Vainola

Vainolassa Päivi Alasalmi käy kartanoromantiikan ja gotiikan kimppuun oikein kaksin käsin: ravistaa pölyiset ja kuluneet pukineet auki, kääntää ne nurin ja asettelee ihan uusille laskoksille. Hurmaavaa luettavaa!

Nuori, kaunis ja tarmokkaasti punatukkainen Laura Auer tulee nuorikkona Vainolan graniittilinnaan. Vähitellen hän selvittää mieheensä Lauriin ja tämän sukuun liittyviä salaisuuksia. Ja niitä riittää! Kuka on ritariksi pukeutunut kuokkavieras naamiaiskutsuilla? Kenelle kuuluu pihalta löytynyt vihkisormus? Miksi metsässä on salainen, kalustettu kuoppa? Miksei kauniilla orlovilaisella saisi ratsastaa? Ennen pitkää lukija ymmärtää täydellisesti miksi Vainolan suvun vaakunaeläin on kaksipäinen kyy....

Kuulostaa kliseiseltä, ja onkin sitä - niin kliseistä, että kliseistä kuoriutuu jotain aivan uutta, hilpeää ja mukaansatempaavaa. Ihan heti tämän perään ei uskalla lukea "oikeaa" romantiikkaa, sillä Vainolan jäljiltä se varmaan tuntuisi hassummalta kuin ansaitseekaan.

Kyllä hyvä on hyvä, ei voi muuta sanoa. Yksikään lukemistani Päivi Alasalmen kirjoista ei ole tuottanut pettymystä. Tosin on sanottava, että tämä oli minulle selvästi viihteellisin lukemistani. Jos tässä jokin syvempi teema on, se on kai miesten ja naisten ikuinen sotatila - kuka käyttää valtaa ja miten - mutta Vainolan tapauksessa viihdekirjallisuulla leikittely on niin kiehtovaa, että se vei ainakin minut täysin mukanaan.

Nautiskelkaapa tästä kartanokuvauksesta tyylinäytteenä (pidemmän otteen löytää täältä):

Kun ajoimme ylös mäkeä, jonka ylärinteellä Vainolan graniittinen päärakennus koko komeudessaan seisoi, aloin vähitellen tuntea muuttuvani. Minun oli vaikea palauttaa mieleeni täsmällistä ennakkokuvitelmaani tulevasta kodistani, sillä Vainola valtasi mieleni epäsäännöllisin sysäyksin, kuin joka nurkka ja pala taloa, sitä enemmän mitä enemmän näin, olisi syönyt pois jotain aiemmin tietämääni, tahtomaani. Kuin virus. Kuin henkäsalpaava nähtävyys, joka on tuttu vain kuvista, mutta jonka suunnattomuutta tai voimaa ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Samalla tunsin, että talo oli juuri sellainen kuin pitääkin, kuin pitikin - että mieheni ei olisi voinutkaan syntyä eikä kasvaa muunlaisessa talossa. Hänen luonteensa tummat puolet eivät olisi päässeet vallalle mansikanpunaisessa maalaistalossa eikä pikkusievin puuleikkauksin koristellussa huvilassa, vaan ne tarvitsivat taakseen Vainolan tummanpuhuvat, torjuvat kulissit - fasadin, jonka uskoin heti kykenevän kätkemään kaiken, mitä ei toivottu muiden tietävän. (s. 5-6)

Lukiessani tätä nousivat mieleeni myös kuvaukset Tuon tumman naisen talosta, Metsäläisten maalaistalosta, ja leivonnaisista Afrikassa Valkoisessa naisessa. Alasalmi osaa tehdä materiasta tunnelmaa. Olen ihan fani!

Raivostuttavaa ettei Alasalmi ole (vielä) tunnetumpi ja myydympi. Toisaalta Vainolaa lukiessani mietin taas kerran, että Alasalmi on vaikeasti määriteltävissä, ja siksi varmaan vaikeasti markkinoitavissa. Miten tätäkään kirjaa kuvaisi? Viihdekirjallisuuden kliseitä parodioivaa viihdettä? Ivallinen, villisti juonikas ja koukuttava? Argh. Gummerruksella löydetty "karmea kartanoromaani" on oikeastaan aika hyvin sanottu - jos vain lukija osaa lukea rivien välistä eikä odota aitoa kartanoromaania.

P.S. Lukutoukille kiinnostavana kuriositeettina pitää vielä mainita, että kirjassa sankaritar tekee väitöskirjaa Jean Rhysistä. Hih, tämän jälkeen minunkin pitää varmaan lukea Siintää Sargassomeri.

