Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan tädissä täydellistä elämää tavoitteleva Airi Kivikko kärsii miehensä tädistä.

Luitte oikein. Ronski Liila-täti saa Airin näkemään punaista. Airi haluaa kauniit häät, unelmien kodin ja tunnelmallisia sukujuhlia - Sinkkuna elävä Liila juo, polttaa, kiroilee ja raahaa perhejuhliin itseään nuorempia prätkäjätkiä. Eikä siinä vielä kaikki: kun Airin palaa töihin, päätyy hän yrityskauppojen seurauksena samaan firmaan tuon kamalan sukulaisen kanssa.

Holopainen kehittelee tästä kaikesta viihdyttävän tarinan, mutta minulla oli kieltämättä pieniä vaikeuksia niellä perusasetelmaa. Kertoja-Airin inho ja epäluulo Liila-tätiä kohtaan on tarinan keskeinen käyttövoima. Mutta samainen inho tuntuu hänen avomiehensä, muiden sukulaisten ja vieläpä työkaverienkin näkökulmasta kohtuuttomalta. Myös ainakin tämän lukijan oli sitä vaikea ymmärtää. Ensimmäiset 90 sivua odotin koko ajan jotain paljastusta, joka selittäisi Airin tunteet.

Sorry spoilaus. Ei sellaista tule.

Airin fiksaatio kiinnosti minua sen verran, että asiaa piti oikein pohtia. Ei tule mieleen vastaavaa tilannetta omasta elämästä. Itse uskoisin, että miehen kummallinen sukulainen huvittaisi? Ollakseen aidosti ärsyttävä tuommoisen tädin pitäisi kyllä tehdä minulle jotain huomattavasti henkilökohtaisempaa kuin olla olemassa ja osallistua sukujuhliin.

Kehittelin tästä sellaisen teorian Airi kokee tukahdutettua kateutta ja epävarmuutta; hän siis projisoi Liilaan oman käsittämättömän ahdasmielisyytensä aiheuttaman turhauman ja sisäiset itsekkyysepäilynsä.

Tuosta tulikin jo selväksi, että kirjan päähenkilö ei minua erityisesti miellyttänyt. Hassua kyllä, kirja itsessään oli silti mukavaa luettavaa, kunhan lakkasin tuosta pienestä uskottavuuskysymyksestä stressaamasta. Holopaisella on hyvä havainnointikykyä ja tekstissä oli paljon pieniä oivalluksia, jotka huvittivat. Airi-antisankaritar on kaikessa ärsyttävyydessään hauska hahmo.

"Pojilla ei ole ollut mitään hätää", vakuutti perhepäivähoitaja Jatta buddhamaisen tyynesti hymyllen. "Ehkä hän itkee myös syyllisyyttään siitä, ettei edes muistanut äitiä kun oli niin hauska ja jännittävä päivä." 

Jäykistyin vihjauksesta että oma lapseni ei ikävöisi minua, mutta sen paljastaminen tekisi itsestäni lapsellisen, joten hymyilin suopeasti takaisin. (s. 41)

Pidin myös Tädin työelämäkuvauksesta. Vaikka oma työpaikkani on varsin toisenlainen, tietyt piirteet kuulostivat omakohtaisestikin tutuilta, ja muilta kuullun perusteella uskon loputkin.

Minulla meni tovin ennen kuin kirja nykäisi mukaansa, mutta kun vauhtiin oli päästy, se piti kyllä otteessaan. Meno parani loppua kohti.

Anu Holopainen on useimmille tuttu nuorille suunnatusta Syysmaa-sarjasta. Ensikokemukseni Holopaisen kirjoista on silti niin sanotusti aikuisten hyllystä. Ilmeettömästä miehestä pidin. Ilmestyskirjan täti seuraa Ilmeettömän miehen mallia siinä mielessä, että mukana on mahdollisesti ripaus magiaa, mutta tyylilaji on aivan toinen. Kustantajan mukaan tämä on chick littiä mutta enpä tiedä - eikö siinä pitäisi olla rakkaustarina silloin? Tämä on lähinnä antirakkautta ja miehet enimmäkseen ignoorataan.

Ehkä tämä on ... chick lit angstia? Angsti-chick littia? Jotain mitä Bridget Jonesin päiväkirjat ja Paholainen pukeutuu Pradaan voisivat tehdä Täydelliselle paistille pimeässä?

Ehkä lopetan genrepohdinnan tähän ennen kuin tulee enemmän vahinkoa.  Ilmestyskirjan täti oli hyvää viihdettä ja näppärä sivustahuuto erinäisiin työelämäkeskusteluihin.

Anu Holopainen (2014). Ilmestyskirjan täti. Myllylahti. 978-952-202-506-7.

Kirsi Kirjanurkassa luonnehti satiiriksi. Jeh, sitähän se oli.
Linnea Kujerruksista olisi halunnut keskustella Airin kanssa hänen prioriteeteistaan ja piti alusta enemmän kuin lopusta.
Morrekin kiinnitti huomiota romanssivajeeseen.

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kuva: Teos 

Sinisalolta päätin muutama vuosi sitten lukea koko tuotannon. Että silleen. Projekti on edennyt hitaanlaisesti mutta edennyt silti, vähän niin kuin ilmaston lämpeneminen. Nyt on kaikki romaanit luettu, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Lasisilmä. Suurimmiksi suosikeikseni ovat Sinisalon kirjoista nousseet tuore dystopia Auringon ydin ja viehkon kerroksellinen Linnunaivot, jossa Sinisalo on selvästi ammentanut vahvasta vaellustaustastaan.

Lasisilmään inspiraatiota on varmaan tarjonnut Sinisalon kokemus tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Lasisilmä näet pureutuu jatkuvajuonisen telkkarisarjan tekemiseen. Se kysyy: katsommeko me televisiota vai katsooko se meitä? Lasisilmä nököttää jokaisessa asunnossa ja välittää meille meidän omat kokemuksemme tarinoiksi jalostettuina.

Kirjassa Taru liittyy Lähiö-sarjaa kirjoittavaan tiimiin ja tutustuu sen pääkirjoittajaan, kaikkia lankoja käsissään pitelevään Paulaan ja muuhun kirjoittajakaartiin. Kuten dramaturgian lait vaativat, yksi on kaunis ja rääväsuinen, toinen siististi cool, kolmas muinaismuisto ja neljännellä salattu suhde viidenteen. Taru asettuu omaan lokeroonsa Lähiön todellisuutta tuottavaan varjomaailmaan: hyväksyntää kaipaava tulokas. Porukkaan kuulumisesta päättää viime kädessä Paula, kulissien takainen diktaattori, telkkarisarjan raamatun ylin tulkki.

Takakannessa sanotaan, että fiktion ja faktan raja alkaa hämärtyä ja tismalleen niin kirjassa käy - sen enempää en viitsi tässä juonta spoilatakaan. Pidin kovasti kirjasta ja siitä, että se herätti taas miettimään todellisuuden rakentunutta luonnetta. Järjellä toki tiedän muutenkin, että keksimme enimmäkseen maailmamme itse; että todellisuus sellaisena kuin sen koen on ihan itte tehty. Tosin olen mieluummin ajattelematta tätä kovin usein... kun myöntää olevansa vastuussa omasta elämästään, joutuu syyllistä epäkohtiinkin etsimään peilistä.

Telkkarisarjan käsikirjoittajalla on Lasisilmässä vastuu myös synnyttämistään hahmoista. Mutta ilmiintyvätkö hahmot tyhjästä vai lainaavatko ne lihansa kantasolut todelliselta henkilöiltä? Voiko elämäänsä käsikirjoittaa niin kuin sarjaa? Ammattilaisena Taru kuitenkin tietää, että sarjaan kirjoitetaan puhtoisempaa versiota todellisuudesta, eräänlaista naamakirjapainosta siis.

Kun kaikissa muissa asioissa me peräänkuulutamme edes jonkin sortin näennäistä uskottavuutta, niin pahaa ja hyvää punnitessa ei ole kuin yksi tapa toimia. Ei pidä tuijottaa liikaa siihen mitä oikeasti voisi tapahtua. Pitää tuijottaa siihen mitä moraalinen enemmistö tahtoisi tapahtuvan. (s. 104)

Lasisilmä on täynnä uskomattomia ja samalla omassa kontekstissaan tismalleen oikeanlaisia käänteitä. Vähän niin kuin telkkarisarjat. Tai elämä. Vaikken samaistunut yhteenkään henkilöön, Lasisilmä upposi kuin lyijypaino. Tykkään tällaisista salafilosofisista tarinoista; ne palkitsevat silloinkin kuin emotionaalinen teho jää kevyeksi.

Johanna Sinisalo (2006). Lasisilmä. Teos. 951-851-102-0.

Arvioita:
Morren maailmassa meni ahmimiseksi
Mikko Kirjavinkeissä kiteyttää hyvin: terävä psykologinen trilleri

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina.

Onneksi en ole poliitikko, sillä on taas pakko kelkkaa vauhdissa. Olen tainnut joskus motkottaa Antti Tuurin yleisestä käsittämättömyydestä ja turhauttavuudesta, ainakin lukupiirissä ja esimerkiksi täällä. Kuunneltuani nyt äänikirjana Taivaanraapijat teen U-käännöksen ja myönnän, että ehkä - voiko tämä olla mahdollista? - aiemmassa mielipiteessäni saattaa olla pientä tarkentamisen varaa.

Siis, krhm, ehkä Tuuri ei olekaan toivottoman tylsä. Terkkuja vain Ammalle, joka yritti taannoin selittää minulle sielukirjailijaansa: kaikesta Tuurin sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. Tässä oli.

En taida muuttaa mieltäni niiden kirjojen suhteen, joista en aiemmin pitänyt, tai en ainakaan yritä niitä uudestaan lukea. Lakeuden kutsu on jäänyt mieleeni jonkinlaisena tervanjuonnin kisällinnäytteenä luku-urallani. Kun muutin aikoinaan Etelä-Pohjanmaalle, kuvittelin, että pakkohan tuota Pohjanmaa-sarjaa on lukea, ihan yleissivistyksen vuoksi. Pöh. Jäi vain tympeä maku suuhun vuosikausiksi.

Nyt myönnän nöyrästi, että Taivaanraapijoista pidin. Ehkä Tuuri on minulle niitä kirjailijoita, joita pitäisikin kuunnella ääneen luettuna eikä yrittää lukea itse. Olen ennenkin spekuloinut, että lukunopeuteni, tai ehkä lukutyylini, vaikuttaa siihen miten koen kirjat. Tuuriin minun pitäisi ehdottomasti pystyä hidastamaan. Kun en itse osaa, tarvitsen lukijan tekemään sen puolestani.

Taivaanraapijat kertoo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä New Yorkista taaloja hakevasta Jussista, joka pääsee taivaanraapijan rakennustyömaalle terästä nostamaan. Manhattan kohoaa korkeuksiinsa hyvää haipakkaa. Suomen heimolaiset muodostavat oman yhteisönsä, jonka kuvioita Tuuri kuvaa herkällä kädellä. Jussi Ketola, yksitotinen ja suorastaan alidramaattinen kertoja, asustaa Harlemin puolella työmiesten poikatalossa ja opettelee kulkemaan teräspalkeilla 30. levelillä. Kotimaa ei ole kaukana ajatuksista uudessakaan maailmassa ja juhannusta tanssitaan tarmolla muttei tunteella sentään. Vaan pääseepä Jussikin tyttöä polkassa pyörittämään. Työporukassa ei unioniin kuulumattomia miehiä pidetä, ja neljän taalan päiväpalkalla elää teräksennostaja leveästi. Kuulua sosialistia, Kurikan Mattia, pitää Jussinkin päästä kuulemaan; niin perusteellisesti on pastori häntä pahaksi mainostanut.

Ajankuva toimi tässä kirjassa minusta aivan sairaan hyvin. Olen edelleen sitä mieltä, että voisi sitä kirjailija silloin tällöin jonkin kertojan emotionaalista tilaa valottavan lauseen väliin sujauttaa... mutta mitä hittoja. Taneli Mäkelän tasainen, vähäeleinen luenta jotenkin avasi minulle Tuurin kerrontaa niin, että sain tästä paljon irti.

Taivaanraapijat on monin paikoin hauska, poikkeuksellisen todenoloinen ja kaikkiaan hieno historiallinen romaani.

Ai niin - sisällöstä pitää vielä lisätä, että hieman kyllä hirvittää tuo mieskuvaus. En suostu uskomaan, että Taivaanraapijat on miehen suoraa tajunnanvirtaa... Ei. Se on editoitu selostus, sellainen julkituotavaksi sopiva versio, josta turhat tunnehaihattelut on karsittu pois. Koska kovat pohjalaiset uroot eivät tunne. He tekevät.

Aion lukea kuunnella Tuuria lisääkin. Seuraavaksi jahtaan jostain Kylmien kyytimiehen, joka kertoo Ketolan myöhemmistä vaiheista vanhassa maassa.

Antti Tuuri (2006, alkuperäinen 2005). Taivaanraapijat. Otava. Lukija Taneli Mäkelä. 951-1-21425-X.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Amma Lukuhetkessään
Minna Ilselässä

Varasto

Varasto joulutunnelmissa? Nääh.

(Jos on joulukiireitä, tässä lyhyt tiivistelmä. Sairaan hyvä kirja. Hyvää joulua.)

Tajusin äkkiä, että minähän näen suurella todennäköisyydellä ensi viikolla Varaston elokuvana. Pakko siis lakata hautomasta itse kirjaa hyllyssä ja lukea se, vaikka Salmisia tekisi mieli säästellä. Sattumoisin tulevasta ensi-illasta oli juuri tänään juttua Hesarista, nettiversiota en löytänyt.

Varaston kertoja Antero Rousku on varastossa töissä. Palkalla ei elä, ei ainakaan niin että mokkanahkatakkia pääsisi ostamaan, mutta luontaisetuna on sentään mahdollisuus myydä omaan piikkiin firman tavaraa. Rousku taitaa olla Urkin ohella Salmisen inhottavimpia sankareita. Ällöttävyys olisi sietämätöntä, ellei Salminen välillä vilauttaisi sitä kolikon toistakin puolta. Rousku on myös hyvin onneton, onneton ja avuton onnettomuudessaan, vaikka kelpo kapitalistin tavoin pyrkiikin kartuttamaan kassaansa kaikin keinoin. Tunteeton Rousku ei ole, tunteet vain eivät ole niitä mukavimpia.

Varasto on niukkuudessaan mainiota vastapainoa vaikkapa Huorasadun tursuilevalle runsaudelle. Salminen kirjoittaa vähäeleisesti ja yksinkertaisesti. Sanat tipahtelevat kuin maalipisarat puukolla puhkotusta purkista. Mutta tässä remontissa ei maalata trendikkäillä tehosteväreillä tai edes maalarinvalkoisella, tässä suditaan arjen harmaata ja laitetaan sekaan tummia läikkiä toivottomuutta.

Mitenköhän tämä kirja kääntyy komediaelokuvaksi? Ehkä yllättävänkin hyvin, sillä näyttelijät voivat tuoda komiikan esille suoraviivaisemmin. Kirjan huumori on aika, noh, tummaa, sellaista revi siitä -huumoria. Nauraakseen pitää nähdä itsensäkin oravanpyörässä ja nauraa sille. Ehkä se jekku onkin siinä.

Lukiessani kävi mielessä, että tämä on inhorealisimia samassa mielessä kuin kabuki on teatteria: äärimmäisen tyyliteltyä kamaa. Mielihyvän hetket on karsittu, ankeuttajat maleksivat nurkissa. Onko ihminen ihminen ensinkään, jos häntä ei ympäröivä yhteisö kunnolla ihmiseksi laske?

Myyntipuolella työskentelevä Karita onnistuu biologisia aseita ja silkkaa kiristystä käyttäen kaatamaan Rouskun parisuhteeseen. Tulevasta isyydestä maalaillaan Rouskullekin uutta mahdollisuutta, mutta tuleeko siitäkään mitään?

- Se on Jenna. Se on kolme vuotta, minä sanoisin ja hakisin lisää kaljaa. Jouluksi toisin lapselle ison Muumin ja muovailuvahaa. En viipyisi kauan, sillä Karitalla olisi jo uusi mies. Sillä olisi ponihäntä ja paskaiset farkut ja Harrikka-paita ja se kääntyisi sohvalta katsomaan minua kaukosäädin kädessä. 

En minä lopulta tulisi olemaan sen kummempi isä kuin moni muukaan. Karita ja minä ja lapsi olisimme aivan tavallinen tarina. Tässä lähiössä eivät muutkaan ihmiset toisiaan tarkastaneet. Säästärin tarjoukset olivat tärkeämpiä kuin hellyys ja romantiikka. [--] (s. 80)  

Joulun aikaan on mukavampi ajatella, että sitä hellyyttäkin löytyy, jostain piikkikuoren alta. Ja uusi vauva on aina uusi toivo. Salmisen kirjan lopussa toivonsäde näyttää kyllä aika valjulta. Nyyh.

Menee vähän OTT mutta senkin uhalla.... Valoisaa, lämmintä ja hellää joulua!

Arto Salminen (1998). Varasto. WSOY. ISBN 951-0-22926-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Janne Kuusinen blogissaan Salmisen koko tuotannosta

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Unelmavaras

Kuva: Karisto

Vaihteeksi taas kirjaston satunnaispoimintoja: nappasin jo huhtikuun alussa Jaana Taposen Unelmavarkaan palautettujen hyllystä. Ei sen kummempaa perustetta kuin että kannesta tuli mieleen Paholainen pukeutuu Pradaan ja takakannen "tulisella otteella kirjoitettu kuvaus työnarkomaanista" kuulosti kiinnostavalta. Liekö takaraivossa ollut jokin aika sitten luettu stressikierrekirjakin.

Ainakin stressikierteen oikaisutarve tuli mieleeni tätä lukiessa - sen verran hektistä ja paineista elämää päähenkilö Mari tässä itselleen rakentaa. Unelmavaras kuvaa uraansa intohimolla suhtautuvan naisen turhautumista, joka purkautuu uuden tulokkaan viedessä kiinnostavan projektin hänen nenänsä edestä. Aviomies Petteri on jäänyt henkisesti taakse jo ajat sitten, lapsuuskodin traumat on työnnetty alitajuntaan tykyttämään, ja työpaikalla raivokkaan tehonartun maine johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja eristäytymiseen. Mari näyttää etsivän työstä hyväksyntää ja menestyksestä turvaa; molemmat ovat jääneet lapsena liian vähälle. Mutta eihän työelämä niin toimi. Tehokas tekeminen ei tietotyössä tee tulosta vaan tarvitaan myös sosiaalisia näyttöjä.

Ensin Mari tuntuu melkein vastenmieliseltä hahmolta. Otankin näytteen ihan alusta. Tässä Mari seuraa ratin takaa kuinka äiti ja poika ylittävät katua:

- Anna niiden mennä rauhassa yli, etei poika pelästy, Petter pyysi.

