uusintakierroksilla irti vähän erilaisia asioita kuin ensimmäisellä lukukerralla. Nyt minua huvitti ja mietitytti Christien kuvaus eri kansallisuuksista. Hyvin brittiläistä! Sallakin kuunteli tämän alkuvuodesta.

Philippa Gregory (2012) The Kingmaker's Daughter. Tudor-pakkomielle jatkuu, vaikka tarkkaan ottaen näitä Ruusujen sotaan liittyviä romaaneja ei ehkä pitäisi laskea mukaan. Mutta onhan tässä ensimmäinen Henry Tudor sentään... Daughter kertoo Anne Nevillen, Richard III:n vaimon, tarinan. Annen isä, Warwick, oli keskeinen peluri tosielämän game of thronesissa, jota Yorkin ja Lancasterin saippuaooppera muistuttaa. Vain lohikäärmeet puuttuvat... Gregoryn tulkinta tapahtumista hovissa on jännästi erilainen tässä kirjassa, kertoja kun on vaihtunut. Aiemmissa kirjoissahan Gregory on jo käsitellyt Elizabeth Woodvillen ( Edward IV:n vaimon), Elizabethin äidin Jacquettan ja Margaret Beaufortin (Henry Tudorin äidin) perspektiiveistä näitä jännittäviä vuosia. Vaikka Gregoryn tyyli alkaa useamman romaanin jälkeen tuntua vähän toisteiselta, hän osaa kieltämättä ottaa kaiken irti erilaisista näkökulmista. Vähän häiritsi, että Weirin kirjan Catia ei näkynyt... Mutta aikakausi on kiehtova edelleen, ehkä aina. Addikti mikä addikti. Norkku, joka on kanssa-fani, on hänkin lukenut tämän.

Charles Burns (2007) Musta aukko. Mistä lie olen sortunut ostamaan tämän amerikkalaisen sarjakuvan klassikon? Nyt se jostain syystä kutsui lukemaan. Aukko kertoo lähes maagisen realismin keinoin nuorten ikuisesta kamppailusta saada hyväksyntää... ja siitä mitä on jäädä ilman sitä, ulkopuolelle. Rakkautta etsitään mutta ehkä ennen kaikkea eheyttä. Tarina on hyvin 70-lukuinen huumehuuruineen, enkä oikein tahtonut pysyä henkilöistä kärryillä. Kasvokuvastossa on jotain minulle hankalaa. Mutta Burnsin mustavalkoisissa ruuduissa on myös jotain jumalattoman tehokasta. Kuvat ovat yksinkertaisia, tummanpuhuvia, suorastaan raakoja. Niissä ihmiset uppoavat visuaalisestikin sielujensa pimeyteen, onneksi sentään välillä nousevat valoon ja aurinkoonkin. (Ihan villinä veikkauksena heittäisin, että Graig Thompson on Burnsinsa lukenut. Tai toisin päin. Habibi oli kieltämättä enemmän minun mieleeni, mutta hyvä hankinta oli tämä Aukkokin.) Tästä on kirjoittanut aikoinaan sarjakuvabloggaaja nimeltä W.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1917). Anne's House of Dreams. Tämä Anna-sarjan osa on ollut kesken pitkään. E-kirjana siitä tuli jotenkin vähän heittopussi, tiedättehän, se romaani, johon on helppo palata aina kun on pieni väli aikaa, kännykällä tai iPadilla. Vähän yllättyneenä huomaan nyt jälkeenpäin, että tämä oli tähän mennessä yksi lemppareistani Anna-kirjoissa. Ainakin House oli tähän mennessä paras aikuisesta Annasta kertova kirja. Annan onnen ja surun aiheet tulivat lähelle, ja hänen uusissa ystävissään on jälleen kerran hienoja tyyppejä. Vain Captain Jim tuntui lievästi liioitellulta. Se saa minut heti kieroutuneesti epäilemään, että kenties hän perustuu johonkin todelliseen henkilöön... Annasta omassa kodissaan on kirjoittanut mm. Sonja.

Mustan aukon lisäksi muutkin sarjakuvat ovat pienen tauon jälkeen alkaneet houkuttaa. Palasin lukemaan The Fablesia, mutta aloitin alusta, enkä vielä ehtinyt tässä kuussa minulle uusiin osiin.

