Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Karen Lord: Redemption in Indigo

Kuva: Small Beer Press

Muistelin tätä kirjaa aloittaessani, että se olisi päätynyt lukulistalle yhtenä 101 spefin helmestä, mutta ei. Olen ilmeisesti vain vakuuttunut Sivukirjaston suosituksesta niin perusteellisesti, että kirja tuli ostettua. Ja sitten, perinteiseen tapaan, haudoin sitä hyllyssäni käsittämättömän pitkään. Redemption ehti jo muuttaakin kahdesti mukanani, muttei onneksi kadonnut matkalla. Hieno kirja ja poikkeuksellisen kypsä esikoisteos.

Redemption perustuu huhujen (ja takakannen) mukaan löyhästi jonkinlaiseen kansantarinaan, joka on meikäläiselle täysin tuntematon, onneksi. Sain purkaa kuviota ilman mitään ennakkokäsityksiä. Tarina kertoo hyvänä kokkina tunnetusta naisesta nimeltä Paama, joka jättää pakkomielteisesti ahmivan miehensä. Osoittautuu että Paama ei ole hyvä vain laittamaan ruokaa vaan myös elämään. Hänen persoonansa vakaus on sitä luokkaa, että muuan yliluonnollinen otus päättää käyttää häntä välikappaleena toista yliluonnollista rangaistakseen.

Paama saa haltuunsa kaaoksen voimat, eikä maailman hienoimpien sokerikoristeiden rakentelu ole ainoa tapa käyttää niitä. Mutta valta tuo vihollisia.

Lordin romaani on kuin judoa; se taipuu ja taivuttaa lukijan mukanaan. Tarina onnistuu pyörähtämään itsensä ympäri pariinkin kertaan ennen kuin loppuu varsin perinteiseen satujen malliin. Kaikki, joiden kuuluuu olla onnellisia, ovat sitä... vaikka lukija on ehtinyt jo pariin otteeseen muuttaa mielensä siitä kuka mitäkin ansaitsee.

Teemat ovat ikiaikaisia. On valintojen ja muutoksen mahdollisuus; katumus, lunastus, sovitus. Redemption in Indigo opettaa, että itselleen ei voi loputtomiin valehdella. Edes voimakkain meistä ei toimi loputtomiin luontoaan vastaan; joskus on vain vaikea tietää mikä se luonto on ja mistä se tulee.

Ja vaikka kuinka tuntisi itsensä ja tietäisi tahtonsa, on silti oikukkaiden korkeampien voimien leikkikalu.

Kuitenkaan Redemption ei ole mikään saarnakirja. Opettavaisuus verhoutuu vuoroin kepeään komiikkaan, vuoroin siron vähäeleiseen suruun. Tätä lukiessa on kuin istuisi kuuntelemassa hyvää tarinaniskijää, kuumilla kivillä paistettujen hunajakakkujen tuoksua nuuhkien. Vaikutelma on tarkoituksellinen, sillä Redemptionilla on aito perinteinen kertoja, joka vakuuttaa, että

[a]ll my tales are true, drawn from life, and a life story is not a tidy thing. It is a half-tamed horse that you seize on the run and ride with knees and teeth clenched, and then you regretfully slip off as gently and safely as you can, always wondering if you could have gone a few meters more. (s. 1)

Kirjan lumo on enemmän tunnelmassa, hauskuudessa ja salaovelassa kielessä kuin tematiikassa tai juonessa. En osaa arvioida paljonko Lordin ote on velkaa Karibian alueen kirjalliselle perinteelle ja missä määrin se on yksilöllisen omaperäistä, mutta eipä sen väliäkään; tämä taitaa olla osapuilleen ainoa siltä suunnalta lukemani kirja, joten voin vain tyydytyksella todeta tyylin hyväksi. Teksti soljuu mukavasti, suvantokohdat eivät tunnut väkinäisiltä, kuvailuissa on ripaus eksoottista jotakin. Eniten pidin tekstin miedosta, hillitystä yllätyksellisyydestä.

