Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect

Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.

"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 

En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)

Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Kuva/kansi: CrimeTime/Lasse Rantanen

En viitsi enää valittaa työn paljoudesta täällä*... Mutta elämä on kieltämättä ollut mukavasti täyteläistä viime aikoina. Jokusen kirjan olen silti lukenut ja yksi kerrallaan ne epäilemättä tipahtelevat tänne blogiinkin.

Olen blogiaikana lukenut koko Seppo Jokisen Koskis-sarjan ja edelleen jaksaa kiinnostaa. Onnistuneen varaustaktiikan avulla sain tällä kertaa uutuuden pikavauhtia kirjastosta. Syökää tomua, hitaat! Ei vaiskaan, terkkuja jonottajille että hyvää kannattaa odottaa.

Minä haaveilen lukumaratonista, Koskisella on perinteisempi käsillä. Mustissa sydämissä Koskinen on pitkästä aikaa ulkomailla, tällä kertaa Australiassa. Tamperelainen poliisiporukka on lähtenyt maratonille toiselle puolelle maailmaa. Yllättäen kesken kisan tulee tyhjästä avunpyyntö selvällä suomella. Leppoisan lomailun asemesta Koskinen päätyy selvittämään visaista katoamistapausta apunaan naiskonstaapeli Anni (joka muuten juoksi joukon miehet kumoon). Samalla Koskinen tutustuu australiansuomalaisten yhteisöön, jossa kaveria ei jätetä, ei ainakaan kuivin suin, ja herkempiä yksilöitä suojellaan ylenmääräiseltä tietämisen tuskalta. Koto-Suomessa Ulla selvittää ahdistavaa pahoinpitelyä ja kipuilee vähän muutenkin.

Jokisen dekkareissa yhdistyy mukavasti tietynlainen rehti arkirealismi reippaaseen dekkarimeininkiin ilman liiallista angstia. Tällä kertaa itse tarinassa ei ole mielestäni ihan samaa vääntöä kuin Vihan suvussa tai Räätälöidyssä ratkaisussa, mutta Australian eksoottiset maisemat ja kielenvivahteet korvaavat mahdollisen vajeen runsain mitoin. Kerronta on mutkatonta ja ainakin minun makuuni tarpeeksi vauhdikasta.

Otankin loppuun liikunnallisen lainauksen, johon samaistun täysillä. Älkää käsittäkö väärin! En todellakaan ole maratoonari. Kymppi on pisin matka, jonka Luoja viisaudessaan on tarkoittanut minut juoksemaan. Viidentoista kilometrin kohdalla tuntuu jo osapuilleen tältä:

[--] Jokainen ruumiinkolkka, jalat kädet ja kaikki, huusi tuskaa, keskeytä hyvä mies, heitä pyyhe kehään, mieti miten ihanaa on lopettaa siihen, rojahtaa maahan makaamaan, sulkea silmät ja vähät välittää enää mistään, maalista tai mitalista, kunniasta tai kaverien kehuista. Yllytyshulluhan sinä olet aina ollut, tiedät sen itsekin, eikö olisi jo aika oppia. Ja muutenkin hullu. Mieti, mitä silläkin rahalla olisit tehnyt, minkä tähän matkaan uhrasit. Tuskaan ja vaivaan. Pähkähullu mies! 

Ja aivan huomaamatta hokema muuttui uudeksi hengitysrytmiksi: pitkällä sisäänvedolla pallea täyteen - pää-ähkä - ja sitten nopeasti ilmat ulos - hullu. Lantionkiertokin löysi saman svengin ja kulku eteni kuin kytkentähäiriöisellä robotilla. Pää-hkä - hullu. Pää-ähkä - hullu. (s. 11)

Ei voi mitään. Sakari Koskinen, tuo Tampereen susikoski, on sympaattista seuraa. Jo nyt tekisi mieli seuraavaa Koskista, sen verran kutkuttava tilanne jäi vielä lopussa päälle.

Seppo Jokinen (2014). Mustat sydämet. CrimeTime 978-952-289-136.

Arvioita:
Anna-Maria Lukemattomia kirjoja -blogista piti Sydämiä kahta edellistä vetävämpänä.
Keijo Kettunen Hesarissa selostaa asetelmaa perusteellisemmin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista nostaisi Koskis-saagan ykköseksi.

*Pomoni on poikkeuksellisen komea, älykäs ja karismaattinen mies. Lisäksi on ilmennyt, että hänellä on hyvä maku: hän lukee tätä blogia silloin tällöin. 