Mitä jäi syyskuusta käteen? Kuukauden yllättäjä oli Austerin Book of Illusions, josta olin valmistautunut pitämään korkeintaan haaleasti. Se ylitti kirkkaasti odotukseni. Murakamin Sputnik-rakastettuni taisi silti olla tämän vähäkirjaisen kuukauden ykkönen. Juoksemisesta odottaa jo vuoroaan...

Mutta yritän pitää itseni kurissa. Jos lokakuu on yhtä hätäinen kuin syyskuu, en ehdi niin paljon kuin tavallisesti... ja haluan ennen kirjamessuja lukea ainakin odottamassa olevat esikoiskirjat. Ja totta puhuen spefiäkin on jo ikävä! Tekisi mieleni vihdoin korkata Heroes, tai tarttua noihin Finnconista  löytämiini Lessingin Argossa-sarjan kirjoihin.

Onneksi tässä lajissa ei ole tiukkoja määräaikoja sentään.

Kuukauden hakusana: 
Monta osuvaa hakua on taas tullut. 80-luvun teini täältä kyllä löytyy, ja yhdistelmä aivotyö lepo kirjallisuus kuulostaa sekin sopivalta. Toivon kumminkin hartaasti, että haku diagrammeja skitsofreniasta tuli väärään paikkaan...

Mutta mistä nämä eläintieteelliset haut tulevat? Harhaisimman haun kunniapaikasta kisasi tällä kertaa kaksi tasavertaista ehdokasta. Jätän kakkossijalle kummallisen närhi saaliseläimenä. Tämän kuun voittaja on

valkoinen käärme uunissa

Haettiinko tuossa jotain... ruokaohjetta? Älkää kertoko.

Toukokuun tilit

Lenkillä voi nyt nähdä tällaistakin - ihanaa!

Toukokuu oli työläs kuukausi. Huh. Vähän on nääntynyt olo, mutta vielä jaksaa painaa... Loma pilkistää jo horisontissa.

Kuun alussa irroittelin bloggaajaesittelyn kanssa. Monet ystävälliset kommentit lämmittivät sydäntä, olen kippuralla ilosta. Kiitos vielä kerran kaikille teille!

Yhtä ja toista ehdin toukokuussa lukeakin, bloggaaminen tosin jäi vähemmälle. Hyvä joskin kevyt lukukuukausi. Itsestä tuntui kuin olisi mitään lukenutkaan, kun niin heikosti ehti kirjoista kirjoittaa. (Hih, hyvin postmoderni ongelma, tämä!)

Luettu ja blogattu:

Kari Hotakainen: Jumalan sana
China Miéville: Perdido Street Station
Marja Björk: Prole
Ursula Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, Harhakaupunki
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta
Geraldine Brooks: Kirjan kansa
Masha Gessen: Kasvoton mies
Hilary Mantel: Bring Up The Bodies
Jean-Christophe Rufin: Globalia
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Tudor-teemalla meni suurin osa toukokuusta, ja huippukohdaksi pitänee siksi nostaa Mantelin Bring up the Bodies. Silti melkein kaikki bloggaamani kirjat tässä kuussa olivat minusta hyvää luettavaa, keskenään kovin erilaisia tosin. Jumalan sana oli upea äänikirja, Perdido vaikea mutta hieno genrehelmi, ja Le Guin on Le Guin! Viides maailmanvalta oli ehdottomasti positiivinen ylläri. Globalia oli sinänsä älykäs dystopia... Heivollin romaanistakin jäi sellainen tunne, että kirjassa ei ole mitään vikaa; lukija vain oli huonosti innostuvalla tuulella.

Luettu muttei blogattu:

Lee Child (2010, alkuperäinen 1997). Tappotahti. Vähän ihmettelin kun tämä Jack Reacher -kirja tuntui jotenkin takkuisemmalta kuin muut lukemani, eikä dialogikaan ollut yhtä näpsäkkää kuin ennen. Kansien huolellisemmalla lukemisella selvisi, että tämä olikin Childin ensimmäinen Reacher, joten sitähän se varmaan oli. Kaikkien kovisten oma roolimalli otti tässä vasta haparoivia ensiaskeliaan; siksi Jack puhuu tunteistaan. Tosin lähinnä itselleen. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Ainakin tempo on kohdallaan kirjassa, jossa ensimmäisellä sivulla vedetään jo esiin kaksi haulikkoa ja kaksi revolveria. Mettekin on lukenut tämän.

