Mr. Darcy's Diary

Kirja lepää nojatuolissa.

Kerroin pari päivää sitten pienestä Ylpeys ja ennakkoluulo -projektistani: luen iki-ihanan alkuperäisen lisäksi kaksi myöhempien aikojen versiota, joissa paneudutaan haluttavan herra Darcyn sielunelämään. Ei, älkää innostuko liikaa: myös tässä päiväkirjaversiossa elellään siivolla ja siveellisellä tasolla.

Mr. Darcy's Diary on nimensä mukaisesti Darcyn päiväkirja tai oikeammin otteita siitä. Formaatti on kuitenkin vähän puolitekoinen; päiväkirjaksi teos sisältää suorastaan kammottavan paljon dialoginpätkiä. Oikeasti, ei kukaan voisi mitenkään pitää tämäntyyppistä päiväkirjaa kulkematta ympäriinsä viimeisin diginauhuri taskussa.

Mutta unohdetaan se. Tässähän on kyse tutun tarinan uudelleen elämisestä eri näkökulmasta. Kirjailija on ymmärtänyt, että fanit haluavat tuttuja paloja. Tähän ei tartuta kylmiltään, ilman että Ylpeys on ensin luettu kertaan tai kolmeen. (Hmm.. mitähän näistä päiväkirjoista tuumisi lukija, joka ei alkuperäistä tunne? Vapaaehtoisia?)

Grangen esittämä tulkinta Darcyn mielenliikkeistä ei ole psykologisesti ihan kehno. Darcy on tässä lapsellisempi mustasukkaisuudessaan ja omanarvontunnossaan kuin lukija ehkä Austenin romaanin perusteella ajattelisi, mutta miksikäs ei; hänhän on asemansa ('consequence') puolesta väkisinkin melko hemmoteltu miekkonen. Romantikko nauttii tietenkin täysin siemauksin hänen nöyryytyksestään Rakkauden Alttareilla. Alkuun tärkeä herra kompuroi jalustaltaan komeasti alas.

I was conscious of a need to be on my guard during this last day. I had paid Elizabeth too much attention during her stay, and I was belatedly aware that it could have given rise to expectations. I resolved to crush them, if any such expectations had been formed. I scarcely spoke ten words to her throughout the course of the day, and when I was unfortunately left alone with her for half an hour, I applied myself to my book and did not look up once. (s. 73)

Mutta kas, viitisen kuukautta myöhemmin:

This was to be the end of all my struggles? To be rejected? And in such a manner! I! A Darcy! To be answered as though I was a fortune-hunter or an undesirable suitor. My astonishment quickly gave way to resentment. So resentful did I feel that I would not open my lips until I believed I had mastered my emotion. (s. 154)

Ja vielä myöhemmin...  mutta ei. Sanotaan tässä nyt vain, että ylpeä herra Darcy kärsii aivan riittämiin niiden sekuntien aikana, jotka Elizabeth miettii vastaustaan hänen vetoavaan puuskahdukseensa, you are too generous to trifle with me.  *huokailee onnesta*

Oli aidosti mielenkiintoista lukea tätä tarinaa uudesta näkökulmasta. Tajusin vasta tämän version myötä konkreettisesti miten kova sana kyky älykkääseen keskusteluun varmaan oli noihin aikoihin. Ei nettiä, televisiota, radiota, säätyläisille ei edes pubeja...  romaanejakaan ei oikein pidetty asiallisena ajankäyttönä... (?!)

Ilman hyvää keskusteluseuraa on vaarana, että illat joutuu viettämään ikuisessa korttipelissä tai saarnakokoelmia tavaillen. Grange rinnastaa säkenöivän Elizabethin seurapiirityttöön, joka ei kykene puhumaan kuin kissanpoikasistaan - voilá, rakastuminen maaseudun pelottomaan sanailijaan on aivan ymmärrettävää. Grangen Darcy rakastuu Elizabethiin, koska tämä on haastava, kiinnostava, hauska, peloton - ja lopuksi ehkä hiukan myös siksi, että vaikeasti saavutettava on aina arvokasta. Austenin perinteistä selitystä ei siis ole hylätty, mutta sitä on täydennetty.

Minusta Darcyn myöhempi täyskäännös on sen sijaan ollut aina hurja; ensin 'et-kelpaisi-muuten-mutta-olen-mielenhäiriössä' ja sitten suututaan ja taas ollaankin tassut ilmassa antautuneena. Mutta Grange kuvaa pala palalta miten Darcy oivaltaa virheensä erilaisten ärsykkeiden kautta. Plussaa tästä, Grange on käärinyt hihat ja heiluttanut lapiota, yrittänyt kaivautua miehen mieleen. Tämä versio minun kannatti lukea vaikka vain Darcyn kuuluisan kirjeen, sen joka muutti Elizabethin mielen, tähden. Darcyn sisäinen vuoropuhelu kirjoitustyössä on elävää. Jokainen, joka on tuskaillut vaikean henkilökohtaisen tekstin kanssa, tunnistaa itsensä Darcyn ahdingosta.

Mutta.

Ironian ja huumorin sijoittaminen melko tosikkomaisen miehen (so sorry, Darcy dearest) päiväkirjaan on vaikea tehtävä. Grange ei epäonnistu puuhassa täysin, sillä Darcyn mielenmuutoksen kuvauksessa on tiettyä rivien välistä pilkistävää virnuilua, mutta Austenin häijynhilpeään komediaan tässä ei ylletä, ei likimainkaan. Darcyn päiväkirjasta puuttuu täysin se Bennetin perheen sisäinen komiikka ja jännite, joka tekee Ylpeydestä briljantin yhdistelmän romantiikkaa ja realismia.

Kaamea herra Collins, terävä Charlotte, huonokäytöksinen Lady Catherine - kalpeita aavistuksia verrattuna alkuperäiseen. Enemmän etualalle nousevat Bingleyt ja Georgiana-sisar ovat heikko korvike.

Osa dialogista, ja lähestulkoon kaikki keskeiset repliikit, on suoraan lainattu Austenilta, toisinaan lyhennellen. Grangen oman tekstin sanasto on minun ulkomaalaiseen silmääni linjassa Austenin sanaston kanssa, mutta lauseiden rytmi ja tyyli ovat pahasti pielessä. Koska Ylpeyttä lukiessani nautiskelen erityisesti muodollisesta ja huolitellusta kielestä, on kontrasti murskaava. Grange kirjoittaa suoraviivaisesti. Monitasoisuus on mutkikasta. Lyhyet lauseet ovat selkeitä. Sopivat paremmin nykylukijalle.

Okei, okei, lukunäytteistäkin näkee, ettei se ihan noin pahaa ollut... Ehkei ole ihan reilua syyttää nykykirjailijaa kyvyttömyydestä toisintaa 1700-luvun lopun kielellisiä malleja. Toisaalta, kuka käski astua kehään hanskat kädessä? *pörhistelee vihaisena* Kirjoittamalla Austen-version asettaa itsensä nimenomaan tälle vertailulle alttiiksi. Ja turpiin tulee.

Tätä kirjaa ei, toden sanoakseni, kannata lukea ellei Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina aidosti kiehdo. Paljon. Vain fanaatikoille siis.

Ja sitä paitsi - se toinen päiväkirja on parempi. Raportti tulossa.


Amanda Grange (2007). Mr. Darcy's Diary. Naperville: Sourcebooks Landmark.

Arvioita:
Publishers Weekly
Ardent reader