Päivi Alasalmi (1996). Vainola. Gummerus. ISBN 951-20-5045-5

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Morren maailmassa

Metsäläiset

Kuva/kansi: Gummerus/Pirjo Toroskainen

Ihastuin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen kirjoihin. Metsäläiset bongasin kirjastosta ja lainasin - se on odotellut muiden kanssa pinossa, jota olen nyt nakerrellut hiljalleen pienemmäksi.

Alasalmi on ollut huikeimpia blogien kautta löytämiäni kirjailijoita. Hän kisaa tasaväkisesti Hilkka Ravilon kanssa Paras Piiloutuja -palkinnostani; en yksinkertaisesti ymmärrä miten tällaiset suomalaiset naiskirjailijat ovat voineet jäädä minulta huomaamatta. No, luultavasti olen kulkenut ympäriinsä silmät kiinni ja korvat tukossa ennen kuin törmäsin blogistaniaan, sillä pari muutakin hyvää pitkään kirjoittanutta naista on tullut ihan puskista. Mutta nämä kaksi yllättävät eniten, sillä molempien tuotanto istuu omaan makuuni kuin nakutettuna. Hurja demo siitä miten vaikeaa kirjailijan voi olla löytää yleisönsä!

Alasalmen teksteissä on aina sellaista vinksahtaneisuutta (hyvässä mielessä) joka kutkuttaa ja kiehtoo, vähän kammottaakin. Metsäläisissä moderni etätyötä tekevä pariskunta toteuttaa perusvihreän unelman ja pakenee kaupungista maalle. Salla ja Ilkka ostavat pienestä Uuhijärven kylästä vanhan kyläkoulun ja remontoivat siitä unelmiensa kotia. Silmissä siintää puulämmitysidylli, omat rantavedet kutsuvat uimaan. Salla on raskaana ja rakentaa vauvalle pesää.

Uuden tulokkaan osa ei kuitenkaan ole sisäänlämpiävässä yhteisössä auvoinen.

Salla meni lähemmäs katsomaan vanhanisännän muotokuvaa. Se oli ruma; miehen kasvot oli maalattu ruskeaksi ja sinipunaiseksi kuin hänellä olisi ollut lataumia. Kuin taiteilija olisi vihannut kohdettaan - ja samaan aikaan pelännyt. Taulun alla oli sänky, jossa oli tiukaksi vedetty punainen peitto ja harmaa tyyny. Sallan katsellessa taulua tyyny avasi silmänsä ja lausui matalalla äänellä:

- Kurjet huusivat; tuuli pohjoisesta ja oli kirkas taivas.

Salla säpsähti. Kuihtunut vanha nainen oli petattu peiton alle niin tiiviisti, ettei hänestä näkynyt pienintäkään kohoumaa. Harmaat hiukset ja värittömät kasvot kuin rutistettua silkkipaperia sulautuivat harmaaseen tyynyyn, vain pistävän siniset silmät tuijottivat herkeämättä Sallaa. Salla perääntyi penkille istumaan ja pohtimaan vanhuksen lausumia sanoja. Ulkona oli lämmin alkusyksyn päivä.

- Päivää, hän sanoi hetken päästä, kun vanhus oli taas sulkenut silmänsä.

Kun kahvikupit tulivat, Salla oli iloinen, kun sai jotain tekemistä käsilleen. (s. 40-41)

Keskusteluhetket punamultatalojen kamareissa jäävät harvoiksi. Uuhijärven koulun kaupunkilaispariskunta on pian kummallisessa maineessa. Salla haistelee ilmaa, totuttelee, mutta syksyn kääntyessä talveksi itävät hallan puremilla mailla vain arvoitukset. Missä on Sika-Ollin entinen vaimo, virolainen Lydia? Kenellelle uhraa kallioalttarillaan metsästystuvan Riitta? Ja mitä mahtaa rakentaa Ilkka uudessa työhuoneessaan?

Jätän enemmät juonivinkit väliin, mtta sanottakoon että Metsäläiset sopi erityisen hyvin luettavaksi Kummun Karhun kuoleman ja Mikkasen romaanin Ei ole minulle suvannot jälkeen. Suvannot kertoi Aino Kallaksen nuoruusvuosista, ja Metsäläisten jälkeen olen onnellinen kun hyllyssä jo odottelee  Kallaksen Sudenmorsian. Veikkaisin että Alasalmi on tietoisesti rakentanut linkkiä Kallakseen, mutta tiedä häntä, ehkä väsäsin yhteyden ihan omin päin.