Agatha Christie (2011). Neiti Marplen viimeinen juttu. Nuori Gwenda-rouva ostaa talon. Aaveistako johtuvat hänen oudot tuntemuksensa... vai onko ilmassa pahaa tahtoa? Näitä Christie-äänikirjoja on mukava kuunnella. Lars Svedbergin ääni on juuri sopiva, eikä proosa ole liian vaativaa autoiluseuraksi. Viimeinen juttu on myös yksi neiti Marplen parhaita: tässä kirjassa lukijaa jujutetaan todella ovelasti mutta täysin reilusti. Kun tarina on tuttu, kirjaa kuunnellessa huomaa hyvin, miten avoimesti Christie vihjaa oikeaan ratkaisuun. Ja toki moneen muuhunkin ratkaisuun! Tämän on lukenut englanniksi ainakin Luru.

Ketola & Rauhala: Vatikaanin vanki. Professori Anni Isotalon tutkimuksia. Kaunis ja vaalea professori jatkaa seikkailujaan, tällä kertaa Vatikaanissa. Paavilla on kummia ajatuksia, joita ei ainakaan salaperäinen ja murhanhimoinen ilkiöjärjestö hyväksy. Onneksi Annin serkut seuraavat henkivartiokaartina mukana, munkeiksi naamioituneina. Hmm, en nyt tiedä onko vain harhakuvitelma, kun aiemmat albumit olen jo palauttanut, mutta ihan kuin piirrosjälki olisi vähän vähemmän vaikuttavaa tässä? Voipi olla, että luulen vain; ehkä johtuu siitä, että tässä ei ollut niin montaa tuttua paikkaa tehoja lisäämässä. Lukisi näitä enemmänkin, siitä huolimatta, mutta enempää ei ole tehty.

Janne Löytänä & Katleena Kortesuo (2011). Asiakaskokemus. Palvelubisneksestä kokemusbisnekseen. Tässä kirjassa puretaan nyt suupalasiksi viimeisintä kirjainyhdistelämävillitystä. CRM on out, CEM on in. Mutta en tarkoita irvailla, sillä Löytänä ja Kortesuo puhuvat enimmäkseen asiallista asiaa ja vaihteeksi sellaisella kielellä, että asian ymmärtää jos malttaa edes 60 sekunttia kerrallaan keskittyä. Käytännöllistä ja toimivaa tavaraa, kunhan muistaa, että bisneskirjojen kanssa vastuu on aina lukijalla... Aihepiiristä enemmän lukeneelle ei juuri tule uutta, mutta asiat on paketoitu mukavasti. Harmittaa melkein, ettei ole tätä omana vaan pitää palauttaa kirjastoon.

Kage Baker (2009). The Empress of Mars. Aivan ihana hyvänmielenkirja minulle! Lähtisin heti Marsiin jos joku järkkäisi lennon... saisi olla vaikka yksisuuntainen... huoh. The Empress kertoo Marsin siirtokunnan vaiheista, mutta meno keskittyy ihmisläheisesti kapakkaan, jota pyörittää Mary Griffith, sitkeä ja älykäs yksinhuoltajaäiti. Politiikan, kaupan ja eksoottisen uudisraivauksen yhdistelmää Kage Bakerin hellällä otteella. Toi mieleen Poul Andersonin Nicholas van Rijn'in, joka on the man who counts... Mary Griffith on samaa luokkaa aikaansaamisessa mutta paljon mukavampi. Perusasetelma ja miljöö ovat toki monista muistakin romaaneista tuttuja, mutta hahmoissa on sopivasti mutkikkuutta ja vanhojen kuvioiden välistä pilkahtelee uusiakin ajatuksia. Uskontoa käsiteltiin tässä kiinnostavasti ja pidin kirjan alakulttuureista.

Elisabeth Gaskell (1848) Mary Barton. Olen takunnut tätä e-kirjaa vähän kerrassaan jo kuukausikaupalla, enkä tiedä olisinko vieläkään saanut loppuun ilman työmatkaa Norjaan. Mutta lentokoneeseen sulkeutuminen on yksi tapa saada vähän pitkäveteisempikin opus loppuun. Myönnän että petyin tähän; oikeastaan ensimmäinen Gaskellin kirja, joka ei innostanut. Mary Bartonin tarina käynnistyy hitaanlaisesti ja opettavaisuus, joka North and Southissa ei kovin vaivannut, oli tässä niin pinnalla, että ajoittainen huumori upposi siihen kuin suohon. Terävä silmähän Gaskellilla on, mitä tulee ihmissieluihin, mutta ehkä hän vasta opetteli käärimään kitkerät pillerit sokerikuoriin? Tämä oli Wikipedian mukaan hänen ensimmäinen romaaninsa.

