Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Jukka Parkkinen: Vaivautunut seikkailija

Lukupiirimme poimi syksyn viimeiseksi kirjailijaksi Jukka Parkkisen. Tuttu tekijä: Suvi Kinos ja hänen hupaisat enonsa viihdyttivät muutaman kirjan verran vuosi sitten marraskuussa ja joulukuussa. Vaivautunut seikkailija ei ole Suvi Kinos -romaani vaan aikuisten komedia, mutta sävyssä on jotain tuttua.

[--] Hän oli hereillä, paikkakunta oli Rovaniemi, kuten asemarakennuksen oven yläpuolinen teksti vahvisti, kello oli puoli kymmenen aamupäivällä, oli syyskuun alku ja puut olivat kääntymässä keltaiseen. Mutta mitä hittoa hänellä oli tekemistä täällä? Ja kuka oli tuo tiukkapipoinen nainen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ei edes unissaan, ainakaan tätä ennen? (s. 20)

Vaivautunut seikkailija kuvaa vientipäällikkö Mikko Rantasen huimaa Lapin matkaa. Alkupisteenä on epäonnistunut kauppa, jonka seurauksena Rantanen päätyy Rovaniemelle kuorsaavan sairaanhoitajan seuralaiseksi ja lopulta ase kourassa itärajan taakse. Tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne raikkaasti roiskien kuin hilpeä keväinen tunturipuro vaikka syksyä eletäänkin. Lopussa pahat saavat palkkansa ja osapuilleen hyvät osapuilleen omansa.

Henkilökuvaus nojaa enimmäkseen tunnettuihin arkkityyppeihin. On dementoitunutta mummelia ja sotahullua vaaria ja turhamaista missiä ja kaikkivaltiasta vahtimestaria ja ahneita ansiottomia sukulaisia. Tuttuus ei sinänsä haittaa, sillä toteutus on tehty pilke silmäkulmassa. Parkkisen hyvä puoli on, että hän ei ota itseään niin vakavasti, ettei voisi leikkiä kliseillä. Heh, legotkin ovat aika tylsiä, jos asiaa oikein ajattelee, yksi palikka on samanlainen kuin seuraavakin, mutta kaikkea kivaa niistä voi silti rakentaa. Pidin Seikkailijassa ikäkriisin käsittelystä. Päähenkilöiden keski-ikäinen kakaramaisuus tuntuu tutulta!

Parkkisen teksti on yhtä aikaa irvileukaista ja lämminhenkistä; hän ikään kuin sanoo, että hassujahan me ihmiset ollaan, mutta ei se haittaa jos sydän on paikallaan. Tulee sellainen olo, että nauraa hahmojen kanssa enemmän kuin hahmoille. Kaikuja Arto Paasilinnasta? Ehkä. Parkkisen tyyli ei ole yhtä tehokasta ja omaleimaista mutta toimivaa silti.

Kerronnan rakentamisesta annan kyllä pieniä risuja; esimerkiksi alku oli minusta kehnohko eikä oikein imenyt mukaansa. (Alkuluvun voi lukea täältä, testaa itse josko nappaa!) Olin jo pitkälle yli 50 sivun ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin tarinasta. Olisi saattanut jäädä kesken, jos kirjailija ei olisi ollut ennestään tuttu. Mutta alkuun päästyäni viihdyin hyvin. Sujuva sanailu ja rento ote kantavat kyllä, jos lukija ei pane pahakseen ajoittaisia kömpelyyksiä ja kuluneisuuksia. Esimerkiksi juoman kurkkuun kulauttaminen ja helpotuksesta huokaiseminen ovat vähän, noh, tuttuja ilmauksia.

Silti, hyvää viihdettä veijariromaanien ystäville... ja paikka paikoin hyvinkin terävää tekstiä. Esimerkiksi nimen takana oleva kaksoismerkitys on näppärä sanaleikki ja vetoaa ainakin meikäläisen kypsymättömään huumorintajuun.

(Hmm... voisikohan tätä suositella teekkareille vaikka päähenkilö on kauppatieteiden maisteri?)

EDIT: pitää vielä lisätä pari lukupiiriläisten mainiota huomiota, nämä allekirjoitan itsekin täysin: Seikkailijasta saisi mainion kotimaisen sähläyselokuvan (ehdotamme pääosaan Aku Hirviniemeä ja ohjaajaksi jotain Speden henkistä sukulaista) ja kirjana se voi sopia sellaisellekin, joka ei muuten paljon lue. 

Jukka Parkkinen (1997). Vaivautunut seikkailija. WSOY. 951-0-22207-0.

Arvioita:
En löytänyt, vinkatkaa jos tiedätte!

Vettä kevyempää

Ajauduin taas kerran sivuraiteille lukusuunnitelmistani kun kirjastossa tuli vastaan Markku Turusen romaani. Juuston pimeän puolen jälkeen on ollut mielessä tutustua Turusen kirjoihin laajemminkin, ja Vettä kevyempää vikutteli palautettujen hyllystä.

Vettä on tarina pirtulastista ja sen haltijoista, Blomin veljeksistä. Dörtsi joutuu kotoisan onnettomuuden seurauksena sairaalaan, jolloin Kyösti-veli kutsutaan remmiin, pimeää pirtulastia noutamaan ja piilottamaan. Kolmas veli Leevi on liikenteessä kuvaajan kanssa, dokumentin teossa, ja avustaa kirkkaan kätkennässä. Apu on tarpeen, sillä Kyöstillä on ongelmia omastakin takaa; ravihevonen laukkaa, uskottomuus paljastuu ja vaimokin karkaa.

Kirjassa oli irtonainen, hyvä blues-fiilis, mutta samalla hyvin suomalainen tunnelma. Henkilöistä syntyi päässäni jotenkin kaurismäkeläinen mielikuva - ehkä siksi että Kaurismäen elokuvat ovat pyörineet mielessä Amman leffajutun jälkeen. Jotain äärimmäisen kotoperäistä on kiuasonnettomuudessa, pirtukatiskoissa ja saamattoman oloisessa, ilottomassa uskottomuudessa. Ankeudesta on onneksi tislaantunut huumoria, esteettisesti.

Kielestä tykkäsin, se oli luonteikasta muttei liian konstailevaa. Tekstissä on myös vaihtelua, rytmi ei junnaa.

Nuorten palstalla sydämeen käyvä kertomus yksinäisyydestä. Ei osaa ottaa vastaan rakkautta, vamma sielussa. Nimimerkki Olenko tuhonnut elämäni? Et sinä rakas lapsi, sinun elämäsi on vielä edessä päin, saatpa nähdä, tulee uusia ystäviä jotka hoitavat sielusi terveeksi, puhaltavat siihen lempeästi kuin äiti pipiin sormeen. Mutta minä olen jo keski-ikäinen, voisin olla isäsi, pää kaljuuntumassa, vatsaa enemmän kuin kykenen uimahousuisillani arvokkaasti kantamaan, ja nyt on perhe jättänyt uppoavan laivan. Osuma vasempaan kylkeen, sydämen kohdalle, ei paniikkia, pelastusveneet alas! Seison ryhdikkäänä komentosillalla käsi lipassa, hikoillen ja polvet tutisten, vasemman käden sormenpäillä huomaamattomasti tukea reelingistä. Hiukan kärsivällisyyttä, tämä kestää vielä vähän aikaa, iso alus uppoaa hitaasti, säiliöt eivät täyty hetkessä. (s. 161)

Juoni ei ollut järisyttävä, mutta tunnelma oli pätevän tekijän. Juuston pimeä puoli kieltämättä vaikutti enemmän, hyvässä ja pahassa, mutta Vettä kevyempää pesee mennen tullen monta muuta huumoriksi luokiteltua kirjaa. En saanut röhönauruja, mutta sellaista katkerankaihoisaa hymyä riitti. Voi meitä hassuja rassukoita...

Markku Turunen (2001). Vettä kevyempää. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Putte Wilhelmsson Hesarissa
Nina Vuolio Kiiltomadossa

Lady Susan

Huh, Lady Susan oli vähällä jäädä kokonaan lukupäiväkirjasta pois. Luin sen viime viikon Norjan reissulla ja sain sopivasti loppuun viimeisellä lennolla, mutten malttanut olla ensin kirjoittamatta muista, mielenkiintoisemmista kirjoista. Tartuin Ladyyn matkalla, koska se sattui olemaan e-kirjana mukana, ja koska muistin sen lyhyeksi - olihan kotona odottamassa vaikka kuinka monta hyvää kirjaa. Lisäyllykkeenä taisivat olla myös blogikirjoitukset Austenista jokin aika sitten... tarkistuksen jälkeen löydänkin Austen-juttua Hannan blogista joulukuulta.

Lady on Jane Austenin ehkä heikoimmin tunnettu kirja, lyhyt kirjeistä koostuva romaani, joka eroaa sävyltään ja tyyliltään melkoisesti Austenin mestariteoksista. Puristi ei ehkä haluaisi Lady Susania edes laskea kaanoniin, sillä Austen itse ei koskaan tarjonnut käsikirjoitusta julkaistavaksi. Austenin oma kirjeenvaihto on kuitenkin kadonnut varsin perusteellisesti, eikä varmasti voi tietää syytä ratkaisuun. Epäilikö Austen kirjan tasoa vai sen vastaanottoa?

Rakenteellisesti Lady Susan on toimiva kirjeromaani. Kirjoittajia on useampia, ja tapahtumat aukeavat lukijalle ilman tuskallista ponnistelua. Myös teksti on varmaa ja tarkkaa.

And yet this Reginald, whom a very few words from me softened at once into the utmost submission, and rendered more tractable, more attached, more devoted than ever, would have left me in the first angry swelling of his proud heart without deigning to seek an explanation. Humbled as he now is, I cannot forgive him such an instance of pride, and am doubtful whether I ought not to punish him by dismissing him at once after this reconciliation, or by marrying and teazing him for ever. But these measures are each too violent to be adopted without some deliberation; at present my thoughts are fluctuating between various schemes. (p. 69, Lady Susan to Mrs. Johnson)

Rehellisesti sanottuna Austen oli mielestäni oikeassa jättäessään esikoisensa julkaisematta, olipa syy mikä tahansa. Lady Susan ei vedä vertoja myöhemmille teoksille. Kirjeenvaihto on nokkelaa, mutta siitä puuttuu se hienovireinen huumori, jolla muut kirjat ovat ainakin minut valloittaneet. Henkilöhahmoissakaan ei ole myöhempien kirjojen vetovoimaa ja moniulotteisuutta. Lady Susan on myös varsin kyyninen teos; päähenkilön ja hänen ystävättärensä häijyys ja itsekkyys eivät johda vaikeuksiin vaan voittoon. Moinen ratkaisu olisi kenties kauhistuttanut aikalaisia, vaikka Austenin tarkoitus olisikin ollut moraalinen opetus.

(Lukemistani elämänkerroista saa sellaisen kuvan, että Austen ei ollut mitenkään innoissaan julkisesta huomiosta; kirjoitusten julkaiseminen oli ainakin osittain taloudellinen pakko. Hän tuskin olisi halunnut joutua kohun kohteeksi 'epäilyttävän' kirjan kirjoittajana.)

Austenin viisi suurta romaania kuuluvat yleensä minulla vuoden kiertoon; jossain vaiheessa otan ne aina esiin ja luen uudestaan. Saa nähdä käykö nytkin niin, vaikka tänä vuonna tuntuu, että hyviä lukemattomia kirjoja tulee ovista ja ikkunoista! Lady Susaniin en kuitenkaan tunne tarvetta palata. Kaksi kertaa riitti, ja niistäkin toinen oli melkein liikaa.

Jane Austen (2009, alkuperäinen 1794?). Lady Susan. KiwiTech Austen Collection, eBook.

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.