Alasalmen kirjojen toiseksi tärkein hienous onkin niiden monipuolisuudessa. Voi lukea ihan yksinkertaisesti viihdyttävänä ja yllätyksellisenä romaanina. Tai sitten voi lukea letkeästä ironiasta nautiskellen. Tai lukea sivupolkuja ja merkitystasoja uumoillen, vähän eksyäkin välillä...

Ja se tärkein hienous: eleetöntä mutta notkeaa kieltä. Ei mitään liikaa, juuri tarpeeksi kaikkea. Vähän jo harmittaa ettei ole omana näitä Alasalmia. Tuntuu että kestäisivät toisenkin lukemisen.

Päivi Alasalmi (2000). Metsäläiset. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Kaija Valkonen Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Marju Lukeville-blogissa

Koirapäinen pyöveli

Innostuin taannoin lukemaan Päivi Alasalmelta peräti kolme kirjaa - Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen - ja siinä jossain välissä taisin päättää lukea muutkin Alasalmen teokset. Kotikirjastosta löytyi 2010 julkaistu novellikokoelma Koirapäinen pyöveli.

Jokin novelleihin tarttumisessa on edelleen vaikeaa. Syystä tai toisesta novellikokoelma joutuu aina odottelemaan vuoroaan pitkään. Ehkä siksi että lukeminen on minulle maailmastapakoa, ja novellissa matka sinne ja takaisin on niin paljon lyhyempi. Novelli on käväisy kahvilla kaverin kanssa. Kunnon romaani on viikko vierailla mailla.

Koirapäisen pyövelin tapaukseen vertaus ei ihan istu, sen verran oudoilla alueilla Alasalmen tallaama polku välillä kulkee. Kokoelmaan kuuluu kaksikymmentä lyhyttä kertomusta, ja melkein kaikissa on jokin fantastinen elementti. Voi melkein kuvitella että näin tapahtuu. Mutta ei aivan.

En voi olla vertaamatta Pyöveliä Maarit Verrosen kokoelmaan Normaalia elämää. Verrosta pidetään jossain määrin scifi- tai fantasiakirjailijana, mutta oikeastaan Pyövelin novelleissa on minusta vahvempi... noh, sanotaan vaikka kuvitteellisuuden tuntu. En tiedä mistä se johtuu, mutta Normaalia lukiessani ajattelin 'voi itku, näin voisi tapahtua ja tapahtuukin', kun taas Pyövelia lukiessani mietin 'hauska juttu' ja 'kiva idea'. Rehellisesti, minusta Normaalia oli tekstinä parempaa ja tasalaatuisempaa, tarkkasilmäistä. Olisin varmaan pitänyt Pyövelistä enemmän, jos ei olisi tuota Verrosen kokoelmaa niin tuoreena mielessä.

Mutta Alasalmen vahvuus onkin minusta enemmän juonissa ja asetelmissa, ja siinä miten pienistä elementeistä kasvaa hiljalleen absurdi kokonaisuus. Hän jotenkin viettelee mukaan leikkiin. Pyövelin lyhyissä novelleissa tämä vahvuus ei pääse kunnolla kukkimaan. Joissain novelleista musta huumori jäi vitsin tasolle, toisissa kantoi paremmin.

Lemppariksi en osaa kokoelmasta yhtä novellia nimetä. Sudensulhanen, tarina omalla saarellaan elävästä naisesta, ja lyhykäinen Jätä se! jäävät parhaiten mieleen.

Aivan liian varhain aamulla Oriveden Orituvan ABC-huoltamon takapihalla seisoskeli kaksi miestä. Toinen poltti oikeaa tupakkaa, toinen itse käärittyjä savukkeita. Kun toisen tupakat loppuivat, toinen tarjosi hänelle sätkiään. Tumpit he heittivät eteensä asfaltille. Laatikossa, johon he nojailivat, luki: Kodin ongelmajätteen keräyspiste. (s. 127)

Näin alkaa Jätä se!. Jos oikein tarkkaan lukee, ensimmäisessä kappaleessa onkin koko tarina. Loput kuusi sivua vain varmistavat, että juttu menee perille asti. Ovelaa. Alasalmimaista.

Päivi Alasalmi (2010). Koirapäinen pyöveli. Helsinki: Gummerus.

