Metro 2034

Kuva: LIke

Metro 2034 on jatkoa Dmitri Gluhovskin esikoiselle eli Metro 2033:lle. Tuo 2033 kuulema ilmestyi alun perin internetissä - ja on huhujen mukaan ilmeisesti sikäli harvinainen kirja, että moni tutustuu sen maailmaan ensi pelinä ja sitten vasta kirjana. Itse en ollut moisesta pelistä ikinä kuullutkaan ennen kirjaa - mutta eipä ihme, olen peliasioista iloisesti pihalla ja aion pysyäkin. (Minusta pelien evoluutio saavutti huippunsa jossain Tetriksen ja Crash Bandicootin 2:n välissä. Nih.)

Luin Metro 2033:n jo elokuussa. Se jätti vähän kahtalaiset muistot; toisaalta pidin ideasta ja tunnelmasta, toisaalta tarina oli vähän sitkas paikka paikoin. Jatko onkin odottanut aikansa hyllyssä, sillä epäilin alkuunpääsemisen vaativan töitä. Eipäs vaatinutkaan - iloisesti voin todeta, että kakkososassa tarina liikkuu ripsakasti eikä lukeminen pahemmin takunnut.

2033 jo tutustutti Gluhovskin hurjaan maanalaiseen maailmaan, jossa Moskovan metron asemista on ydintuhon jälkeen muodostunut itsenäisiä kaupunkivaltioita. Asemat solmivat liittoja, sotivatkin, kehittelevät kukin omanlaistaan kulttuuria hämärässä maailmassaan. Mutta valaistujen asemalaiturien ulkopuolella tunnelien labyrinttejä hallitsevat oudot otukset, ja ulkomaailmaa kansoittavat (kummallisen nopean) evoluution tuloksena syntyneet hirviöt.

2034:ssä ensimmäisen osan kertoja Artjom on jäänyt jo taakse. Nyt on keskiössä Homeros, vanha metronkuljettaja, joka hakee iltapuolelle kääntyneelle elämälleen merkitystä suuren tarinan kirjoittamisesta ja kertomisesta. Homeroksen mielikuvitus ja taito eivät kuitenkaan riitä luomaan tarustoa tyhjästä; tiivistääkseen ihmiskunnan historian suureen tarinaan on hänen löydettävä sille arkkityypit todellisuudesta. Hänen odysseiansa sankariksi valikoituu jo 2033:sta tuttu Hunter, vaitonainen ja voittamaton eliittisotilas, joka tällä kertaa ottaa tehtäväkseen metron asujaimiston pelastamisen uhkaavalta epidemialta. Muiden pitäminen turvassa on Hunterin pelastus, ainoa armo... ja hän on valmis tappamaan kenet vain pitääkseen ihmiskunnan rippeet tallessa.

Hunteria tunnelimatkoilla seuraava Homeros löytää reissulla myös naispuolisen päähenkilön tarinaansa. Nuori Alexandra paikkaakin Gluhovskin muuten kovin miesvoittoista henkilögalleriaa mukavasti.

[--] Kaikkien niiden öiden jälkeen, jotka hän oli viettänyt yrittäen tuloksetta kuvitella tulevaa sankaritartaan, hän oli yhtäkkiä tavannut elävän ihmisen, joka vastasi täydellisesti hänen toiveitaan. Ei, aikaisemmin hän oli kuvitellut tämän aivan toisenlaiseksi... Sirommaksi, sulavammaksi ja takuulla vanhemmaksi. Tyttö olikin paljon kovapintaisempi, hänessä oli aivan liikaa teräviä kulmia, ja katsoessaan tytön silmiin Homeros ei kohdannut niissä lämmintä lempeää raukeutta, vaan kaksi jääsirpaletta. Tyttö oli erilainen kuin hänen haaveissaan, mutta Homeros tiesi, että oli itse ollut väärässä, ettei vain itse ollut osannut kuvitella, millainen tämän pitäisi olla. (s. 137)

