Heinäkuun hetkistä

Ihan aina ei lueta.

Heinäkuun saa aina miettimään, miten sitä ylipäätään ehtii mitään silloin kun pitää töissäkin käydä. Päivät tuntuvat olevan ihan täynnä ilman duuniakin. Tämänkin ilmestyessä ollaan taas pari päivää reissussa. Voi kesä - älä lopu ihan vielä...

Ihanan monta kirjaa heinäkuuhun on kyllä mahtunut. Pikaisesti laskemalla on luettu 33 varsinaista kirja-kirjaa (osa tosin nopealukuisia nuortenkirjoja), kuunneltu kolme äänikirjaa ja nautiskeltu vain yksi sarjakuva - pari hyvää on kyllä hyllyssä odottamassa. Tietokirjojakin mahtui kuukauteen vaivaiset kaksi. Näin kesällä pitää keventää!

Jennin K-blogissa käydyn sukupuolittuneen lukemisen keskustelun jälkeen piti laskea myös mies- ja naiskirjailjoiden osuus kuukauden lukemistosta. Huh, yksin kirjoitetuista teoksista tulos on 10 - 24 naisten hyväksi. Akkavalta näemmä jyllää. Osittain syynä on varmasti 101 naisten kirjan listani; nakertelen sitä vähän kerrassaan ja se tuo lukemisiin naispainotusta. Laura Ingalls Wilderin 6 kirjaa vinouttavat nekin tämän kuun 'otosta'.

Luettu muttei blogattu:

Carita Forsgren (2009). Kolmen kuun kuningatar. Tämä tuore suomalainen kirjailija on ollut silloin tällöin blogeissa esillä. Kirja oli (osittain) pettymys. Vaikka vuoropuhelu modernin kertojan ja historiallisten hahmojen välillä oli fiksusti tehty ja ymmärrän sen pointin, olisin mieluummin eläytynyt Katariina Maununtyttären ja Erik IVX:n elämään ilman suodatinta. Sääli, juuri tämä Forsgrenin teoksista kuulosti äkkiseltään kiinnostavimmalta. Teksti on kuitenkin minusta aika ilmeikästä, Jänistanssia voisi harkita...

Jude Deveraux (2009, alkuperäinen 1995). Perijätär. Kirjahyllyjen siivouksessa esiin ponnahtanut historiallinen romanssi pitää sisällään melkoisen komiikkapläjäyksen. Olen ennenkin lukenut tämän, mutta tulipahan luettua uudestaan. Rikkaan miehen perijätär ei halua alistua osaansa vaan tahtoo seikkailulle ennen pakkoavioliittoa. Sankaritar on melkein yhtä tarmokas kuin Valtosen neitoset - vaikka kielen ja suomalaisen sisun puolesta Valtonen voittaa mitä sirpakoihin nuoriin naisiin tulee.

Eppu Nuotio (2007). Kosto (äänikirja). Pii Marin ei ole lempparisankarittariani, mutta Eppu Nuotion dekkarit ovat kevyttä ja leppoisaa seuraa automatkoilla. Aina ei jaksa innostua värikkäistä ilmaisuista, mutta nyt taisin olla sopivan hyvällä (loma)tuulella tätä kuunnellessani ja Nuotion sanankäänteet kutkuttivat mukavasti. Uskoitko sinä pienenä jumalan valvontakameroihin? Ovatko rakastavaiset sängyssä joskus kuin kaksi särkyvää kulhoa sisäkkäin... aika suloista, oikeastaan.

Eppu Nuotio (2011). Loppu (äänikirja). Toinen perään oli liikaa. Pii on niiiin draamakuningatar... Eikä tässä kirjassa rikoskaan oikein nykäissyt. Isona plussana hometalo-ongelman nostaminen esiin. Pelottavaa minkälaista kurjuutta huonot rakentamiskäytännöt ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat yhä. Kaksikin tuttua on joutunut lähtemään talostaan hometta pakoon...