MUOKKAUSTA:
Arviot unohtuivat! Tässä
Keskisuomalaisesta Paula Koskimäen arvio
Hesarissa Satu Koskimiehen arvio
Jorin kommentit Kaiken voi lukea -blogista

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen päättää Päivi Alasalmen löyhän naistrilogian, jota päädyin lukemaan Sallan blogattua juuri tästä viimeisimmästä kirjasta. Valkoinen nainen ei tosin henkilöiden tai tapahtumapaikkojen puolesta kytkeydy aiempiin romaaneihin Ystävä sä naisien tai Tuo tumma nainen. Kirjoja sitoo yhteen se, että ne ovat tarinoita naisten maailmasta ja maailmankuvasta.

Valkoinen nainen Anita, entinen huippumalli ja kahden reippaan pojan äiti, asuu Afrikassa rakastavan metsästäjämiehen kanssa. Hän nauttii gin-tonicit brittiläisen everstin, saksalaisen avustusjärjestöpomon ja tansanialaisen ministerin kanssa ja kokee alkukantaisia elämyksiä nylkiessään saaliiksi saatua antilooppia lastensa ravinnoksi. Mutta jotain valkoista häivähtää näkökentän äärirajoilla, kuvayhteys alkaa vähitellen pätkiä ja syvän turkoosin Afrikan yön korvaa sininen suomalainen hetki. Arjen taika haihtuu ja jäljellä on päällisin puolin arkipäiväinen tragedia.

Ellen olisi jo tutustunut Alasalmeen aikaisemmin, usko olisi kyllä saattanut loppua ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana, niin harlekiiniksi niillä heittäydytään...

Parasta, mitä Anita oli maailmalta saanut, eivät olleet muistot mallivuosista, vaan hänen aviomiehensä Kimmo, sekä lapset, jotka hän mieheltään sai. Anita tunsi itsensä paljon naisellisemmaksi nojatessaan miehensä vahvaan olkapäähän kuin poseeratessaan yhdenään huippusuunnittelijan luomuksessa. Hän oli ollut nuori tyttö, mutta Kimmo oli nostanut hänessä esiin naisen, ja hän oli ymmärtänyt asettaa miehen ja heidän tulevan perheensä kaiken muun edelle. Hän kyllä tiesi, minkä kultakimpaleen meri oli hänen käsiinsä huuhtonut. (s. 12-13)

Mutta lopussa kiitos seisoo. Valkoinen nainen on yllättävä ja ovela kirja. Se on helppolukuinen ja kevyt, osoittelematon, mutta kätkee sisäänsä kerroksia kerroksien perään. Valkoinen nainen tuntuu välillä hajanaiselta, mutta kun sen loppuun pääsee, palaset asettuvat paikoilleen. Kaikella on selityksensä.

Kaikissa kolmessa tähän asti lukemassani Alasalmen kirjassa on tämä piirre: tuntuu ettei niiden kanssa pääse pohjaan ollenkaan. Yksityiskohdat jäävät nakertamaan jonnekin takaraivoon. Pienet tarinat, vaaleanpunaiset leivokset, ajelu yöllä. Alasalmi ei päästä lukijaa niin helpolla kuin ensin luulisi. En varsinaisesti osaa eläytyä näiden kirjojen henkilöihin, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa ja vastustamatonta. Ne ovat tarkkoja ja teräviä sommitelmia.

Tumman naisen kanssa mietin, että yksi sen piileviä teemoja oli kulissien rakentaminen, se että niin on jos siltä näyttää. Tässä romaanissa asiat ovat päinvastoin - mikään ei ainakaan ole sitä miltä näyttää. Jos Tummassa naisessa rakennetaan elämää ulospäin, Valkoisessa naisessa luodaan sisäinen täydellisyys.

Samalla tuntuu, että kysymys on jostain isommasta. Valkoisessa naisessa jäädään fantasioiden vangiksi, ensin miesten ja sitten omien. Voidakseen olla oma itsensä on kuitenkin luovuttava olemasta miehen fantasia ja löydettävä se oma; ja omasta fantasiasta on ilmeisesti luovuttava ennen kuin voi olla äiti.

Loppulauselma kirjakolmikosta: vau. Ehdottomasti lisää Alasalmea ohjelmaan.

Päivi Alasalmi (2008). Valkoinen nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Jukka Koskelainen Hesarissa tykkäsi kirjasta, ja Mirja Kuivaniemenkin arvio Ilkassa on positiivinen, kuin myös Teppo Kulmalan Savon Sanomissa.

Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on toinen Päivi Alasalmen naisia käsittelevästä kirjakolmikosta, joka sujahti joulupyhien kirjapinoon. Ensimmäinen oli Ystävä sä naisien, ja vielä odottelee vuoroaan Valkoinen nainen, josta Salla kirjoitti viime viikolla. En pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin Ystävästä, mutta sama imu sillä oli. Hyvä kirja houkuttelee lukemaan loppuun.

Tuo tumma nainen tarkastelee kahta naista, jotka ovat samanlaisia ja silti erilaisia: Helena, haaveileva ja hyveellinen esteetikko, hallitsee tilanteet, kunnes hiljalleen hänen elämäänsä tunkeutuu tumma nainen nimeltä Pauliina. Lapsuudessaan tragedian kokeneesta nuoresta naisesta tulee kirjan mittaan Helenan miniä.

Molempien haaveissa siintää perheidylli, mutta toinen on sellaiseen kasvanut, toinen sitä vaatii ja vaanii. Pauliinasta kehkeytyy synkkä kuvastin: nainen joka haluaa Helenan kauniin ja eheän elämän, mutta jolta puuttuvat edellytykset sellaisen synnyttämiseen. Samoin puuttuu Helenalta kyky ymmärtää Pauliinan synkempää maailmaa. Helena näkee mitä haluaa nähdä, ja etsii samanlaisuutta erilaisuuden asemesta. Kumpikin näkee toisessa naisessa itsensä, eikä osaa siksi tulkita toistaan. Helenan lähtökohta on tyytyväisyys itseensä ja ympäristöönsä, Pauliinan lähtökohta on luottamuksen puute. Kahden naisen samankaltaisuus ja erilaisuus on yksi romaanin punainen lanka.

Rakenne alleviivaa ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Pauliina on ainoa, joka pääsee kirjassa puhumaan omalla äänellään. Muina näkökulmina ovat Helenan ja hänen poikansa Ohton kertomukset, mutta ne tarjotaan kolmannessa persoonassa. Ohton totuus onkin rankka kontrasti äidin stailatulle  maailmalle. Lukija jää melkein toivomaan, että Helenan kiiltokuvaimaiseen tyyliin kuvatun puolison Hannun persoonaan pääsisi kurkistamaan samalla tavalla.

Kuten Ystävä sä naisien, Tumma nainenkin on helppolukuinen mutta salakavala. Juoni etenee lauhkeasti kunnes äkkiä hypätäänkin jyrkänteeltä. Nämä kirjat ovat kuin jäävuoria - yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla.

Humaltuessa Pauliinasta huuhtoutui kaikki se ylenpalttinen reippaus pois Muutos oli suorastaan dramaattinen. Pian hän uskoutui ja nyyhkytti Helenan olkapäätä vasten, halasi ja kasteli itkullaan Helenan silkkipuseron olkapään märäksi. Pauliina kertoi, että hänellä on ollut nuorempana vaikeaa. Hän taisi sanoa Helenaa jopa äidiksi, mutta Helena ei ollut varma, kuuliko oikein. Hän lohdutti ja taputti tyttöä vierellään kuin omaa lastaan, hieman huvittuneena, mutta oikeasti liikuttuneena. (s. 40)

Sanoiko kirja jotain yleistä naiseudesta? En ole ihan varma. Molemmat naiset hallitsevat ympäristöään, määrittävät omilla unelmillaan sen suunnan ja tahdin. Tuo tumma nainen liikkuukin kodin ja perheen piirissä. Onko sitten niin että kodissa nainen vie ja mies vikisee?

Toisena tulee mieleen vanha markkinoinnin sanonta niin on jos siltä näyttää. Kulissit ovat tärkeitä Tummassa naisessa, symboli ja merkitys sekoittuvat. Ja jotain peräähän tässä on: hyvä äitiys ja naiseus, onnikin, määrittyvät yhä jossain määrin kulissien perusteella. Alasalmi ei minusta kuitenkaan suoranaisesti pilkkaa pyrkimystä kauniiseen idylliin - vaikka itsetyytyväisyyttä ehkä vähän - mutta tuntuu kuin hän sanoisi, että keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä. Itse rakennettua ei voi saada valtaamalla... vai voiko? Pauliinan ei käy ollenkaan hullummin.

Päivi Alasalmi (2006). Tuo tumma nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Satu Koskimies Hesarissa ei tästä kirjasta pitänyt. Lisäksi löytyy positiivisempi Matti Mattilan blogiarviointi.

