Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.