Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto

Spoilerivaroitus! Jos olet jo päättänyt lukea kirjan, etkä halua tietää mitään, jätä juttu väliin. En näemmä osannut kirjoittaa tästä kommentoimatta loppua. Epätietoisia varten lyhyt luonnehdinta: tykkäsin kyllä. Hauska muttei pilkallinen, helppo muttei heppoinen.

Sitten asiaan. Ristiaallokkoa jatkaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita romaanien Matleenan ja Auliksen tarinaa. Olen odottanut innolla tätä Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa ja kävin siihen kiinni sillä siunaaman hetkellä kun sain sen ahnaisiin näppeihini. Polttava kiinnostus juontuu siitä, että kuulin Ristiaallokon jatkavan tarinaa Matleenan eksän, konservatiivisen Auliksen, näkökulmasta.

Nyt Aulis ajelehtii ammatillisilla syrjäpoluilla, kipuilee nöyryytettynä kadonneen saarnaäänensä kanssa ja etsii totuutta esikuvallisesta isästään. Naisiakin alkaa ympärillä pyöriä, mutta Aulista vaivaa periaatteellinen ongelma: vaikka Matleena on löytänyt uuden suhteen, muistelee Aulis edelleen Jumalan edessä annettuja lupauksia. Muuttaako maallinen ero mitään? Ja onhan se vähän kiusallista, kun parhaan kaverin vastanainut tytär katsoo vihkipappiaan syvälle silmiin kauniina ja tuoreena kuin nuori kauris... Oma Adakin on kasvanut vaaralliseen ikään eikä isyys ei ole raukkojen hommaa.

Olin ennakkoon utelias näkemään miten kirjassa onnistutaan ujuttautumaan tuohon salaperäiseen maahan, harmaalle alueelle miehen korvien välissä. Itsekin liikkuu niissä maisemissa ihan ummikkona, joten varmasti en tohdi sanoa, mutta minusta Ellilän versio tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Niksi on luultavaksi siinä, ettei asiasta tehdä suurta numeroa. Auliksen päässä liikkuu paljon muutakin kuin naisen kaipuuta.

Ristiaallokkoa sai minut muistelemaan uudestaan kahta ensimmäistä osaa; päädyin toteamaan, ettei niissäkään loppujen lopuksi päähenkilön sävyssä ollut mitään kauhean sukupuolittunatta. Kummallinen päätelmä tietysti, kun kyse on avioliittodraamasta ja tasa-arvokysymyksistä, mutta siltä se tuntuu. Matleenalla on naisen positio ja näkökulma, Auliksella vanhoillisen miehen, mutta silti kerronta on enemmän yleisinhimillistä kuin nais- tai miesmäistä. Vai luulenko vain, nainen kun olen?

En selitä tätä ajatusta kovin selkeästi... sanotaan vaikka nyt niin, että odotin suurempaa kontrastia ja sen puuttuminen havahdutti miettimään minkälainen on naisen ääni, minkälainen miehen, ja miksi niissä pitäisi olla eroa? Vai pitäisikö? Millaista? Auliksen tapa käsitellä tunteitaan on kyllä monessa kohdassa paljon toteavampi ja epäsuorempi kuin Matleenan. Hmm - olisi mukava kuulla jonkun mieslukijan mielipide Auliksesta.

Ristiaallokkoa myös jotenkin muutti mielikuvaani edeltävistä kirjoista. Luultavasti lukisin niitä erilaisella silmällä nyt. Matleena on erilainen Auliksen näkökulmasta, ja Aulis vasta erilainen onkin.

Tapahtumien puolesta kirja jätti auki asioita, joihin olisin toki halunnut selkeän ratkaisun. Happy end tai moraalinen opetus, näin ovat minua kouluttaneet sadat sadunkertojat kautta aikojen. Ensireaktioni sivujen loppuessa oli turhautunut ulvahdus.

Mutta kas kummaa, yli yön nukuttuani huomasinkin pitäväni suhteellisen avoimesta lopusta. Aulis ei koe mitään ihmeparantumista vakaumuksestaan. (Pahoittelut jos ilmaus jotakuta loukkaa, mutta sairaudelta se minusta näyttää, logiikan hivutustaudilta ehkä.) Aulis on kuitenkin matkan varrella oppinut kysymään ja havahtunut kyseenalaistamisen ja muuttumisen mahdollisuuteen. Lukija ei lopulta voi olla varma miten pitkän päälle käy: löytääkö Aulis jonain päivänä nöyryyttä nähdä vaihtoehtoja vai pitääkö vanha porukka kulttuureineen hänet otteessaan.

