Matkijanärhi

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Tim O'Brien

Kas niin: vihdoinkin sain Nälkäpeli-trilogian päätösosan käsiini. Sitkeästi valvoin normaalin nukkumaanmenoaikani ohi ja luin kuin luinkin Matkijanärhen loppuun sunnuntai-iltana.

Matkijanärhessä areenalta jo toistamiseen hengissä selvinnyt Katniss on pelastettu kätkössä piileksivälle Vyöhykkeelle 13, joka puuhaa kovaa vauhtia kapinaa Capitolia vastaan. Katniss on arvokas, sillä matkijanärhenä hän on kapinan symboli ja keulakuva. Ilmiliekkiin leimahtava sota vie Katnissinkin lopulta etulinjaan, vaikka ensin on siedettävä näennäistaistelua kameroiden edessä. Hänen hommanaan on olla historian parhaiten pukeutunut kapinallinen:

[--] Meidän mielestämme voisi olla parasta rakentaa sinut, siis kapinajohtajamme, ikään kuin ulkoa sisäänpäin. Toisin sanoen etsitään kaikkein pysäyttävin Matkijanärhi-tyyli ja muokataan sitten persoonallisuutesi sitä vastaavaksi!" Fulvia sanoo pirteästi. 

"Teillä on jo univormu", Gale sanoo. 

"Kyllä, mutta onko Katniss arpinen ja veren tahraama? Hehkuuko hän kapinan tulta? Kuinka likainen hänestä voidaan tehdä ilman, että se alkaa herättää ihmisissä inhoa? [--] (s. 47)

Tässä viimeisessä osassa trilogia saa arvoisensa huipennuksen sikäli, että asiat viedään tyydyttävään päätökseen asti. Collins ei jätä tarinaa ilmaan: nälkäpeli todellakin pelataan loppuun ja kolmiodraama saa ratkaisun. Romaani on myös trilogian pisimmälle kehitelty sikäli, että Katnissin ja hänen kumppaneidensa psykologiaan kiinnitetään vielä enemmän huomiota kuin aiemmissa osissa. Myös poliittinen valtapeli on tässä entistä suuremmassa roolissa; minulla oli muutama oikean otsanrypistelyn paikka, kun yritin Katnissin naiivin kertojaäänen takaa hahmotella suuren pelin oikeita juonenkäänteitä.

Katnissin viehätysvoima ei ole kulunut loppuun: hän oli Matkijanärhessä yhtä terhakka ja liikuttava kuin aiemmissakin osissa. Nyyhkis.

Rakenteeltaan Matkijanärhi oli, se on kyllä sanottava, minusta epätasaisin trilogian kirjoista. Tapahtumat vyöryivät viimeisellä kolmanneksella hyvää vauhtia, mutta alkupuolella liikuttiin aika hitaasti, Katnissin ollessa enemmän tai vähemmän paitsiossa Vyöhykkeellä 13.

Maanalaisen kapinallisjoukon ja sen strategian kuvaus oli sinänsä kiinnostavaa. Vaikka Nälkäpelin sodan aseistuksessa on vahvasti digielokuvien tehosteleikin fiilistä, on keskuksen ja periferioiden, valtaapitävien ja alistettujen, ikuisesta ongelmasta nousevaa taistelua kuvattu perustasolla ihan uskottavasti.

Loppuhuipennuksen melodramatiikassa jousipyssyineen kieltämättä tuli hetkeksi sellainen eipäs-nyt-liioitella -tuntemus... mutta kai nuortenkirjalle nyt pientä liioittelua voi sallia? Katnissin eettiset dilemmat ovat sellaisia, että toivoisin kovasti niitä nuorten pohtivan pitkin maailmaa. Mikä olisi tällaista seikkailua parempi tapa tarjoilla niitä mietittäväksi? Collins kirjoittaa selkeää ja helppoa tekstiä. Toisinaan jotain alleviivataan hiukan liikaa aikuiseen makuun, mutta mitenkään rasittavaa lukeminen ei ollut.

Pakko vielä lisätä kommentti teemasta, jota jo sivusinkin Nälkäpelistä kirjoittaessani: kuvallisen kerronnan valtaa ja valheellisuutta kuvataan tässä erinomaisen hyvin. Mediapelin merkitys ja sen rakentuminen puretaan niin alastomiksi palasiksi, että vain kaikkein kovakalloisin lukija voi olla vetämättä johtopäätöksiä myös ihan arkielämän medioiden suhteen.  Mutta voipi olla, että teinit ovat jo nyt huomattavasti sofistikoituneempia medianlukijoita kuin meikäläisen kaltaiset vanhat käävät osaavat edes kuvitella. Ehkä kaikki tietävät jo, oikeasti, että tositeevee on käsikirjoitettua, ja vain leikkivät uskovansa siihen?

