Kun pimeä nousee eli loka- ja marraskuu

Uusi äänikirjateknologiani.

Hihheijaa, vuoden synkin aika on ohi! Nyt on nimittäin kuusi pystytetty parvekkeelle, valot pilkistelevät kaihtimien raosta ja huomenna alkaa joulukuu. Eiköhän tämä tästä valoksi muutu.

Huomenna aukeaa myös kirjabloggaajien joulukalenteri ja tänä vuonna ekan luukun rakentaa Amma, sinne siis katsomaan kaikki!

Pimeiden iltojen luulisi antavan potkua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta vaihtoehtoista kiirusta näyttää sitäkin riittäneen: reissua, töitä, remppoja, kremppoja. Erilaiset työ- ja vapaa-ajan projektit tuntuvat syövän tunteja sitä mukaa kun niitä aikakoneestani ilmaantuu. Olenkin nyt loppuvuodesta hautonut joitain linjamuutoksia bloggaamiseeni, kun aika ei tahdo riittää nykyiseen formaattiin... ja tiukan paikan tullen näemmä ennemmin luen kuin kirjoitan.

Mutta siitä lisää myöhemmin; katsotaan mihin päädyn.

Lokakuun hienoin homma oli ilman muuta kirjamessureissu. Marraskuun huipuksi taas nousee uusi punainen ystäväni (kuvassa), joka on mullistanut äänikirjaelämääni. Hommasin nimittäin vihdoin puhelimeeni sopivan kaiuttimen. Kannattaa! Kaikki kotityöt sujuvat paljon mukavammin kun kuuntelee samalla äänikirjaa, ja Elisan valikoima on parempi kuin rakkaan kotikirjastoni.

Innostuin myös siivoamaan keskeneräisten kirjojen pinon. Aina silloin tällöin on pakko tehdä pientä karsintaa... jos ei vedä niin ei vedä. Jutun lopussa onkin poikkeuksellisen pitkä lista keskenjääneistä.

Luettu ja blogattu:

Ilkka Remes: Horma
The Unwritten 1-9
Jari Järvelä: Särkyvää
Roman Schatzin Oi maamme, Suomi (kirjamessujen yhteydessä)
Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Maritta Lintunen: Hullunruohola
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Risto Isomäki: Kurganin varjot

Luettu muttei blogattu:

Ensin äänikirjoja...

Jo Nesbø. Poliisi. Äänikirja, itse ostin. Harry Hole -sarjaa ei varmaan olisi kannattanut aloittaa tästä osasta, mutta uppista, osui Elisalta jotenkin tarjoukseen joskus ja näin siinä kävi. Kieroja poliiseja, julmia murhia, kiehtovia ihmisiä. Kuuntelin tätä hyvin pieninä paloina, koska a) ajalta ennen uutta kaiutinta ja b) sairastelujen takia tullut juostua todella vähän. Minulle jäi vähän yhdentekeväksi, mutta epäilen, että vika on lukutavassa. Vahvasti juonellisia kirjoja ei pitäisi lukea (kuunnella) pätkissä. Aion kokeilla jotain muuta Nesbølta vielä. Reetan mielestä Poliisi oli jännittävä (mutta paikoin raaka.)

Arto Paasilinna. Hirtettyjen kettujen metsä. Äänikirja, kirjastosta. Hilpeän absurdi tarina, jossa rikollisuralla mukavasti menestynyt Oiva Juntunen pakenee Lapin perukoille poliiseja ja kintereillään vaanivaa monimurhaaja-kauppateknikkoa. Seurakseen Juntunen saa pomeranssiviinaan viehtyneen majurin, ketun nimeltä Viisisatanen sekä maailman vanhimman kolttamuorin. Tässä kirjassa Paasilinnan tarinointi on vielä jäntevää eikä hyvä fiilis huku irtonaisiin katkelmiin. Suosittelen!

