Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho

Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:

[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)

Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.

Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain

Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.

Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).

Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa

Enkä ollut vanki

Kuva/Kansi: Tammi/Taina Markko

Kirjaa inspiroi lukemaan paljolti Hella W -elokuva, osittain myös halu vilkaista Tervon Ohranassa käsittelemiä maisemia uudelleen. Lisäsin vielä varmemman vakuudeksi kirjan myös 101 naiskirjailijan kirjan listalleni, jottei unohtuisi. Mutta aktiivisesti en ehtinyt kirjaa edes etsiä, kun se  tuli käsiini kuin kohtalon kuljettamana: haimme Infosta Neitien kanssa kirjakaupan lahjoittamia opiskelijan keittokirjoja, ja siellä Vanki kutsuvasti viittoili pokkaripinosta.

Muistan muuten lukeneeni jonkin Hella Wuolijoen omaelämäkerrallisen kirjan aiemminkin. Nimi on hukassa - silloin kun ei ollut vielä lukupäiväkirjaa. Selkein muistikuvani kirjasta on, että opin siitä uuden sanan. Kajava. Ennnen tuota kirjaa se tarkoitti mielessäni lähinnä Jukka Kajavaa. Wuolijokea lukiessani oivalsin pian, että tuskin siellä rannalla kriitikot huusivat vetten yllä... 

Enkä ollut vanki jäänee paremmin mieleen siksikin, että se on temaattisesti kompaktimpi ja yhtenäisempi, vaikka rakenne onkin sirpaleinen. Vanki on kirja, jota Hella (saan kai sanoa Hellaksi kun elokuvan jälkeen tunnut niin tuttavalta?) kirjoittaa vankilassa Hella W:ssä. Kirja koostuu muistelunpätkistä, tunnelmapalasista, poliittisluontoisista sirpaleista... Silti sain kirjasta ihan eheän vaikutelman. Ehkä elokuva auttoi kuvittamaan ja siten koostamaan kirjasta selkeän lukukokemuksen.

Vanki on myös aikansa julkkiskirja. Hella oli paitsi taiteilija myös bisnesnainen ja intohimoinen poliitikko; hänen kirjoituksensa ovat yhtä aikaa sielun ilmaisua ja tarkoitushakuista tekstiä. Julkkiskirjana Vanki on toki vanhentunut, tai ainakin muuttanut muotoaan. Siitä on tullut aikansa ja tekijänsä  dokumentti historiallisessa mielessä. Kontekstilla on väliä: uskon että Vanki on tänään toinen kirja kuin kuin se oli vuonna 1944.  Hellan teksti herätti miettimään, että raaka intohimo ja vakaa usko ovat aika vähissä nykyään mitä politiikkaan tulee. Ei intohimoista idealismia osoiteta - eikä ehkä halutakaan. (Ja hyvä näin: sodat kai harvoin syttyvät kompromissina...)

Hella yhtäaikaa ihailee Stalinia, kaipaa rauhaa ja nauttii silmin nähden kartanon emännän roolistaan. Silti Hellan vähän tekopyhässä idealismissa on nykypäivän perspektiivistä jotain kaihoisaa. Nyt tuntuu kuin pitäisi valita välinpitämättömyyden ja ääriliikkeiden väliltä... kuin yhteisen hyvän ja kompromissien politiikka olisi kokenut haaksirikon.

Myös tällaisia haja-ajatuksia heräsi Hellan viiltävien tekstien äärellä, osittain ehkä myös toisen, vielä kesken olevan kirjan tähden. Lueskelen hiljalleen esseekokoelmaa Me muut: kirjoituksia hyvinvointiyhteiskunnasta. Siitä lisää myöhemmin - heti uteliaille suosittelen anni.m:n juttua.

Wuolijoen kirjoittajan kyvyt ovat kiistämättömät. Se jokin kuultaa läpi ajan kerrostumien. Lapsenlapsen varpaat, vaikkapa... ne ovat kuin ‘itse kevään varpaat’. Voiko kauniimmin sanoa?

Lukunäytteeksi otan pätkän lopusta. Heh, kerrankin ei tarvitse pelätä spoilaavansa!

Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ole puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.

Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilin eteen.

Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.

- Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.

Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista. (s. 175)

Hella Wuolijoki (2010, alkuperäinen 1944). Enkä ollut vanki. Helsinki: Tammi.

Room

Tästä kirjasta kirjoitti houkuttavasti ainakin Miia Kolmannella linjalla; muistelen tosin lukeneeni jostain muualtakin juttua tästä kirjasta. Ajattelenkohan Cathyn juttua? Vai Olivian? Ostettua tämä joka tapauksessa tuli, vaikka onkin saanut odotella pidempään.

Room on ahdistava ja samalla kumman valoisa tarina selviytymisestä vaikeassa tilanteessa... Ja sitten vielä vaikeammassa tilanteessa. Viisivuotias Jack ja hänen äitinsä asuvat lukitussa huoneessa, johon kieroutunut kidnappaaja äidin lukitsi seitsemän vuotta aikaisemmin. Jackille huone on maailmankaikkeus. Äiti kertoo, että Ulkopuoli on totta, mutta vaikea on pienen tietää mitä uskoa. Jos supermarketteja ja muita lapsia oikeasti on, miksei sitten Paavo Pesusientä?

Vapautuminen on äidille paluuta todellisuuteen, Jackille muutto vieraalle planeetalle. Eikä Ulkopuolelta ole paluuta.

"Well, I'm like Alice," says Ma.

I laugh. "Nah. She's a little girl with a huge head, bigger than Dora's even."

Ma's chewing her lip, there's a dark bit. "Yeah, but I'm from somewhere else, like her. A long time ago, I was -"

"Up in Heaven."

She puts her finger on my mouth to hush me. "I came down and I was a kid like you, I lived with my mother and father."

I shake my head. "You're the mother."

"But I had one of my own I called Mom," she says. "I still have."

Why she's pretending like this, is it a game I don't know? (s. 103)

Donaghue on ottanut tarinansa kertojaksi Jackin. Ratkaisu on haastava mutta minusta onnistunut. Kieli ja ajatukset demoavat hyvin konkreettisesti erikoisissa oloissa kasvaneen lapsen todellisuutta. Jackin viaton kuvaus välittää tehokkaasti tilanteen kaiken karmeuden, mutta suodattaa siitä samalla jotain pois: toivottomuuden, ehkä. Jack tuo peloistaan huolimatta tiettyä positiivista fiilistä synkkään tarinaan. Lapsen kyky hyväksyä ja mukautua on melkein rajaton, kun perusturva on kunnossa. Jackilla se tuntuu olevan, kaikesta huolimatta.

Jackistä tulivat mieleen Neitien lapsuusvuodet, niin uskottavalta viisivuotiaan maailma Donoghuen kirjassa tuntui. *huoh* Mitä ihmettä tapahtuu elämänilolle, hyväksymiselle ja kyvylle elää hetkessä? Ehkä aikuistuminen on muuttumista tylsäksi.

 Room on mieleenpainuva tarina erikoisesta äidin ja lapsen suhteesta. Samalla se on taidokas, monisyinen romaani. Käyttäessään Jackia kertojana Donoghue on rakentanut asetelman, jossa lukija joutuu poimimaan johtolankoja syvemmistä virtauksista Jackin raportoimista asioista, joita Jack ei itse ymmärrä. Kirjailija on ikään kuin jättänyt sivuoven auki... ja sisään hiipii huomaamattomasti elementtejä, jotka tekevät kirjasta vähän muutakin kuin kaappausdraaman tai äiti-lapsi -riippuvuuden kuvauksen.

Ei ihan herkimmille - mutta muille suosittelen kyllä. Room ei ole samanlainen tajunnanräjäyttävä lukukokemus kuin Poikani Kevin oli, mutta tämäkin on upea äiti-poika kirja, paljon lempeämpi vain.

Onkohan tätä tulossa suomeksi? Ja miten ihmeessä Jackin kielen sävy käännetään? Näytteestä ei sitä oikein huomaa, mutta Jackin määräisen ja epämääräisen artikkelin käytössä oma jännä sävynsä. Tällainen erikoisuus on kieltämättä ovela keino välittää ideaa rajoitteista, joita yhdessä huoneessa elävän ihmistaimen ajatuksissa on. Kun siihen tottui, se ei rasittanut lukiessa vaan ryyditti mukavasti. Suomennosta olisi kiinnostava vilkaista.

Emma Donoghue (2010). Room. London: Picador.

Arvioita:
Aimee Bender New York Timesissa
Nicola Barr The Observerissa
Jonathan Gibbs The Telegraphissa

Ohrana

Myyrän jälkeen piti ottaa seuraavaksi Ohrana, vaikka hyllyssä odottaisi myös toisenlaista Tervoa: Pyhiesi yhteyteen on lykkääntynyt, ja joutuu tätä menoa ehkä palaamaan kirjastolle korkkaamattomana.

(Niin paljon kirjoja! Mikä ihana ongelma...)

Ohrana on Myyrää paljon yksiselitteisempi ja helpompi luettava. Kertojia on enimmäkseen yksi, muut pääsevät ääneen vain ajoittain, eikä tasoista ole vaikea pysyä kärryillä. Kirjan minä, Attila Rahja, elää Ohranassa kahdella tasolla: satakuusivuotiaana vanhuksena, joka kertoo tarinaansa 2000-luvun Suomessa vanhainkodin siivoojalle, ja vuoden 1944 vastavakoilun tarkastajana, joka etsii desantteja jatkosodan suurpommitusten ravistelemassa Helsingissä.

Rahjan tarina on selviytymistarina, kamppailu sekaisin menevien velvoitteiden ristiaallokossa. Juonta ei kannata paljastaa, sillä siinä on ovelia käänteitä, joiden tietäminen etukäteen vähentäisi lukuiloa. Sanottakoon, että Tervo luotaa terävästi suomalaisuuden ja venäläisyyden yhteiseloa sodassa ja rauhassa.  Suurten aatteellisten ja kansallisten rintamalinjojen läpi, sodan tuhonkin läpi, pilkistelevät pitkän jaetun historian peruskivet. Mitään ei niin vihata kuin ryssää, mutta ehkä vain siksi että mikään ei ole niin lähellä.

Tällä en tarkoita vähätellä vihan perusteita. Ohranassakin katkeruuden ja vihan syyt ovat hyvin esillä, pommituksiin kuolleiden viattomuus ja häviön partaalla horjuvan kansan pelko. Miten voisi olla vihaamatta niitä, jotka tönivät kohti kuilua, tappavat lapsia ja vanhuksia? Mutta vihaaminen ei ole helppoa, kun vihollista rakastaa, tai kun on pahalle paljosta velkaa, ja omatkin kohtelevat aina sen mukaan mistä näyttää tuulevan. Tämän päivän vihollinen voi olla huomisen herra. Tulee mieleen se vanha vitsi: we have met the enemy and he is us. Yksilöt, joiden asialla Tervo tuntuu tässäkin ensisijaisesti olevan, jäävät helposti jalkoihin.

Kallion kommunistit pitivät Helsingin taivaalta kuolemaa kylväviä venäläisiä vapauttajina ja sitä minun oli vaikea sietää. He riemuitsivat tulevasta voitosta etukäteen ja heille se näytti tarkoittavan valsseja ja vappukänniä Senaatintorilla.

Mietin Viljan piiloja.

Ne olivat päämajan tiedustelussa keitetyn lehtijutun jälkeen vähissä. Viljasta tehtiin ilmiantaja eli hänet leimattiin siksi miksi hän ei ollut suostunut edes teloituksen edessä.

Häntä etsivät nyt paitsi viranomaiset myös maanalaiset kommunistit. Jos Vilja halusi elää, hänen kannattaisi joutua meidän pidättämäksi ja kaikkein mieluiten minun. (s. 120-121) 

Attila Rahja taitaa olla toistaiseksi sympaattisin tapaamistani Tervon tuotannon hahmoista. Mutta hienointa kirjassa oli silti sen inhimillinen rikkaus ja moniulotteisuus. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten elämässä yleensäkin, mutta elegantimmin ja harkitummin. Kun huippuluokan tarina on vielä sijoitettu Suomen ja Helsingin kohtalonhetkiin ja yhdistetty nykypäivään Attilan ja Zinaidan suhteella, lopputulos on minun silmissäni ihan helmi. Sitä oli tietysti Myyräkin, mutta Ohranassa on paljon samaa, helpommin lähestyttävässä muodossa vain. Tämän kirjan kanssa suurin haaste oli, että malttaisi lukea kaikessa rauhassa nautiskellen eikä ahmisi kuin mikäkin kyltymätön.

Troikka odottaa - pienen päätuuletustauon jälkeen käyn siihen käsiksi. Myyrän henkilöillä oli Ohranassa vain pieni sivurooli. Nyt jännittää jo etukäteen löytyykö Troikasta esimerkiksi muuan venäläinen luutnantti, joka osasi suomea vain yhden symbolisen sanan.

Jari Tervo (2006). Ohrana. Helsinki: WSOY.

Antti Majander kehuu Hesarissa. Lisäksi on pakko linkittää Sallan älykäs arvio kirjasta, jonka nyt kävin lukemassa (ja vilkaiskaapa muuten kommentitkin, olipas melkoinen tapaus...)

P.S. Tämä juttu ilmestyi ajastettuna - kun se pulpahtaa pintaan, olen reissulla Norjassa, iPad tietysti kainalossa... palaan paikalleni blogosfääriin päivän parin päästä.

Kuvanveistäjä

Jani Saxellin Unienpäästäjä Florianin jälkeen kaipasin jotain yksinkertaisempaa. Olin jo kantanut kotiin kirjastosta Minette Waltersin Kuvanveistäjän, joka oli osunut silmiin palautettujen hyllystä. Muistelen joskus pitäneeni jostain Waltersin kirjasta, ja Kuvanveistäjä oli minulle uusi.

Kuvanveistäjässä pääosaa esittää freelance-toimittaja Rosalind Leigh, joka alkaa tutkia kuusi vuotta sitten äitinsä ja sisarensa murhasta tuomitun Oliven tapausta. Kaukainen murha ulottaa lonkeronsa nykypäiväänkin. Tapaukseen perehtyessään Rosalind ravistautuu irti tyttärensä kuoleman aiheuttamasta masennuksesta ja löytää uudelleen yhteytensä elämään, uuden ihmissuhteenkin.

Tämä dekkari oli kaikin puolin juuri parahultainen. Juoni on kompleksinen ja etenee vauhdilla. Menneisyyteen ulottuva tutkimus antaa tarinan etenemiselle moniulotteisuutta. Loppuratkaisussa on ovela pieni jekku. Henkilöt ovat kiinnostavia. Varsinkin Olivessa on särmää. Entinen poliisi Hal ehkä kuuluu luokkaan liian-hyvä-ollakseen-totta, mutta ei se mitään... elävässä elämässä harvemmin tapaa näitä seksikkäitä, älykkäitä ja ruoanlaittotaitoisia miehiä vapaalla jalalla, hyvä siis että kirjallisuudessa.

Ehkä kotimaisten lukeminen tai puheet blogeissa ovat herkistäneet huomaamaan käännösilmiötä, mutta jotenkin olin lukiessani harvinaisen tietoinen tekstin luonteesta suomennoksena. Se ei vaivannut minua pahasti - eikä tämä käännös suinkaan mikään kammotus ollut - mutta kävi mielessä, että olisi voinut olla mukavampi lukea tätä englanniksi. Tämä on vähän pelottavakin ajatussuunta. Suurin osa maailman kirjallisuudesta kuitenkin kirjoitetaan kielillä, jotka ovat ulottumattomissani. Sitä paitsi, menen konkurssiin, jos ostan netistä kaiken *lottoaa toisella välilehdellä*

Kenties yritän mieluummin hyväksyä sen, että käännös on käännös. Valitettavasti sen yleensä huomaa vasta kun jokin särähtää. Vain harvoin havahdutaan kehumaan erityisen notkeaa ja älykästä suomennosta. Miten kiittämätöntä työtä suomentaminen mahtaakaan olla!

Vankilalle tuli yllätyksenä, kun Olive sinä yönä hajotti sellinsä. Kesti kymmenen minuuttia, ennen kuin päivystävä johtaja hälytettiin, ja toiset kymmenen, ennen kuin voitiin ryhtyä vastatoimiin. Oliven hillitsemiseen tarvittiin kahdeksan vartijaa. He painoivat hänet maahan ja pitelivät häntä aloillaan yhteisellä painollaan, mutta kuten yksi heistä jälkeenpäin totesi: "Oli kuin olisi yrittänyt nujertaa uroselefanttia." (s. 138)

Kaikkiaan hyvä dekkari, ja oikea kirja oikeaan aikaan. Voisin katsoa löytyykö Waltersin uudempia kirjastossa hyllystä.

Minette Walters (1996). Kuvanveistäjä. Porvoo: WSOY. Suomentanut Anu Niroma.

Keijo Kettunen Hesarissa arvelee tätä ehkä Waltersin parhaaksi. WSOY:n sivuilta selviää, että Kuvanveistäjä on palkittu Yhdysvalloissa.

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.