Niistä Tudoreista oli puhe... Kun on väsynyt ja vetämätön olo, tekee mieli tuttuja ja helppoja kirjoja. Ilmeisesti yksi helppo laji ovat meikäläiselle nämä Tudorien hovitarinat, muodossa kuin muodossa.

C. J. Sansom (2012, alkuperäinen 2004). Musta tuli. Pidin viime kuussa lukemastani Luostarin varjot -dekkarista, joten Tulikin oli lukulistalla, ja sattumalta osui kirjastossa vastaan. Tässä osassa Cromwell usuttaa kiltin lakimiehen kreikkalaisen tulen jäljille. Mukava ja rentouttava kirja, ja oli hauska katsoa Tudor-ylhäisön meininkiä tästä vähän etäisemmästä näkökulmasta. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Kirsi ja Norkku.

Karen Harper (2010). The Queen's Governess. Harper käyttää minä-kertojana Kat Ashleytä, Elizabeth Tudorin hoitajaa ja uskollista seuralaista. Kirjallisesti Governess on aika tyhjänpäiväinen, eikä Ashleystä synny kovin uskottavaa kuvaa. Faktat ovat kumminkin aika hyvin kohdallaan; sopi tähän hetkeen ja tähän mielialaan. Ei mikään ihmeellinen elämys, mutta olipahan syy hengailla tutun väen parissa. On aidosti kiinnostavaa katsoa, miten erilaisin tavoin samoja historiallisia hahmoja voikin kuvata. Tätä voi suositella intohimoisille tudoristeille, joille riittää, noh, se että siinä on tudoreita.

Philippa Gregory (2011). The Lady of the Rivers. Tämä romaani on prequel Gregoryn The White Queenille, joka käsittelee ensimmäisen York-kuninkaan, Edward IV:n vaimoa Elizabethia. The Lady kuvaa Elizabethin äidin, Luxemburgin Jacquettan, merkillistä elämää. Kunnianhimoinen nainen, joka solmii toisen avioliittonsa rakkaudesta, ja rakentaa sitten itselleen ja miehelleen uraa Englannin hovissa. Jacquetta on myöhemmin tärkeä hahmo myös The White Queenissa. Ei ihme. Melkoinen nainen. Juoni noudattelee ilmeisesti aika hyvin sitä, mitä todella tiedetään tästä rouvasta. Hyvä. Koska jos tällaisen elämäntarinan keksisi, sitä väitettäisiin epäuskottavaksi, hihii... Eipä silti, kyllä tämä ehdottomasti fiktiota on, vaikka faktojen päälle rakennetaankin. Gregory jättää taas ovet auki noituustulkinnoille. Lukija saa itse päättää mitä uskoo. Viihdyin: Ruusujen sota on kiinnostava miljöö. Tätä ovat lukeneet Norkku ja Kata.

Edellä mainittujen lisäksi tulin lukeneeksi uudestaan Alison Weiriltä The Six Wives of Henry VIII:n ja Innocent Traitorin (kertoo Lady Jane Greystä). Lisäksi luin uudestaan pari muutakin Gregorya, nimittäin The White Queenin, The Red Queenin, The Other Boleyn Girlin ja The Boleyn Inheritancen (kertoo Katherine Howardista eli toiseksi viimeisestä vaimosta ja Lady Jane Rochfortista eli Anne Boleynin kälystä).

Mitähän näistä sanoisin? Melkoista saippuaoopperaa, mutta elämähän on. Pitää silti vielä vähän kehaista, taas kerran, Hilary Mantelia, jonka versiot näistä tarinoista ovat omaa luokkaansa: moderneja mutta silti tyyliltään historialliseen miljööseen hienosti sovitettuja. Esimerkiksi Harperin Kat Ashley on pilakuva 1500-luvun naisesta jos vertaa Mantelin älykkääseen Cromwelliin.

