J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

Pääteasema

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio

Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa.  Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!

[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä. 

Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä. 

Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)

Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.

Piknikki Paratiisissa

Voikukka on kuvausrekvisiittaa.

Jokunen aika takaperin törmäsin Twitterin kautta surulliseen uutiseen: yksi scifin naispuolisia uranuurtajia, Joanna Russ, oli kuollut. En ole itse mikään erityinen Russ-fani, mutta muistelin että hyllystä löytyy ainakin yksi hänen kirjansa. Ja löytyihän sieltä: nostin Piknikin esille uudelleen luettavaksi sopivalla hetkellä, in memoriam.

Piknikki Paratiisissa kertoo vaellusmatkasta Paratiisi-nimisellä planeetalla. Muinaisesta Kreikasta kotoisin oleva Aikojenvälinen Agentti Alyx saattelee hankalakulkuisessa maastossa turvaan joukkoa hemmoteltujen turisteja. Matkalla turisteja kuolee kuin kärpäsiä, mutta muutama selviytyy sentään loppuunkin. Kirja on lyhykäinen, alle 130 sivua. Tätä  voisi melkeinpä luonnehtia pienoisromaaniksi.

Viihdyin Piknikillä nyt varmaan vähän paremmin kuin edellisellä lukukerralla (se oli sitä aikaa kun nokialainen oli vielä kumisaapas), mutta Russ on edelleen vähän liian art noveauta minulle. Hmm... varmaan termin tuollainen käyttö on laitonta, mutta ehkä siitä saa käsityksen mitä tarkoitan.

Kirja on siinä määrin tyylitelty, etten saa siitä sellaista oivaltamisen ja vision iloa kuin perusscifiromaanista yleensä saan. Useimmat scifiromaanithan rakentuvat parin selkeän spekulaation pohjalle: Teräsluolat pohtii keinoälyn ja väestönkasvun ongelmia, Kvanttivaras muistin ja identiteetin olemusta, Jennifer Government kansallisvaltioiden ja globaalien yritysten tulevaisuutta, Footfall muukalaishyökkäystä ja laumaeläinten evoluutiota ja niin edelleen. Sitä melkein kuulee kirjailijan mutisevan itsekseen "mitähän seuraisi jos...?"

Ja tietysti genren puitteissa voi huvitella kaikenlaisilla vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, kuten vaikkapa Fforden kirjallisuusintoinen maailma tai Douglas Adamsin hilpeän mahdoton universumi. Eipä silti, olen kyllä törmännyt Adamsin näkymättömäksi tekevään jonkun-muun-ongelma -kenttään arkielämässäkin; sellainen peittää usein tekemättömiä hommia työpaikalla!

Mutta takaisin asiaan: Piknik on minusta enemmän vaikkapa Kurt Vonnegutin romaanien tyylinen siinä, että spekulatiivisen fiktion mahdollisuudet ovat toissijaisia varsinaiseen teemaan nähden. Silloin tyylistä, rakenteesta, kerronnan keinoista, kielestä - kaikesta "kirjallisesta" - tulee ihan eri tavalla tärkeää. Russin Piknikistä ei voi tykätä sen spekulatiivisen vision tähden; siitä tykkää tai on tykkäämättä sen ihmiskuvauksen ja kirjallisten ansioiden tähden.

Teemasta - en oikein tiedä mitä ajattelisin. Takakannen mukaan tässä on kyse humanismin perinnöstä ja kiihkeästä, sensuellista tragediasta. Luin takakannen taas kerran jälkikäteen, joten itse ajattelin, että tässä on jujuna lähinnä keinotekoisuuden ja aitouden vastakkainasettelu.

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun menen metsään. *grin*

Näin toiseen kertaan luettuna pidin Piknikistä enemmän kuin silloin joskus, mutta ihan lajinsa huippuna minun on tätä vaikea pitää. Epäilemättä Russ ansaitsee paikkansa kaapin päällä uranuurtajan asemallaan. 60-luvulla science fiction ei varsinaisesti pursuillut naisääniä (heh, Barbarellaa ei lasketa).  Feministisessä katsannossa Agentti Alyxiin on siis syytä tutustua.

Mutta kirjailijan tyylistä nauttiminen on yksilöllinen asia. Russ saa minut toisinaan hymyilemään, ja välillä jokin aivosolukin heräilee väsyneesti... mutta intohimoiseen uppoutumiseen en yllä. Ja samalla on koko ajan vaivaantunut tunne, että tässä luultavasti on enemmän kuin minä pystyn näkemään.

Kielellisesti Piknikki on käännössuomeksi aika ilmeikästä luettavaa. Silti käväisi mielessä, että saattaisin tykätä Russista enemmän englanniksi. Joskus voisi kokeilla hänen kuuluisinta teostaan The Female man.

[--] Alyx työntyi kärkeen missä Gunnar seisoi kuin korkea patsas, paksu käsivarsi taivaalle sojottaen, yhtä silmiinpistävänä kuin Rhodoksen kolossi.

- Katso, hän sanoi mielissään, - lintu. Alyx tempaisi häntä kädestä ja veti hänet maahan huutaen: - Maahan joka iikka! ja kaikki rojahtivat nelin kontin painaen päänsä piiloon. Oletettiin että valkoiset puvut ja reput sulautuisivat lumeen jos he pitäisivät kasvonsa piilossa, tai että he näyttäisivät eläimiltä ja mahdollisesti rekisteröity ruumiinlämpö kuitattaisiin sillä. Alyx mietti mahtoiko koko jutussa olla järkeä. Saattoihan taivaalla olla lintukin, hän tuumi. Hän tuli ajatelleeksi että pilvettömällä taivaalla oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Toisaalta hän tuli myös ajatelleeksi että hänen tuntemansa linnut eivät laskeutuneet kohtisuoraan alaspäin, eivät ainakaan noin nopeasti, ja että lumikenkäkissa oli paennut jotain mistä lumikenkäkissat eivät pitäneet. Oli siis ehkä hyvä ajatus pysytellä varmuuden vuoksi naurettavassa konttausasennossa kunnes lentävä ilmiö, oli se mikä tahansa, olisi tyydyttänyt uteliaisuutensa ja häipynyt - vaikka hänen polviaan ja kyynärpäitään särki ja lihakset alkoivat kangistua, vaikka ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, ja vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan... (s. 82)

Lopuksi vielä totean, että Piknikki Paratiisissa saattaa sopia sellaisellekin lukijalle, joka ei erityisemmin scifistä innostu. Jos siis haluaa kokeilla vettä vähän varpaankärjellä...

Joanna Russ (1988, alkuperäinen 1968). Piknikki Paratiisissa. Helsinki: Kirjayhtymä. Suomentanut Kristiina Drews.