Älkää ikinä aliarvioiko loistavan stailaajan valtaa, sanoo yksi tribuuteista loppupuolella. Jäin oikein miettimään, onko stailaajille kirjassa annettu suuri merkitys mitä herkullisinta ironiaa, reipasta leikkiä brändäyskeskeisen feikkauskulttuurimme arvoilla? Vai onko se erinomaisen ovelasti laskettua segmentointia kirjailijan taholta? Kukapa tyttö ei haluaisi samaistua sankarittareen, jota kolmen kauneusspesialistin joukkue huoltaa ja ammattistailaaja asustaa - olkoonkin että sankaritar on käsittelyssä asiaankuuluvan vastahakoisesti...

Suzanne Collins (2010). Matkijanärhi. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35830-6.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Kirjavinkit
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Raija Taikakirjaimissa

Elämää elokuussa

Elokuisessa kesässä on jo pientä haikeutta ja illoissa kätkevää hämärää. Syksyn kiireet syöksähtävät päälle. Erityisen elokuista on omenasadon kanssa puuhastelu, ainoa trendikäs kotoilumuotoni. Purkitetaan, pakastetaan; vaniljalla, kanellilla, ilman mausteita; tietää piirakoita ja kastikkeita pitkin vuotta. Elokuussa on puolensa!

Tiesittekö muuten että omenoita kuoriessakin voi lukea? Jos ei lue kirjaston kirjaa?

Elokuussa tuli luettua 29 kirjaa ja neljä sarjakuvaa. Kirjoista kuusi on e-kirjoja ja yksi äänikirja. Kaunokirjallisuudesta 20/25 on naisten kirjoittamaa. Huh, heinäkuun akkamaisella linjalla on näemmä jatkettu. Jos tämä jatkuu senkin jälkeen, kun 101 naisten kirjan lista on luettu, joudun varmaan ottamaan kiintiöt käyttöön.

Luettu muttei blogattu:

Thea Atkinson (2010) Anomaly. Ensimmäinen poiminta Big Al's books & pals -blogista, joka keskittyy indie- & e-kirjoihin. Anomaly on jonkinlainen ystävyys- ja kasvukertomus, jossa päähenkilön vaikeasti hahmotettava sukupuoli-identiteetti (ja lopulta sen sivuuttaminen) saa paljon tilaa. Päähenkilö J on väliin mies ja väliin nainen, ainakin korviensa välissä. Ei ollut minun kirjani; luin loppuu, mutta tuskin tartun tämän perusteella muihin Atkinsonin teoksiin.

Jeff Vandermeer (2011) Secret lives. Tämän hankin, koska se tuli tarjolle niin erikoisella tavalla. Nämä sosiaalisen median ilmiöt ovat kiinnostavia... Italialainen e-kirjakustantamo 40k tarjosi tätä twitterissä ilmaiseksi yhdessä Mike Resnickin Keepsakesin kanssa, ja pyysi vastineeksi, että kirja arvioidaan Amazonissa. (Kannattaa muuten kurkata 40k:n saittia jos kustannusalan uudet ilmiöt kiinnostavat, jännä firma.) Koska Vandermeeriin on iät ajat pitänyt tutustua, tartuin tarjoukseen.


Secret lives itse on erikoinen kokoelma enimmäkseen hyvin lyhyitä tarinoita ihmisten salaisista elämistä. Enkä tarkoita nyt mitään salkkarityylin salaisuuksia, vaan jotain huomattavasti kummallisempaa. Maagista realismia tämä varmaan oli. Välillä kiehtova, välillä vähemmän - kuten kokoelmat usein. Enimmäkseen tykkäsin. On hyvä muistaa, ettei kukaan meistä ole vain sitä mitä päälle näkyy...

Johanna Sinisalo (2003) Sankarit. Sinisalo siirtyi heti ensimmäisen luetun romaanin jälkeen lue-koko-tuotanto -listalleni. Sankarit Kirja on eräänlainen Kalevalan moderni toisinto ja samalla kommentti nykyisestä elämänmuodostamme. Kalevala-teemoja oli hauska bongailla. Toisaalta, kokonaisuus ehkä kärsi siitä, että edettiin kovasti kansalliseepoksen ehdoilla. Mutta rakastin hulvatonta tunnelmaa ja ihmistyyppejä. Myös Sinisalon vaivattomasti vaihteleva tyyli ja kielellinen napakkuus miellyttävät. Ihan Päivänlaskun veroinen lukukokemus Sankarit ei minulle ollut, mutta kaikkiaan pidin kirjasta. Linnunaivot vai Enkelten verta seuraavaksi?

Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä The Company -sarjan osasta, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. Sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendozaa ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun The Company -kirjan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä osassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.

Sirpa Kähkönen (1998). Mustat morsiamet. Kähköstä on pitänyt lukea jo pitkään, niin houkuttelevia juttuja on blogeissa ollut. En kuitenkaan halunnut aloittaa 101 naisten kirjan listalta löytyvästä Jään ja tulen keväästä vaan etsin käsiini sarjan ensimmäisen. Murteen ja kaunokirjallisen tyylin vaihteluun kesti hetken tottua, mutta totuttuani tykkäsin kovasti. Lapsuuskesät Kuopiossa palasivat mieleen murretta mutustellessa, ja tarinasta tuli mieleen pikkulikkana piikomaan pantu isomummoni, ja Leena Landerin Käsky... Hyvä ja ehyt kirja, elävänoloista historiaa.

Suzanne Collins (2010) Nälkäpeli: Vihan liekit (trilogian toinen osa). Oi voi, tätä piti lukea yötä myöten. Olen ihan koukussa nuorten sarjaan - noloa? Ja kolmatta osaa joutuu jonottamaan kirjastosta... Vihan liekeissä parikin keskeistä juonikuviota kalskahti himpun falskilta, mutta eipä haitannut menoa; kerronta on niin vauhdikasta ja Katniss niin liikkis, etten jaksa kitistä pienistä. Tämän osan kohdalla mieleeni alkoi nousta myös kaikenlaisia yhtymäkohtia nykymaailmaan. Mahdolliset opetukset on haudattu sen verran näppärästi tiukan toiminnan ja traagisen romantiikan alle, ettei niillä ole kitkerää sivumakua. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa teineille ja vähän vanhemmillekin.

Timo Mäkelä (2008). Minun elämäni. Hesarista tutun vanhan herran mietelmät saivat uutta ulottuvuutta kokoelmana. Tykkään. Timo Mäkelää on tarkoitus kaukolainaillakin; ainakin se Mannerheim ja ihmissyöjätiikeri on pakko saada hyppysiin.

Guy Delisle (2010, alkuperäinen 2000). Shenzhen. Ehdin jo aiemmin hehkuttaa Delisle täällä ja täällä. Samat kehut pätevät! Erinomaisen kiinnostavaa ja mietityttävää sarjakuvaa, ilman yletöntä saarnaamisen makua. Pari Kiinaan liittyvää kirjaa olisi odottamassa, tämä liikauttaa niitä jonossa eteenpäin.

Kesken jäi:

Päivi Alasalmi (1995). Sudenhetki. Olenko maininnut, että novellikokoelmat tekevät usein tiukkaa? Tämä teki liian tiukkaa. Kokoelman aloittava reilu satasivuinen nimikertomus ei auennut ollenkaan. Aika pitkälle lukea tuhnustin ihan periaatteesta (Alasalmen romaanit ovat olleet niin sairaan hyviä minusta), mutta ei siitä tullut mitään. Huomasin että tekee mieli tiskata sen sijaan että lukisi vielä pari sivua. Luovutin.

Kuukauden hakusana:

Harhaisimman hakusanan kanssa sai taas pähkiä. Hervottomia juttuja tuli toki oikeaan osoitteeseen, täällähän niitä. Lopeta tyttömäinen käyttäytyminen saattoi olla bloginpitäjälle osoitettu kehotus, ehkä sitä ei voi laskea mukaan.

Mutta ehdottomasti väärästä paikasta etsittiin tietoa sanoilla

mitä pidetään oikeaoppisesti kiltin alla

Tämä on siisti blogi, en todellakaan kerro!

Nälkäpeli

Kuva: WSOY

Suzanne Collinsin Nälkäpelin myötä palaan 101 spefin helmen listalle, joka on joutunut odottelemaan seikkaillessani milloin milläkin sivupolulla. Ostin Nälkäpelin pokkarina jo pari viikkoa sitten Tampereen akateemisesta. Morre, tämä oli se toinen lahjakorttikirja - kiitos vain!

Nälkäpeli sijoittuu katastrofien jälkeiseen aikaan, jossa nykyiset valtiot ja nykyinen elämänmuoto ovat mennyttä. Jonnekin Appalakkien alueelle nousee uusi valta, Panem. Sen johtava keskus kukistaa kapinoivat provinssinsa ja todistaa mahtiaan vaatimalla jokaiselta vyöhykkeeltä vuosittaisen tribuutin: häviäjien tulee arpoa keskuudestaan kaksi nuorta uhrattavaksi, tyttö ja poika kultakin vyöhykkeeltä.