Olen lukenut toukokuussa joitain bloggaamattomia sarjakuvia: Eisnerin Moby Dickin ja sarjakuvaromaanin Myrskyn silmään ja pari Fablesia, mutta Fableseista tulee varmaan koostejuttua ensi kuussa, ei siis niistä enempää tällä kertaa. Luin myös Anu Holopaisen Welman tytöt, mutta haaveksin lukevani kesäkuussa vielä pari osaa lisää Syysmaa-sarjasta, joten palaan siihenkin vasta tuonnempana.

(Ja runojuttukin on rästissä - kamalaa velttoilua.)

Kesken jääneitä:

Tässä kuussa en suoranaisesti luovuttanut yhdenkään kirjan suhteen... mutta olen lyönyt hanskat tiskiin iPodin äänikirjana kuuntelussa olleen Humisevan harjun suhteen. Kielen ja murteen ja liikunnan ja hankalan luvuittain kuuntelun yhdistelmä oli minulle liikaa. Aion joko lainata tämän suomennoksena tai lukea omasta hyllystä löytävän englanninkielisen pokkarin; elokuvan tähden tahdon tämän tänä kesänä kyllä lukea.

Myös Schlinkin Viikonloppu on ollut huomattavan kauan kesken tuossa hyllyllä... ja vietnamilainen romaani nimeltä Beyond Illusions. Onneksi tulee loma ja korjaa kaikki keskittymishäiriöt. Korjaahan? Kyllä. Ehdottomasti.

Kuukauden hakusana:

Lemppareitani tältä kuulta: luksusmuijien lukupiiri (jep, täällä!), punkki napsahdus (yök!), lumikenkäkissa (??) sekä viehko utu routa.

Paras oli silti täysin oikeaan osunut, blogin luonnetta suorastaan kiteyttävä

älyttömät oivallukset

Kaunista kesäkuuta!


(EDIT: lisätty unohtunut Myrskyn silmään)

The Red Queen

Olen niitä onnettomia, jotka hankkivat kirjoja kaikkialta. Minun tiedetään tulleen golfkentältä uuden kirjan kanssa... ja teatterista, ja kampaajalta. Kohta loppuvat ihan oikeasti hyllymetrit. Joudun katkolle.

Selvisin tiukan itsekurin ja iPadin ansiosta Lontoosta yllättävän vähäisillä kirjaostoksilla. Paluumatkalla Heathrown kentällä odotusaika pääsi tekemään tepposet ja eksyin kirjakauppaan. Siellä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous, pakko oli tietenkin hankkiutua eroon viimeisistä punnista. Säästyy valuutanvaihtokulut. Puhtaasti järkisyistä siis hankin kaksi kirjaa lisää.

Toinen niistä on Philippa Gregoryn The Red Queen, joka kertoo Henrik VII:n äidistä Margaret Beaufortista. The Red Queen on jonkinlainen sisarteos vuonna 2009 ilmestyneelle kirjalle The White Queen, jossa pääosassa on Edward IV:n vaimo Elizabeth Woodville. The Red Queen on suorasukainen historiallinen romaani, jossa kunnianhimoinen Margaret itse on kertojana. Lukija kuljetetaan tämän intohimoisesti omaa sukuhaaraansa puolustavan naisen elämässä lapsuusvuosista Henrik VII:n valtaannousuun, joka olikin Margaretille hänen suurin voitonhetkensä, kohtalon täyttymys.

Gregory ei pahemmin koristele Margaretin elämäntarinaa, eikä ole tarpeenkaan, sillä historialliset tosiasiat ovat itsessään tarpeeksi kiinnostavia. Margaret naitettiin 12-vuotiaana Henrik VI:n velipuolelle Edmund Turdorille dynastisista syistä ja sai poikansa Henrik Tudorin jo kolmentoista vanhana. Edmundin kuoltua kulkutautiin Margaretin raskausaikana leskityttönen naitettiin oitis uudelleen ja poikavauva jätettiin setänsä hoiviin. Toinen avioliitto päättyi miehen kuolemaan taistelukentällä saaduista haavoista, mutta tässä vaiheessa jo aikuiseksi kasvanut ja merkittävää omaisuutta hallitseva Margaret otti päätökset omiin käsiinsä. Hän valitsi seuraavan aviomiehen itse.

Varhainen synnytys jätti jälkensä; myöhemmät avioliitot jäivät lapsettomiksi. Mutte ehkä Lancasterien ainoasta perillisesti ja hänen tulevaisuudestaan huolehtimisessa oli yhdelle naiselle tarpeeksi; ainakaan Gregoryn tulkinnassa Margaret ei lisää lapsia haikaile.