Oma lukemiseni jakautui Redemptionin kanssa tasan kahtia, mutta kerrankin voin sanoa käsi sydämellä, että vika ei ollut kirjassa. Tauko johtui puhtaasti lukijan mielentilasta. Luin ensimmäisen puoliskon kertaistumalta. Sitten pahin muuttohässäköinti alkoi, enkä yksinkertaisesti kyennyt rauhoittumaan tällaisen lempeänlämpimän ja viisaan tarinan äärelle. Se olisi ollut helmiä sioille. Mutta toinenkin puolisko meni kertaistumalla, heti kun annoin itseni kirjaan tarttua.

Liina haikaili omassa jutussaan seuraavan Lordin romaanin perään. Heh, kannattaa viivästellä, näemmä, sillä nyt sellainen on jo ilmestynyt: Best of All Possible Worlds.  

Karen Lord (2010). Redemption in Indigo. Small Beer Press.

P.S. Miksi Suomessa kuulee kunnon torisatuja vain Rovaniemen markkinoiden harjakauppiailta ja vaalipuheiden pitäjiltä? Tahdon kesätorille kunnon satusetiä ja -tätejä! Vähän vaihtelua katusoittoon...

Aavekauppiaan tytär

Kuva: Like

Alkuun tilkka con-tunnelmointia, niin innokkaasti olen tänä vuonna tapahtumaa mainostanut. Oli hauskaa, taas kerran! Iltabileet tosin jäivät väliin, kun ei ollut tuttua porukkaa mukana. Ehkä ensi vuonna on parempi tuuri Kaapelitehtaalla?

Mitähän kertoisin? Vein myyntiin pari laatikollista vanhoja pokkareita ja shoppailin kirjoja osapuilleen samalla rahalla. Scifikirppikseltä löytyi kolme osaa Lessingin Argossa-sarjaa. Nam! Lisäksi ostin Neiti B:lle hienon miekaksi naamioituneen sateenvarjon. Se on kauden ehdoton nörttiasuste. Vänkärivuoroni vietin narikassa (hiljaista mutta hyvää seuraa) ja kirppiksellä (kiireistä ja hyvää seuraa).

Leikomaa (vasemmalla) haastattelee Williamsia.

Ehdin huonon ajoituksen takia seuraamaan vain paria kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Mutta Lois McMaster Bujoldista sai fiksun ja huumorintajuisen vaikutelman, ja myös Liz Williamsin kirjoista osa alkoi kummasti kiinnostaa, kun hän niitä haastatteluissa kuvasi. Kirjailijabongasin J. S. Meresmaan, Johanna Sinisalon, Miina Supisen, Risto Isomäen ja Tiina Raevaaran, mutta olin liian ujo sanoakseni mitään... (Mitä siinä voi sanoa? "Hienoja kirjoja"? "Kirjoittakaa lisää"?) No, Meresmaata kävin sentään moikkaamassa ja kyselemässä Mifongin kakkososan perään, mutta ei sitä ilmeisesti ihan lähipäivinä julkaista.

Sitä ja muita tulevia odotellessa luin Tampereella Liz Williamsin Aavekauppiaan tyttären, joka julkaistiin kotomaaksi tämän Williamsin ensimmäisen Suomi-visiitin kunniaksi. Tytär kuuluu Williamsin ilmeisesti tunnettuun komisario Chen -sarjaan, josta en ollut ennen tätä suomennosta kuullutkaan. Taas kerran huomaa, etten kovasta lukemisesta huolimatta ole läheskään kartalla spefistä!

Yliluonnollisia rikoksia setvivä Chen asuu Singapore kolmosessa, Hongkongiin perustuvassa franchise-kaupungissa, mutta työtehtävät vievät myös eksoottisemmille seuduille. Tyttäressä Chen joutuu piipahtamaan Helvetissä laitonta aavekauppaa harjoittavaa liigaa jahdatessaan. Rikinkatkun ja taivaallisten suitsukkeiden läpi tunkee poliittisen pelin lemu. Myös Chenin vaimo Inari* ja Chenin suojelusjumalatar Kuan Yin vedetään juonittelun kurimukseen, samoin kuin manalan siveyspoliisissa (!) työskentelevä Zhu Irzh, mukavasti turhamainen ja onnettomuudekseen jokseenkin kunniallinen demoni.