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu; kun luen sen, palaan varmaan tämänkin osan tunnelmiin.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. Oli pakko lukea uudelleen tämä, lämmittelin näin A Dance with Dragonsia varten. Oli toisella lukukerralla parempi - liekö ekalla kerralla ollut taisteluväsymystä pitkän sarjan kanssa vai mikä lienee muuttanut tunnelmaa... tieto siitä että Dragons on pian ahneissa hyppysissäni?

Nauravia naisia (2011), äänikirja. Tämä WSOY:n mielenkiintoinen koostekirja osui silmiini Sokeripala-blogista. Naisiin on koottu 30 kertomusta naisten kirjoittamista kirjoista, joukossa myös Miina Supisen Apatosauruksen maa. Kokoelma oli yllättävä ja viihdyin sen kanssa hyvin, kiitos erinomaisten lukijoiden. Mutta nauramisesta en tiedä - osa tarinoista oli kyllä hymyilyttäviä, mutta osa suorastaan salakavalasti surumielisiä...

Anna Jansson (2009). Hylynryöstäjä. Höh, nyt osuivat huonoon järjestykseen Janssonin romaanit, sillä Vaiteliaan jumalan perään olisi ollut mukava lukea häneltä dekkari, jossa Maria Wern on mukana enemmän poliisina kuin uhrina. Poliisien yksityiselämä on minusta parhaimmillaan mausteena, ei pääaineksena. Makuasia. Taitaa tulla taukoa Anna Janssoneihin tämän jälkeen, vaikka Hylynryöstäjässä riitti kyllä tempoa ja toimintaa. Kuntouttava ekologisen energiatasapainon kurssi oli hauska oivallus.

Pari (tieto)kirjaa on sitkeästi kesken ja yksi romaani teettää vähän töitä. Mutta kaikki kolme on tarkoitus lukea loppuun. Se oikea fiilis ja hetki varmasti löytyy vielä.

Kuukauden hakusana 

aiheutti hetken päänvaivaa, sillä Aamulehden jutun jälkeen blogiin pyrittiin pari päivää mainioilla melkein-nimillä. Booking something kirjablogi, booking it some one, booking it somewhere ja niin pois päin. Ihan oikein minulle: olen nimennyt blogini päin honkia. Olisi pitänyt keksiä yksinkertainen suomenkielinen nimi. Ups.

Mutta variaatioillakin pääsi perille - tervetuloa - joten nämä diskataan. Heinäkuun harhaisimmaksi hakusanaksi on valittava

päiväkirjan lukeminen salaa

Tsot tsot tsot. Ei saa lukea päiväkirjoja salaa. Lue tällaisia julkisia päiväkirjoja vaan!

Last Argument of Kings (First Law 3)

Luin alkukuusta Joe Abercrombien First Law -trilogian ykkösosan The Blade Itself.  Kakkososa Before They Are Hanged tuli luettua jo taannoin matkalla Helsinkiin, mutta jäi bloggaamatta. Nyt kun sain viimeisen osan luettua, en malta olla bloggaamatta jotain tästä sarjasta.

Hanged kirvoitti tällaisen tiivistelmän heinäkuun koosteeseen:

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsisi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu.

Last Argument ei sisällä ihan saman luokan juonellisia syvyyspommeja kuin kakkososa (tai sitten olen oppinut ennakoimaan Abercrombien kujeita). Mutta hänen visioimansa maailman ihmiset ovat edelleen herkullisen noir-henkisiä. Kukaan ei ole puhtoinen tai edes kovin mukava. Last Argumentissa viimeisetkin suomut karisevat silmiltä eikä minun ole enää helppo pitää edes aiemmissa osissa jokseenkin sympaattisesta Logen Ninefingersistä.

Vaikka ketään Abercrombien ihmisistä ei tee mieli kutsua kahville, viikonloppuvisiitistä puhumattakaan, heitä on pakko sääliä. Kirjailja on armoton, muttei yksioikoisen julma. Joillekin käy paremmin kuin he ansaitsisivat, toiselle paljon huonommin. Trilogian ainoa jokseenkin miellyttävä ihminen sairastuu parantumattomaan tautiin Bayazin taikojen seurauksena. Mur.