Christian Rönnbacka. Operaatio Troijalainen. Äänikirja, itse ostin. Antti Hautalehto on pikkuisen villi poliisi, joka urakoi kirjassa kolmella suunnalla. On kansainvälistä huumekauppaa, vainotuksi joutunut tanssiopettaja ja päälle vielä puutarhatonttuja jahtaava pyssymies. Tyyli on humoristista, välillä aavistuksen pakotetusti, mutta kokonaisuus toimii sairaan hyvin; ei malttaisi lopettaa kuuntelemista ollenkaan. Lopun huipennus valvotti Kirsiä yli normaalin nukkumaanmenoajan.

Kaari Utrio. Pappilan neidot. Äänikirja, kirjastosta. Itsekäs pitäjänapulainen Israel Löfberg koittaa vaihtaa kauneimman tyttärensä rahaksi kun tiukka paikka tulee, muttei muuten juuri vaivaa päätään tyttölasten naima-asioilla. Rutiköyhän pappisperheen tyttäret etsivät onneaan Utrion varhaiseen tuotantoon kuuluvassa romaalissa, jonka Lis Laviola lukee kauniin rauhallisesti. Tässä kirjassa on samaa terävää huumoria kuin Utrion tuoreemmissa 1800-luvulle sijoittuvissa kirjoissa. Kevyt mutta maukas. Anua lukijan tyyli ei miellyttänyt.

Robert Galbraith. Silkkiäistoukka. Äänikirja, itse ostin. Jalkansa Afganistaniin jättänyt yksityisetsivä Strike ja hänen innokas apurinsa Robin etsivät kadonnutta kirjailijaa. Norkku kuunteli tämän englanninkielisenä äänikirjana ja tykkäsi; minulle kirja oli ok mutta ei suuremmin innostanut. Ikävä kyllä ongelma oli osittain suomennoksessa. Äänikirjassa joka ainoa unohtunut possessiivisuffiksi ja ylimääräinen persoonapronomini käy päälle. Minun korva KorvaNI on jostain syystä hyvin herkkä tälle pienelle asialle.

Sitten kirja-kirjoja...

Tommi Kinnunen. Neljäntienristeys. E-kirja, itse ostin. Tavattuani Kinnusen messuilla (ja sanottakoon että hän vaikutti hyvin sympaattiselta ja fiksulta ihmiseltä) innostuin lukemaan Neljäntienristeyksen loppuun. Tätä kirjaa ei olisi kannattanut alkujaankaan edes yrittää lukea kännykästä; rakenne on polveileva eikä pikkuriikkisen ruudun selailu edestakaisin edistä tarinaan syventymistä. Mutta messujen jälkeen vaihdoin iPadiin. Avot, johan alkoi kulkea. Neljäntienristeys on hieno historiallinen romaani. Vahvoja naisia, vaiettuja asioita ja avaraa taivasta. Etenkin Lahja hahmona painui mieleen. En yhtään ihmettele, että Kinnusen esikoinen on keikkunut palkintolistoilla. Arja antoi eximian, Joken mielestä mieskirjailija ei päässyt naisen nahkoihin.

Itse tykkäsin. Mutta älkää herran tähden lukeko tätä kännykästä.

Malala Yousafzai (ja Christina Lamb): I Am Malala. Kaverilta saatu. Aloin kirjan jo iät ajat sitten, ennen kuin Malalasta tuli nobelisti, mutta jämähdin alun ampumakuvauksen jälkeen täydellisesti. Vaikka fiktiiviset raakuudet eivät yleensä hätkähdytä, sanoissa the first [shot] went through my left eye socket oli jotain pysäyttävää... ja kirja jäi ainakin hetkeksi sikseen. Työreissulla tuli sitten tilaisuus (lentokoneessa) yrittää uudestaan. Tällä kertaa otin vähän etäisemmän asenteen tarinaan ja se kyllä kannatti. Vaikka Malala ei ole kummoinenkaan omaelämäkerta (miten se voisikaan, kun kyse on vielä teini-ikäisestä henkilöstä?), on se hieno kuvaus elämästä vaikealla ja meikäläisen silmin hyvin eksoottisella alueella. Malalan näkökulma asioihin on joissain suhteessa samanlainen kuin kenen tahansa länsimaisen nuoren naisen - ja joissain suhteissa aivan käsittämättömän erilainen! Hyvin terveellistä luettavaa siis. On myös pakko olla hyvillään siitä, että kirjan ja Malalan työn kautta Pakistanin reunamien tilanne saanee enemmän ymmärrystä ja huomiota.