Avoimuus korostaa kirjan kehityskertomusluonnetta; pointti ei ole saako Aulis naisen ja minkä naisen, vaan oppiiko Aulis mitään. Itseään hän kai tässä enemmän etsiikin kuin naista.

Kirjan tyyli on ehtaa Ellilää. Huumoria löytyy, mutta vähän tosikkomaisen ja itsetärkeän Auliksen kohdalla siinä on tahattomuuden tuntua, joka todella palkitsee lukijan. Väkisinkin virnistytti kun änkyräkonservatiivi Aulis ei pääsiäisnäytelmän kohdalla ymmärtänyt, miksi ihmiset halusivat pukeutua kylpytakkeihin ja leikkiä kahden tuhannen vuoden takaisia palestiinalaisia. Hihii! Rinnastetaanpa tämä valitsemaani lukunäytteeseen niin saadaan täydet tehot irti:

- Me olemme vanhauskoisia, hän selitti. - Emme voi tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. 

Hän tajusi heti, ettei sitä olisi kannattanut sanoa. 

- Alttariyhteistyötä? Virpi sanoi. Hän vaikutti kummastuneelta. 

Aulis nielaisi. Hän ei yhtäkkiä ollut varma kuinka asian voisi selittää niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä. Hän alkoi puhua vuosituhantisen tradition kunnioittamisesta. 

- Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä et siis hyväksy, että nainen voisi olla pappi? Virpi tarkisti. 

- Se on vähän monimutkaisempi asia, mutta yksinkertaistaen, kyllä se niin on, Aulis sanoi. 

- Mutta mehän elämme nykyaikaa! (s. 181)

Aulis-parka! Ellilä ei miestä säästele. Hän on niin pihalla sekä itsestään että 2000-luvusta, että sääliksi käy. Enkä sano tätä kevyesti; on pienoinen ihme, että pystyn tuntemaan minkäänlaista empatiaa Auliksen kaltaista yhden ideologian suppilovahveroa kohtaan. Mutta Ristiaallokkoa jollain tavoin selitti, miten Matleena on voinut häneen alkujaan tykästyä. Aulis on ääliömäisyydessäänkin vilpitön ja mahdollisesti kykenevä oppimaan. Vähän. Tuo myötätuntohippuseni todistaa, miten vahvasti vaikuttaa kirjailijan kuvakulma, vaikkei henkilön luonnetta muutettaisi piiruakaan. Pätevää työtä!

Muutenkin Ristiaallokkoa vastasi odotuksia. Ehkä se myös sai pikkuriikkisen näverrettyä joitain ennakkoluulojani. Kenties seuraavan kerran täysiverisen patriarkaatin edustajan tavatessani kykenen lievään sääliin, puhtaan punahehkuisen raivon asemesta tai sen lisukkeena.

Kirsti Ellilä (2011). Ristiaallokkoa. Karisto. ISBN 978-951-23-5375-0.

Miehen tuoksu

Kuva: Karisto

Kuluneen vuoden mittaan on tullut luettua Kirsti Ellilän romaaneja. Miehen tuoksu ei ollut erityisesti ohjelmassa, odottelen Kirkko-trilogian päättävää Ristiaallokkoa, mutta noutaessani kirjastosta kaukolainoja näin sattumoisin tämän palautuneiden hyllyssä. Nappasin mukaan, karmeasta kannesta huolimatta. Anteeksi vain suunnittelijalle: tuo naismainen takapuoli lökäfarkuissa tuo mieleen maanantaisen aamuhetken kun sitä katsoo peiliin olkapään yli ja miettii vieläkö ehtisi vaihtaa jotain asiallisempaa päälle... Ei hyvä.

Mutta Miehen tuoksu on mainio nimi romaanille - houkutteleva! Itse tarina kertoo vähän jämähtäneestä Helmistä, joka on töissä turkulaisessa museossa. Helmin mukamasmukavan tavallista elämää sotkee julkiskulttuurilaitokset vallannut uudenaikainen projekti-into ja huomiotalouteen siirtyminen. Enää ei vaalita vanhaa vaan mietitään tajunnanräjäyttäviä yleisömenestyksiä museoalallakin. Ekstrovertimpi kollega Jaana keksii idean erotiikkanäyttelystä, jossa mies on seksuaaliobjektina. Ja tuoksu on totta kai olennainen näytteillepantava. Helmiä moinen kevytmielisyys hirvittää.

Tämä on oikeastaan enemmän kasvukertomus kuin rakkaustarina, vaikka Helmi toki löytää myös miehen (tuoksu: vähän metsäinen, hiukan savea ja hevosta ja kirpeää saippuaa). Keskeisempää tuntuu kuitenkin olevan Helmin murtautuminen ulos omasta itsetyytyväisyydestään. Jaanan erotiikkaprojekti, museon vesivahinko, räväkän tädin terävät sanat - kaikki pakottavat vähän kerrassaan uudenlaiseen asennoitumiseen.

- Miten niin et lähde baariin?
- Minä en ole aivan vakuuttunut että...
- Kuuntelisit joskus itseäsi, Jaana sanoi. Hän alkoi matkia äänenpainojani ja tekikin sen kiusallisen elävästi, hänestä olisi pienellä harjoittelulla kehittynyt mukiinmenevä imitaattori. - Ehkä minä en kuitenkaan, jos nyt ei kuitenkaan tällä kertaa, minä en nyt ole aivan vakuuttunut tästä...
- Ehkä minulla vain on hiukan erilainen käsitys hauskanpidosta kuin sinulla, minä sanoin.
- Ethän sinä ikinä pidä hauskaa, Jaana sanoi. - Sehän sinussa on vikana, sinä olet hauskankarkottaja! Pilaat tunnelman minne ikinä menetkin! [--] (s. 46)

Kirjan ensimmäisellä kolmanneksella ajattelin, että Jaana on turhan ankara. Lukijana sitä asettuu vaistomaisesti minä-kertojan eli Helmin puolelle. Mutta ihan totta, melkoinen hurskastelijahan tämä päähenkilömme on. Eikä hänestä tullut huuliaan yhteen pusertavaa tylsimystä vahingossa. Vakain tuumin ja harkiten on Helmistä tehty asuntoyhtiöiden historiaa käsittelevän näyttelyn äiti. Julmaa, erotiikkanäyttelyn rinnalla!

Helmi piileskelee omahyväisyyden simpukassa, odottelemassa ritaria valkoisen ratsun ja sukeltajanveitsen kanssa; kirjan mittaan hän keksii kurkistaa itse ulos kotelostaan ja liittyä ihmiskuntaan. Heh, kirja selvästi manasi esille keittöpsykologin minussa... Ärtyessäni vähitellen enemmän ja enemmän itsetärkeään, lukijalle vääristeltyjä tietoja syöttävään, ja paikka paikoin ilkeäänkin sankarittareen päättelin, että hänellä on itsetunto-ongelmia.

Oli kuitenkin tavallaan hauskaa lukea melko tavismaisesta naisesta, joka yrittää kasvaa johonkin suuntaan ilman dramaattisempaa sysäystä. Yleensähän kasvukertomusten päähenkilöt ovat selvästi nuorempia ja kasvua dramatisoidaan jollain vähän vesivahinkoa väkevämmällä.

Ei ole mikään pakko pohtia syntyjä syviä tämän romaanin äärellä. Miehen tuoksussa on huumoria pitkin matkaa ja se kantaa aika pitkälle vaikka tapahtumallisesti juoni on löyhänpuoleinen. Työelämän sietämättömän keveydelle ja raskaudelle tässä projektien luvatussa ihmemaassa sietääkin naureskella. Liioitteluhan paljastaa usein jotain olennaista kohteestaan, ja Ellilä on onnistunut kuvaamaan loistavasti sen näennäisfiksun tavan, jolla erilaisissa laitoksissa rakennellaan aina vain uudempia, innovatiivisempia ja kummallisempia projekteja. Kyllähän ne joskus onnistuvatkin, ehkä enemmän projektoinnista ja laivasempoista huolimatta kuin niiden ansioista.

Oli myös mukava tavata uudestaan Heikki. Ainakin arvelen, että Helmin alkoholistiortodoksiystävä on sama kaveri, johon Matleena hullaantui Pappia kyydissä -romaanissa. Hmm, käsitykseni ortodoksipapeista perustuu nyt täysin Heikkiin ja isä Mitroon. (Voi kirjailjaparkojen vastuuta!)

