Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Viides maailmanvalta on roikkunut lukulistoilla aika tarkkaan vuoden: uudempi venäläinen satiiri tuli mieleeni Bulkagovin Kohtalokkaiden munien yhteydessä. Nyt vihdoin sain hankittua tämän (ehkä siksi, että tulin ostaneeksi Putinin elämänkerran?), ja olen siitä todella iloinen. Pelevinin hulppea romaani oli positiivinen yllätys.

Siis... En toki kaukolainannut tätä idealla todella-tyhmä-kirja-tiedossa, mutten myöskään odottanut, että tarina siitä, miten vampyyrit salaa ovat maailman valtiaita, olisi näin hauska, monikerroksinen ja miellyttävä lukea.

Maailmanvallan alussa ajelehtiva moskovalaisnuorukainen Roma värvätään yllättäen vampyyrien eliittirivistöihin. Uuden aristokratian jäsenenä Roma saa uuden nimen ja perehdytyksen ihmisiltä salattuihin totuuksiin. Ylellinen elämä vampyyrina ei täysin tyydytä Roman uteliaisuutta; pian hänen kyselynhalunsa johdattaa hänet myös toisinajattelijoiden joukkoon.

Enempää juonesta en oikein osaa sanoa. Jos haluaa olla häijy, juoni ei ole kummoinen... mutta juonesta ei Viidennessä maailmanvallassa varsinaisesti ole kyse: tässä on kaksi osaa yhteiskuntakritiikkiä, yksi intertekstuaalista leikkiä ja yksi puhdasta piruilua, puoli mitallista kasvukertomusta ja juonenkäänteitä vain hyppysellinen. Se ei haittaa. Maailmanvalta ei ole pätkääkään tylsä, sillä Pelevin on laatinut todella hilpeänälykkään ja häijynsuloisen tulkinnan ihmisten yhteiskunnan peruspilareista.

Ajattelin tätä lukiessani, että vain venäläinen olisi voinut kirjoittaa tämän kirjan - enkä nyt tarkoita vain intertekstuaalisia viitteitä, jotka paljolti liikkuvat venäläisessä kulttuuriperimässä - sillä siirtymä neuvostoajan oligarkkien ajasta kapitalismin oligarkkien aikaan on kirjassa suoraan sisäänrakennettuna mukana. Vedenjakaja elää tässä tavalla, jota ulkomaalainen ei voisi tavoittaa: ironisena ja itseironisena, yhtä aikaa katkerana ja valoisana.

Ihan totta, minusta tässä kirjassa oli jotain... venäläistä. Eikä venäläinen viittaa tässä Tolstoihin tai Dostojevskiin... Jos rakastettavasti absurdilla on koti, se on Venäjällä. Viides maailmanvalta oli minulle erinomaisen venäläinen romaani. Kuitenkaan tämä ei ole nurkkakuntaisessa mielessä kansallinen teos; Pelevinin kuvittelisin puhuttelevan aika laajalti. Sillä jokainen verenimijä on joskus ollut nuori ihminen.

Jos laittaisi mikseriin Bulgakovin, Murakamin, Charlaine Harrisin tai China Miévillen, ja lisäksi jonkun aika monomaanisen nuorten miesten tuskiin erikoistuneen kirjailijan, ja käyttäisi täydellä teholla kolme minuuttia... Ei. Ei sittenkään.

Lukukokemusta kuvaa jotenkin, että lopettaessani kirjan välissä oli tavallisen parin kolmen asemesta lähemmäs kaksi tusinaa paperiliuskaa lainattavan kohdan merkiksi. Arvon niiden joukosta nyt yhden alkupuolelta jaettavaksi:

- En jos käykin ilmi, ettei ajan henki olekaan sellainen? 