Ystävä sä naisien

Salla kirjoitti muutama päivä sitten Päivi Alasalmen kirjasta Valkoinen nainen. Postauksen ja sen kommenttien jälkeen piti kirjastolla katsastaa löytyisikö Alasalmen teoksia. Tapahtui oikea jouluihme: kaikki kolme kirjaa, jotka ajattelin lukea, odottivat hyllyssä.

Ystävä sä naisien on ensimmäinen kolmesta löyhästi toisiinsa liittyvästä naisia käsittelevästä romaanista. Tämä temaattinen trilogia (ks. Sallan tekstin kommentit) kiinnosti erityisesti siksi, että olen syksyn mittaan vähän etsiskellyt nykysuomalaista naiskirjailijaa, jonka romaanit jotenkin kolahtaisivat omaan elämäntilanteeseen ja ajattelutapaan.

Armi, Ystävän käytännönläheinen päähenkilö, ei osoittautunut varsinaiseksi sukulaissieluksi. Siitä huolimatta kirja oli hyvää luettavaa. Teksti on petollisen helppolukuista ja sulavaa, mutta jälkikäteen huomaa jäävänsä miettimään sitä. Juoni itsessään ei minusta ollut hiuksia nostattava, eivätkä sen käänteet kirjan parasta antia. Viime viikkoina Hesarista on saanut lukea aika hurjista lahkopuuhista ihan tosielämässäkin.

Kylmät väreet sen sijaan kiirivät selkäpiissä, jos pysähdyn miettimään miten Armin rationaalisen ajattelun ja toisaalta hänen käytännön toimintansa välillä on toistuvasti ammottava kuilu. Hän tietää mitä itse ajattelee, mutta ei kykene vastustamaan tarvetta toteuttaa toisten odotuksia. Hyväksymään ja rakastamaan altis sielu taipuu odottamaan hyvää silloinkin kun tietää että sitä ei ole tulossa. Armin joutuminen oman läheisyyden kaipuunsa ja kiltin tytön roolinsa orjaksi on pelottavaa ja panee ajattelemaan. Hyväksynnän hakeminen voi käydä kalliiksi.

Juonikuvauksen perusteella - nainen pettyy rakkaudessa ja ystävyydessä, ajautuu lahkon ja sen karismaattisen johtajan vaikutuspiiriin - olisi odottanut raskasta ja ahdistavaa romaania. Sitä Ystävä ei ole. Alasalmi osaa sisällyttää keitokseensa sopivasti lämpöä ja välillä tujauksen ironiaan vivahtavaa huumoria.

Armi tahtoi täyttää ihmisten vatsat päivittäin kuten hänen äitinsä oli huolehtinut heidän käyttämiensä tilojen siisteydestä ja hänen isänsä heidän tarvitsemansa vessapaperin saatavuudesta. Armi halusi, ettei kenenkään nuoren eikä vanhan - olivatpa nämä kuinka hienoja tai itseriittoisia hyvänsä - vatsa joutuisi mourumaan koskaan siitä syystä, ettei hänen keittämänsä ruoka maittanut. Epämieluisan ruokalajien ääressä empiville lapsille hän sanoi: Maista edes kerran! ja kääntyi hymyillen pois kun näki koko lautasen tyhjentyneen. Hän ei koskaan pakottanut ketään syömään, mutta otti itseensä jos löysi jätesangon puolillaan. Sen hän tyhjensi murheellisena suureen roskasäiliöön keittiön takapihalle, mutta piristyi, kun ajatteli lokkeja ja rottia. Luonnon nöyrille kerjäläisille kelpasi kaikki; tähteet, jätteet ja se rakkaus, jolla Armi oli ruoan valmistanut. (s. 10)

Minun lukemanani Ystävä sä naisien kertoo siitä, miten vaikea naisen olla itselleen uskollinen, kun kiusaakseen johdattavat ne tärkeät ihmiset. Jotain se kertoo myös tärkeysjärjestyksen muodostumisesta ja siitä, miten lapsellisia aikuisetkin ihmiset ovat - useammin kuin haluaisi uskoa.

Odotan mielenkiinnolla josko kirjakolmikon seuraavat osat Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen avaavat muita näkökulmia tähän kirjaan.  

Päivi Alasalmi (2002).  Ystävä sä naisien. Jyväskylä: Gummerus.

Antti Majander Hesarissa oli kirjaan vähän pettynyt, ja Elisa Paavola Kiiltomadossakin oli sitä mieltä, ettei tämä ollut Alasalmen parhaita.  Lupaa hyvää, sitä suuremmalla syyllä luen nuo muut -