Kirjallisessa mielessä Malalaa vaivaa kaikkien näiden haamukirjoitettujen tositarinoiden sliipattu sivumaku... Mutta oli se silti minusta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirjapuutarhassa sanotaan nasevasti, ettei kirja ole mestariteos - mutta Malala itse kyllä.

Sinikka Nopola. Eilan, Rampen ja Likan parhaat. Kustantamon tilaisuudesta. Sain kirjamessuilta mukaan tämän koosteromaanin, johon on kerätty paloja kymmenen vuoden kuluessa ilmestyneistä Nopolan "hämäläiskirjoista". En muista mokomista kuulleenikaan ennen, mikä varmaan johtuu siitä että olen oikein hyvä unohtamaan asioita, mutta nythän vahinko tuli sitten korjattua. Hämäläisiä näistä jutuista tekee kieli, ja mahdollisesti sielunmaisema, mutta kaikkiaan tarinat olivat minusta aika yleissuomalaisia elleivät peräti yleisinhimillisiä. Tekstit ovat pullollaan lakonista, hiljaista huumoria. Taidan mennä katsomaan tekeillä olevan elokuvankin. 

Michael Connelly. The Gods of Guilt. Itse ostin. Jos luksuslaukut tuntuvat tyyriiltä, voi lentokentillä shoppailla kirjoja. The Gods jatkaa Mickey Hallerin uraa oikeussaleissa. Tällä kertaa Mickey pelkää pahoin, että asiakas oikeasti on syytön - mutta valamiehistön vakuuttaminen siitä ei ole helppoa. Vastapuolet eivät häikäile kovia keinoja. Paineita todellisen syypään löytämiseen lisää se, että uhri on Mickeyn vanha ystävä. Laatukamaa! Connelly hätkähdyttää kerran toisensa jälkeen ja Haller on sympaattinen päähenkilö. Luen nämä loputkin. Myös Washington Postissa tykättiin.

Lee Child. Personal. Itse ostin. Jack Reacheria ei varmaan voi kutsua sympaattiseksi, mutta tämä yksioikoinen überkevyttä kiertolaiselämää viettävä taistelukone on kyllä onnistunut ainakin meikäläisten nalkittamaan. Uusin Reacher pitää aina lukea. Tällä kertaa vähän puhuva ja paljon tekevä Reacher liikkuu vaihteen vuoksi Euroopassa. Tarkka-ampujat tähtäilevät liian korkea-arvoisia herroja, ja Reacher usutetaan kiväärimiesten jäljille Pariisissa ja Lontoossa. Mukana seuraa rauhoittavia napsiva nuori naisagentti. Jos ihan rehellinen olen, ei Personal ollut mielestäni Reacher-parhaimmistoa... mutta Lee Childilla on niin napakka formaatti käytössä, että heikompikin esitys on äärimmäisen viihdyttävää luettavaa. Reacher vaan on niin hyvä. The Guardiania lainatakseni: this guy does trigonometry while kicking ass.   

Lopuksi sarjakuvaa...

Mike Carey & kump. The Unwritten, Vol. 10. War Stories. Itse ostin. Sarjan kymmenes osa syvensi joitain hahmoja, esimerkiksi Pauly Bruckeria (joka sai vaihteeksi peukalot), ja Tommya, joka tuntuu kasvavan suorastaan hukaisevan aikuiseksi, mutta oikeastaan tuonut itse juoneen mitään massiivisen uutta. Mielenkiinnolla odotan, miten sarja tulee päättymään... koska nyt ollaan käsittääkseni jo lopun ajoissa.