- Sitä, millainen ajan henki todellisuudessa on, vastasi Baldur, - ei voi tietää kukaan, sillä ajalla ei ole henkeä. On vain kolumnistien palstat, jotka käsittelevät ajan henkeä. Mutta jos useampi sellainen palsta kertoo ajan hengen olevan sellainen ja tällainen, kaikki alkavat toistella sitä astuakseen yhtä jalkaa ajan kanssa. Vaikka ei ajalla jalkojakaan ole. 

- Uskooko täysijärkinen ihminen muka siihen, mitä kolumneissa kirjoitetaan? 

- Missä sinä olet täysijärkisiä nähnyt? Heitä on koko maassa jäljellä ehkä satakunta, ja kaikki he ovat FSB:n jatkuvassa syynissä. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Yhtäältä ajalla ei ole sen kummemmin henkeä kuin jalkojakaan. Toisaalta kaikki kuitenkin yrittävät seurata ajan henkeä ja astua yhtä jalkaa sen kanssa, ja siksi maailman korporativiinen malli uudistuu säännöllisin väliajoin. [--] (s. 71)

Tekstillisesti tämä ei ole järisyttävä kirja, mutta on virkistävää lukea jotain, mikä poikkeaa rakenteiltaan suomalaisesta ja anglo-amerikkalaisesta kielestä. Sitä paitsi Maailmanvallan spekulatiivisessa filosofiassa on särmää. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen en ole aivan houreesta hulluna tämän kirjan jäljiltä, mutta lievässä kuumeessa kylläkin.

Venäjää rakastaville ja ikuisille epäilijöille mainio kirja, perimältään rikas, ilkikurinen ja keimailevan kohtuuton... Ei varmastikaan kolahda kaikille, mutta kokeilemisen arvoinen satiiri.

Viktor Pelevin (2009, alkuperäinen 2006). Viides maailmanvalta: Yli-ihmisen tarina. Tammi. Keltainen kirjasto. Suomentanut Arja Pikkupeura. ISBN 978-951-31-4526-2.

Arvioita:
Harri Römpötti Hesarissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Pasi Ahtiainen Keskisuomalaisessa
Mikko Kirjavinkeissä
Liina Sivukirjastossa

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Sanottakoon alkuun, että en ole erityinen vampyyrien ystävä. Sookie Stackhouse on tietenkin asia erikseen, mutta noin yleisesti ottaen vampyyribuumi on ohittanut minut. Pitsiverhoni eivät lepata yössä enkä tunne saaliseläimen vaistomaista pelkoa varjoihin katsahtaessani... edes Marjiksen asiantunteva juttu ei siis riittänyt innoittamaan minua Verenhimoon, mutta sitten: Jori ensin kehui tätä - ja nosti vielä BF-listalleen!

Jälkimmäinen on minun kirjanpidossani jo todella veret seisauttava puoltoääni kokoelmalle vampyyriaiheisia novelleja. Joten kun se tuli kirjastossa vastaan, korjasin pois kuleksimasta ja luin hämärässä.

Kuten edellä sanotusta voi päätellä, en odottanut Verenhimoakaan huulia lipon tai kulmahampaita viilaillen. Yllätyin positiivisesti. Vanhemmat novellit olivat sisällöllisesti vähän, noh, kuivettuneita, mutta uudet suorastaan tihkuivat oivalluksia. Oli mahtavaa löytää toimistovampyyreja ja keinotekoisia vampyyreja ja yksinhuoltajavampyyreja. Ei puuttunut kuin ortoreksiasta kärsivä vampyyri. Tai no, olihan siellä... ei, lukekaa itse!

Pidän novelleista, joissa on jujuna muutakin kuin tunnelmaa ja hienonhienoa sanojen käyttöä. Kauhunovelleissa pidän siitä, että kirjailija taluttaa minut pimeälle kujalle, kuiskailee pahaenteisiä... ja huutaa lopuksi böö kuin Paavo Lipponen konsanaan. Paitsi lujempaa ehkä. Böön voi korvata heurekalla, jonka hihkaisen kyllä avuliaasti itse, jos saan novellista oivaltamisen iloa.

Moni Verenhimon novelleista saavutti vähintään kuja-ja-kuiskailu -asteen ja joukkoon mahtui muutama hieno böö ja heureka. En sen kummemmin rupea selostamaan kokoelman sisältöä; riittäköön että novelleja on 22, ja kaupan päälle on tarjolla Juri Nummelinilta minikatsaus vampyyriviihteen historiaan. Kirjoittajalistaa voi lurkkia täällä. Kaikki tarinat eivät toki häikäisseet, mutta keskimäärin Verenhimo oli mainio viihdepläjäys.

Omat lempparini taisivat olla Johanna Sinisalon osuva Peili, Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan ja Rene Kitan Vampyyrin lauantai, joissa kaikissa oli minun makuuni istuvaa terävää vääntöä. Erityismaininnat pitää antaa myös Jari Tammen novellille Pojan rippijuhlat, joka oli mukavasti järjetön, ja Heikki Nevala novellille Juotikkaat, joka sai minut iloiseksi siitä, että en asu yksin. Yök. En muuten ikinä vuokraa erämaamökkiä. Lisäksi Christine Thorelin Uhanalaisissa oli jännä todellisuuden tuntu mitä tulee väestön suhtautumiseen vampyyreihin.

Otetaan kuitenkin lukunäyte Juha-Pekka Koskisen novellista Yövuoro:

- Se myy sen, Ritva suhahti. 

- Myy? Verenkö? Ei kai? 

- Niin, veren. HYKS ostaa verta. Kirurginen pitää mainettaan yllä. Kesällä luovuttajia on niin vähän, ettei veripalvelun kanssa pelaamisesta tulisi mitään. Leikkurissa tarvitaan paljon verta. Ne osaa sitä vaivihkaa. ei siitä kylillä huudella, jos sitä luulit. (s. 152)

Tämä vampyyrikokoelma kestää hyvin päivänvalon. Kiva ettei genre ota itseään liian vakavasti.

Juri Nummelin, toim. (2011). Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita. Teos. ISBN 978-951-851-369-1.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa

Mielen marraskuu?

Neiti B:n maalaus keväältä kuvastaa meikäläisen marraskuuta aika hyvin!

Tässä kuussa olen lukenut ja blogannutkin ennätyksellisen vähän. Ei siksi että olisin kyllästynyt bloggaamiseen (hah!) vaan siksi, että kuukauden täyttivät ennätykselliset työkiireet ja tappavan työläs vapaa-ajan projekti. Nyt se on selätetty; ensi kuussa päivystän taas kioskissa entiseen tapaan...

Nyt kun lasken, kirjoja tuli kuitenkin luettua marraskuussa 19. (19?!?) Olen yllättynyt. Oma fiilis on kuin en olisi lukenut mitään. Ehkä se johtuu siitä, että olen lukenut varsinkin loppukuusta vain hyvin helppoja kirjoja; mihinkään rankempaan ei ole riittänyt keskittymistä. Huomasin myös, että kun kirjoista ei kirjoita, se tosiaan tekee niistä jotenkin... haihtuvaisempia. Puff - tänään täällä, huomenna poissa.

Minulla on ollut ikävä sekä bloggaamista että kirjablogien lukemista, tässä kuussa on kumpikin jäänyt liian vähille. Harmittaa. Ei tällaista ruuhkakuuta vähään aikaan, kiitos.

Nyt ajastan tämän huomiselle, lähden vielä marraskuun viimeiselle työmatkalle... ja sitten alan ajatella joulua. Oikein iloista, valoista joulukuuta kaikille!