2034:ssä juoni on 2033:sta selkeämmin ja tiiviimmin rakennettu, ja keskushahmot kiinnostavampia. Räiskintää ja liikettä on vähemmän, pohdiskelua ja jonkinlaista syvyyttä enemmän. Filosofista ulottuvuutta - ihmisen ikuista kamppailua oman sielunsa pimeyden kanssa - alleviivataan ehkä turhan paksulla kynällä, mutta kokonaisuus ei siihen kaadu. Metrossa nimittäin riittää kiitettävästi tunnelmaa ja intensiteettiä. Gluhovskin visio on ahdas ja pimeä kuten valottomille tunneleille sopiikiin, muttei silti ilmisynkeä. Se jokin erityisesti venäläinen häivähdys, kiihkeyden ja kohtalonuskon katkeransuloinen yhdistelmä, maustettuna pienellä tujauksella käsittämättömyyttä, tuntuu tässä kirjassa vahvana.

Ärsyttävää huomata, että vain vertailen 2033:a ja 2034:ää toisiinsa, mutta en näemmä osaa olla vertaamattakaan. Mietin myös kehtaisinko suosittaa, että tuoreen lukijan kannattaa hypätä suoraan 2034:ään, joka maistui ainakin minun suuhuni kypsemmältä kamalta kuin 2033. Mutta samalla mietin, mahtoiko tämä kirja tuntua minusta sujuvalta ja terävältä siksi, että ympäristö oli jo tuttu?

Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä osasta, ainakin jos on toleranssia vähän työläämmällekin lukemiselle. Gluhovski ei nimittäin ei sorru täyttämään sarjan toista osaa selittämällä mitä edellisessä osassa tapahtui; joko tiedät tai et. Silti uskon, että tämän kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Hunterin traumat eivät silloin aukea yhtä hyvin... mutta fantastinen miljöö tulee mielestäni tässäkin hienosti esille.

Loppurutina: ihan viimeiseksi on kyllä jäänyt kauneusvirhe. Ne kaksi viimeistä sanaa olisin kustannustoimittajana kerjännyt ja anellut kirjailjan jättämään pois. Ei romaania vaan saa päättää sanoihin "Mitä vielä?" Eihän? Ei.

Dmitri Gluhovski (2011). Metro 2034. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0603-4.

Arvioita:

Tessa blogissa Aamuvirkku yksisarvinen
Juha Salmi Risingshadow:n tietokannassa

Metro 2033

Kuva: Like

Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on ollut "pitäisi lukea tuokin" -luokassa jo pitkään. Mutta se piti kaukolainata, joten hankkimatta jäi. Kaukolainauksissa on se ärsyttävä puoli, että niiden kanssa tulee usein kiire kun lainaa ei voi uusia. Mutta äskettäin muistiin, että jatko-osa on ilmestymässä syksyksi ja ryhdistäydyin hankkimaan tämän. (Terkkuja vain Jalasjärven kunnankirjastoon, sieltä löytyi!)

Taisin lisätä Metro 2033:n listoille joskus viime talvena, tästä oli blogijuttuja silloin. Venäläinen scifi kiinnostaa, sitä on kovin vähän tullut luettua. Sitä paitsi ajatus metrossa selviävistä ihmiskunnan rippeistä on kutkuttava. Suurkaupunkien metrojenhan on ajateltu toimivan samalla väestönsuojina - mitäs jos ei voisikaan enää nousta pinnalle?

2033:ssa tosiaan elellään maan alla, on eletty jo vuosia. Asemista on kehittynyt pieniä kaupunkeja, jotka muodostavat keskenään liittoja ja käyvät sotia. Kaikenlaista örrimörriäistä tunkee päälle tutkimattomista tunneleista ja maan pinnaltakin. Elämä on selviytymistä. Hengissä pysymisen edellytykset kapenevat kaiken aikaa, mutta metrolaiset ovat oppineet konstin jos toisenkin. Mutta vain urheat ammatti-stalkerit suojapuvuissaan uskaltautuvat etsintäretkille aurinkoiseen ulkomaailmaan, jota nyt hallitsevat oudot olennot.