Christophe Blain & Abel Lanzac. Ulkoministeriö. Diplomaattisia merkintöjä. Itse ostin. Tämä sarjakuva on ollut lukulistalla aina ilmestymisestään asti, sillä Hannan kirjoitus tästä vakuutti heti. Hankittua se tuli silti vasta kirjamessuilla. Loistava teos! Ulkoministeriöstä tulee pikkuisen mieleen Alison Bechdelin Hautuukoti, mutta vain siinä mielessä, että molemmat ovat vahvasti tekstiin nojaavia ja älykkäitä sarjakuvia. Ulkoministeriö virnuilee politiikan ja diplomatian todellisuudelle; henkilökohtaiset kriisit ovat puhtaasti sivuseikka. Toivottavasti saan hommattua kakkososan vähän nopeammin kuin tämän ensimmäisen.

Kesken jäävät tällä erää:

Jussi Adler-Olsen. Metsästäjät. Kirjastosta. Tämä on kolmas Adler-Olsenin kirja minulle. Ensimmäisestä pidin melko lailla, toinen menetteli, mutta tämän kolmannen kanssa keksin näemmä koko ajan jotain muuta lukemista tilalle. Osasto Q:n absurdi fiilis ei nyt riitä kannattelemaan kuluneen oloista ideaa eliittikoulun rikkaista kakaroista hulluina murhaajina; en jaksa kiinnostua niin paljon että lukisin eteenpäin selvittääkseni yksityiskohdat. Jäi sivulle 85.

Eleanor Catton. Valontuojat. Kirjastosta. Tämän kirjan takia alleviivaan, että "jää kesken tällä erää". Jo romaanin alkusivuista syntyy tiettyä uteliaisuutta jatkon suhteen; Cattonin lauseissa on voimaa ja tarkkuutta. Hän kirjoittaa oivaltavasti. Henkilöiden psyykeä kuoritaan kuin sipulia. Ja tulossa pitäisi olla kiehtova mysteeri, sillä liepeessä sanotaan, että kirjailijan luomassa mutkikkaassa kuviossa kaikki tuntuu liittyvän kaikkeen, mutta mikään ei lopulta ole sitä miltä näyttää. Mutta nyt ei ole tällaisen tiiliskiven aika. Taidan olla liian levottomalla tuulella. 722 täyteenpakattua sivua edes mitä oivallisinta taituruutta ei innosta kun ensimmäisen 50 sivun aikana ei päästy ensimmäistä tapaamista pidemmälle. Palaan tähän mahdollisesti kun keskittymiskykyni on parempi. Sitä odotellessa palautan kirjastoon ja toivon että joku muu nauttii sillä välin tästä enemmän.

Tuula-Liina Varis. Rakas. Kirjastosta. Olen kolmeen tai neljään kertaan kertaan aloittanut, mutta ei. Ei kai tässä mitään vikaa ole mutta ei myöskään mitään mikä saisi minut lukemaan... Joten olkoon. Harmittaa. Mutta jäi sivulle 53 viimeisellä kerralla.

Arto Luukkanen. Suojelusenkeli. Kirjastosta. Lainasin innolla, sillä tiedän Luukkasen älykkääksi mieheksi ja kuvittelin takakannen perusteella, että kyseessä on Neuvostoliiton ja Suomen suhteita sivuava jännäri. Niinhän se onkin... mutta vaihtoehtoista historiaa edustava trilleri. Vaihtoehtoinen historia ei oikein oli minun lajityyppini. Tarinan olisi pitänyt olla selvästi vetävämpi, että olisin jaksanut kestää natsi-Britannian. Jäi sivulle 116.

Iloista joulunodotusta!

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

The Unwritten 2: Inside Man & The Unwritten 3: Dead Man's Knock

Hehkutin viime kuussa The Unwritten-sarjakuvan ykkösosaa täällä. Kiitos Turun sarjakuvakaupan, sain puuttuneen Unwritten kakkosen, ja eilen pidin oikean sarjakuvafestin. Kakkososa Inside Man seuraa Tom Taylorin kohtaloita vankilassa, osoittaa miten syvälle mieleen hyvä kirja voi syöpyä, kertoo vahvan tarinan vääristelyn vaarallisista vaikutuksista ja tarjoaa suorastaan tappavan tulkinnan Nalle Puhista.

(Oooh!)

Kolmososa kuljettaa Lontoon kaduille ja paljastaa kiinnostavia yksityiskohtia Unwritten-salaliiton toiminnasta. Salaisella johtokunnalla on nykyaikaisen liikeyrityksen piirteitä... Lizzie Hexamin alkuperä paljastuu - tavallaan - ja lukija pääsee tutustumaan paremmin Wilsoniin, Tom (ja Tommy) Taylorin isään. Tom kohtaa viimein Tommyn: auttaakohan se Tomia hyväksymään itsensä?

(Oooh!!!)

The Unwritten on suorastaan röyhkeän monitasoinen ja kiehtova. Näitä voisi lukea niin monella tavalla.  Rakastan sitä miten eri tarinalinjat limittyvät toisiinsa ja niiden lomasta pääsee kurkistamaan tuhatta pientä ilmiötä, jotka tuntuvat kovin tutuilta. Kaikki Dickensistä Rowlingiin, nettipalstoista mediamyllytykseen, psykoterapiasta kirja-arvioijien omantunnontuskiin on siellä. Nämä sarjakuvat jotenkin resonoivat. En taida tietää toista teosta, joka yhtä hyvin kuin The Unwritten loihtisi lihaksi nykyisen postmodernin elämämme  kirjon ja sen illusorisen luonteen.

Miksi kukaan ajattelisikaan, että tarina on 'vain' tarina? Ilmiöistä tulee sitä todempia, mitä enemmän kiinnitämme niihin huomiota... Sehän on oikeastaan ilmeistä. Mitä on politiikka paitsi kilpailevien tarinoiden areena? Kuten kuka tahansa voi näinä päivinä uutisista nähdä, tarinoista ja niihin uskomisesta on maailmataloudessakin viime kädessä kysymys. Tätä lukiessa tuli mieleeni myös joskus kauan sitten luettu kirja meemeistä, Susan Blackmoren The Meme Machine. Siinä Blackmore muistaakseni esittää teorian, että tietoinen minuutemme on eräänlainen meemien synnyttämä harha, illuusio. Iiik.

The Unwritten on asiaa fantasian alla. Ja jos ei filosofia huvita, voi vain nauttia taidokkaasta, jännittävästä, hauskasta ja aikuisesta sarjakuvasta. Kyllä tämän kanssa saa ihan puhtaasti viihtyäkin, sen verran kieli-poskella tekijät menevät! Saisikohan sitä neljättä osaa käsiinsä jostain myöhemmin syksyllä? Sitten olisi taas hyvä syy lukea kaikki osat uudestaan.

Kuvanäytteenä alla ote osasta kaksi. Puolen hehtaarin metsää uudesta näkövinkkelistä: mitä jos sieltä haluaisi pois... eikä pääse?

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten 2: Inside Man. Vertigo.
Mike Carey & Peter Gross & Ryan Kelly (2011). The Unwritten 3: Dead Man's Knock. Vertigo.

Arvioita:
Höh, nyt en löydä suomeksi kuin Sallalta:
Sallan lukupäiväkirjassa (osa 3) ja yhteisjuttu (osat 1 ja 2)
Hreathemus Nulla dies sine legendo-blogissa

The Unwritten 1: Tommy Taylor and the Bogus Identity

Tämä ei ole edes juttu, tämä on turhautunut ulvahdus.

Sallan innoittuneen kirjoituksen perusteella tilasin Amazonista The Unwritten -sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kaksi saapui, nimittäin ykkönen ja kolmonen. Kakkososan asemesta tuli sähköpostiviesti we regret to inform you that your order will take longer to fulfill than originally estimated.

Yeah, mate. Argh. Ei haittaisi jos ykkösosa olisi ollut huono tai edes keskinkertainen, mutta kun se oli oikeasti hyvä. Sellainen että tekisi mieli lukea heti seuraavatkin osat. Mutta nyt täytyy purra hammasta yhteen ja olla solkkaamatta kolmosen kanssa ties kuinka pitkään... en halua spoilata tätä itseltäni. Onneksi Turun Sarjakuvakaupassa näyttää olevan tätä varastossa; perun Amazonin ja tilaan sieltä. Nih.

On vaikea ilmaista lyhyesti ja napakasti mistä Unwritten kertoo. Tarina näyttää ensin yhdeltä, sitten toiselta... mutta ehkäpä pääteema on toden ja kuvitteellisen yhteensulautuminen. Tai oikeammin, se ettei eroa ehkä olekaan.

Päähenkilö Tom on Tommy Taylor -kirjasarjan luoneen kirjailijan poika, tai mahdollisesti markkinointimielessä hankittu ottopoika, tai kenties lihaksi tullut tarinan lapsi eli Tommy Taylor itse. Tomin elämä joka tapauksessa sekoittuu aavemaisesti isän luoman Tommy -hahmon elämään; Tommyn viholliset ja kenties ystävätkin ovat täällä, todellisuudessa. Ja heillä on veitsiä.

Vähitellen lukija johdatellaan oivaltamaan, että Tom (Tommy?) ei ole koko tarina. Joku jossain yrittää hallita kaikkia tarinoita, kontrolloida meitä johtavia meemejä. Jos maailma on tarinoita, muuttamalla tarinoita muutetaan myös maailmaa. Luomisvoima on todellista luomisvoimaa.

The Unwritten leikittelee hyytävän hyvin sillä tosiasialla, että tarinat ovat kiinteä osa meitä. Historia, politiikka, ideologia - kaikkia näitä voisi kutsua myös tarinoiksi. Mitä on kulttuuri paitsi tarinoiden alati muuntuva tiheymä? Mitä on identiteetti paitsi tarinoita, joita kerromme itsellemme itsestämme?

Ajatteluttava sarjakuva siis!

Piirtojälki ei minun kouliintumattomaan silmääni ole mitenkään poikkeuksellisen päätäkääntävää, vaikka onkin sinänsä tasokasta ja ilmeikästä. Mutta tekijöiden monipuolinen, kerroksittainen ja limittäinen tapa kuljettaa tarinaa erilaisin tekniikoin on sisällöllisesti älyttömän rikas ja vetävä. Värimaailman ja kuvakulmien muutokset luovat huomattavasti dynaamisemman vaikutelman kuin vaikkapa teknisesti ihan hyvässä Zombiessa oli. Lisäksi The Unwrittenin jokaisella sivulla on omat alatekstinsä; yhden tarinan rinnalla juoksee toinen, puoliksi salattu. Ja kun kirjojen maailmasta on kyse, tietenkin The Unwritten suorastaan vilisee intertekstuaalisia viittauksia, joiden parissa kirjahullu viihtyy. Kun lisätään vielä ironinen ote nykymaailman mediailmöihin, saadaan aika perusteellisen vakuuttava paketti.

En oikein saanut valoja kohdalleen, joten kuvat eivät onnistuneet kovin hyvin... Jos haluat vilkaista, kokeile Googlen kuvahakua tai lataa kustantajan sivulta laaja näyte (sisältää suurimman osan ykkösalbumista pdf:nä). Pikkupalaksi kuitenkin pari ruutua loppupuolelta: tässä pahis ilkeilee epätoivoiselle Kiplingille.

Mike Carey & Peter Gross (2010). The Unwritten: Tommy Taylor and the Bogus Identity. DC Comics. ISBN 978-1-84856-577-7.

Arvioita:

Sallan lisäksi tästä ovat kirjoittaneet

Nulla Dies Sine Legendo

Tähtivaeltaja

Wired