Luettu ja blogattu:

Arto Paasilinna: Maailman paras kylä
Arto Salminen: Lahti
Lisa Goldstein: The Uncertain Places
Alastair Reynolds: Pääteasema
P. D. James: Death Comes to Pemberley
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Mika Waltari: Suuri illusioni
Eino Leino: Helkavirsiä

Luettu muttei blogattu:


Graig Thompson (2009, alkuperäinen 2003). Blankets. Loistava sarjakuvaromaani, bongattu Sallan blogista. Upottava tarina nuoresta rakkaudesta lumihangessa. Äh, nyt kuulostan kuin ivailisin eikä ole tarkoitus; tämä on oikeasti liikuttava rakkaustarina ja lunta sataa paljon. Se kätkee maiseman ja pehmentää ääriviivat... mutta ei liian pehmeiksi. Oikea rakkaus tekee aina kipeää. Tässä siihen kietoutuu vahvasti myös oman maailmankatsomuksen ja identiteetin etsintä. Boy meets girl - vanha juttu mutta jokaiselle kerran uusi. Sen tuoreuden kokemuksen Thompson tarjoilee ilmeikkäillä mustilla viivoillaan.

Marianne Cederwall (2011): Ajattelen sinua kuolemaasi saakka. Tämä tuli loppujen lopuksi lukulistalle Erjan blogista, vaikka kansi on jäänyt aiemminkin mieleen. Pikkuriikkisen petyin: päähenkilö Mirjam tuntui epäuskottavalta (voiko haahuilla koko ajan edestakaisin kostonhimon ja helläsydämisyyden välillä?) ja juoni jäi jotenkin... noh, puolitiehen. Kun aletaan hurvitella yliluonnollisella, samantien olisi voinut mennä askeleen pidemmällekin. Mutta kirjan kakkosnainen Hervor ja tyylitellyt pahikset pelastivat paljon. Sellaista kepeää kevytluettavaa. Pidin myös siitä, että päähenkilöstä ei tehty liian vanhusta vaikka viisikymppinen onkin.

Stephen King (2011): 11.22.63. Ihan sama mikä tilanne, uusi Stephen King luetaan täällä äkkiä. Tällä kertaa aiheena on aikamatkailu, pienellä ripauksella mystiikkaa. Englanninkielen opettaja palaa aikaan ennen Kennedyn murhaa... ja siitä jo arvaattekin mikä on matkan tarkoitus. Kiinnostava kirja, täynnä kingmäisiä hahmoja. Tykkäsin. King uppoaa edelleen. Ei olisi ehtinyt millään lukea näin paksua tiiliskiveä, mutta pakko mikä pakko. Tulevat mieleen ne tiedekuntatentit, jotka aikoinaan jäivät väliin kun piti valvoa koko yö jonkun Kingin romaanin kanssa. Nostalgiaa!

Pienenä miinuksena - tai ehkä plussana, riippuu näkökulmasta - on kirjan poikkeuksellisen vahva amerikkalaisuuden fiilis. Tässä etsitään kansakuntaa sellaisena kuin se joskus oli, hyvässä ja pahassa. Maija on kirjoittanut tästä.

Lee Child (2009): Viides matkustaja. Tämä on jäänyt joskus divarireissulla käteen ja nyt tuli luettua. Jack Rearcher -kirjat ovat mukavan luotettavaa viihdettä. Paljon toimintaa, selkeät hyvikset ja pahikset, mukaan miksataan vähän politiikkaa, ripaus etiikkaa ja paljon lakonista, terävää dialogia. Tällä kertaa Reacher huomaa metrossa potentiaalisen itsemurhapommittajan. Tilanne purkautuu odottamattomalla tavalla eikä sankarimme voikaan jättää tapausta sikseen. Juuri sitä mitä teki mielenikin.

Jukka Parkkinen (1995): Suvi Kinoksen seitsemän enoa. Tämä hulvaton nuortenkirja valikoitui lainaan odottamattoman suosituksen pohjalta. Verbaalisesti nokkela tarina on nuoren Suvi-tytön kertomus elämästään kummallisessa perheessä vanhapoikaveljessarjan kasvattina. Tykkäsin tästä kovasti! Hauskaa, viatonta luettavaa. Tosin kummastelen mielessäni vähän kirjan kohderyhmää, sillä ulkoasusta päätellen se on tarkoitettu varhaisnuorille (?), mutta epäilen, että puolet vitseistä menisi ikäryhmältä ohi. Hmm. Jos kotoa löytyy 10-13 vuotiaita, testaa ja kerro tulos. Tai lue itse - olisi hauska kuulla kolahtaako tämä huumori muihinkin kuin minuun. Ehkä henkinen ikäni onkin 12, vähän suuremmasta tietomäärästä huolimatta.

Sisko Istanmäki (2008): Yöntähti. Tämä kirja on 101 naisten kirjan listallani. Noloa, että se joutuu tyytymään pariin riviin koostepostauksessa. Punaisena ja takellellen totean, että kirja oli tavallaan hauska, mutta ei tehnyt järisyttävää vaikutusta. Pidin poikkeuksellisesta aiheesta - Yöntähden päähenkilöt ovat kasikymppisiä - ja vanhuutta kuvattiin tästä mielestäni mukavalla tavalla ymmärtäen. Vanhuksista ei tehty arkkityyppisesti tietynlaisia; jokainen on yksilö. Vanhuuden kuvauksena tämä antoi ajattelemisen aihetta. Juoni ei kuitenkaan sytyttänyt, enkä kiintynyt päähenkilöihin tai ihastunut tyyliin. Yöntähdessä myös hyödynnetään minusta useimmiten vähän rasittavaa kertomus kertomuksessa -tekniikkaa. Joskus sellaiset kertomukset ovat itsessään hyviä (tässäkin osa oli), mutta saan aina näppylöitä kun yritän miettiä mitä niiden pitäisi merkitä varsinaisen kertomuksen suhteen. Haku löytää ensimmäiseksi jutun Sallalta.

Charlaine Harris (2005): Dead as a Doornail. Sookie Stackhousen veli Jason joutuu sopeutumaan muutoksiin elämässään; Sookie jahtaa salamurhaajaa, salamurhaaja jahtaa muodonmuuttajia. Peikkoneito on kirjoittanut Doornailista täällä.

Charlaine Harris (2006): Definitely Dead. Sookie Stackhouse selvittelee serkkunsa jäämistöstä paljastuneita ongelmia New Orleansissa (ennen Katarinaa). Peikkoneito on lukennut, upotkaa hetkeen täällä!

Charlaine Harris (2007): All Together Dead. Sookie Stackhouse seuraa Lousianan kuningatarta vampyyrien huippukokoukseen. Viittaan jälleen Peikkoneitoon täällä.

(Mainitsinko jo, että teki mieleni mukavaa, helppoa luettavaa? M.O.T.)

Lisäksi bloggaamatta on luettu kaksi kirjaa, Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikka ja Scarlett Thomasin Our Tragic Universe. Niiden kohdalla aion poiketa tavoistani. Kun en ehtinyt kirjoittaa marraskuussa näistä, säästän tarinani joulukuun puolelle. Palaan siis kasvun juurille ja traagiseen maailmaan viimeistään viikonloppuna!

Kuukauden hakusana:

Hiukan hämmästelin tiedonhakua aiheesta piirretty kainalosauva; luulisi että ihan oikeasta olisi enemmän apua. Kumpiakaan ei löydy täältä. Ja kuka on kadottanut terävät kantapäät?

Tämän kuun harhaisin hakusana on kuitenkin muuta: kahden sanan postmoderni miniruno, itseensä kiertyvä, jännittävästi yhtä aikaa harhainen ja ehdottoman osuva

digitaalinen sähköinen

Vau. Hienompaa hakusanaa en keksisi vaikka kaksin käsin yrittäisin.

EDIT: lisätty linkit joulukuun puolella blogattuihin kirjoihin.

Dead Until Dark (Veren voima)

Vampyyribuumi on paljolti mennyt minulta ohi, mutta 101 naisten kirjan listaltani löytyy tämä Charlaine Harrisin kirja. Dead until Dark, suomennettuna Veren voima, aloittaa suurta suosiota nauttivan Sookie Stackhouse -sarjan, johon kuuluu kai kymmenkunta kirjaa ja novelleja. Kirjoihin perustuen on  tuotettu myös HBO:n TV-sarja True Blood.

Dead until Dark esittelee Sookie Stackhousen, blondin tarjoilijattaren Louisianasta. Sookiella on pieni ongelma: hän osaa lukea ajatuksia. Seuraelämälle hankala vaiva on pitänyt Sookien pitkään sinkkuna. Kuin vastauksena rukouksiin ilmaantuu baariin vampyyri Bill - seksikäs komistus, jonka ajatuksia Sookie ei kuule. Mikä ihana hiljaisuus! Tietenkin kuolleen, verta ravinnokseen nauttivan, auringonvalolle ja valkosipulille allergisen kaverin kanssa seurustelussa on omat ongelmansa - vaikka ei otettaisi lukuun ikäeroa ja ikäviä vampyyrituttavia - mutta Sookie ei haasteita hätkähdä.

Kun vielä saataisiin selvitettyä pikkukaupunkia pelottavat murhat, joista epäillään vuoron perään Sookien veljeä ja Sookien vampyyria. Eikä Sookien pomokaan taida olla ihan tavallinen mies... Sookie joutuu välillä huokaisemaan ja toteamaan, että elämä oli yksinkertaisempaa sinkkuna.

Sanon suoraan, Dead oli selvästi positiivinen yllätys, eikä se johdu vain matalista odotuksista. Harris käsittelee kliseitään hilpeän naivistisesti ja reipasotteisesti. Kirjan maailmassa vampyyrit ovat 'tulleet kaapista' ja saaneet ihmisoikeudet, kunhan tyytyvät synteettiseen vereen. Vaarallisen nälkäisillä yönkulkijoilla on kuitenkin mielihalunsa, ja poliittisesti korrektin sävyn tavoittaminen on tavalliselle tallaajalle joskus vaikeaa.

"We're raiding a bar a few blocks back," the patrolman said casually. I could see only a little of his face, but he seemed burly and middle-aged. "You two coming from there, by any chance?"

"No," I said.

"Vampire bar," the cop remarked.

"Nope. Not us."

"Let me just shine this light on your neck, miss, if you don't mind."

"Not at all." 

And by golly, he shone that old flashlight on my neck and then on Bill's. (s. 128)

Kaikkiaan tässä erilaisten ihmisten, öh, otusten, rinnakkaiselossa on paljon viehättäviä piirteitä. Missäpä vampyyribaari Fangtasia sijaitsisi ellei lelukaupan vieressä? Tokihan synteettistä vertaa saa O ja A miinus makuina? Tunnelmointi on kuitenkin toissijaista: Dead on täyttä toimintaa sekä seikkailu- että ihmissuhdemielessä.

Ehkä tämä on sitä uuden ajan romanttista hömppää! Ainakin Sookie saa vampyyrin kuulostamaan hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ei tämä mitään haastavaa tai erityisen sisältörikasta kirjallisuutta ole, mutta erinomaisen mukavaa kevyttä lukemistoa. Deveraux sai kilpailjan.

Marjiksen vinkistä luin kirjan alkukielellä, mikä varmaan oli hyvä ratkaisu. Sookien kertojaäänellä on mukavasti eteläinen sävy. Ylipäätään Sookien suoraviivainen ja samalla hyvin kirkasotsainen persoona oli kirjan parasta antia.

Voipi olla pakko hommata DVD:nä True Bloodin ensimmäinen kausi...

Charlaine Harris (2001). Dead Until Dark. Gollanz.

Arvioita:
Suomenkielisestä Marjiksen lisäksi ovat kirjoittaneet
Kirjavinkit
Katariina Norontaus Turun Sanomissa
Emma Hokkanen Savon Sanomissa