Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.

*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.

Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.

Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.

Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.

Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 

Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin. (s. 181-182) 

Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?

To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.

Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.

Eurooppa blues

Olen nyt syyspimeällä lukenut Arne Dahlin A-ryhmä -dekkareita. Eurooppa blues oli minulle viides ja järjestyksessä neljäs. Ensimmäisenä luin viimeisimmän, Kuolinmessun, ja aloitin sitten alusta: Verikyynel, Pudotuspeli ja Vuoren huipulle.

Nyt alkaa olla jo sellainen olo, että A-ryhmään solahtaa kuin kotiin: kaikki ovat tuttuja keskenään. Tiedetään heikkoudet ja vahvuudet, tunnetaan taustat. Liekö johtunut tuosta tuttuudesta (vai pienestä tausta Dahlien välillä?), mutta pidin Eurooppa bluesista eniten.

Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa historian kohtaaminen ja seksibisnes. Historian suhteen Dahl ei säästele sen enempää suomalaisia kuin ruotsalaisiakaan. Hyvä näin. Jonkun mielestä fasismista on ehkä meuhkattu liikaa, mutta minusta ei: kapasiteetti elämisellisyyteen on taatusti tallella. Ei tarvitse kuin lukea suomalaista uutisvirtaa. Nyt käytetään vain vähän erilaisia sanoja. 

Juoni ei ole tälläkään kertaa ihan Dahlin vahvin puoli, mutta ei se pahemmin menoa haittaa. Juttu kulkee. Rinnakkaisilla kertomuksilla leikittely ei ole vielä mennyt niiiiiin pitkälle kuin Kuolinmessussa. Tyyli on laadukasta, mutta tällä kertaa jotenkin vähemmän leikkisää kuin vaikkapa Pudotuspelissä, vaikka niitä pieniä koukkuja yhä riittääkin tekstissä. Pohdiskelu tuntuu kuitenkin näkyvämmältä.

Erittäin perusteellinen muutos oli meneillään. Hän oli törmännyt siihen työssään kovin usein. Kaikki demokratian ja humaanisuuden muodot perustuivat kykyyn asettua puhekumppanin asemaan. Vain siihen. Kykyyn todella nähdä itsensä toisessa, toisen kokemuksien kautta. Vasta silloin toisestakin tulee ihminen. Viime vuosien aikana hän oli nähnyt, miten tämä yksinkertainen, perustavanlaatuinen kyky alkoi hävitä. Jonkinlainen seinä oli noussut ihmisten välille, ja he alkoivat pitää toisiaan objekteina. Sijoituskohteina. Antaako minun keskusteluni tämän ihmisen kanssa mitään tuottoa?
Ei ollut mitään maailmaa talouden ulkopuolella. Ja ilman sitä vapaavyöhykettä ihmisiä saattoi vapaasti kohdella miten tahansa. Paatuneita ihmisiä oli enemmän ja enemmän, sen hän uskoi tietävänsä.
Mutta toisaalta hän uskoi tietävänsä paljon muutakin.
Kerstin Holm katsoi häntä ylhäältä päin.
- Huhuu, hän sanoi. - Onko ketään kotona?
- Ihminen ei ole herra omassa talossaan, Paul Hjelm sanoi ja ryhdistäytyi. [s. 107]

On kahta lajia kirjoja, jotka tulen lukeneeksi kerralla: niitä, jotka haluan saada loppuun, ja niitä, joita en malta oikein jättää kesken. Eurooppa blues on jälkimmäistä lajia.  Vielä olisi pari suomennettua tästäkin sarjasta jäljellä -

Arne Dahl (2006). Eurooppa blues. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Hesarissa Jukka Petäjä näemmä tykkäsi kirjasta.

Vuoren huipulle

Matka Arne Dahlin A-ryhmän seurassa jatkuu. Takana on Pudotuspeli, Verikyynel ja sarjan viimeisin suomennettu osa Kuolinmessu. Vuoren huipulle oli tähän mennessä luetuista eniten mieleen lukukokemuksena. Tarina on monimutkainen, mutta pysyy kiinnostavana. Nyt henkilötkin ovat jo tuttuja, joten poliisiporukkaan ei enää eksy niin helposti.

Juoni vaati ilmeisesti ainakin yhden hurjan yhteensattuman, jotta sen monet polut pysyisivät kasassa - mutta Dahl tunnustaa sen melkein suoraan. Ei tule sellainen olo, että lukijaa viedään kuin pässiä köydessä. Yhteiskunnallisina teemoina ovat tällä kertaa rasismi, terrorismi ja lasten hyväksikäyttö.

Tyylin puolesta Vuoren huipulle on samaa jatkumoa kuin edellisetkin osat. Enimmäkseen edetään suoraan, mutta jostain pilkottaa vähän väliä tietoinen tyylittely. Välillä kujeillaan, välillä alleviivataan oikein paksulla tussilla. Muutaman kirjan jälkeen tietyt usein toistuvat ratkaisut ja rytmit alkavat kaikua tutuilta.

