Pudonneet enkelit

Kas niin, viimeinen lähistöltä löytyvät Tracy Chevalierin kirja on luettu. Pudonneet enkelit oli taas vähän erilainen: rakenne oli samantapainen kuin Neidossa (9.10), mutta toisin kuin se ja Helmikorvakoru (1.10), tämä kirja ei kertonut minkään tietyn teoksen tai taiteilijan tarinaa.

Chevalierillä on tosin taas jokin erikoisala mielessään. Tässä kirjassa läheinen hautausmaa ja kuolemanteollisuus 1900-luvun alkuvuosien Lontoossa ehdottomasti esittää yhtä sivuosista, kuten myös naisten äänioikeuskamppailu. Tarkoitus oli varmaan antaa viktoriaanisen ajan ja 1. maailmansodan väliin asettuvan muutoksen ajan tulla esiin tarinan kautta. Yleinen teema jäi kyllä yksittäisten ihmisten varjoon ainakin minun lukukokemuksessani.

Pudonneet enkelit kertoo kahdesta perheestä, joiden tyttäret ystävystyvät. Kirjan voima on taas vahvoissa naisissa ja heidän erilaisissa, toisiinsa lomittuvissa kertojaäänissään. Muutama mies pääsee ääneen, mutta vajavaisesti. Etenkin tässä kirjassa naiset ovat selvästi uskottavampia kuin harvat miehet. Jokainen nainen on heikko ja vahva omalla tavallaan, mieshahmoista vain haudankaivajapoika on edes hetkittäin elävän oloinen. 

Kuten edellisissäkin kirjoissa, proosa on selkeää ja henkilöiden erilaisuus tuntuu tulevan suoraan ajattelusta. Ei kikkailua.

En osaa sanoa tarkalleen miksen pidä hänestä. Hän on hyvin kohtelias, hän käyttäytyy hyvin ja on kaunis katsella. Hänellä on hieno talo ja komea aviomies ja älykäs tytär. Mutta minä en haluaisi olla hän. Hänessä on tyytymättömyyttä, joka nakertaa kaikkea hänen ympärillään. Ja vaikka tiedän, että on tuomitsevaa ajatella näin, epäilen kyllä hänen kristillisyyttään. Arvelen, että hän ajattelee liikaa ja rukoilee liian vähän. Mutta he ovat ainoat ihmiset, jotka tunnemme lähistöllä, ja tytöt ovat jo niin kiintyneitä toisiinsa. Pelkään pahoin, että me tulemme tapaamaan toisiamme paljon. [s. 52]

Chevalierilla on taito sanoa melko paljon melko vähällä. Eri kertojat avaavat uusia ikkunoita toisiinsa ja samalla kuin huomaamatta myös itseensä jokaisessa puheenvuorossaan. 

Tracy Chevalier (2003). Pudonneet enkelit. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Neito ja yksisarvinen

Helmikorvakorun  jälkeen halusin lukea muutkin Chevalierin suomennetut työt. Ne saikin lähikirjastoon muutamassa päivässä.

Neito ja yksisarvinen osoittautui erilaiseksi kuin Tyttö ja helmikorvakoru, mutta yhtä mukavaksi lukukokemukseksi. Rakenne on erilainen. Useamman kertojan käyttö antaa monipuolisuutta tarinalle. Seinävaatteiden tarinassa punotaan samaan kudelmaan erilaisten ihmisten kohtaloita, ja monet heistä pääsevät puhumaan omalla äänellään.  Pidän kovasti Chevalierin tyylistä ottaa historiallinen tausta mutkattomasti mukaan. Ympäristöllä ja ajankuvalla ei röyhistellä, se vain on, yhtä vastaansanomattomasti kuin nykyaika on oman elämämme ympärillä. 

Kertojan vaihtuessa kullekin antaa elävyyttä heidän havaintomaailmansa erilaisuus. Ihmiset huomaavat erilaisia asioita, ja samatkin asiat eri tavalla. Heidän sisäinen elämänsä on erilaista. Kieli ei muutu merkittävästi, mutta sävy vaihtelee silti.