Aavekauppiaan tytär ei ole ihan sitä minulle ominta spefiä. Eksoottinen ympäristö jaksoi huvittaa ja kiinnostaa kirjan verran, ja reipas tempo piti mukana. En silti osaa kuvitella ryntääväni etsimään lisää sarjan osia kuten kävi vaikkapa Kage Bakerin Company-sarjan kanssa. Kiinalaiseen mystiikkaan perustuva tuonpuoleinen on kiinnostava miljöö... mutta jotenkin sitä ympäristöä on liikaa. Kirjan teemat ikään kuin hukkuvat kullattuihin koristeleikkauksiin ja infernaalisiin yksityiskohtiin. Lisäksi koin jotenkin häiritseväksi sen, etten osaa erottaa kirjailijan mielikuvituksen tuotteita aidoista myyteistä. Ilmeisesti tulen toimeen paremmin perinteisemmän fantasian tai tutumman länsimaisemman kulttuuriperinnön kanssa, vanhoista kunnon galaktisista imperiumeista puhumattakaan.

Kaikkiaan Tytär oli silti kelpo kirja ja hyvää viihdettä iltapuhteeksi. Pidän usein kirjoista, joissa miksataan spefiä ja dekkaria, ja siihen lokeroonhan tämä solahtaa nätisti. Sitä paitsi, tarina etenee, tekstin sujuvuutta ei voi moittia, huumori on sopivasti kyynistä, Chen sympaattinen vaikkei syvällinen... ja kyllä byrokraattinen helvetti saa hymyilemään moneen otteeseen.

Williamsia haastatteli Finnconissa kirjan suomentaja, Marianna Leikomaa. Keskustelussa kävi ilmi, että Williams kirjoittaa noitatarvikekaupassaan, asiakkaiden välissä. Vau. Ei kirjasta uskoisi. Otetaanpa lukunäyte vielä loppuun.

[--] Aave vaikersi ääneen. Zhu Irzh ei nähnyt häntä kovin tarkkaan. Tyttö tuntui sulautuvan varjoihin ja leijuvaan tomuun. 

"Pysy paikallasi", Zhu Irzh sähisi. Aave muuttui hiljaiseksi ja veltoksi hänen käsissään ja kiinteytyi hieman lisää. Zhu Irzh näki pienen, laihan lapsen, jolla oli isot silmät. Hän ei osannut arvata ihmisten ikävuosia kovin hyvin. Ihmiset tuntuivat elävän niin lyhyen elämän, aivan sudenkorennot, mutta tyttä oli varmastikin hyvin nuori. (s. 69)

Liz Williams (2012, alkuperäinen 2005). Aavekauppiaan tytär. Like. Suomentanut Marianna Leikomaa. ISBN 978-952-01-0740-6.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Kata Luettuja maailmoja -blogissa

*Inari-nimi ei liity Suomen Lappiin. Kyseessä on japanilainen kettuotus/kami. 

Hautausmaan poika

Kuva: Otava

Myönnetään, olin vastahankainen tämän kirjan kanssa. Neil Gaimanin ylistetty Coraline ei minua aikanaan erityisemmin innostanut ja Hautausmaan pojan olin jo kertaalleen päättänyt olla lukematta. Syy oli vähän sama kuin Neiti A:lla, joka pari vuotta sitten hylkäsi kirjan kuvituksen ja suuren fontin tähden. Poika näyttää lastenkirjalta ja näin ollen teinin (tai täti-ihmisen) arvokkuudelle sopimattomalta. Sivukirjasto ja Taikakirjaimet puolsivat tätä kuitenkin vankasti 101 spefin helmen listalle, joten lukulistalle se sittenkin sujahti.

Hyvä näin! Myönnän olleeni väärässä. Hautausmaan poika on niitä kirjoja, joita voi lukea melkein minkä ikäinen vain. Saduista ja fantasiasta ja nuorista täytyy toki pitää, mutta mitenkään erityisen lapsellinen Poika ei ole, vaikka päähenkilö onkin lapsi ja myöhemmin nuori. En silti ihmettele, että kuvitus vähän vieraannuttaa pikkuisen vanhempaa lukijaa.

Hautausmaan poika kertoo kirjaimellisesti hautausmaalla kasvavasta pojasta. Hän päätyy vauvana aaveiden hoivaan menetettyään oudolle murhaajalle perheensä. Eikku, Ei-kukaan, joutuu pysyttelemään hautausmaan aitojen sisäpuolella, sillä elävien maailmassa häntä vaanii vuosia myöhemminkin ikiaikainen liitto, jolle hän on uhka. Eikun kasvua ja seikkailuja on mukava seurata. Hän on suloinen muttei mikään ällöttävä hellantelttu. Hautuumaan väki on monipuolista sakkia eri aikakausilta, hämmästyttävän miellyttävää vain. Ehkä kuolema pukee joitakin ihmisiä?

Tarina on yhtä aikaa yksinkertainen ja tenhoava. Ehkä pidin osittain siksi, että minun oli helppo nähdä tapahtumapaikka mielessäni. Kirjan hautausmaa on kovin erilainen kuin suomalaiset kalmistot, mutta vierailimme taannoin Lontoossa eräällä hautausmaalla, jonka kaltaiseksi kuvittelin alusta lähtien myös Eikun kodin. Ja kas kummaa, lopun kiitoksissa Gaiman mainitseekin samaisen paikan, muratinpeittämän ihmeen, joka tunnetaan nimellä Highgate Cemetery West.

Hautausmaan poika on hyväntuulinen kirja ja yllättävän osuva kasvutarina. Halutessaan siinä voi nähdä myös metaforisen ulottuvuuden; kasvaminen on ympäristön asettamien rajojen yli astumista. Ennemmin tai myöhemmin itse kukin joutuu lähtemään suojatulta alueelta... Harvalla vain on niin hyviä eväitä siihen kuin nuorella Eikuilla. Minulle jäi hyvä mieli, vaikkei tämä mikään pehmosatu ollutkaan; jotkin kohtaukset olivat aika riipiviä.

Gaimainin tyyli on melko yksinkertaista, mistään kikkailusta ei voi puhua. Teksti on niukanlaista ja sen hienoudet ovat enemmän rivien välissä, siinä mitä välillä jätetään sanomatta. Samalla kieli on ilmeikästä ja sanavalinnoista päätellen suomentaja on onnistunut hienosti. Otanpa vaihteeksi vähän pidemmän pätkän näytteeksi, kohtauksesta jossa Eikku on vasta tullut hautuumaalle:

[--] "Teidän velvollisuutenne, rouva, koskee hautuumaata ja tätä maallisen tomumajansa jättäneiden henkien, rauhattomain sieluin ja sekä vastaavanlaisten inehmojen yhteisöä, ja siten velvollisuutenne on palauttaa tuo olento mahdollisimman pian sen luonnolliseen elinympäristöön - joka ei ole täällä." 

"Hänen mammansa antoi pojan minulle", rouva Owens sanoi, ikään kuin sen enempää ei olisi tarvinnut sanoakaan. 

"Rouva hyvä..." 

"Minä en ole teidän rouvahyvänne", rouva Owens sanoi ja nousi seisomaan. "Jos totta puhutaan, en käsitä, miksi ylipäätään olen täällä puhumassa teille löyhäjärkisille vanhoille pölkkypäille, sillä tämä pikkumies herää pian nälkäisenä kuin susi - ja mistä minä hänelle ruokaa täältä hautuumaalta löydän, kysynpä vain?" 

"Siitähän", Gaius Pompeius lausui jäykästi, "tässä juuri kiikastaakin. Millä sinä ruokit häntä? Miten sinä muka voit huolehtia hänestä?" (s. 26-27)

En kerro. Arvoituksen ratkaistaksenne joudutte lukemaan kirjan.

Neil Gaiman (2009). Hautausmaan poika. Otava. Suomentanut Inka Parpola, kuvittanut Dave McKean. ISBN 978-951-1-23720-4.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Raija Taikakirjaimissa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Mikko Kirjavinkeissä

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Kohtalon miekka - Noituri (2)

Kuva: WSOY

Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:

"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!" 

"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen. 

"Että hän ei halua pyrstöä!" 

"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!" 

"Mitä hän sanoi?" 

"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)

Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa

Vieras kartanossa

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela

Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:

[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi". 

Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää." 

Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)

Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.

En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)

Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Horns

Huima loma Lontoossa on ohi - ja lukutoukka on pahasti jäljessä mitä kirjojen raportointiin tulee. Tiukasta ohjelmasta huolimatta reissussa oli tilaisuuksia lukemiseenkin, jopa siinä määrin että mukaan varatut e-kirjat loppuivat kesken. Mitään kovin ryppyotsaista en matkalle ottanut enkä myöskään ostanut, vaikka pari opusta tuli hankittuakin. (Olin urhoollisesti päättänyt etten edes mene kirjakauppoihin, mutta Neiti B:n kirja loppui ja piti mennä Terry Pratchett -ostoksille, jolloin satuin löytämään pari hyvää sarjakuvakirjaa... ja lentokentällä oli tarjous.... mutta niitä tunnustuksia sitten myöhemmin.)

Menomatkalla luin Joe Hillin kirjan Horns, joka osoittautui sellaiseksi vähän kammottavaksi ja ylimaalliseksi jutuksi, joita Hillin isäpapaltakin on yleensä saanut luettavaksi. Nam.

Kuva: Amazon.com Kindle store

Horns kertoo Iggystä, jonka elämän tyttöystävän murha on vuotta aiemmin suistanut raiteiltaan. Iggyä pidetään yleisesti syyllisenä raakaan tekoon; syytteen puuttuessa tuomio on kuitenkin jäänyt yleisen mielipiteen toimeenpantavaksi. Iggyn onneton haahuilu lopahtaa kuin seinään eräänä kaamean krapula-aamuna. Iggy näet herää kirjaimellisesti sarvet päässään.

He turned his head this way and that, studying himself in the mirror, lifting his fingers to touch the horns, once and again. How deep did the bone go? Did the horns have roots, pushing back into his brain? At this thought the bathroom darkened, as if the lightbulb overhead had briefly gone dim. The welling darkness, though, was behind his eyes, in his head, not in the light fixtures. He held the sink and waited for the feeling of weakness to pass.

He saw it then. He was going to die. Of course he was going to die. Something was pushing into his brain, all right: a tumour. The horns weren't really there. They were metaphorical, imaginary. He had a tumour eating his brain, and it was causing him to see things. And if he was at the point of seeing things, the it was probably too late to save him.  (92/7142)

Mutta tietenkään kyse ei ole yksinkertaisesta aivokasvaimesta. Iggy huomaa pian että sarvien mukana on tullut outo voima: ihmiset kertovat hänelle todelliset halunsa ja ajatuksensa. Iggy oppii läheisistään enemmän kuin haluaisi, ja tietää pian myös kuka on tyttöystävän todellinen tappaja. Mutta onko tiedosta mitään apua?

Horns oli mielestäni venytetty hiukkasen yli keskeisen idean kantokyvyn, eikä yliluonnollisen pitkittynyt käsittely tuonut mitään kauhean antoisaa tarinaan. Ajatus sarvista ja niiden voimista oli sen sijaan tuore ja kiinnostava, ja sitä käytettiin hyvin. Iggyn tilanne on aidosti kammottava. Eläköön valkoiset valheet ja sosiaaliset konventiot! Sarvista otettiinkin kirjassa kaikki allegorinen hupi irti. En ole varma miten hyvin osa ovelista rinnastuksista taipuisi suomeksi. Luullakseni minulta jäi huomaamatta alkukielisessäkin yhtä ja toista, sillä osa paholaiseen liitetyistä tarinoista haiskahti varsin anglosaksiselta perinteeltä. Ehkä maallistunut suomalainen ei tunne paholaislegendoja riittävän hyvin; ainakaan minulle eivät Lucifer-jutut toimineet erityisen hyvin.

Mutta tarinankerronnan perusvälineet Joe Hillillä on hallussaan; kuvaan tulee uutta koko ajan, fokus vaihtuu vaikka kertoja pysyy samana, ja henkilöistä lyötyy uusia puolia kiinnostavalla tavalla. Kesken jättäminen ei käy mielessä missään vaiheessa. Ja Hillillä on se sama viehko tapa tuoda uskomaton arkeen kuin isälläänkin. Absurdeja asioita vain tapahtuu - ja ihmiset reagoivat niihin suorastaan absurdin järkevästi. Mitä itse tekisitte jos löytäisitte sarvet päästänne? No, Iggy tekee juuri niin. Siinä se koukku varmaan onkin: niin hulluja kuin yliluonnolliset jutut ovatkin, Hill saa päähenkilönsä tuntumaan ihan kohtuullisilta ja normaaleilta ihmisiltä, joille vain tapahtuu kohtuuttomia ja epänormaaleja asioita.

Horns sopi erinomaisesti viihdyttäväksi ja vetäväksi matkalukemiseksi. Varmasti luen jatkossakin Hillin kirjoja. Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, ettei Horns ollut vetävyydeltään yhtä rapsakka kuin Sydämen muotoinen rasia, jonka asetelmat olivat perinteisemmät mutta tempo reippaampi. Ja novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista on edelleen mielestäni parasta Hilliä! Itse luin sen ennen blogin aloittamista, mutta Hannan juttu Morren maailmassa antaa antaa hyvän käsityksen.

Joe Hill (2010). Horns. Gollanz eBook.

Arvioita:
Janet Maslin The New York Timesissa
Eric Brown lyhyesti The Guardianissa
EDIT: jää laittamatta linkki Liinan juttuun, joka taisi antaa kimmokkeen tämän kirjan etsimiseen - ups.
Tässä siis: Sivukirjasto

Karhun kuolema

Kansi: Tammi/Taina Markko.

Essi Kummun Karhun kuolema on blogikirjoja - siis niitä jotka hankin ihan puhtaasti blogikehujen pohjalta. Tästä ovat kirjoittaneet ainakin Jenni, Marjis ja Salla.

Karhun kuolema kuvaa pienen ruotsinkielisen kylän yhtä pihapiiriä. Mummaa joka kuolee muttei lähde, kulmikasta Fannya, hänen poissa viipyvää Alex-poikaansa, Stellaa joka lapsineen odottaa sulhaseksi karhua. Kaikki tuntuvat ulkopuolisilta omassa elämässään. Lopulta karhu tulee, eikä sille löydy sijaa kyläläisten keskuudessa, vaikka erilainen Stella ottaa sen huojentuneena kotiinsa. Karhu on kuin kotonaan, se on aina ollut, mutta det här går ju inte.

En osaa sanoa juonesta mitään järkevää - Karhun kuolema oli minusta niin vahvasti tunnelmaan pohjaava kirja, että sen tarinan purkaminen juoneksi tuntuu mahdottomalta. Ei kai näistä maagisista palasista perinteistä juonta koostukaan; romaanin tapahtumat eivät asetu suhteisiinsa millään normaalilla mittapuulla. Karhun kuoleman elementit järjestyvät päässäni juonikaavion asemesta voimakuvioiksi, vastakkainasetteluiksi jotka purkautuvat aina eri tavalla kuin odottaisi. Elävät ja kuolleet, viha ja vapaus, perinteen paino ja keveys, alusta aloittamisen mahdottomuus ja väistämättömyys, kuuluminen ja kuulumattomuus. Kutsuuko Stellan hetkellinen epäröinti kyläläiset karhun kimppuun? Tarvitaanko samanlaisuuden ylläpitämiseksi aina erilaisuutta, siihenkö perustuu Stellan parantava voima? Onko Stellalla lapsia vai pelkkää potentiaalia?

Ehkä sanon vain, että lukekaa itse! Olen tämän kirjan kanssa harvinaisen avuton; en osaa kuvata järjellä ajatuksiani. Karhun kuolema vain soi ja humisee mielessä. Se herättää paikoin niin vahvoja mielikuvia, että puntit tutisevat. Tätä lukiessani haistan kostean sammaleen ja tuoreen veren, tunnen karhun turkin paljasta selkää vasten. Kielikin poimii välillä palan kalevalaista rytmiä, joka solahtaa huomaamatta tekstin virtaan.

Otan lukunäytteeksi palan Stellan ja kuolleen mumman keskustelusta - haluan säästää teille itsekullekin ilon löytää itse karhu kansien välistä.

Stella jää tyhjään asuntoon mumman kanssa. Kuinka kauniisti nyt käy auringon valo ikkunasta sisään, sängyn päälle, lattialle. Kaikki on jotenkin hyvällä tavalla rauhallista. Ei ole mitään hätää. Stella ei mumman nähdessään tunne hämmennystä eikä epäuskoa. Hän tuntee rauhaa.

"Mumma", Stella sanoo lopulta.

No mitä.

"Sinä olet kuollut."

Jaa?

Mumma tekeytyy. Kääntää päätä, ei muka ymmärrä, on suloinen kuin koiranpentu, hymyilevä ja keveä on, niin kuin on nyt tämä syksyinen päivä, kun ei sana vettä. Vielä. Säätiedotuksessa sanottiin, että kuuro voi alkaa milloin tahansa ja kestää useita päiviä.

"Sinä olet kuollut. Pitää levätä."

Vaan eipä minua väsytä. (s. 71)

Ei väsytä minuakaan. Moni 'hämärä' teos jättää väsyneen ja tuskaisen olon, vajavaisuuden tunteen. Karhun kuoleman jäljiltä mieli on virkeä ja tyyni kuin myrskyn silmässä. Tekee mieli lähteä haistelemaan metsää, ulos, johonkin uuteen. Kummu osaa lopettaa ajoissa: lukijalle jää tilaa hengittää.

Essi Kummu (2010). Karhun kuolema. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teppo Kulmala Savon Sanomissa
Lasse Koskela Parnassossa
Jani Saxell Kiiltomadossa
Mari Viertola Turun Sanomissa

P.S. Huh! Kaanoninsa tuntevat kriitikot näyttävät löytävän tälle teokselle melkoisen sukupuun - mutta ei kannata pelästyä. Voin kokemuksesta vakuuttaa, ettei tarvitse tuntea Sudenmorsianta tai suomalais-ugrilaista mytologiaa nauttiakseen tästä kirjasta. Mari Viertola Turun Sanomista hoksasikin hyvän nykyvertauksen: Karhun kuolemassa tosiaan on David Lynchin tunnelmaa, hih.

Her fearful symmetry

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.   

Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.

Sydämen muotoinen rasia

Taas piti luoda uusi kategoria, tällä kertaa Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian kunniaksi. En ole ihan varma missä viilettävät näinä päivinä kauhun ja/tai fantasian ja/tai scifin ja/tai uuskumman rajat, mutta kun kannessa kerran julistetaan kauhuksi, noudatan ohjetta. (Oikeus lajitteluun milloin milläkin perustein pidätetään silti  *paljastaa kulmahampaat*.)

Verrattuna alkusyksystä lukemaani Bobby Conroy palaa kuolleista -novellikokoelmaan tämä Joe Hill onkin paljon perinteisempää kauhukirjallisuutta. Bobby Conroy oli paikoin hykerryttävän absurdi, paikoin surullinen, paikoin hyytävä ja vain paikoin perinteinen. Se oli kerta kaikkiaan poikkeuksellisen hyvä novellikokoelma. Siksi olikin pakko lainata kirjastosta tämä Joe Hillin toinen suomennettu teos. 

Sydämen muotoinen rasia on sekin hyvä vaikka piirun perinteisempi. Silti Rasia piti otteessaan niin hyvin, että meinasin myöhästyä lentistreeneistä.... oletteko koskaan koettaneet vaihtaa farkuista verkkareihin yhdellä kädellä?

Tarinan asetelmat ovat mukava sekoitus perinteistä ja uudenuutta. Alkuasetelmassa ikääntyvä heavymuusikko ostaa nettikaupasta kuolleen miehen haamun. Palautusoikeudesta ei ole mitään puhetta.

Joe Hill kuljettaa tarinaa hyvin, ja henkilöistä löytyy kirjan mittaan uusia piirteitä melkein loppuun asti.  Jossain vaiheessa puolivälin paikkeilla tarina ajautuu hetkeksi suvantoon, mutta sitten vauhti taas kiihtyy. Vähään aikaan ei olekaan tullut kauhujuttuja luettua, ja tämä maistui oikein hyvin. 

Teksti on elävää muttei mitenkään päällekäyvää. Kuvailuun on laitettu volyymia, jotta lukija pääsisi tunnelmaan, mutta Hillin varsinainen lyömäase on kauheiden käänteiden sujauttaminen arkiseen paikkoihin. 

Jude lähti taas liikkeelle, mutta hän oli edelleen levoton. Se ei johtunut mistään yksittäisestä asiasta. Se johtui tästä kaikesta. Se johtui toimiston hämärästä ja räikeästä punaisesta silmästä, joka tuijotti stereovastaanottimen etuseinästä. Se johtui ajatuksesta, että radio ei ollut auki tunti sitten, kun Danny oli seissyt toimiston avonaisella ovella ja vetänyt takkinsa vetoketjua kiinni. Se johtui ajatuksesta, että joku oli kulkenut äskettäin toimiston halki ja että tuo joku saattaisi olla yhä lähettyvillä, kenties katsella pimeän kylpyhuoneen ovenraosta - moisen ajatteleminen oli vainoharhaista eikä lainkaan hänen tapaistaan, mutta yhtä kaikki se pyöri hänen päässään. Hän ojensi kätensä kohti stereosoittimen nappulaa katse suunnattuna kylpyhuoneen oveen eikä oikeastaan enää kuunnellut. Hän mietti, mitä hän mahtaisi tehdä, jos ovi alkaisi avautua.
Meteorologi sanoi: "...kylmää ja kuivaa, samalla kun säärintama työntää lämpimän ilmamassan etelään. Kuolleet vetävät eläviä alaspäin. Alas kylmyyteen. Alas kuoppaan. Sinä kuol -" (s. 29)

Sekä Rasia että Bobby Conroy olivat minusta hyvinkin vaivan arvoisia. Enkä myöhästynyt liian pahasti treeneistäkään.

Joe Hill (2007). Sydämen muotoinen rasia. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kari Salminen.  

Wow... arvoita etsiessä löytyy yllätystieto kirjailijan sukujuurista. Outo juttu, lukiessa tuli mieleen juuri kirjailijan isä-papan nuoruuden työt, joiden parissa jäi joskus tenttipäivä väliin. Jos olisin tämän tiennyt, olisin varmaan etsinyt Hillin kirjat käsiini jo niiden ilmestyessä. 

Jätänkin linkittämättä arviot, joissa sukulaisuus järjestään kerrotaan.  Tieto olisi vaikuttanut ainakin minun lukukokemukseeni. Ja jos tuon jälkeen voit vastustaa halua googlata, onnitteluni -

*evil grin*