Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus

Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.

Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)

Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala

Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.

Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  

- No mittee persesilimättömät tietää? 

- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 

- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  

Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 

- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)

Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander

Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:

Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)

Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.

Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Kuva / kansi: Gummerus / Jens Magnusson

Sarjassamme kirjasto on parhautta: enpä olisi tätäkään huomannut, elleivät olisi tädit siellä laittaneet kauniisti näkyville. Lindqvistiä on toki muuten tullut luettua: Kultatukka, tähtönen ja Ystävät hämärän jälkeen ovat kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ihmissatama ei ole yhtä vahva kokemus mutta ehtaa Lindqvistiä silti.

Ikäviä luonnottomuuksia ryömii esiin. Juuri mikään ole aivan sitä mitä odottaisi. Mistään ei oikein tiedä mitä se on. Melkein kuin Stephen Kingiä lukisi, vähän riisutumpana vain. Lindqvistin mielikuvitus toimii samaan tapaan. Kingin veroinen koukuttaja hän ei tosin ole,* mutta kiitettävästi jäi tähänkin kiinni. Jouduin oikein selittämään itselleni, että ei, sitä ei voi ottaa mukaan Aasiaan. Järkevät ihmiset eivät roudaa yli puolikiloisia lainakirjoja toiselle puolelle maailmaa.. joten kirja joutui pakollisella parin viikon katkolle. Tarina ei kuitenkaan ehtinyt tauolla haihtua mielestäni. Maittavan kirjan merkki sekin.

Alkuasetelma on yksinkertainen. On saari ja perhe ja katoava lapsi. Sitten kaikki monimutkaistuu ja kerrostuu. Saari on täynnä salaisuuksia ja vaiettuja, outoja tapahtumia. Yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa. Meri ympärillä kuiskii menneestä. Kun kadonneen tytön isä palaa paikalle, saaren ja sen väen synkkä historia herää eloon ja kurottaa koskettamaan nykyisyyttä. Ihmiset ovat pieniä ja meri suuri. Salaisuudet, nekin joita ihminen ei kerro edes itselleen, pisaroivat vähitellen esiin. Lopulta koko yhteisö on vaarassa.

Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka juoni on vähän hajanainen ja vaikeaselkoinen. Anders, kadonneen Maja-tytön isä, on uskottavasti sekaisin. Vanhan Simonin ja Anna-Gretan suhteessa on vähäeleistä vakuuttavuutta. Lindqvist osaa rakentaa henkilöitä, joihin uskoessaan melkein uskoo mörköihinkin.

Kieli ei ole kokonaisuutena ottaen mitenkään leimallisen erikoista, mutta aika ajoin tekstissä välähtää jotain hienoa ja maukasta. Pidin esimerkiksi tästä:

Hän oli ollut vailla toivoa ja mitätön, sitten ajanut takaa äkkiä leimahtanutta toivetta. Hän oli muutamassa minuutissa siirtynyt vahvasta vilustumisesta äkilliseen lämpiämiseen, kuin hänet olisi käytetty tulessa, ja juuri siltä se oli tuntunutkin. Hän oli pehmennyt. Kaikki hermot olivat pinnalla ja ruumis oli löysä kuin mätä päärynä. Ellei hän pitäisi kiinni pöydän reunasta, hän valuisi lattialle lammikoksi. Mitä useamman vesilasillisen hän joi, sitä laimeammaksi hän tunsi olonsa.  (s. 415)

Jos on tykännyt Lindqvistin kirjoista yleensä (ja tykkää mörköjutuista), uppoaa varmaan tämäkin mukavasti. Pohjoismaisessa kauhussa on jotain mukavan raikasta, tässä tapauksessa ehkä meri-ilma.

John Ajvide Lindqvist (2009). Ihmissatama. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. 978-951-20-7936-0.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä-blogissa varoittaa hitaasta alusta ja yliluonnollisista elementeistä
Helena Miettinen Savon Sanomissa epäilee sillisalaatiksi tai ehkä silakkalaatikoksi
Mikko Kirjavinkeissä neuvoo antamaan kirjalle aikaa
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogista suosittelee monitulkintaisten mysteerien ystäville

*Toim.huom: kukaan ei ole.

Myrskyn silmään

Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.

Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

Prole

Kuva: Like

Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.

Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)

Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.

Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  

- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)

Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)

Hypnotisoija

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:

- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta. 

- Aivan niin, Joona sanoo. 

- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)

Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009).  Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla

Virva Seljan yksityisasia

Kuva on WSOY:n uuden painoksen kansi - minulla on vanha painos ilman mitään kuvia...

Olen kirjablogin aloitettuani huomannut miten jumalattoman huonosti oikeastaan tunnen kirjailijoita. Kirjailijoita on vaan liikaa - tai sitten olen vaan poikkeuksellisen hyvä unohtamaan. (Uudenvuodenlupaukseni oli, että kitisen vähemmän. Niinpä en sano, että minulla on huono muisti. Minulla on loistava muisti, joka valikoi huolella säilytettävät asiat.)

Mutta oikeastaan piti puhua Rauha S. Virtasesta. Blogistanian keskusteluista olen päätellyt, että Virtanen nyt ainakin olisi pitänyt tuntea ja hänen tuotantonsa lukea jo ajat sitten. Esimerkiksi Sara tituleeraa Virtasta suomalaisen tyttökirjallisuuden äidiksi. Ups. Minun ihkaensimmäiseni oli kuitenkin nettilukupiirin valintana vasta viime heinäkuussa luettu Ruusunen, ja nyt luin viikonloppuna 101 naisten kirjan listaltani löytyvän Virva Seljan yksityisasian.