Vaikka viihdyin kirjan parissa mukavasti iltapuhteen, tunnustan ettei Miehen tuoksu ollut minulle yhtä kiinnostava lukukokemus kuin seurakuntaelämää seurailleet Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita, vaikka olikin periaatteessa hauskempi ja käytännössä psykologisesti syvempi. Osittain se johtuu Helmistä. Ihan totta, Helmi kirjan alussa edustaa henkilökohtaista kauhuskenaariotani. Juuri tuollainen epäsosiaalinen mörkö minusta tulee isona, jos en pidä varaani. Osittain vertailussa häviäminen johtuu myös  miljööstä. Seurakunta on meikäläiselle niin eksoottinen ympäristö, että tapahtumapaikkana se antaa ekstrapotkua tarinalle.

Silti, ihmisläheistä ja hauskaa luettavaa. Lämminhenkinen, ei tee kipeää. Sopii projektipalavereissa kärvistelleille. Bonuksena ihania tuoksumielikuvia...

Kirsti Ellilä (2007). Miehen tuoksu. Karisto. ISBN 978-951-23-4890-9.

Arvioita:
Taru Väyrynen Hömpän helmissä
Elegia Mainoskatkossa
Vinkatkaa jos tiedätte jossain piilevän lisää kirjaan liittyviä juttua.

EDIT: Kirsti kommentoi juttuani omassa blogissaan enkä malta olla liittämättä linkkiä tähän; esille tuli näet kirjasta ja Helmistä puoli, jota en huomioinut ensinkään. Nimittäin kateus. Luin Helmiä enemmän itsetuntoköyhänä kuin kateellisena. Ei ihan sama asia kumminkaan vaikka ilmiöt ovat lähisukua. Näinhän se käy, jokainen lukija väsää kirjasta oman versionsa!

Pelastusrenkaita

Kuva: Karisto

Pelastusrenkaita on jatkoa romaaniin Pappia kyydissä. Hommasin tämän kirjastosta heti Papin luettuani, vähän vain kesti ennen kuin ehti luettavaksi asti. Nyt harmittaa etten käynyt kuikuilemassa kirjakaupassa, olisihan se saattanut sieltäkin löytyä. Tämän olisin mielelläni pitänyt hyllyssäkin.

Edellisen osan lopussa Matleena on päätynyt avioeroon, sillä naispapin on vaikea elää naispappeutta vastustavan miehen kanssa - ja päinvastoin. Nyt Matleena pääsee käytännön sielunhoidon pariin ja aloittaa erosta toipumisen. Onneksi löytyy eroseminaari, jonka pitäisi auttaa tekemään avioliiton hajoamisesta oppimiskokemus. Ryhmäterapiasessioita jatketaan lähikapakassa ja hoito etenee aina voimaannuttavaan valokuvaterapiaan asti. Työkaveri pastori Buster syö beetasalpaajia ja tekee ihmeitä, seurakunnan talousjohtaja kähmii nuoria naisia mutta kiusaa kahvinkeittäjätädit karkuteille, ja kaikki pitäisi Matleenan korjata sillä välin kun kirkkoherra lomailee Bora Boralla.

Onneksi pian on uusi mieskin kuvioissa, mutta yksinkertaista ei Matleenan seurustelu Pyryn kanssa ole: mies on reippaasti nuorempi ja hänen perheensä elämäntapa herättää paheksuntaa. Matleenan lapsetkin tuntuvat vieraantuvan äidistään; ex-miehen suku ei sanojaan säästele tuomitessaan Matleenan valinnat yksi toisensa jälkeen. Ja Aulis on niin väärin kohdeltu, raasu, syyttömänä joutuu kärsimään vaimonsa pahoista teoista. Ei sitä niin vain erota, sillä avioeroa ei Jumalan laki tunne.

Pidin Papista, mutta Pelastusrenkaista pidin vielä enemmän. Tämä on vauhdikas ja hyvin etenevä romaani. Olen varmaan sadisti, mutta minusta oli mukava seurata Matleenan painia omien ennakkoluulojensa kanssa ja sitä miten hän samantien joutuu kohtaamaan muiden ennakkoluulot. Ellilä ei myöskään ole epäröinyt ottaa mukaan nykykirkon yhtä kiihkeintä ongelmaa, kysymystä homoseksuaalisen rakkauden hyväksymisestä. Ylipäätänsä Pelastusrenkaat suorastaan pursuaa herkullisia kontrasteja. Kumpi loppujen lopuksi on pahempaa - piittaamattomuus syntisäännöistä vai piittaamattomuus ihmisten tunteista? Kiihkoiluun ja tuomitsemiseen ovat yhtä valmiita ekofanaatikot kuin vanhoilliskirkollisetkin.

