Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Tumman veden päällä

Peter Franzénin Tumman veden päällä on ollut esillä blogeissa syksyn mittaan ja vähän kiinnostanutkin aiheen takia. Lopullisesti se nousi lukulistalle Jorin kehuilla. Välipäivinä sain opuksen kirjastosta ja pienen vihjauksen, että muitakin on jonossa; kirjastossa on ilmeisesti huomattu, että olen perustanut lainauksillani haarakonttorin tänne kotiin. Kävin siis kirjaan käsiksi jo nyt, vaikka jokin kevyempi olisi ehkä sopinut töihinpaluun tunnelmia tasapainottamaan.

Tumman veden päällä oli monessa mielessä todella hyvä romaani todella vaikeasta asiasta. Franzén onnistuu melkein sataprosenttisen uskottavasti rakentamaan lapsen näkökulman kirjaan. Lyhyehköt muistot, välähdykset, joista romaani koostuu, ovat tässä onnistunut ratkaisu. Teksti on juuri sellaista tarkkaa mutta heikosti tiedostavaa ja yhdistävää havainnointia, joka tuntuu aidolta esikouluikäiselle. Oma minä on jo, mutta sen reflektointiin ei pieni vielä ihan yllä. Pidin kovasti varsinkin Papan ja Mummon hahmoista kertoja-Peterin silmin nähtynä.

Takakannessa kirja on "kasvukuvaus". Minusta paino on enemmän kuvauksella kuin kasvulla. Päähenkilön kypsyminen ei tullut minulle ilmeiseksi. Sen sijaan tunnelma kirjassa oli uskomattoman vahva. Olen lähes samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja lapsuusmuistot suorastaan ryöpsähtivät mieleen. Naapurin penskojen paremmat sukset, mummolan tummunut sauna, villavanttuut ja emalimukit. Franzén tyytyy kuvailemaan kuten lapsi kuvailisi, ei arvota eikä tulkitse. Muuten aikamatka ei onnistuisikaan.

Pappa kapuaa lauteilta alas näppärästi niin kuin ei tuntisi uuvuttavaa kuumuutta ollenkaan ja alkaa sekoittaa minulle sopivaa vettä tummenneella itse tehdyllä rautakauhalla. Minä käännän vähän jakkaraani ja istahdan selkä pappaan päin. Hiukseni pestään, korvat, niska, kainalot, selkä, kikkeli, takapuoli, jalat.

"Kyllä nyt tullee puhasta, ko oikein natisee", pappa sanoo ja pyyhkii loputkin saippuat selästäni ja kaataa puhdasta, sopivan lämpöistä vettä päälleni. Parempaa kuin suihkussa! Pappa avaa minulle oven pukuhuoneeseen, josta tulvahtaa viileä ilma ja raikas, puhtaiden vaatteiden tuoksu. Pappa kopauttaa muutaman kerran rautakauhalla lämpöpatteriin, jotta mummo tietää tulla hakemaan minut takaisin yläkertaan. (s. 26-27)    

Tumman veden hypnoottinen kupla särkyi minulla vasta ihan lopussa. Muutamassa kohdassa vähän jo kipristeli aikaisemminkin, mutta vasta lopussa sorruttiin pahemmin: ekaluokkalainen ei ajattele niin kuin Peter toiseksi viimeisessä luvussa. Ehkä tarkoitus oli osoittaa tunnetilojen selvemmällä verbalisoinnilla Peterin kasvaneen, mutta... nyt ei mennyt läpi. Myös häpeän puuttumista mietin. Odottaisin Peterin olevan salailevampi, mutta toisaalta, isät näyttävät naapurustossa olevan aika arvaamattomia olentoja yleisemminkin.

Voi olla, että olen suotta rakkikoirana pienten puutteiden kimpussa, koska kalikka muuten kolahti niin kohdalleen. Auts. Mutta totta puhuen isoin miinus minulle oli pliisu lopetus. Lapsikertojan näkökulma juuri ja juuri kai oikeuttaa sen. Kun koko matka on kuljettu lapsen virran mukana, on ehkä turha vaatia selkeää päätöspistettä.

Onneksi oli sentään lopetus. Jep, olen rahvaanomaisen kiintynyt selkeisiin kaariin ja/tai kunnon lopetuksiin. Elämä ehkä vain jatkuu, mutta sillä ei olekaan käsikirjoittajaa. Romaanikirjailija voisi päätyä vähän dramaattisempaankin ratkaisuun. Nämä liudentuneet loput - joskus totaalinen lopetuksen puuttuminen - ovat sellainen meemi, jonka näkisin mielelläni menevän joskus muodista.    

Luulen, etten pitäisi tästä kirjasta yhtä paljon toisella lukemisella. Nyt tunnelma ja yksityiskohdat vetivät, mutta toisto söisi tehon. Silti tämä on erittäin hyvä kirja, pienine puutteineenkin. Esikoiskirjaksi huima esitys. Voikohan Pieneltä Esikoiskirjakerholta voi odottaa tällaisia? Rima taisi juuri nousta.

Peter Franzén (2010). Tumman veden päällä. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa tykkäsi kirjasta. Putte Wilhelmssonin arvionti Turun Sanomissa taas on paikoin aika raaka - ja hups, hänen mielestään häpeä on yksi romaanin emotionaalisista kiinnekohdista. Hyvä että selvisi nyt minullekin *irvikissan virnettä hämärässä*.  Useiden blogistanilaisten arvioihin löytyvät hyvin linkit Jorin marraskuisesta postauksesta, joten ohjaan tätä kautta niihin; lisäksi Susa bloggasi tästä viime viikolla.