Tarinan päähenkilö muistaa hädin tuskin muutaman väläyksen menneistä maanpäällisistä ajoista. Artjom on kasvatti-isänsä teltassa asuva reilu parikymppinen nuori mies, jolle elämän tarkoitus ei ole vielä ihan auennut. Parhaassa quest-iässä siis! Artjom tarvitsee oikeastaan vain yllykkeen riistäytyä irti nuhjuisista rutiineista. Hän saa sellaisen kun metromakrofaagi Hunter lähettää hänet viemään viestiä kaiken keskukseen, Polikseen.

Ikänsä yhdellä asemalla nököttänyt Artjom kohtaa matkallaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä ja tilanteita. Välillä homma menee heittäen satiirin puolelle. Suuren Madon kirkko? Mutta miksi ei? Nautin täysin siemauksin ainakin maanalaisesta kommunismista autenttisine puolueriitoineen.

Kokonaisuutena Metro 2033 on niitä kirjoja, jotka saavat raapimaan päätä ja ihmettelemään, mistä genrestä mahtaa olla kysymys. Dystopiahan tämä on, mutta scifiksi en tätä oikein osaa laskea. Mikään nykytiedon mukainen evoluutio ei selittäisi maan päälle ilmaantuneita otuksia, ei kirjassa kuvatussa tahdissa. Bakteerit voisivat muuttua nopeasti... mutta eivät suuret eläimet. Gluhovski karkaa fantasian puolelle myös joidenkin tunneliörkkien aiheuttamien psyykkisten vaikutusten kanssa. Dystooppista fantasiaa siis - mutta samalla myös jonkinlaista satiiria menneen vuosisadan maailmanmenosta. Metroasemien pienoisyhteiskunnat ovat surullisen hauska kuvajainen ns. kehittyneistä maista.

En kai tiedä mitä ajatella koko kirjasta. Paikoin se oli minusta jopa loistava. Nautin Gluhovskin maanalaisista yhteisöistä kaikessa absurdiudessaan. Rakastin kirjallisuusviitteitä tässä. Tykkäsin Alien-tyylisestä klaustrofobiasta. Gluhovski sai tunnelin seinät kaatumaan sisäänpäin aina välillä.

[--] Ja näkeekö tällaisessa pimeydessä ylipäätään mitään? Bourbon lisäsi jotenkin liioitellun ärtyneesti. 

Kului hetki, ennen kuin Artjom kykeni muistamaan mistä he olivat puhuneet. Hän yritti epätoivoisesti saada langan päästä kiinni ja esittää seuraavan kysymyksen, taaskin vain jatkaakseen keskustelua. Olkoonkin, että se oli kömpelöä ja vaikeaa, mutta se pelasti heidät hiljaisuudelta. 

- Onko täällä aina näin... pimeää? kysyi Artjom ja tajusi pelästyneenä, että hänen sanansa olivat kuuluneet enää hyvin hiljaa, aivan kuin hänen korvansa olisi tukittu. 

- Pimeääkö? On täällä. Kaikkialla on pimeää. Suuri... pimeys laskeutuu ja... kietoo sisäänsä koko maailman ja... tulee hallitsemaan ikuisesti, Bourbon vastasi pitäen omituisia taukoja puhuessaan. 

- Onko tuo jostain kirjasta, vai? Artjom sai sanottua ja pani merkille, että hänen oli ponnisteltava yhä ankarammin kuullakseen omat sanansa. (s. 133)

Mutta välillä tarina jumitti pahasti. 2033:sta olisi voinut minusta leikata neljänneksen pois ja saada siitä tiiviimmän kokonaisuuden. Henkilökohtaisesti aloittaisin saksimisen unijaksoista - ne eivät minusta tuoneet kummoistakaan lisäarvoa, kun todellisuus oli sekin niin absurdi ja yllättävä.

Luen ehdottomasti jatko-osankin, kun nyt alkuun pääsin.  Metroissa on jotain kiehtovaa; siihen vierauden, ahtauden ja eristyneisyyden suoneen on Gluhovski iskenyt.

Plussaa muuten kustantajalle metrokartasta! Ilman sitä harhailisin vieläkin tunneleissa...

Dmitri Gluhovski (2010). Metro 2033. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0499-3.

Arvioita:
Tomi Huttunen Hesarissa
Kari Salminen Turun Sanomissa
Marjis Kirjamielellä
Raija Taikakirjaimissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)