Pelastusrenkaissa paljastuu pienissä ja suurissa asioissa hyvänkin ihmisen loputon kyky tekopyhyyteen: Matleenakin kykenee vallan hyvin suhteeseen nuoren miehen kanssa mutta kauhistuu ajatusta, että hänen entiseen kotiinsa muuttaisi toinen nainen. Lapsilleen hän valehtelee mieluummin kuin kertoo epämukavan totuuden - mutta eivätpä muutkaan sumeile tulkinnoissaan. Pappisihmiseksi Matleena saa huomata olevansa sangen epäilyttävä henkilö:

Soitin seuraavana päivänä Marjalle kysyäkseni, kuinka palaveri oli sujunut. 

- Kuulin aika yllättäviä uutisia. Parikymppinen poika, hän sanoi matalalla, merkitsevällä äänellä. - Voin hyvin kuvitella, kuinka seurakunnan piireissa nyt kohistaan.

- No siis tuota...

- Tiedätkö,  minä ymmärrän sinua. Pojat ovat nuorina suloisia. Testosteroni ei ole vielä päässyt pilaamaan heitä. Mutta narkkareita minä en halua lasteni lähettyville, siinä menee raja. Olet sinä aika tyyppi, Matleena. Ole hyvä, äläkä enää soittele minulle. En halua, että sosiaalityöntekijät yhdistävät mnut sinun huumesotkuihisi.

- Mutta... (s. 195)

Matleena tuntuu tässä romaanissa kypsemmältä ihmiseltä kaikista hankaluuksistaan huolimatta. Epävarmuus sinkkunaisena ja sielunhoitajana on inhimillistä, eikä Matleenakaan osaa aina oikeita vastauksia antaa. Mutta tämän romaanin kohdalla Ellillä tuntuu panneen vielä vapaamman vaihteen silmään mitä huumoriin tulee (tai sitten minä olin paremmalla tuulella lukiessani). Ihan kuin Matleena nauraisi itselleen enemmän. Se on kai aikuistumisen merkki. Toisille nauraminen taas on kakaramaista - mutta ainakin minä syyllistyin hihittelyyn useasti. (Erityisenä lempparina mainittakoon pienet mustat sisaret ja veljet, jotka kukkapuskasta ryömivät tekemään tuttavuutta.)

Huumorista huolimatta Pelastusrenkaissa oli syvällisempikin puolensa. Ajattelemisen aihetta saa jos haluaa ajatella. Itseasiassa minulla oli kovasti tarkoitus lukea tämä kirja vakain tuumin, syvällisiä tasoja pohdiskellen, mutta unohdin. Tarina ja tilanteet veivät, joten joudun tyytymään jälkiviisauteen. Ei-niin-kovin-kristilliselle kirjatoukalle Pelastusrenkaita avasi ehkä vielä Pappia paremmin synnin käsitteen ongelmaa - tai sitten minä olin vain valmiimpi sitä tästä lukemaan. Sarjoissa on puolensa. Vuokraisäntä Henri, vanha mies jolla on nuori sielu, pääsee Pelastusrenkaissa sanomaan sen, mikä minusta oli perimmäinen viesti: elämä on ihmisen parasta aikaa. Relatkaa siis ja nauttikaa, Herran tähden! On surullista ja vaikeaa, että uskonnollisuus niin usein ilmenee sääntöjen kautta, sen sijaan että se ilmenisi armon kautta. Taitaa monissa kourissa kulua enemmän Vanha kuin Uusi Testamentti.

Kirsti Ellilän blogista selvisi, sattumoisin juuri samaan aikaan kun luin tätä, että sarjan kolmas osa Ristiaallokossa keskittyy Aulikseen eli Matleenan exään. Koska se oikein ilmestyy? Häh? Äkkiä nyt tänne se. Hopi-hopi.

Kirsti Ellilä (2010). Pelastusrenkaita. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita ja blogijuttuja:
Mari Viertola Turun Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkassa

Pappia kyydissä

Ensimmäisen Kirsti Ellilän kirjani olin jo hommannut, kun Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kiilasi. Pappia kyydissä osittain kiehtoi, osittain pelotti aihepiirinsä takia. Naisteologi, kirkon sisäiset skismat - hmm. Suureen draamaan on aineksia, mutta voiko tästä tulla viihdyttävää juttua?