En liikahtanut. Olen oppinut vuosien kokemuksesta, että koirat ja haukat ja naiset palaavat luokse, jos pysyy siinä missä on. Kuulin kuinka hänen jalkansa läiskähtelivät viereisen huoneen lattian poikki, pysähtyivät sitten. Hetken kuluttua askelet kuuluivat taas ja hän ilmestyi takaisin ovelle. "Oletko tulossa?" Hän hymyili edelleen.
"Tulenhan minä, kaunokainen, jos kävelet kanssani etkä kiiruhda edeltä niin kuin olisin lohikäärme jota sinun on paettava." [s. 18]

Hyllyssä on vielä yksi Chevalier. Ehkä huomenna. 

Tracy Chevalier (2005). Neito ja yksisarvinen. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Kuvia seinävaatteista, joiden tarinan kirja kertoo, voi ihailla täällä.

Kotilieden arvioinnissa täällä kirja tulkittiin dekkariksi, mikä vähän hämmästytti.

Tyttö ja helmikorvakoru

Tänään kävin kirjastolla ja sain mukaani muutaman To do -listalla olleista kirjoista (28.9, Lukupiiri). Vaikka kesken on kaksi muutakin kirjaa, oli pakko lukea heti Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru.

Kannen kuva. Siinä syy. En ole niitä onnellisia, jotka saavat suuria elämyksiä maalauksista - enkä pahemmin jaksa kiinnostua maalaustaiteista - mutta näyttää olevan totta, että Vermeerin maalaukset naulitsevat paikoilleen. Pitää vain katsoa. Eikös yksi Hannibal Lecterin tarinan sivuhenkilöistä ottanut elämäntehtäväkseen nähdä kaikki Vermeerit?

Minulle Tyttö ja helmikorvakoru on siitä harvinainen tapaus, että olen nähnyt ensin elokuvan ja sitten vasta luen kirjan. Se ei haitannut ollenkaan. Elokuva oli harkittu ja vastustamaton kuin maalaus itse: hehkuvaa kuvaa, värit ja muodot suhteessa toisiinsa, kaunista ja rumakin kaunista.

Kirja on kuitenkin muuta elokuvakokemus antoi odottaa. Toki Chevalier kuvailee - ja elävästi - mutta kirjan ydin on älyllisessä, emotionaalisessa ja sosiaalisessa. Vaikka vanha kauppiaitten Hollanti hengittää kirjassa, päähenkilö Grietin voimakas, kurinalainen persoona hallitsee lukukokemusta. Teksti on konstailematonta, toteavaa, paljasta.  

Pian kävi helpommaksi pitää katseeni hänessä. Hän katseli minua ikään kuin ei olisi nähnyt minua vaan jonkun muun, tai jotain muuta - ikään kuin hän katselisi maalausta.
Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.
Oli melkein kuin en olisikaan siinä. Pystyin rentoutumaan hiukan heti kun minusta tuntui siltä. Koska hän ei nähnyt minua, minä en nähnyt häntä. Ajatukseni alkoivat harhailla - jänismuhennoksessa jota olimme syöneet, pitsikauluksessa jonka Lisbeth oli antanut minulle, tarinassa jonka Pieter nuorempi oli kertonut edellisenä päivänä. Sen jälkeen en ajatellut mitään. [s. 246-7]

Olen joskus miettinyt minkälaista olisi ollut syntyä satoja vuosia sitten. Näillä sukujuurilla olisin ollut piika tai torpparin kakara. Minkälainen olisin ilman lukutaitoa, ilman koulutusta, ilman matkoja maassa ja maailmalla? Miten kokee maailmansa on älykäs ihminen, jolta puuttuu täysin mahdollisuus koulutukseen?  Chevalier onnistuu Grietin kanssa hyvin: hänestä ei tule epäuskottavaa, ei kylmää, ei ihmeellistä eikä epäaistillista kuvaa. Samalla hänen halunsa Vermeeriin on fyysisestä ulottuvudesta huolimatta pohjimmiltaan abstraktia halua, halua jotenkin älylliseen täyttymykseen.

Grietin maailmaan on helppo eläytyä, ja siitä on helpotus tulla pois. Kiva elää 2000-luvun Suomessa. Kysykää vaikka Newsweekilta! To do -listalle kuitenkin Chevalierin Neito ja yksisarvinen.

Tracy Chevalier (2001). Tyttö ja helmikorvakoru. Helsinki: Otava. Suomentanut Arja Gothoni.

Tietoa maalauksesta (ja vastaväitteitä kirjan sisällölle) täältä.