Kadun toisella puolella ikkunoihin ei syttynyt valoja. Yksikään ihminen ei kulkenut ohitse jalkakäytävällä. Yhtäkään autoa ei käynnistetty koko päivänä. Kaupunki oli autio. Kerrankin Tukholma ei ollut väkivaltatilastojen kärjessä. Puuttui yksinkertaisesti niin väkivallantekijöitä kuin uhrejakin.
He olivat maalla. [s. 149]

Tunnelmoinnit pitää aisoissa tapahtumien paljous ja sen hallitsemiseen vaadittu faktojen määrä. To do -listalla vielä yksi Dahl kirjaston pinosta, Europa blues. Sen jälkeen pidän tauon ennen kuin etsin puuttuvat palat jo seitsemänteen osaansa ehtineestä sarjasta.

Arne Dahl (2005). Vuoren huipulle. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

Pudotuspeli

Lomareissulle lähtiessä jäi kotiin keskeneräinen Pudotuspeli, Arne Dahlin A-ryhmä -sarjan toinen osa (ks. myös Kuolinmessu ja Verikyynel). Sain nyt illalla loppuun.

Tässä jännärissä Dahl antaa periksi lähes universaalille ruotsalaisdekkareiden tarpeelle kommentoida yhteiskuntaansa. Kasinotalous ja tekopyhä poliisin virkakoneisto saavat vähän huutia. Juoni nojaa ainakin yhdessä kohdassa huimaan yhteensattuman tapaiseen, joka vähän tahraa muuten toimivaa tarinaa. Kaikkiaan Pudotuspeli on silti kelpo dekkari, joka kertoo A-ryhmän alun tarinan.

Kirjan luettuani jäi päällimmäisenä mieleen kuitenkin täysin tarinaan liittymätön kysymys. Mietin nimittäin vakavissani, kirjoittiko Dahl tämän kronologisesti ensimmäisen tarinan ensin... ja päätti sitten julkaista esikoisena vetävämmän ja verisemmän Verikyynelen?  Terävä veto, jos näin oli. Kuolinmessun jälkeen tuli halu lukea lisää Dahlia, ja Verikyynel olisi varmaan toiminut samoin. Mutta jos olisin lukenut ensimmäisenä Pudotuspelin, en ehkä olisi seuraavalla kirjastoreissulla muistanut kysellä sarjan muiden osien perään. Jostain syystä en pitänyt Pudotuspelin Hjelmistä yhtä paljon kuin Verikyynelen Hjelmistä - ja Norlanderin Tallinnan retki tuntui oudon päälleliimatulta. 

Rahan lisäksi teemana on seksi: sallittu ja kielletty. Dahl leikkii sanoilla ja innostuu välillä koomisiinkin ylilyönteihin.

- Georgen liikeasiat eivät koskaan ole kiinnostaneet minua. Niin kauan kun tilillä on kunnolla rahaa, olen tyytyväinen. Kamalaa, eikö totta? Olen varmasti tyypillinen vihan kohde sellaisille feminismin esitaistelijoille kuin te, neiti Holm. Ei mutta hupsista, nyt näyttää siltä että pikku Philippe valmistautuu toisenlaisiin puuhiin. Oletteko te, neiti Holm, koskaan nähnyt komean, oliivinruskean ranskalaiskangen kohoavan täydellisestä velttoudesta täydelliseen jäykkyyteen, ihmeellisen viipyilevä hitaan, hitaan taloudellisen kasvun minuutti? Takaan että se vaikuttaa ihmisen kykyyn käydä järjellistä keskustelua ruotsalaisen naispoliisin kanssa. Mais Philippe! Calmons! [s. 135]

Arne Dahl (1999). Pudotuspeli. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski.

To do -listalla edelleen pari Dahlia lisää. 

Hesarissa Pudotuspelistä tykättiin enemmän kuin Verikyynelestä: Keijo Kettusen arvio täällä.

Verikyynel

Luin reilu viikko sitten Arne Dahlin Kuolinmessun, ja lukulistalle nousivat loputkin Dahlin suomennetut. Otin kirjastosta mitä irti sain, ja eilen olin Snellmanin Lemmikkikaupan tyttöjen jäljiltä pahasti perusjännärin tarpeessa. 

Verikyynel ei ollutkaan ihan se kaipaamani tasapainon palauttaja, kevyt perusdekkari. Kirjassa jahdataan Ruotsiin amerikoista saapuvaa sarjamurhaajaa, mutta sarjamurhaajan taustalta löytyy pimeämpiä kuvioita. Lähtöasetelmasta sukeutuu aika moniulotteinen ja kantaa ottava tarina. 

Tämä sarjan ensimmäinen ei ollut mikään iloinen tai hilpeä kertomus, mutta itsessään ehdottomasti lukemisen arvoinen. Julmuus kirjassa on hyytävää. Onneksi Dahl nostaa selkeästi esiin myös laajempia kysymyksiä, eikä kirjasta tule mitään kidutuksella mässäilyä. Henkilöt ovat inhimillisiä ja lähestyttäviä, vaikka perusjoukko onkin niin laaja, ettei kukaan nouse selkeäksi keskushahmoksi. Kenenkään kanssa ei suoranaisesti ystävästy, alkaa vain tuntua siltä, että niin voisi käydä. 

Verikyynelessä Dahl on vielä vastustanut kiusausta heittäytyä suoraan poleemiseksi, eikä rakenteella kikkailla. Teksti on tyylillisesti samaa jatkumoa kuin Kuolinmessukin: suoraa mutta ei tylsää. Pientä kujeilua löytyy melkein joka sivulta.

Hän halusi nukkua. Sen sijaan hän istui pienessä asunnossa Bagarmossenissa järkyttyneen ja surevan pariskunnan luona, joka syytti häntä henkilökohtaisesti onnettomuudestaan.
- Pollisi menee alaspäin, sanoi isä, joka yritti itsepintaisesti säilyttää kasvonsa siitä huolimatta, että jokainen hänen lausumansa sana paljasti hänen syvän surunsa. Jos he taistelisivat rikollisuutta vastaan sen sijaan että keskittyvät positiiviseen erityiskohteluun ja muuhun paskaan, meidän poikamme ei makaisi siellä kuin joku helvetin paketti, ojlle ei voi muuta kuin ampua armolaukauksen. Joka toinen helkkarin kyttä on nainen. Minä olen vain liohava koulun vahtimestari, mutta voisin helposti heittää kimpustani kymmenen tyttöskoudea ja livistää paikalta, usko pois.
- Varmasti, sanoi tyttöskoude ja yritti päästä eteenpäin. [s. 310]

To do: loput Dahlit. 

Arne Dahl (2004). Verikyynel. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

"Virallisia" arviointeja ei kevyellä hakemisella löytynyt, mutta jos juonen paljastuminen ennakkoon ei haittaa, Erja Metsälän lukupäiväkirjasta täältä voi käydä katsomassa omaani kielteisemmän kannan.

Kuolinmessu

Sattumalta jäi käteen kirjaston palautettujen hyllystä tämä Arne Dahlin vastikään suomeksi ilmestynyt dekkari. Ehkä asiaan vaikutti, että liepeessä Dahl kertoo lempikirjailijakseen Shakespearen ja oli suunnitelmissa katsoa Kenneth Branagh'n massiivinen Hamlet (tuli FST:ltä tänä viikonloppuna).

Kuolinmessussa ei näy mitään ilmeistä Shakespeare-vaikutusta - ja hyvä varmaan niin. Tiivistunnelmainen jännäri ilman ylenpalttista runoutta. Verikin roiskuu enemmän näyttämön ulkopuolella. 

Dahl tosin käyttää rakenneratkaisua, jossa kuljetetaan kahta eri aikoina tapahtuvaa tarinaan rinnakkain.  Tekniikka on yleistynyt, tai siltä ainakin tuntuu. Se ärsyttää minua aina vähän, vaikka juoni jakomielisyyden lopuksi perustelisikin. Hyppäys yhdestä tyylilajista toiseen aivan erilaiseen jotenkin hajottaa lukemista. Ja oliko loppujen lopuksi välttämätöntä siteerata (?) kolme sivua G.W.Bushin televisiopuhetta? Tajuan tarkoituksen mutta jotain rajaa...

Suurin harmi tämän kirjan kanssa oli kuitenkin, että henkilöillä oli niin selvästi yhteinen historia, josta nauttiakseen olisi pitänyt lukea ensin muut Dahlin kirjat. Nyt tuli kiivettyä tähän puuhun latvasta käsin. Dahlin jännärijatkumo ei selvästikään ole mikään Nero Wolfe -kaanon, jossa hahmojen massiivinen pysyvyys sallii hypätä sarjaan sisälle kirjasta kuin kirjasta.

Dahl kirjoittaa toiminnasta aika suoraa ja sujuvaa proosaa, mutta valitsee sanojaan lyyrisemmin, kun tullaan tunteen puolelle. 

Tukholman syndrooma tarkoitti sitä, että panttivangit turvautuivat kaappaajiinsa ja puolustivat heitä pahaa ulkomaailmaa vastaan. Cilla vilkaisi naamioituneita ryöstäjiä ja mietti, että pitäisi tapahtua aika paljon, ennen kuin hän turvautuisi heihin.
Mutta vasta aika näyttäisi sen.
Ja aika tekee ihmiselle monet tepposet.
Tuntui kuin kaikki ruuminosat olisivat puutuneet, ja hän kääntelehti hieman. Pelkkä veren virtaaminen koski. Aivan kuin koko elämä olisi tehnyt kipeää.  [s. 83]

To do -listalle Dahlin muut suomennetut. Kyllä näitä lukisi enemmänkin. Jos tulee puhesitaatteja vastaan, hyppään vain yli.

Arne Dahl (2010). Kuolinmessu. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Jukka Petäjän arvio kirjasta Hesarissa täällä.