Kansi: Karisto

Tätä kirjaa harkitessani tajusin, että viime keväänä tuli Neitien rippikouun aikaan käytyä, noh, karkeasti arvioiden noin 1 348 keskustelua kirkosta ja uskosta. Oikea hengellisen elämän seminaari siis.

Kirjatoukan kolossa on näet eteläpohjalaisittain pikkuriikkisen ääriliberaali asenne seikkoihin, joissa paikallinen pastorikunta vetää ns. perinteisempää linjaa. Kysymys homoseksuaalisen avioliiton kirkollisesta hyväksymisestä kuohutti erityisesti; Neitien mielestä se ei tietenkään ole kysymys. (Rippikoulun vetäjällä oli jo mennä hermot Neiti B:hen, joka ei usko diplomaattiseen vaikenemiseen. Ja päinvastoin. Ei varmaan olisi Neiti suostunut ripille ollenkaan, ellei virallinen oppikirja olisi ollut selkeästi lungimmilla linjoilla kuin leiripappi puheissaan.) Myös lehdissä paljon esillä ollut piispanvaali keskustelutti kotona.

Tulipa selitettyä pitkästi taustoja, mutta syystä - ilman tuota lähituntumaa ja viimeisen vuoden konservatismiaaltoa olisi ehkä ollut vaikea ottaa Pappia kyydissä todesta. Mutta totta se on, moni takertuu Raamatussaan enemmän sanoihin kuin sanomaan. Ja sekin pitää paikkansa, että vaikka kuinka olisi määriteltynä virallinen linja, käytännön seurakuntatyössä painavat sitä henkilökohtaiset näkemykset.  

Pappia kyydissä kertoo juuri tällaisesta perheestä. Aviomies, isä ja pappi Aulis on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että naispappeus on Jumalan sanan vastaista. Vaimo, äiti ja teologi Matleena on ihan samaa mieltä. Matleenasta saadaankin juuri sopiva keulakuva Timoteus-säätiöläisten naispappeutta vastustavaan lehteen. Oikeat päätökset voi tehdä joku muu, mutta nainen päätoimittajana on hyvä lyömäase taistelussa naispappeutta vastaan. Matleenalla kun on aikaakin; pappisvihkimyksestä ideologisista syistä kieltäytyvälle naiselle ei alan töitä löydy. Vähitellen Matleena kyseenalaistaa oman vakaumuksensa naispappeuden suhteen. Mitkä oikeastaan ovat ne perusteet - ja milloin hän oikeastaan lakkasi niihin uskomasta? Ja mitä ihmettä seuraavaksi -

Kysymys on siitä määritteletkö itse kuka olet vai tekeekö sen joku muu. Matleena on antanut oman puheoikeutensa pois, eikä sitä voi saada takaisin kuin ottamalla.

Tämä olisi voinut olla synkkä kirja. Mutta Ellilä kirjoittaa enimmäkseen kevyesti, välillä vähän rankemmallakin kädellä ironisoiden.

Keitin perunoita, tein salaattia ja paistoin uunissa kokonaisen broilerin. Jälkiruuaksi oli jäätelöä ja mansikkahilloa. Tähän sinä suostuit, sanoin itselleni kattaessani pöytää. Sinä puhuit tästä Auliksen kanssa silloin kun te seurustelitte. Hän kertoi, miten perhe-elämä pitää hänen mielestään järjestää. Sinusta oli ihana ajatella, että viettäisit elämäsi hoivaamalla Aulista ja hänen lapsiaan.

Mutta jostain syystä huomasin nykyään yhtä useammin kysyväni, kuka hoivaisi äitiä.

Tiesin vastauksen: Pitää lukea enemmän Raamattua. Raamatusta löytyy uupuneelle äidille paras hoiva. (s. 73)

Matleena on miehensä valintojen mahdollistaja, omiensa kustannuksella, ja lopulta huomaa sen itsekin. Siinä välissä hän tosin erehtyy luulemaan, että vika on miehessä - ja luulee siksi rakastuneensa toiseen ja toisenlaiseen. Se olikin ainoa juttu kirjassa, joka tuntui minusta epäuskottavalta: ei kai naimisissa oleva, tuonikäinen ja noin fiksu nainen noin herkästi heittäydy syliin heti ystävällisyyttä kohdatessaan? 

Mutta kaikkiaan tämä oli mukava kirja lukea: viihdettä muttei mitään vehnäpullaa. Asetelma oli niin kinkkinen (haloo - fiksu nainen vastustamassa naispappeutta?), etten kuvitellut sitä voitavan perustella siedettävän uskottavasti. Tai ainakin odotin päähenkilön olevan vähän ääliö. Mutta ei; Matleena meni ainakin melkein täydestä. Nuoret naiset tosiaan käyttäytyvät välillä epärationaalisesti miestensä takia, muistaakseni, joten miksipä ei älyllisesti järjettömän vakaumuksenkin omaksuminen kävisi.

Lopusta pidin kovasti. Se sulki ympyrän tyydyttävästi ja tuntui oikeuttavan aiempia tapahtumia. Jatko-osatkin lukulistalle. Ja lykkyä tykö, Irja Askola!

Kirsti Ellilä (2009). Pappia kyydissä. Hämeenlinna: Karisto.

P.S. Tämä oli viimeinen hiihtolomaviikon kirja... lukupäiväkirja on melkein saanut lukijan kiinni! Olen enää kaksi kirjaa jäljessä *juoksee lukemaan lisää*

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa
S.Brunou Etelä-Saimaassa
Polgara Hömpän Helmet -blogissa

Kirsti Ellillän blogi: Kirjailjan häiriöklinikka (täällä muuten keskusteltiin luterilaisesta kirkosta kirjoittamisesta eilen - käy kurkkaamassa!)

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

(Ehkä vain luulet näkeväsi tässä kansikuvan.
Karisto ei ole vielä antanut kuvapankin avaimia :-D)

Olin jo ehtinyt hommata Kirjailijan häiriöklinikan innostamana Kirsti Ellilän romaanin Pappia kyydissä, mutta ennen kuin se ehti lukuvuoroon, teinkin täyskäännöksen ja päätin lukea ensin tämän. Ihan puhdas laumailmiö - parissakin blogissa kehuttiin tätä äskettäin. Olin liian arka tarttumaan aikanaan Häiriöklinikan synttäritarjoukseen, mutta kirjastosta sai.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kertoo... eh, naisesta-joka-tiedätte-kyllä-mitä. Kandin papereilla toimittajantyössä puurtava Selma on melkein jo unohtanut keskeneräisen romaaninsa ja kesken jääneet opintonsa, sillä elämän täyttää kaikkinielevä remontti. Rakkaan Samin kanssa ostettu persoonallinen talo syö rahaa ja paskantaa laskuja, eikä arki parisuhteessakaan tunnu kestävän ikuista sirkkelipölyä. Hömppäkirjailijan tavattuaan Selma äkkää, että hänellä on käsissään kaikki mitä tarvitaan myyntilistat räjäyttävän rakkausromaanin kirjoittamiseen: pitkä historia vilpittömän hyvin alkaneita rakkaussuhteita ja vuosien kokemus rakkausromaanien lukijana. Parhaat kaverit Edu ja Maria eivät hankkeelle hurraa, mutta Selma uskoo lujasti ainakin kuvitteellisen rakkauden lumoon.

Vähän puntit tutisten tartuin tähän: mitäs sitten jos kirja osoittautuu surkeaksi? Nainen näet kuuluu minulle haastavaan kategoriaan: kirjoihin kirjoittamisesta. (Olenkohan tullut yliherkäksi kun tuntuu kuin kirjojen kirjoittamisesta julkaistaisiin Suomessa aivan jumalattomasti kirjoja? Lukupäiväkirjani aikana olen huomannut jo ainakin Anja Snellmanin, Petri Tammisen, Matti Yrjänä Joensuun ja vähän Pasi Ilmari Jääskeläisenkin käsittelleen julkaisukelpoisen kirjan kirjoittamisen ihmettä. Vimpan päälle postmoderni aihe. Hilja Valtonen ainoana kuittasi koko puuhan parilla lauseella - mutta Hätävara onkin ajalta ennen sotia.)

Pieni lisäeste siis nousee heti radalle kun aiheena on kirjailijan arki. Mutta nou hätä... liput liehuvat, katsomo nousee hurraamaan *rummun pärinää* ja Ellilä ylittää puomin kepeällä askeleella. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on toimiva komedia rakkaudesta, kirjallisuudesta ja kuvitelmista kummankin suhteen. Kirjailija-angst on käsitelty riittävän arkisella suorituspaineen tasolla. Pidän kirjoista, joissa ihmiset näkevät myös tekemistensä ironisen puolen, ja tässä tarinaa sävyttää surullisimmillaankin jonkinlainen elämänuskoinen huvittuneisuus. Ja kun lajityyppi on oikein virallisesti viihde, voi loppua kohti edetessään luottavaisesti odottaa, että sokeinkin romantikko onnistuu lopulta kompuroimaan Sen Oikean syliin.

Matkan varrella voi huvittua kipakasta lifestyle-analyysista. Ihmeellisiä elämäntyylidieettejä riittää, kosmetiikkamissi kampitetaan koe-eläinkysymyksillä, ja ylimmäinen seksisymboli on ilman muuta Mies Joka Osaa Remontoida. Jep, tunnistan tämän alkukantaisen vetovoiman oikein hyvin. Mies ja jykevä iskuporakone on vahva yhdistelmä. Bonusta myös hulppeista katkelmista Selman romaanista - niistä arkisempi ja uskottavampi rakkaus saa kontrastia.

- Hän vetistelee, koska Mikael on jättänyt hänet, mutta Gisela ei voi unohtaa Mikaelia, minä selitin. Ja pian paljastuu ettei Mikaelkaan voi unohtaa Giselaa, mutta pystyykö Gisela antamaan Mikalelille anteeksi, sitä minä ihmettelen.

- Mikael teki fiksusti kun jätti Giselan, Edu sanoi. - Ja Giselan kannattaisi ryhdistäytyä ja miettiä jotain muuta tekemistä. Nainenhan on maailmankuulu toimittaja, hemmetti vieköön, mutta missä ihmeen välissä hän hoitaa työnsä? Hänen kaikki aikansa menee sen ihmettelemiseen, että minne hänen pölkkypääpoikaystävänsä on joutunut ja eikö tämä enää rakasta häntä. Ja mistä tämä sinun ihmiskuvauksesi on peräisin? "Hänen tummien ripsien reunustamat silmänsä", "hänen kastanjanruskeat, aaltoilevat, vyötärölle ulottuvat hiuksensa".

- Ei tämän ole tarkoituskaan olla suurta taidetta, minä sanoin. - Tämän pitäisi liikuttaa tunteita.

- En käsitä miten kömpelöt ilmaukset liikuttavat tunteita, ellei siten ole kysymys tahattoman komiikan tuottamista naurunpurskahduksista, Edu sanoi.

Hän oli jälleen pirullisella tuulella. (s. 57)

Muutamassa kohdassa tarina tuntui hetkeksi hyytyvän, mutta suvantopaikkoja ei ole montaa. Kaikkiaan hyvä paketti. Voiko päälle kolmekymppisistä kertova kirja olla chick-littiä? Äh, olen todistetusti niin huono genrejen kanssa että jääköön luokittelematta. Minusta tämä oli hyvää suomalaista viihdettä, mausteena sen verran hapokkuutta ettei jää äitelä maku suuhun.

Lopuksi: avaruusoopperoista(kin) tykkäävänä aikuisena naisena tunnistan tiettyihin viihteen lajeihin kohdistuvan perushalveksunnan. Pöh. Hömppää on hyvää ja huonoa; kaiken hömpän kategorinen dissaus on huutava vääryys. Haaveilu rakkaudesta (rakkausromaaneissa) ei ole sen typerämpää kuin haaveilu oikeudesta (dekkareissa). Vaikka todellisuus toisinaan jää kuvitelmista jälkeen, on mukava karata silloin tällöin maailmaan, jossa oikeus toteutuu ja hyvä nainen saa arvoisensa miehen. Viva l'amour!

Oikeastaan voisi jo todeta, että rakkausromaanien halveksunta osoittaa vain halveksujan rajoittuneisuutta. Heh, taidankin tästä lähin nostella tuhahdellen nokkaani aina kun joku kehuu vaikkapa Jack Londonin kirjoja. Hirveää machoroskaa oikeastaan - mädättää nuorten miesten aivot.

Kirsti Ellilä (2005). Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Helsinki: Karisto.

Arvioita:
Virallisia ei pikainen selaus paljasta, mutta blogeista löytyy :-D
Mari A:n blogi
Muskottien kirja-arvostelut
Kirsin kirjanurkka