Uhritoimitusta on kuitenkin huomattavasti modernisoitu sitten Minotauruksen päivien. Nuoret osallistuvat Nälkäpeliin, massiiviseen tositelevisiotapahtumaan. Säännöt ovat yksinkertaiset: 24 kilpailijaa laitetaan areenalle. Yksi tulee ulos. Katsojat keskuksessa lyövät vetoa ja sponsoroivat suosikkejaan, provinsseissa katsotaan katkeran alistuneina. Nälkäpelissä koitokseen lähtee sitkeä Katniss, pienestä pitäen perhettään salametsästyksellä elättänyt epäluuloinen ja sulkeutunut tyttö.

Kirjan perusidea on tuttu. Stephen King on Richard Bachmanina kirjoittaessaan käyttänyt samantyylistä asetelmaa kahdessakin tarinassa; sydäntäsärkevässä The Long Walkissa kilpailijat kävelevät halki mantereen ja The Running Man tekee ihmismetsästyksestä kansallisurheilua. Kingin tarinoissa, kuten Nälkäpelissäkin, väkivaltaisella spektaakkelilla on alistamisen ja voimannäytön sivumaku.

Suzanne Collins on kuitenkin onnistunut luomaan kiinnostavan ja koukuttavan version ikiaikaisesta gladiaattorihuvista. Nuortenkirjamaisuus ei ollut Nälkäpelissä häiritsevää. Vaikka Katniss on kertojana vähän naiivi, etenkin emotionaalisissa asioissa, Collins on jättänyt rivien väliin tulkittavaakin.

Katniss on myös sympaattinen sankaritar, yhtä aikaa itsevarma ja epävarma. Raa'an tilanteen vaatimukset varmistavat, ettei hänestä synny ärsyttävän pyhimysmäistä kuvaa. Kirjan koukuttavuutta lisää, että tapahtumat etenevät hyvänlaista haipakkaa.

Pidin myös kirjan media- ja muoti-ilmiöiden ironisoinnista. Otankin lukunäytteeksi pätkän, jossa Katnissia yritetään valmentaa peliä edeltävään tv-haastatteluun:

"Minulla on ajatus. Yritä esittää nöyrää." 

"Nöyrää", minä toistan. 

"Et voi uskoa, että pieni tyttö Vyöhykkeeltä 12 on pärjännyt näin hyvin. Koko juttu ylittää kaikki kuvitelmasi. Puhu Cinnan vaatteista. Siitä kuinka ystävällisiä ihmiset ovat. Kuinka kaupunki on lyönyt sinut ällikällä. Jos et halua puhua itsestäsi, kehu ainakin yleisöä. Käännä puhe koko ajan siihen. Puhu innostuneesti." 

Seuraavat tunnit ovat yhtä piinaa. Jo alussa käy selväksi, etten osaa intoilla. Kokeilemme nenäkkään roolia, mutta en ole siihen tarpeeksi ylimielinen. Ja kaikesta päätellen olen liian "haavoittuvainen" tempperamenttiseksi. Minä en ole nokkela. Enkä hauska. Enkä seksikäs. Enkä salaperäinen. 

Valmennusistunnon lopussa en ole yhtään mitään. (s. 125)

Kaiken tuon kehumisen jälkeen ei liene epäselvää, että viihdyin hyvin tämän parissa. Collins on ottanut vanhoja stemmoja vallasta ja alistamisesta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, elämästä ja kuolemasta, ja jammaa niistä tarttuvan piisin. Jos listalta saisin tilata, olisin varmaan laittanut sekaan vähän enemmän sitä ekokatastrofia ja pelin ulkopuolista kontekstia, ja himpun verran vähemmän yksioikoisuutta hahmoihin... etenkin Katniss on kovin puhdasotsainen.

Mutta myönnettäköön että tämä on jälkiviisastelua. Lukiessani upposin täysin tarinaan enkä kaivannut mitään. Onneksi kakkososaa sai kirjastosta.

Suzanne Collins (2011, alkuperäinen 2008). Nälkäpeli. WSOY. Suomentanut Helen Bützow. ISBN 978-951-0-35986-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Helsingin Sanomissa
Kirjavinkit
Marjis Kirjamielellä (täällä myös linkki näytelukuun)
Raija Taikakirjaimissa (lue vain alkuosa - mutta sen voit lukea rauhassa, teksti varoittaa spoilereista.
anni m. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Aamuvirkku yksisarvinen