Olen yrittänyt keksiä mitä juonesta voi sanoa spoilaamatta, eikä se paljon ole. Mutta kokonaisuutena ottaen Abercrombie sai minusta trilogiansa oikein tyydyttävään päätökseen. Ihan kaikki ei ratkennut, mutta saavutettiin uusi status quo. Lukijakin tuntee saaneensa matkan tehtyä; on tultu jonnekin, olkoonkin ettei uusi paikka ole välttämättä sen parempi kuin vanha.

Mikään opettavainen moraalitarina tämä ei kyllä ollut. Hyvikset eivät voita. Viimeistään viimeisessä kirjassa huomaa, ettei hyviksiä edes ollut. First Law:n heikot, epävarmat, ahneet ja välillä pahantahtoiset hahmot olivat kuitenkin niin inhimillisiä, ettei heidän kohtaloihinsa ole vaikea eläytyä. Voi Gloktaa - toivottavasti hän osaa riippua onnensa helmassa! Voi Jezalia - toivottavasti hän pysyy autuaallisen naivina jatkossakin!

Suosittelemisen arvioinen trilogia kaiken kaikkiaan. Naishahmojen keppoisuus ja Gloktan tuskien korostaminen olivat ainoa minua vakavammin välillä ärsyttäneet piirteet. Pikkujuttuja vakuuttavassa joskin synkässä kokonaisuudessa.

Googlailin muuten noita trilogian kirjojen nimiä vähän. Last Argument of Kings viitannee Ludvig XIV:n tykkeihin, joihin valettiin sanat Ultima Ratio Regum. Eli voima jyllää. Before They Are Hanged tulee luultavasti lausahduksesta one should forgive one's enemies, but not before they are hanged, jonka on sanaillut saksalainen Heinrich Heine 1840-luvulla. Ja ensimmäisen osa nimi tulee kai Homerokselta, the blade itself incites to deeds of violence. Sopivia nimiä! Onneksi on netti, josta voi luntata tällaiset - melkoinen sivistyspohja vaadittaisiin suoraan tunnistamiseen...

Myös Abercrombien seuraavat kirjat Best Served Cold ja Heros menevät kyllä hankintalistalle.

Joe Abercrombie (2009). Last Argument of Kings. Gollancz. ISBN 978-0-575-08416-2.

Arvioita:
Mark Yon Sff-worldissa
Larry Nolen Strange horizons-saitilla

The blade itself

The blade poseeraa vuoroaan odottavien kirjojen keskellä.

Joe Abercrombien The blade itself oli, hassua kyllä, lukulistallani jo ennen kuin laadimme Raijan, Liinan ja Marjiksen kanssa 101 spefin helmeä -listan. Nyt sain kuin bonuksena raksittua listalta yhden 30 lukemattomasta kirjasta.

Blade seurailee ensimmäisen puoliskon verran pääasiassa kolmen henkilön näkökulmia. Logen Ninefingers on Pohjoisen barbaari ja hirmuinen soturi. Hänen heimonsa on tuhottu, hän uskoo oman sissijoukkionsa kuolleen, ja hän on menettänyt uskonsa sekä rauhaan että sotaan. Asettuminen salaperäisen Bayaz-maagin palvelukseen tuntuu paremmalta idealta kuin päämäärätön vaeltelu kuolemaa etsimässä. Aatelisvesa Jezal dan Luthar puolestaan on turhamainen miekkasankari ja kapteeni hiljalleen kaupallistuvan Unionin armeijassa. Hän keskittyy enimmäkseen miekkailuturnauksen voittamiseen, sopimattomaan rakastumiseen sekä sodasta (lue: kunniasta ja huomiosta) haaveiluun, kunnes Bayaz kumppaneineen sotkee hänen suunnitelmansa. Kolmas keskeinen hahmo on inkvisiittori Glokta, vihollisen kiduttamana rampautunut entinen sotasankari, joka Unionin sisäisen politiikan käsikassarana erikoistuu taivuttelemaan enemmän tai vähemmän salaliittoihin syyllistyneet tunnustamaan... ja Gloktan käsittelyssä tunnustaa kuka vain. Puolivälin paikkeilla aletaan seurailla myös Ferro-nimisen naisen vaiheita. Tämä entinen orja on koston ja vihan riivaama, tappavan tehokas tappelija.