Valikoiva muistini oli editoinut pois tiedon, että Virva Seljan yksityisasia kuuluu osana Seljan tytöistä kertovaan sarjaan, mutta uuskeksin tämän faktan kirjaa lukiessani. Vaikka romaani oli ymmärrettävä itsenäisenäkin teoksena ja rakenne on ihan toimiva, aistii lukija alusta lähtien, että kyseessä on osatarina, ei kokonaisuus. Yksityisasia kertoo Seljan uusperheen elämästä vaiheessa, jossa Virva on 16-vuotias. Neljä tytärtä, isän uusi vaimo, tuoreet kaksospojat... teini-iän ihanuutta ja kamaluutta seepiansävyissä. Virvan yksityisasia on ystävyys polion rampauttaman pojan kanssa. Virvan ja nuoren Jussin ihastumiset ovat 2000-luvun perspektiivistä katsottuna ihastuttavan viattomia; viattomia ovat myös kirjassa kuvatut avioliitto-ongelmat ja uusperhekipuilut.

Suurin ilo tämän kirjan kohdalla oli juuri nostalgisuudessa. Yksityisasiassa kokoonnutaan vieraisille katsomaan televisiota ja kuunnellaan maaotteluita radiovastaanottimesta ja kerätään kasveja kasvioon - hunajaista! Myös esineenä oma kirjayksilöni on erinomaisen nostalginen. Ostin sen taannoin antikka.netin kautta. Omistuskirjoituksessa toivotetaan Pirjolle hyvää joulua 1969 (!!!) ja lehtien välistä löytyi ihka-aito äidinkielen koe, ilmiasusta päätellen samalta vuodelta. Näytin sitä Neideille todisteena verbien taivutuksen massiivisesta jatkuvuudesta. Varmaan jo muinaiset kreikkalaiset...  OTT. Nostalgiahengessä valitsenkin seuraavan lukunäytteen:

"Minä olen koko kesän hoitanut vauvoja Rean kanssa ja meillä on ollut niin hauskaa. Minusta on ollut paljon hyötyä, Virvahan on vain juossut koko ajan missä lie. Rea olisi ollut pulassa ilman minua. Ja nyt kun Margarita on tullut, en minä muka kelpaa enää mihinkään." Ja Dodo nielaisi pari kertaa kurkkuun pyrkiviä kyyneliä ja kumosi likaämpäriin juuri silppuamansa persiljan, joka oli aiottu kalakeiton pinnalle. 

"Voi pemputti", pääsi häneltä katkerasti. [--] (s. 44)

Muistatteko vielä, kun keittiössä oli likaämpäri eikä biojäteastia?

Mutta kirjaan palatakseni: nostalgia tässä eittämättä rokkasi. Muilta osin Yksityisasia oli stand-alone -teoksena aika peruskiltti perhekeskeinen perusnuortenkirja sen kummempaa kommervenkkiä, ja perhekin käy nykypäivänä perusperheestä. Melkein. Ruususessa oli enemmän särmää (ehkä siksi että se keskittyi pienempään joukkoon). Virvan yksityisyyden ja oman alueen kaipuu oli mielenkiintoisesti tuotu esiin, ja Virtanen muutenkin osoittaa erittäin terävää psykologista silmää perheenjäsenten välejä käsitellessään. Pidin myös siitä, että tämä ei ollut sellainen joka suuntaan räjähtelevä juoni-ihme, jollaisia nuorten(kin) kirjat usein ovat; tämä on elämänkokoista tarinaa.

Silti kokonaisuus oli minun silmiini suhteellisen haaleaa teinidraamaa. Toki Virtanen on kirjoittanut tämän tietyn aikakauden perspektiivistä ja sen ajan arvoja heijastellen, joten tiettyä moralisointia voi odottaakin. Mutta kovin, kovin lutherilaista meininki on.

Eipä silti, viimeisin lukemani nuortenkirja taisi olla Huotarisen noin 200 astetta rankempi Valoa Valoa Valoa... ehkä en ollut sopivassa vireessä Yksityisasialle. Ja varmaan se olisi toiminut paremmin, jos olisin aloittanut sarjan alusta, vuonna 1955 ilmestyneestä Seljan tytöt -romaanista, aloittaen. Useimmissa sarjoissa kirjat saavat huiman lisäarvon sarjan tuottamassa tuttuuden tunteesta.

Tuli juuri mieleeni ajatus: jos Yksityisasia sanoo vuonna 2012 minulla jotain vuoden 1960 maailmasta, mitä sanoo Valoa tästä maailmastamme lukijoille vuonna 2062?

Rauha S. Virtanen (1966, alkuperäinen 1960). Virva Seljan yksityisasia. Werner Södeström Osakeyhtiö.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan
Johanna Just a little bit -blogissa

Jonnekin pois

Kuva: Avain

Lionel Shriverin Jonnekin pois sujahti automaattisesti lukulistalle kun siitä kuulin. Poikani Kevin oli järisyttävä lukukokemus ja Syntymäpäivän jälkeen oli sekin hyvä. Jonnekin pois osuu näiden kahden välimaille. Siitä puuttuu Kevinin intensiteetti - näin jälkeenpäin ajatellen kertojaratkaisu selittää osan Kevinin vääntövoimasta - mutta Jonnekin onnistui kyllä naulitsemaan minut tarinaan hyvin.

Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.

Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.

Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.

Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.

Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.

Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.

Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.

Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:

[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla. 

Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)

Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.

Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa