The Land of Painted Caves (Maalattujen luolien maa)

Lascaux'n luolista, kuva wn.com, (CC)

Kirjoittaminen ei meinaa lähteä liikkeelle kun on kenkkua sanottavaa. Paras ehkä töksäyttää heti alkuun: olin vähän pettynyt.

Tai ollaanpas nyt ihan rehellisiä: olin aika paljonkin pettynyt. Luin kirjan loppuun ja nautinkin siitä... mutta nautin siksi että lukeminen oli vanhojen tuttujen kanssa seurustelua. Tutustuin Aylaan jo lukioikäisenä. Hän on yksi lempparisankarittaristani. Ei hahmon tarvitse olla realistinen ollakseen kiehtova. Minäkin halusin olla älykäs, vahva, kaunis, kokea jännittäviä seikkailuja, tehdä upeita keksintöjä ja *kröm* tavata Jondalarin!

Jepulis, Aylan kanssa on ollut kivaa. Mutta jompikumpi meistä on tullut keski-ikään tässä välissä.

Olen Maan lasten alusta asti ihaillut kirjojen hienoa taustatyötä. Ja rakastan tapaa, jolla näissä kirjoissa selvitään luonnon antimilla. Jos pitäisi ottaa yksi kirja mukaan autiolle saarelle, se olisi varmaan yksi näistä, niin kukkuroillaan survival-tietoa ne ovat. Ihailen myös sitä vaivannäköä, millä kivikauden ihmisten ajatusmaailmaa on rakennettu aidoksi. Henkilöt ajattelevat eri tavalla kuin me täällä some-Suomessa. Monta käsitettä puuttuu työkalupakista. Silti heidän toimissaan ja yhteisöissään on paljon sellaista mihin nykyihminen voi tarttua. Aylan käänteentekevissä keksinnöissä voi nähdä modernin innovaatioajattelun perusteesin: erilaisuuksien kohdatessa syntyy kapasiteettia uuteen. Auelin taidot eivät tässä suhteessa ole huvenneet. Zelandonien yhteisöt ovat kiinnostavia ja kivikautinen teknologia kiehtovaa. The Land muistuttaa siitä mitä olemme nykyisellä elämänmuodollamme menettäneet, mutta myös siitä mitä olemme saaneet.

'Can't some of the teeth be taken out?' Ayla said.

'Zelandoni of the Eleventh has tried, but they are packed so tightly together, he couldn't get any out. The young woman tried herself a few moons ago, and ended up breaking some. Her toothaches have been worse since then. I think there may be suppuration and inflammation now, but she won't let anyone look. I'm not sure her mouth will ever heal. She will probably die from those teeth. It might be kinder to give her too much of the pain medicine and let her go to the next world quietly,' the First said. 'But that will be for her and her mother to decide.' (s. 284)

Tätä lukiessani kävi mielessä, että eipä ole hammashoito vielä nykyäänkään kaikkialla maailmassa itsestäänselvyys.

Myös zelandonien 'poliittinen' järjestelmä kiinnosti. The Land kuvaa yhteisöä, jossa maallinen ja hengellinen valta ovat limittyneet toisiinsa. Lopputulos on romaanissa kiehtova ja juonen erikoisin käänne (Donin palvelijoiden paljastus miehille seurauksineen) sai ajatukset liikkeelle.

Mutta silti saldo kääntyy minun kohdallani miinukselle. En usko että luen tätä osaa uudelleen, vaikka olikin mukavaa seurata Aylan ja Jondalarin kypsempää yhteiseloa. Mutinan tueksi esitän kolme perustelua. Liikaa luolia, liikaa toistoa ja liian vähän Klaania. Luolista sanon vain, että maisemakuvauksest ovat aina olleet kipukohtani. Ihan tilkkanen luolien kuvausta ja vaellusselostusta riittäisi mainiosti minun tarpeisiini.  Ja toistoa on käsittämättömän paljon. En nyt tarkoita sellaista toistoa, jolla saatetaan ajan tasalla ne lukijat, joilta aiemmat osat ovat jääneet väliin - tarkoitan sellaista todella rasittavaa toistoa, jossa kolmannen kerran selitetään mitä joku oli jostain asiasta sanonut tai ajatellut. Eikä edes kätketä jankutusta dialogiin, suoraan vain tekstiin ladataan. Tämä olisi ollut kolme kertaa parempi kirja (ja noin kolmanneksen kevyempi kannatella), jos joku reipas punakynäilijä olisi käynyt käynyt vetämässä yli turhat toistot. Haaste: yllätyskirjapaketti sille joka laskee montako kertaa tässä kirjassa kerrotaan, että Suden hellyydenosoitukset Aylalle ovat hätkähdyttäviä muiden mielestä.

Suurin pettymyksen aihe oli, että tässä kirjassa ei tullut sitä Klaanin ja Muiden kohtaamista, jota kuvittelin Auelin hiljalleen pohjustaneen kahdessa edellisessä osassa. Odotin että kehä olisi sulkeutunut jollakin tavalla - että Luolakarhun klaanin teemaan erilaisen ihmisyyden hyväksymisestä olisi palattu. Juoni jäi, sadasta pikkukäänteestä huolimatta, jotenkin etäännyttäväksi ja jankkaavaksi. Aylan äitiyskin on Luolakarhun kokemuksiin verrattuna kalpeaa, Aylan ja Jondalarin suhteen kuvauksesta puhumattakaan. Kaipa siinä on symmetriaa, että kaikesta muusta ylivoimaisesta osaamisestaan huolimatta Ayla on kyvytön lukemaan rakastajaansa... mutta tämäkin draama oli kierrätystavaraa kolmannesta osasta.

Ihan kiva. Mutta jos olisin aloittanut tästä osasta, muut olisivat jääneet lukematta.

Jean M. Auel (2011). The Land of Painted Caves. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:

Carol Memmot USA Todayssa
Terri Schlichenmeyer  Pittsburg Tribunessa

Käännöstä on lukenut
Marjis Kirjamielellä-blogissa

The Shelters of Stone (Luolien suojatit)

Alla pilkistää suomennos.

Hesarissa osui tiistaina aamu-uniseen näkökenttääni otsikko "Jääkauden porno". Tiesin heti mistä on kysymys, sillä Amazon.co.uk on jo ajat sitten ilmoittanut Jean M. Auelin Maan Lapset -sarjan valmistumisesta. Tietenkin viimeinen osa oli pakko tilata, ja odottelen pakettia saapuvaksi ensi viikolla. Hesarin juttu herätti kuitenkin huomaamaan, että edellisestä osasta on kauan - eikä näitä sentään uudestaan ja uudestaan lue - joten päätin virkistää muistikuvia ottamalla uusintaan toiseksi viimeisen osan The Shelters of Stone.

Tykkäsin aikoinaan aivan älyttömästi Luolakarhun klaanista, Hevosten laaksosta ja Mammutinmetsästäjistä. Tasangon vaeltajia pidin jo melko puuduttavana, eikä The Shelters'kään mielettömästi innostanut. Joko Auel kirjoittaa vanhemmiten huonommin, tai sitten luen hänen kirjojaan vanhemmiten huonommin.

Mutta nostalgiassa saa piehtaroida näitä lukiessaan. Ja Auelin kyky luoda yksityiskohtainen ja kiinnostava maailmankaikkeus on kiistaton, oli hänen proosastaan muilta osin mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi, vaikka Ayla on raivostuttavan täydellinen joka suhteessa, ja Jondalar maanpäällinen jumaluus, on pakko saada tietää mitä heille loppujen lopuksi käy.

Muistan The Shelters'iä ensimmäisen kerran lukiessani ajattelleeni, että tarina jäi tavallaan kesken. Samaa mieltä olen edelleen. Tässä osassa Ayla ja Jondalar asettuvat zelandoni-kansan joukkoon. Ayla tekee erilaisia ihmeellisiä asioita (löytää uuden luolan, parantaa ihmisiä, pelastaa hylättyjä lapsia, hallitsee eläimiä jne.) ja hänet otetaan heimon jäseneksi. Pariskunta herättää huomiota myös tarinoillaan latuskapäiden ihmisyydestä, ja latuskapäitä puolustaessaan Ayla saakin joitain vihamiehiä zelandonien parissa. Ayla ja Jondalar pääsevät sitomaan liiton solmun yhteisillä kesäjuhlilla. Ayla saa toisen lapsensa, mutta vaikenee vielä ensimmäisestä pojastaan, Durcista, joka jäi klaanin kasvatettavaksi. Heimon hengellinen johtaja, Jondalarin entinen rakastettu Zolena, houkuttulee Aylaa Zelandonin oppiin, eli jonkinlaiseen poppamiehen oppisopimuskoulutukseen. Ayla epäröi mutta suostuu lopussa.

The Shelters vie Aylan ja Jondalarin tarinaa eteenpäin, mutta ei ihan niin paljon kuin odottaisi. Lukiessa tulee monesti tunne, että tässä nyt pohjustetaan jotain tulevaa kriisiä. Auel ikään kuin asettelee palikoita paikoilleen loppunäytöstä varten. The Shelters on hyvää perusviihdettä, mutta ei itsenäisesti järistyttävä teos. Maiseman ja luonnon yksityiskohtaisia kuvauksia on tosin hieman vähemmän kuin joissain aiemmissa osissa. Kivikautisen teknologian kuvaukset eivät minua vaivaakaan, niitä on mukava lukea.

Tekstinä Maan lapset eivät missään vaiheessa ole hätkähdyttävän hyviä tai huonoja. Auel kirjoittaa tarinaa, ei kieltä. Blogeissa ja arvioissa on liene riittämiin kommentoitu päähenkilöiden äärimmäisyyksiin menevää erinomaisuutta, joten en enempää siitä urputa. Valitsen kuitenkin lukunäytteeksi kohdan, jossa Ayla opettaa tulentekoa zelandonien hengellisille johtajille eli Zelandoneille.

There was a little buzz of noise, and the First picked up some words of irritation. They didn't need a lesson in fire-making, they were saying. Everyone knew how to make a fire from the time they were small children. Good, she thought, feeling rather pleased. Let them grumble. They only think they know all there is to making fire.

'Will you make a fire for us, Ayla?' the Zelandoni leader said.

Ayla had fluffed up a small mound of fuzzy fireweed tops as tinder and had a pice of iron pyrite in her left hand and a flint striker in her right, but it wasn't obvious. She struck the firestone, saw a good spark land in the fluff of fireweed, blew it into life, and added kindling. In less time than it took to explain it, she had a fire going.

There were some involuntary oohs and 'How did she do that?' comments, then the Zelandoni of the Third cave said, 'Can you do it again?' (s. 452)

Kestävimmin kiinnostavaa kirjassa on Aylan sopeutuminen jälleen uuteen yhteisöön. Vaikka Auelin ilmeisimmät moraaliset viestit liittyvät luonnonsuojeluun ja erilaisuuden kunnioittamiseen, on kirjoihin sisällytetty sinänsä kiinnostavaa havainnointia ihmisten moninaisista tavoista järjestää sosiaalisia suhteitaan. Esimerkiksi lukunäytteen Zelandonit, Emon palvelijat, luopuvat nimistään ja käyttävät pelkästään titteleitään symbolina omistautumisestaan yhteisölle. Niinpä viimeisellä puhujalla ei ole muuta nimeä kuin Kolmannen Luolan Zelandoni. Ovela ja uskottava ajatus, sukua nykyisillekin ilmiöille. Ehkä sosiologi näkisi Auelin yhteisöissä virheitä; näin amatöörisilmin näiden kivikauden heimojen järjestäytymisessä on paljon uskottavaa ja kiinnostavaa tavaraa.

Mielenkiintoinen assosiaatiovirhe tuli muuten tehtyä tämän kirjan kanssa. Juuri kun olin aloittelemassa tätä Shelters'iä, väitin Sallan lukupäiväkirjassa kommentoidessani, että luen Hevosten laaksoa. Hah! Hämmästyin jälkikäteen moista vihrettä mutta syyhän on oikeastaan ilmeinen: ajattelin seksikohtauksia, ja jos kirjallisesta seksistä puhutaan, Hevosten laakso tulee ilman muuta ensimmäisenä mieleen. Luin kai sen herkässä iässä ja leimmannuin! The Shelters sisältääkin paljon vähemmän ja miedommin maalattuja hekuman hetkiä.

The Shelters of Stone on suomennettu nimellä Luolien suojatit. Olen jostain kirjakaupasta saanut kappaleen ilmaisena lahjana (on sellainen mielikuva, että Suojatit ei aikanaan myynyt ihan niin hyvin kuin odotettiin), ja se on nökötellyt lukemattomana englanninkielisen painoksen vieressä. The Shelters'n hankin englanniksi vain siksi että alkukielisen sai nopeammin; suomenkieliset nimitykset ovat kuitenkin jääneet mieleen. Englannin "flathead" ei kuulosta yhtä kuvaavalta kuin suomen "latuskapää". Itse asiassa nyt vähän harmittaa, että tulin tilanneeksi viimeisenkin osan englanniksi, sillä suomennos näyttää tulevan ihan yhtä nopeasti tai nopeamminkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten: suomennoksessa kirjailijan nimi on Untinen-Auel, alkuteoksessa pelkkä Auel. Kustantaja toki mielellään muistuttaa kirjailijan suomalaisjuurista.

Tuo Luolien suojatit makoilee täällä tyhjänpanttina; voisin laittaa sen kiertoon. Jos siis haluat virkistää muistojasi ennen viimeistä osaa, eikä sinulla ole kirjaa itselläsi, hihkaise kommenttiboksiin! En järjestä arpajaisia, lähetän kirjan palkkioksi nopeudesta ensimmäiselle pyytäjälle.

Jean M. Auel (2002). The Shelters of Stone. Lontoo: Hodder & Stoughton.