Kirjan kansa

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Kirjan kansaa voisi luonnehtia kirjan tarinaksi, sillä Brooks kertoo kirjaimellisesti erään kirjan historiasta ja vaiheista. Kirja on Sarajevon legendaarinen haggada, 1300-luvulla Espanjassa tehty kuvitettu kirja. Haggada on juutalaisen uskon seder-juhlan perinteisiin liittyvä rituaalikirja, mutta mutkikkaiden vaiheidensa aikana Sarajevon haggadasta tulee jotain enemmän: symboli.

Kirjan nimessäkin on symboliikkaa, joka ei aivan täysin käänny suomeksi. Alkuperäinen People of the Book voisi viitata "kirjan kansoihin" eli Koraanissa mainittuihin kristittyihin ja juutalaisiin, mutta myös "kirjan ihmisiin", ihmisiin, joiden kohtaloihin kirja on kietoutunut.

Brooks kehrää haggadan ympärille kiehtovan tarinan. Nykyhetkessä seuraamme Hannan, australialaisen konservoijan, elämää kasvukipuineen ja epäilyksineen. Menneessä kuljemme haggadan mukana kirjan vaiheita seuraillen sotaan, syrjintään, vainoon, myllerrykseen, aina kirjan syntyhetkiin ja tekijöihin asti. Juutalaisten kirja osoittautuu jokaisen kirjaksi - ainakin kaikkien niiden, joiden sydäntä liikuttaa ihmisen historia. Kirjan kansaa ovat kaikki; juutalaiset, kristityt, muslimit kaikki tyynni, kunhan vain huomaavat sen itse. Hyvyys ei ole jakautunut etnisten tai uskonnollisten rajojen mukaan. Brooks tarjoilee tämän viestinsä vähän turhankin valmiiksi paloiteltuna... mutta ei se mitään. Ei kai jokaisen kirjan mikään rubikin kuutio tarvitse olla.

Romaani perustuu monin osin Sarajevon todellisen haggadahin vaiheisiin, mutta Brooks on toki käyttäynyt kirjailijan vapauksiaan reippain ottein. Silti ehkä juuri todelliset elementit tekivät tästä hyvän lukukokemuksen. Hannan romanssi ja hänen dramaattiset vaiheensa olisivat paljaaltaan tuntuneet vähän pahvisilta minusta.

[--] En suhtaudu seksiin välinpitämättömästi, kaukana siitä. Olen itse asiassa hyvinkin kranttu. Valitsen mieluiten muutaman harvan hyvännäköisen kuin ketä tahansa keskinkertaisuuksia. Mutta en ole kovin innostunut vääntämään muiden märkiä nenäliinoja kuiviksi, ja jos haluaisin kumppanin, perustaisin firman. (s. 52)

Tuossa puhuu itsetietoinen maailmannainen ja raudanluja ammattilainen... Mutta myöhemmät tapahtumat kertovat ihan muuta. No joo. Eipä siinä mitään. Haggadan tarinaan yhdistettynä kokonaisuus on kumminkin ihan toimiva. Brooks hallitsee kertomisen jalon taidon, ja Kirjan kansa kuljettaa kiehtoviin aikoihin ja paikkoihin. Sitä paitsi, haggadaan liittyy siinä määrin aitoa draamaa, että pieni tekodramatiikka siinä rinnalla uppoaa ilman kummoistakaan kakistelua. 

Kirjan kansaa voi tosiaan vilpittömin mielin suositella kirjoja rakastaville ihmisille, kuten Kirjavinkeissäkin sanottiin. Mukaansatempaava eikä liian raskas sukellus historian vuorovesiin. Viihdyin vaikken ihan villiintynyt.

P.S. Yritin löytää netistä jonkun järkevän ja puolueettoman tuntuisen lähteen haggadan vaiheista, mutta eipäs ainakaan pienellä hakemisella löytynyt sellaista tekstiä, joka ei a) myy jotain b) korosta jotain kansallisuutta/uskontoa. Wikipedia näytti fiksuimmalta lähteeltä! Alaosasta löytyy myös linkki Brooksin tutkimustensa perusteella kirjoittamaan New Yorker -lehden artikkeliin. 

Geraldine Brooks (2009). Kirjan kansa. Tammi. Suomentanut Arto Schroderus. ISBN 978-951-31-4471-5.

Arvioita:
Leena Lumi blogissaan
Katja Lumiomena-blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä