Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen

Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmasta. Unikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY

Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:

"Tiesin ettet ymmärtäisi." 

"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 

Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Maailma, vihreä metsä

Jatkan Ursula Le Guinin hainilaissarjan kanssa. Maailma, vihreä metsä on loogis-kronologisessa mielessä seuraava kirja Osattomien planeetan jälkeen. Metsän alkukielinen nimi on muuten The Word for World is Forest, eikä tuo WSOY:llä valittu versio kyllä ole läheskään yhtä kuvaava. Jotain katoaa käännöksessä. Sinänsä soveliasta - sillä siitäkin on kirjassa osittain kyse.

Metsä sijoittuu Uudelle Tahitille, Maan 41. siirtokuntaplaneetalle. Sen alkuperäisväestöä ovat loputtoman metsän siimeksissä rauhassa elävät athsheanit, jotka muiden ihmisten tavoin polveutuvat hainilaisesta juuresta, mutta ovat pienikokoisia, vihertäviä ja karvaisia. Eivät siis ihmisiä ollenkaan, eivät ainakaan planeetan metsiä raiskaamaan saapuneiden siirtomaaimperiumin rakentajien silmissä, jotka kutsuvat heitä räksiksi. Muutama hyväluontoisempi tyyppikin joukkoon mahtuu, mutta mieleenpainuvimmin meitä maanmatosia edustaa yksi ärsyttävimmistä romaanihenkilöistä ikinä:

Ihmisiä vain kylliksi paikalle, koneita ja robotteja työn alle, maatiloja ja kaupunkeja pystyyn, niin kukaan ei kaipaisi enää räksiä. Ja hyvä niin. Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainoiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. Ja se olisi hänen maailmansa. Maailman kesyttäjä. Sitähän hän, Don Davidson pohjimmiltaan oli. Hän ei halunnut kerskua, mutta tokihan hän oman kanttinsa tiesi. (s. 9)

Davidsonin vastapainona on antropologi Lyubov, joka yrittää selvittää itselleen ja muille athsheanien kulttuuria. Hänen apulaisensa ja siltansa alkuperäisväestön joukkoon on pitkään uneksija Selver, tulkitsija. Mutta Davidsonin väkivalta sysää Selverin muutoksen tielle. Uneksijoiden staattinen yhteisö ei selviydy kohtaamisestaan agressiivisen Maan ja juuri syntyvän Planeettojen liiton kanssa eheänä. Selver oppii ihmisiltä jotain ja opettaa sen kansalleen.

Metsä on vaikkapa Osattomien planeettaan verrattuna suhteellisen yksioikoinen kirja, mutta onneksi Uuden Tahitin planeetta rotuineen on itsessään kiinnostava, ja tarina pelittää tietystä pelkistyneisyydestä huolimatta oikein hyvin. Joskus yksinkertainen toimii.

Le Guin kirjoittaa itse jälkisanoissaan pelänneensä, että Metsästä tulisi saarnaava, sillä hän on ilmeisesti purkanut tässä kirjassa Vietnamin sotaan liittyvää turhautumistaan. Oli huvittavaa löytää, mutistuani itselleni Davidsonista pitkin kirjaa, lopusta Le Guinin oma kommentti:

Hän on pelkästään paha - ja minä kun en usko että pelkästään pahoja ihmisiä on olemassakaan. Mutta alitajuntani oli toista mieltä. Se tutkiskeli itseään ja tuotti Davidsonin. En kiellä häntä. (s. 171)

Hainilaissarjan tulokset tähän mennessä: kolme hyvää, huteja nolla. Näin siitä huolimatta, että kaikki kirjat ovat olleet keskenään melko erilaisia. Äimistelen edelleen, että nämä ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Syy on ehkä siinä, että Le Guin rakentaa enemmän ihmisluonnon ja ajatusten kuin teknologian varaan. Tällaisia on todella mukava lukea.

Ja hei, Metsä on saanut Hugo-palkinnon! Takakannessa sanotaan niin. Paitsi että Wikipedian listauksen mukaan ei ole. Noh, mitä pienistä. On Ursula Le Guin joka tapauksessa Hugoja saanut. Ja on Metsä joka tapauksessa hyvä kirja.

(EDIT: Onpas se sittenkin saanut Hugon - mutta pienoisromaanien kategoriassa. Huh - sekä WSOY että Wikipedia olivat oikeassa... ja jälleen kerran löytyi virhe penkin ja ratin välistä!)

Ursula Le Guin (1984, alkuperäinen 1972). Maailma, vihreä metsä. WSOY. Suomentanut Pirkko Lokka. ISBN 951-0-12081-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Mette Luetut-blogissa
Ritva-Liisa Pilhjertan aikalaisarvio löytyi Kirjasammon sivuilta

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä Floriania, Marjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.

Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 

Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.