Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.

Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:

Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)

Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.