Kuvassa Queenin takaa kurkistaa The Wars of the Roses, historioitsija Desmond Sewardin jännittävä koosteteos 1400-luvun vaikeista vuosista Englannissa. Sewardin ostin jos muutama vuosi takaperin - tajusin juuri että sattumoisin muuten Lontoosta senkin! Kaivoin tämän hyllystä The Red Queenin luettuani, sillä muistelin että Seward käsittelee kirjassaan aika runsaastikin Margaret Beaufortia. Muistikuva piti kutinsa, sillä Margaret on yksi Sewardin valitsemasta historiallisesta henkilöstä, joiden kautta kirjan kuvaamaa ajanjaksoa tarkastellaan. Sewardin kuva Margaretasta on vähän puisevampi, mutta ylipäätänsä vaiheet täsmäävät melko hyvin.

Otankin lukunäytteeksi  pätkän, jossa Margaret pohtii uuden aviomiehen valintaa, mielessään maanpaossa olevan poikansa Henryn tulevaisuus:

He turned his coat after the battle of Towton to become a York, and rose high in  favour with King Edward. He is now steward of the royal household, as close to the king as it is possible to get, and is rewarded with great lands in north-west England that would make a fine match with my own lands, and might make a good inheritance for my son Henry in the future, although Stanley has children and a grown son and heir of his own already. King Edward seems to admire and trust him, though my suspicion is that the king is (and not for the first time) mistaken. I would not trust Stanley further than I could watch him, and if I did, I would still keep an eye on his brother. As a family they have a tendency to divide and join opposing sides to ensure that there is always one who wins. I know him as a proud man, a cold man, a man of calculation. If he were on my side I would have powerful ally. If he were Henry's stepfather I might hope to see my boy home in safety and restored to his titles. (s. 217)

Ja kyllä vain, Stanleyn Margaret nai, ilman että pariskunta edes tapasi ennen sopimusten allekirjoittamisneuvotteluja. Valinta osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Stanleyssa hän löysi vertaisensa salaliittolaisen, kärsivällisen ja varovaisen. Ruusujen sota päättyi loppujen lopuksi Yorkin sukuhaaran tappioon. Tudorien aikana Margaret Beaufortia kunnioitettiin suvun kantaäitinä.

Olen lukenut Philippa Gregorylta melkoisen kasan historiallisiin henkilöihin perustuvia romaaneja; etenkin hänen Tudorien hovia käsittelevät kirjansa ovat olleet kiinnostavia. The Red Queen melkein jäi väliin, sillä The White Queen noituusjuonteineen oli lievä pettymys. Ihan kirkkainta kärkeä hänen tuotannossaan ei ollut tämäkään, mutta mukava lukuromaani historiasta kiinnostuneille. Kirjallisesti kiinnostavimpana on mieleen jäänyt The Boleyn inheritance, joka kertoo ehkä vähiten kuuluisasta Henrik VIII:n vaimosta Katherine Howardista; kenties siksi että sen kohdalla Gregory on antanut itselleen enemmän vapautta kuvitella tilannetta ja persoonaa. Katharine Howard on vähiten dokumentotu Henrikin kuningattarista, joten tilaa mielikuvitukselle on ollut... ja nuoren hupsun kuningattaren kohtalo on tietenkin traaginen.

Kirjailijan sivuilta selvisi, että odotuksista poiketen seuraavana ei olekaan Gregorylta tulossa romaani Yorkin Elizabethista eli valkoisen kuningattaren tyttärestä, josta tuli ensimmäisen Tudor-kuninkaan vaimo ja kuuluisan Henrik VIII:n äiti. Sen  sijaan ilmestynee syksyllä valkoisen kuningattaren äidistä, Jaquetta Woodvillestä kertova romaani, työnimeltään The Rivers Woman. Harmi - minua olisi kiinnostanut lukea Elizabeth-prinsessan ja hänen hurjan anoppinsa (eli tässä kirjassa tarkastellun Margaretin) suhteista enemmänkin. Ainakin historioitsija Sewardin mukaan anoppi hallitsi hovia rautaisella otteella! Ehkä The White Princess tulee joskus sekin.

Philippa Gregory (2011). The Red Queen. London etc.: Simon & Schuster.

Arvioita:

Lesley McDowel Herald Scotland

Laura Wurtzal Coventry Telegraph