Kirjan ensimmäinen puolisko menee pitkälti hahmoihin ja taustoihin tutustumisessa. Kaikilla on omat kuormansa; kukaan ei ole onnellinen ja kiltti. Abercrombie on väsäillyt melko vivahteikkaan ja tekstuurisen maailman, joskin sen rakennuspalikat ovat aika lailla vakiomallia: on hiljalleen rappeutuvaa imperiumia, barbaarisia alueita, kunnianhimoisia keisareita ja pari salaperäistä velhoa, anteeksi, maagia. Tapahtumien juuret ovat syvällä menneessä. Ai niin, pölyinen ja lähes hylätty yliopisto löytyy myös.

Hahmoihin tuodaan syvyyttä käsittelemällä heidän traumojaan ja ongelmiaan. Samalla hiljalleen käynnistellään juonta, joka alkaa edetä oikein vauhdilla vasta viimeisellä kolmanneksella. Silloin Bayaz-velho oppipoikineen ja rekrytoituine seurueineen on koolla Unionin pääkaupungissa, ja lukijalle selviää, että tiedossa on jonkinlainen etsintä (quest) eikä pelkästään sotaseikkailu.

Peruspaketti siis - mutta paketti on yleinen, koska se toimii. Hahmot ovat vähän tyyliteltyjä, mutta Abercrombie on onnistunut tuomaan tarinaan pienen huumorisäväyksen, joka tekee ainakin minun silmissäni tästä paremman fantasiaseikkailun kuin esimerkiksi Kevin J. Andersonin melko ryppyotsainen avaruussarja oli. Huumori on tosin yksioikoista, mutta tykkäsin siitä silti; minut on helppo saada ainakin hymyilemään itsekseni, jos ei nyt sentään ääneen naureskelemaan.

'If you leave me some of the food... perhaps... after you get to the library... someone...'

'No,' said Logen, setting his jaw. 'I need the food.'

Quai made a strange sound, somewhere between a cough and a sob.

Logen leaned down and set his right shoulder in Quai's stomach, pushed his arm under his back. 'I can't carry you forty miles without it,' and he straightened up, hauling the apprentice over his shoulder. He set off down the shore, holding Quai in place by his jacket, his boots crunching into the wet shingle. The apprentice didn't even move, just hung there like a sack of wet rags, his limp arms knocking against the backs of Logen's legs.

When he'd made it thirty strides or so Logen turned around and looked back. The pot was sitting forlorn by the lake, already filling up with rainwater. They'd been through a lot together, him and that pot.

'Fare you well, old friend.'

The pot did not reply. (s. 86)

Blogia seuranneet tietävät, etten ole kummoinenkaan fantasian lukija - ennemmänkin scifin ystävä - mutta yritän kovasti päästä eroon ennakkoluuloistani. Kokemattomuus tarkoittaa kuitenkin, etten oikein osaa arvioida kirjan hyvyyttä. Minusta Blade ei yllä Martinin Valtaistuinpelin tasolle (siinä huumoria on vähemmän mutta maailma on ihan eri tavalla 'syvä'. Toisaalta Blade on nopeatempoisempi ja hauskempi kuin vaikkapa Sormuksen Ritarit. Pidän siitä, että henkilöt ovat erilaisia... eivätkä mitään puhdasotsaisia supersankareita. Puutteena näkisin sen, ettei tässä ykkösosassa ollut sellaista osajuonta, joka tekisi kirjasta itsenäisesti tyydyttävän lukukokemuksen: kirja loppuu siihen mihin se loppuu, mutta tarina on kaikin tavoin kesken.

Heh, onneksi olin kaukaa viisas ja tilasin myös seuraavan osan.

Joe Abercrombie (2007). The blade itself. London: Gollancz.

Arvioita:
John Berleyne Sfreview:ssa
John Enzinas Sfsite:lla
Raija Taikakirjaimissa on lukenut suomennoksen Ase itse