- Pieni pelästys antaa siivet, Mari tokaisi ja vilkaisi auton kojelaudan kelloa.

Se oli paljon. Ihan liikaa.

Hänen elämänsä tärkein kokous alkaisi pian, mutta Petteri piti heittää sitä ennen Myymäen juna-asemalle ja nyt tuo lehämä käytännöllisesti katson laidunsi keskellä katua. Mari tuhahti turhautuneena nähdessään pojan kaulaliinan pään solahtavan lopullisesti selän puolelle ja liukuvan pitkin toppahaalarin sileää pintaa alas asfaltille.

- Hei! Petteri huudahti. - Sano niille että toi putos...

- En todellakaan, Mari ärähti. - Sä myöhästyt junasta ja mä kokouksesta. Tuo pelleily saa nyt riittää. 

Hän lisäsi moottorin kierroksia ja antoi nyt auton nytkähtää terävästi eteenpäin, mutta sen sijaan, että nainen olisi pelästynyt ja kiiruhtanut suojatien yli, tämä pysähtyikin keskelle tietä kuin jänis ajovaloihin ja tuijotti heitä silmiään raivokkaasti siristellen. (s. 8-9)

Kirjan mittaan äyskivän ja häijyn naisen tragedia tulee hiljalleen selväksi: vaikka Mari tuomitsee muut ankarasti, vaativin hän on itselleen. Loppua kohti on jo mahdollista tuntea lievää sympatiaa jäänaista kohtaan. Ehkä siksi että riitekuorikin rakoilee.

Unelmavaras oli kirpakka ja helppolukuinen viihderomaani. Ei ihan täysi kymppi, sillä henkilöt olivat suht' kliseisiä, mutta romaanissa oli kuitenkin särmää ja sujuvuutta. Taposen muihinkin kirjoihin saatan vielä tarttua kun olen helpolla tavalla terävän ihmissuhdeviihteen tarpeessa.

Jaana Taponen (2010). Unelmavaras. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Höh. Ei arvioita? Ei tullut vastaan ainakaan ensimmäisillä google-sivuilla. Onpas kummaa. Enkö osaa etsiä oikein vai voiko kirja tosiaan ilmestyä näin hiljaisesti?

Lounge

Kansi: Like

Markku Rönkön Lounge on haettu kirjastosta Hannan ja Naakun juttujen perusteella. Kun nyt olen yrittänyt urakoida lainattujen pinoa kohtuulliseen tasoon, puristin Loungen luettavaksi vielä ennen Lontoon reissuamme.

Lounge näet tapahtuu Heathrow'n lentokentällä - ei tosin niissä tavalliselle kansalla tarkoitetuissa osissa, joita kansikuvassakin näytetään, vaan hienommilla lipuilla matkustavien hulppeissa tiloissa. Suomalainen mainosihme Jonathan Noble, entinen Joona Jalonen, odottaa konetta jouluaaton lumimyrskyssä. Autio lounge kuvastaa menestyjän elämää: se on ylellinen mutta tyhjä tärkeistä ihmisistä. Silloinkin kun tärkeän ihmisen kohtaa, ei häntä tunnista tärkeäksi.

Odotellessaan Jonathan täydentää testamenttiaan, muistelmien dokumenttia, joka kertoo miten hänestä tuli hän. Takaumat purkavat taiteellisesti lahjakkaan nuoren miehen matkan keski-ikäiseksi raakiksi, joka on eksyksissä ylellisessä elämässään. Otan näytteeksi pätkän varhaisesta takaumasta:

Kymmenkunta poikaa juoksee pallon perässä. Vastassa on saman kokoinen ryhmä. Jossakin on pallo. Kaikki eivät saa koskea sitä yhtä usein. Näyttää että joillekin annetaan tilaisuus vain hipaista sitä. Miksi? Ja miksi palloa pitää potkaista niin kovaa? Mitä erityisen pahaa se on tehnyt? Mutta tämä on tietysti vielä pientä. Tönitään, potkitaan jalkaan, kampataan. Minkä tähden, minkä varjolla? Sattuu. Ja tulee hiki. Inhottavaa. Ja jos häviää, itku. Epämiellyttävää. Eivätkö kaikki voisi yhdessä tuumin potkutella palloa maaliin? Sovussa, vuorotellen, yhtä aikaa tai peräjälkeen? Tämäkö muka on joukkue-urheilua? Eikö tätä voisi muuttaa? Entä jos kaikilla olisi oma pallo? Eivät kai ne niin paljoa maksa. (s. 70)

Onnekseen ja onnettomuudekseen Jonathan oppii kyllä kilpailemaan. Tulee aika jolloin voittaminen ja kunnia on tärkeämpää kuin oivallus itse. Rakkaus löytyi matkan varrella mutta katosi uudestaan, keskittymisen puutteeseen tai kiireeseen ehkä. Tien päässä on tyhjä lounge, ylellinen taivas jossa saa tyhjää ystävällisyyttä tarkoitukseen palkatuilta kaunottarilta. Jonathan on menossa jonnekin, mutta ei enää osaa päättää minne.

Tämä oli yllättävän hyvä kirja. Tietenkin odotinkin pitäväni tästä - en kai muuten olisi hommannutkaan - mutta pientä epäilystähän on aina kun tarttuu itselleen uuden kirjailijan teokseen. Varsinkin asetelmaltaan staattiset kirjat ovat vähän pelottavia. Mutta Rönkkö rakensi Loungessa hienovireisen kuvauksen sekä ihmisestä että alasta. Nuorena opiskelijana ajattelin joskus, että minusta tulee isona copywriter. Eipä tullut, mutta mainosmaailman kimallus huvittaa ja kiehtoo edelleen. Takaumat eivät siis missään vaiheessa epäilyttäneet, kuten Naakkua alussa.

Pidin myös kirjan tyynestä pysähtyneisyydestä ja tunnelmasta. Rönkön tapa kirjoittaa on lukijalle helppo. Ilmaisu on selkeää muttei vivahteetonta. Valitsemani lukunäyte, jossa palataan lapsuuden ajatuksiin, ei ihan tee Rönkölle oikeutta; lauseet ovat lyhyitä mutta eivät toki noin tököttäviä. Hannan poimima ilmaus - elämäni on ollut haelma - tiivistää itse asiassa hienosti sekä idean että tyylin.

Ainoa suurempi heikkous Loungessa oli, että toisessa loungessa odotteleva nainen jäi vieraaksi ja hänen ajatusmaailmansa käsittämättömäksi. En onnistu uskomaan tuolla tavalla ajattelevaan naiseen; mahdollisesti Rönkkö olisi pystynyt parempaan naiskuvaukseen jos naiselle olisi annettu enemmän tilaa. Nyt lyhyiksi jääneet osuudet paljastivat oudosti rujon persoonallisuuden. Tai sitten mies voi oikeasti kuvitella naisen tuollaiseksi? Kontrasti kokonaiseen ja kiinnostavaan Jonathaniin on kova. Hmm... seuraavaa Rönkköä lukiessani tapitan kyllä tarkkaan naishahmoja!

Markku Rönkkö (2010). Lounge. Helsinki: Like.

Arvioita:
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Kimmo Rantanen Turun Sanomissa

Pelastusrenkaita

Kuva: Karisto

Pelastusrenkaita on jatkoa romaaniin Pappia kyydissä. Hommasin tämän kirjastosta heti Papin luettuani, vähän vain kesti ennen kuin ehti luettavaksi asti. Nyt harmittaa etten käynyt kuikuilemassa kirjakaupassa, olisihan se saattanut sieltäkin löytyä. Tämän olisin mielelläni pitänyt hyllyssäkin.

Edellisen osan lopussa Matleena on päätynyt avioeroon, sillä naispapin on vaikea elää naispappeutta vastustavan miehen kanssa - ja päinvastoin. Nyt Matleena pääsee käytännön sielunhoidon pariin ja aloittaa erosta toipumisen. Onneksi löytyy eroseminaari, jonka pitäisi auttaa tekemään avioliiton hajoamisesta oppimiskokemus. Ryhmäterapiasessioita jatketaan lähikapakassa ja hoito etenee aina voimaannuttavaan valokuvaterapiaan asti. Työkaveri pastori Buster syö beetasalpaajia ja tekee ihmeitä, seurakunnan talousjohtaja kähmii nuoria naisia mutta kiusaa kahvinkeittäjätädit karkuteille, ja kaikki pitäisi Matleenan korjata sillä välin kun kirkkoherra lomailee Bora Boralla.

Onneksi pian on uusi mieskin kuvioissa, mutta yksinkertaista ei Matleenan seurustelu Pyryn kanssa ole: mies on reippaasti nuorempi ja hänen perheensä elämäntapa herättää paheksuntaa. Matleenan lapsetkin tuntuvat vieraantuvan äidistään; ex-miehen suku ei sanojaan säästele tuomitessaan Matleenan valinnat yksi toisensa jälkeen. Ja Aulis on niin väärin kohdeltu, raasu, syyttömänä joutuu kärsimään vaimonsa pahoista teoista. Ei sitä niin vain erota, sillä avioeroa ei Jumalan laki tunne.

Pidin Papista, mutta Pelastusrenkaista pidin vielä enemmän. Tämä on vauhdikas ja hyvin etenevä romaani. Olen varmaan sadisti, mutta minusta oli mukava seurata Matleenan painia omien ennakkoluulojensa kanssa ja sitä miten hän samantien joutuu kohtaamaan muiden ennakkoluulot. Ellilä ei myöskään ole epäröinyt ottaa mukaan nykykirkon yhtä kiihkeintä ongelmaa, kysymystä homoseksuaalisen rakkauden hyväksymisestä. Ylipäätänsä Pelastusrenkaat suorastaan pursuaa herkullisia kontrasteja. Kumpi loppujen lopuksi on pahempaa - piittaamattomuus syntisäännöistä vai piittaamattomuus ihmisten tunteista? Kiihkoiluun ja tuomitsemiseen ovat yhtä valmiita ekofanaatikot kuin vanhoilliskirkollisetkin.

Pelastusrenkaissa paljastuu pienissä ja suurissa asioissa hyvänkin ihmisen loputon kyky tekopyhyyteen: Matleenakin kykenee vallan hyvin suhteeseen nuoren miehen kanssa mutta kauhistuu ajatusta, että hänen entiseen kotiinsa muuttaisi toinen nainen. Lapsilleen hän valehtelee mieluummin kuin kertoo epämukavan totuuden - mutta eivätpä muutkaan sumeile tulkinnoissaan. Pappisihmiseksi Matleena saa huomata olevansa sangen epäilyttävä henkilö:

Soitin seuraavana päivänä Marjalle kysyäkseni, kuinka palaveri oli sujunut. 

- Kuulin aika yllättäviä uutisia. Parikymppinen poika, hän sanoi matalalla, merkitsevällä äänellä. - Voin hyvin kuvitella, kuinka seurakunnan piireissa nyt kohistaan.

- No siis tuota...

- Tiedätkö,  minä ymmärrän sinua. Pojat ovat nuorina suloisia. Testosteroni ei ole vielä päässyt pilaamaan heitä. Mutta narkkareita minä en halua lasteni lähettyville, siinä menee raja. Olet sinä aika tyyppi, Matleena. Ole hyvä, äläkä enää soittele minulle. En halua, että sosiaalityöntekijät yhdistävät mnut sinun huumesotkuihisi.

- Mutta... (s. 195)

Matleena tuntuu tässä romaanissa kypsemmältä ihmiseltä kaikista hankaluuksistaan huolimatta. Epävarmuus sinkkunaisena ja sielunhoitajana on inhimillistä, eikä Matleenakaan osaa aina oikeita vastauksia antaa. Mutta tämän romaanin kohdalla Ellillä tuntuu panneen vielä vapaamman vaihteen silmään mitä huumoriin tulee (tai sitten minä olin paremmalla tuulella lukiessani). Ihan kuin Matleena nauraisi itselleen enemmän. Se on kai aikuistumisen merkki. Toisille nauraminen taas on kakaramaista - mutta ainakin minä syyllistyin hihittelyyn useasti. (Erityisenä lempparina mainittakoon pienet mustat sisaret ja veljet, jotka kukkapuskasta ryömivät tekemään tuttavuutta.)

Huumorista huolimatta Pelastusrenkaissa oli syvällisempikin puolensa. Ajattelemisen aihetta saa jos haluaa ajatella. Itseasiassa minulla oli kovasti tarkoitus lukea tämä kirja vakain tuumin, syvällisiä tasoja pohdiskellen, mutta unohdin. Tarina ja tilanteet veivät, joten joudun tyytymään jälkiviisauteen. Ei-niin-kovin-kristilliselle kirjatoukalle Pelastusrenkaita avasi ehkä vielä Pappia paremmin synnin käsitteen ongelmaa - tai sitten minä olin vain valmiimpi sitä tästä lukemaan. Sarjoissa on puolensa. Vuokraisäntä Henri, vanha mies jolla on nuori sielu, pääsee Pelastusrenkaissa sanomaan sen, mikä minusta oli perimmäinen viesti: elämä on ihmisen parasta aikaa. Relatkaa siis ja nauttikaa, Herran tähden! On surullista ja vaikeaa, että uskonnollisuus niin usein ilmenee sääntöjen kautta, sen sijaan että se ilmenisi armon kautta. Taitaa monissa kourissa kulua enemmän Vanha kuin Uusi Testamentti.

Kirsti Ellilän blogista selvisi, sattumoisin juuri samaan aikaan kun luin tätä, että sarjan kolmas osa Ristiaallokossa keskittyy Aulikseen eli Matleenan exään. Koska se oikein ilmestyy? Häh? Äkkiä nyt tänne se. Hopi-hopi.

Kirsti Ellilä (2010). Pelastusrenkaita. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita ja blogijuttuja:
Mari Viertola Turun Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Kirsi Hietanen Kirsin kirjanurkassa

Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

Melominen

Ihan ite otin kuvan :) Huom. tyylikkäät nenäliinanpalakirjanmerkit.
Pahus kun ei ole vielä kustantamon sivulla kuvaa lainattavaksi.

Useampi kuin yksi kirjabloggaaja on innostunut liittymään Pieneen esikoiskirjakerhoon; konsepti on kiinnostava. Ja nyt se alkoi - ensimmäinen kirja tuli. Salla jo ehtikin todeta, että paketin mukana tuli esikoiskirjailjan viesti jäsenille - kiva säväys. Kokonaisuudesta tuli hyvä fiilis jo ennen kuin alkoi lukea.

Miten sitten itse kirja? Melominen on kuvaus yhdestä arkipäivästä siistiä sisätyötä tekevän perheenisän elämässä. Univelkainen yhteyspäällikkö Arto Jaakkola osallistuu fyysisesti toimiston palavereihin, mutta onko hän oikeasti paikalla - onko kukaan? Yövalvomisen sumentamassa mielessä tanssivat oudot kuvat, menneet ja tulevat unet. Paljon tapahtuu, eikä kuitenkaan mitään.

Melominen ei oikeastaan vastannut ennakkokäsityksiäni. (Tästä romaanista olikin poikkeuksellisen vahva odotelma; kirjakerhokuumeessa luin sekä Majanderin jutun Hesarissa että Sallan arvion, vaikka olin jo kirjaa aloittamassa.) Odotin siis suurta toimistoromaania. Ajattelin jotenkin kirjaimellisemmin että toimistoromaani tarkoittaa romaania toimistosta, työelämästä.

Minulle tämä oli paremminkin romaani toimistosta poissaolosta. Jaakkolalle toimisto on toissijaista todellisuutta; enimmäkseen hän ei ole läsnä. Ei voi, eikä ehkä tahdokaan. Väsymys herpaannuttaa keskittymiskyvyn ja vapaaksi karkaava ajatus välkkyy puroina pois, milloin minnekin.

En taida enää koskaan katsoa ketään kokouspöydän yli ihan samalla silmällä kuin ennen.

Hmmm - ehkä olen hätäinen kun sanon ettei Melominen kertonut Toimistosta. Tarkemmin ajatellen näennäisellä työllä vailla merkitsevää sisältöä on suurehko osuus varmaan jokaisen toimistoduunarin hommissa. Ja pätkähtely, ajan jakautuminen pienen pieniin tekemisen hetkiin, loputtomien keskeytysten välisiin rakoihin, se on ainakin kovinta realismia. Ja ontosti kumahtelevat tittelit, joihin sisältyvistä odotuksista ei pirukaan ota selvää, saati sitten selviydy. Ja kokoukset... työryhmät... seurantapalaverit... ikuisesti itseään uudelleen käynnistävä tietokone. Ehkä siitä oli sittenkin kysymys, siis että mahtuuko ihminen ylipäätään toimistoon.

Mutta - ei ihan mitä kuvittelin. Silti Melominen oli minusta erinomainen lukukokemus. Pidin nimittäin kovasti kirjan kirpeän suloisesta lapsiperheen arjen kuvauksesta. Tuli vahvoja déjà vu -elämyksiä. (Hei parvisängyt on kivoja paitsi oksennustaudissa ja kuka hemmetti on keksinyt että jaffa muka auttaa mahakipuun?)

Tässä tavoitettiin hyvin se maitolaikkuinen ja legojen täplittämä kuristuspyörre, tuhannen pikkuriikkisen katastrofin sarja, päättymätön episodielokuva joka tunnetaan teattereissa nimikkeellä Elämää Lapsiperheessä. Ei ole aina kivaa, mutta elämää se ehdottomasti on. Tietenkin yhteyspäällikkö Jaakkolan sankaruus on tuhoon tuomittua; kahdenkeskiset munakoisoiltapalat päätyvät aina kompostiin. Ja se on silti ihan okei, enimmäkseen, lopulta.

Aitousvaikutelma oli niin vahva että teki mieli lähettää telepaattisia tukiaaltoja: kyllä se siitä. Ennemmin tai myöhemmin ne alkavat nukkua yöt. Omassa sängyssään.

Nautin myös siitä miten Jaakkolan tajunnanvirran sirpaleet ottavat kimmokkeita pään ulkopuolelta ja kiertyvät toisinaan takaisin todelliseen.

Kun hiljaa virtaa ajatusten Don sisällämme kaiken aikaa, joskus tulee hermostunut olo pelkästään siitä kun se vaan virtaa ja virtaa eikä pysähdy. Tai jos meinaakin pysähtyä niin kohta tulee kuin radiolähetyksenä päähän jonninjoutava laulunrenkutus tai muu katkeamaton filminauha, huonosti sovitettuja loppusointuja, jotka ohimoiden välissä nilkuttaessaan aiheuttavat pistelyä ja kiristystä otsanahassa. Silloin maito voi kiehua hellalle ja leipäveitsi tipahtaa lattialle ja jäädä pystyyn tärähtelemään. Haarukalla voi kokeilla samaa ja huomata että yllättäen hyvin erilaiset keittökapineet saa tarttumaan lattiaan kun on voimaa, taitoa ja tahtoa... Joskus saattaa ajatella että kun ehtisi pullon olutta aukaista ja kiireesti hörpätä niin vielä paremmin sujuisi ikuinen keittöurakka, pehmeämmin, mutta onkohan sitä jääkaapissa yhtään vai onko unohtunut ostaa, yksi pullo saattaisi olla saunan eteisessä, kukahan ehtisi hakemaan? (s. 129-130)

Näissä pätkissä ja niiden bysanttilaisessa moninaisuudessa on jotain hohdokasta, ei voi kieltää. Minulle tällainen tajunnanvirtakirjoittelu ei yleensä toimi ollenkaan. Tässä se suorastaan soi. Unettomuus, uupumus, juuri tuollaista surrealismia se tuottaa.

Mutta hauskaksi en tätä kirjaa kutsuisi. Siinä on tummaa huumoria ja kieli on notkean terävää, eläväistäkin. Silti siitä jäi minun lukemanani puuttumaan sellainen itseironia, joka vapauttaisi nauramaan mukana. Tai sitten olin vain liiaksi vauva-aikojen muistoissa saadakseni naurusta kiinni. *värähtää*

Vaikuttavaa, vakuuttavaa. Kovan luokan avaus esikoiskirjakerholta. Itse asiassa luettuani tämän palikat helisivät jonkin aikaa sekaisina päässäni, enkä heti saanut jäsennettyä mitä Melomisesta edes ajattelin. Parin tunnin tauonkin jälkeen pintaan nousi vain karkea kolmijako ja yksi vähän pelottava ajatus.

Melomisessa on kolme erilailla kallellaan olevaa maailmaa: toimiston, kodin ja mielen. Toimiston maailmaa raamittavat tyhjät pelit ja absurdi puuha ei-minkään myynnissä. Koti on kaaos jonka pintavaahdossa surffataan, vedetään lipat, nykäistään pää pintaan ja taas mennään. Mieli ajelehtii leijana irrallaan molemmista, vain ohuella liekanarulla kiinni suorittavan tason miehessä. Pidin näiden kolmen palapelistä; siitä syntyi särmä joka kannatteli kokonaisuutta. Mutta olin iloinen ettei mieli päässyt enää toisessa osassa ilmavirtoihin. Tajuntaosuuset olisivat jossain vaiheessa käyneet ärsyttäväksi.

Ja se ajatus. Nolo juttu, mutta sain melkein identiteettikriisin kun yritin miettiä miksi tykkäsin tästä kirjasta. Ihan totta - tässähän ei tapahtunut paljon mitään, enkä oikein pitänyt henkilöistäkään, vaikka tilanteisiin samaistuin. Ja äskettäin ihan sama juttu Haahtelan Elenan kanssa. Ei istu minäkuvaan. Mitä seuraavaksi - alan tykätä James Joycesta? Alastalon salissa rokkaa? Ovatko ilkeät avaruusolennot korvanneet minut korkeakirjallisemmalla kloonikopiolla?

Onneksi juolahti mieleeni yksinkertaisempi selitys: ehkä Leikas vain osaa kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja osaa lopettaa ajoissa. Ja Haahtela samoin. Koitan pitää tästä kiinni. Enkä lue Joycea.

Antti Leikas (2011). Melominen. Helsinki: Siltala.

Arviot vielä koottuna:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Kirsi kirjanurkassa

Karsintavaihe

Kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verrosen Karsintavaihe on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa. Scifimpää teki taas mieli, ja palautuspäiväkin lähestyi, joten kävin viimein käsiksi.

Maarit Verronen on ollut Päivi Alasalmen ohella niitä suomalaisia naiskirjailijoita, joiden tuotantoon olen tehnyt tutustumismatkaa vasta blogin aloitettuani. Kirjoittajat ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja teemoiltaan, mutta molemmilta on oppinut odottamaan keskimääräistä kovempaa kamaa. Alasalmi on ehkä vaihtelevampi sikäli, että hänen tyylissään ja henkilögalleriassaan on tullut enemmän yllätyksiä. Verrosen romaanien päähenkilöissä puolestaan on kaikissa tietty irtonainen, refleksiivinen ja rauhallinen ote. Heidät erkaannutetaan tarkoituksellisesti lukijasta, pidetään etäisinä. Se jättää tilaa huomata maailma heidän ympärillään.

(Mistähän tuo vertailu putkahti? Verrosen ja Alasalmen rinnastamisessa on minustakin kategorisen virheen maku, mutta jääköön nyt tuohon kun kerran spontaanisti tuli mieleeni ja kyse on vain lukupäiväkirjasta. *näyttää kieltä* Ammattilaiset olkoon asiallisempia!)

Miksi Karsintavaihetta on tullut lykättyä? Osasyy on, että tiedän jo oikein hyvin, ettei Verroselta kannata odottaa mitään kevyttä ja hykerryttävää. Tiesin myös ennakkoon, että Kirkkaan selkeää on jollain lailla jatkoa Karsintavaiheelle; masentavaa tulevaisuudenvisiota oli siis tulossa. Ehkäpä odottelin optimistista hetkeä, mielentilaa jossa pelon voi karistaa liepeistään kirjan luettuaan.

Kun voisikin. Karsintavaihe kuvaa aikaa, jolloin kilpailu toimeentulosta on täällä entisessä lintukodossammekin edennyt käyrän jyrkkään kohtaan, pisteeseen jossa heikommat siivotaan pois. Jos et ole hyödyllinen oikealla tavalla, et ansaitse ihmisarvoa. Itse asiassa mitään ihmisarvoa ei ole, on vain lisäarvo jonka tuotat. Oikeus kulkea metsässä tai uida meressä on ostettava. Automatisoituja puutarhoja katsotaan parvekkeilta. Oppimista ja kehitystä tehostavien lääkkeiden käyttö on syytä aloittaa jo taaperoiässä, muuten jää jälkeen.

Kirjan päähenkilö Lumi on hyvin verrosmainen nainen, harkitsevainen ja hallittu. Lumi olisi, rehellisesti sanottuna, sietämättömän rauhallinen, ellei hänen ajattelutapansa selittyisi elämäntilanteella. Lumi on geenivirheen takia odottanut kuolevansa nelikymppisenä, ja siksi jokainen hetki on onnistuneen geeniterapian jälkeen arvokas omalla tavallaan. Syntyy rakkaus Kaleviin, vanhaan mutta arvopohjaltaan samanhenkiseen mieheen, ja syvä kiintymys Verneriin, pieneen poikaan, jonka äiti jättää Lumin hoitoon uraa etsiessään. Mutta vaikka kirjan koukku syntyy ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, sen jysäyttävin puoli on ilman muuta yhteiskunnan kuvaus. Jos sitä nyt enää yhteiskunnaksi voi kutsua.

Yliopisto oli kuitenkin pian kieltänyt ulkopuolisilta pääsyn luennoille tai edes kirjastoon. Niin minusta ei tullut kaupunkisuunnittelijaa - mutta Vilman päinvastaisista vakuutteluista huolimatta en nähnyt syytä olla siitä katkera. Ottaen huomioon millaisia kaupungeista oli viime vuosikymmeninä tullut, olisin suunnittelijana joutunut toimimaan vastoin näkemyksiäni; olisin stressaantunut ja päätynyt loputtomalle burn-out-lomalle. Tai - jos olisin itsepäisesti toteuttanut ajatuksiani - olisin saanut potkut vähän aiemmin. Molemmissa tapauksissa olisin todennäköisesti päätynyt siihen missä nyt olin - asuntolaan ja hanttitöihin - ja taas olisi pitänyt olla katkera. Syitä löytyi aina jos halusi hakea. Tietysti saatoin kuvitella myös maailman, jossa yhdyskuntasuunnittelukin oli toisenlaista; maailman, joka oli ikään kuin räätälöity minua varten. Mutta sellainen haaveilu oli hedelmätöntä. (s. 13-14)

Verronen tekee juuri päinvastaista. (Mikä on haaveilun vastakohta? Painajaistelu?) Eikä se ihan hedelmätöntä ole, jos se pysäyttää ajattelemaan. Tänä päivänä tuntuu kuin ihmiset arvoineen yhä enemmän polarisoituisivat maailma-on-minulle-elatuksen-velkaa ja markkinat-määrävät-kaiken-arvon -porukoihin. Karsintavaihe voisi olla tosi kuvaus siitä mitä tapahtuu jos jälkimmäinen joukkue voittaa. Jotain kohtuullisempaa pitäisi olla, jotain siinä välillä.

Olen todella iloinen, että löysin Verrosen. Vaikka hänen kirjoihinsa tarttumisessa tuntuu olevan pieni kynnys *apua, kestänkö lukea tämän?*, kokemus on toistaiseksi aina ollut palkitseva. Näitä jää pyörittämään päässään. Moni muu haihtuu sumuna ilmaan heti kannen läpsähdettyä kiinni.

Maarit Verronen (2008). Karsintavaihe. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Leena-Kaisa Laakso Kouvolan Sanomissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa

Hätävara

Hilja Valtosen epäromanttisten rakkausromaanien sarja jatkuu. Ihan totta, epäromanttisempaa romanttista kirjallisuutta saa hakea; Valtosen sankarittaret eivät kerta kaikkiaan pyörry kenenkään käsivarsille, eivätkä sankaritkaan varsinaisesti ratsasta pelastamaan. Rakkaus on pääosassa ja tunnustetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi, mutta naisilla on vahvasti omat ajatuksensa siitä minkälaisen roolin huolivat ja haluavat.

Tämä kirja ei saanut minua ihan aiempien innolla mukaansa varsinkaan alussa, jossa sankaritar Vappu Kankare, reipas ja kiivas punapää, on vasta kuudentoista ja purkaa tunteitaan sen mukaisesti.

Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen! (s. 5)

Hömpän lakien logiikan mukaisesti oivallatte tästä, että tuo haiseva tatti on romaanin sankari. (Jos hömpän lait eivät ole vielä tuttuja, ks. Sallan lukupäiväkirjaa täältä). Koulutyttönä Vappu tuntee tiettyä kutinaa Jalin suuntaan - syystä joka ei kyllä hevin lukijalle aukea - mutta asiat eivät vielä edisty. Sittemmin nuorena virkanaisena Vapulla on parempi menestys. Kirjan loppupuoliskolla seurataan Jalin ja Vapun vaikeaksi menneen avioliiton kohtalokkaita hetkiä. Uskottomuusepäilyt ahdistavat, mutta varsinainen ongelma on puolisoiden kyvyttömyys puhua toinen toisilleen kuin aikuisille ihmisille, kunnioittaa toinen toisiaan. Varsin modernia oikeastaan. Vappu etsiikin pian muualta seuraa, joka on valmis kohtaamaan hänet älykkäänä olentona.

Mutta ei hätää, Hätävarassa on lakisääteinen onnellinen loppu.

Valtosen reipasta ja raikasta kieltä olen varmaan jo riittämiin hehkuttanut Vaimokkeen ja Varaventtiilin kohdalla, ei siis siitä enempää. Tällaista ei nykyään voisi kirjoittaa, mutta kiva sitä on vaihteeksi lukea.

Mutta Valtosen kirjojen syvin charmi ainakin minulle syntyy niiden aidosta historiallisuudesta. Yksityiskohtien aikalaistunnelma on nautittavissa ilman mitään ajatusponnistusta (kiharoita laitetaan uunissa kuumennetulla ruokakomeron avaimella!), mutta halutessaan voi upota pohdiskelemaan syvempiäkin teemoja. Miksei maisteri ole enää hieno titteli? Koska piiat oikeasti katosivat? Missä vaiheessa perheen saunailta lakkasi olemasta pyhä toimitus, jonka tähden muut menot perutaan?

Jos oikeasti haluaa jotain vakavammin pureskella, Hätävarassa Vapun monipuolinen ammatillinen toiminta on näkyvässä roolissa. Vappu on pankkivirkailija, kirjailija ja lopulta tiilitehtailijankin; miehen uran ehdoilla mennään mutta Vappu järjestää myös itselleen oman. Riippumattomuus on tärkeää ja antaa lopulta eväitä vaatia kunnioitusta myös avioliitossa. Itsestään selvää nykyään - vai onko? Kenelle? Tulee mieleen Parvekejumalat.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1938). Hätävara. 10. painos. Helsinki: Otava.

Arvioita:

LukeVille-blogissa (uudempi painos)

Bookcrossing-sivuilla

Lisäksi suositan edelleen Tarja Kytösen kiinnostavaa gradua Valtosta lukeville! 

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D