Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha

Ei kuulu kirjablogiin, sanoisi ehkä joku, mutta miksikäs ei? Kirjahan se kumminkin on, ilmielävä pokkari, ja sitä paitsi lukukokemus oli niin hyvä, että pakko kehaista muillekin.

Ostin Antti Helinin kirjoittaman oppaan hetkellisessä mielenhäiriössä* lentokentältä. Olin juuri lähdössä pikalomalle Prahaan, ja vaikka face-kamut olivat auliisti jakaneet omat Praha-vinkkinsä, teki mieleni jotain kirjallisempaa. Esipuheesta ilmeni, että teksti on eläväistä ja päivitys tehty 2012, joten opus tuntui lupaavan jotain mukavaa ja hyödyllistäkin.

Lupaus piti: käytin kirjaa aktiivisesti koko reissun ja enimmäkseen vinkit pitivät edelleen paikkansa. Artbanka-museo on tosin lopettanut, ja olut on vanhankaupungin alueella vähän kallistunut, mutta noin yleisesti ottaen Praha oli juuri sellainen kuin kirjasta päättelisi. Löysin esimerkiksi tämän:

Erittäin tunnelmallinen paikka on pieni ja ahdas U hrouca, "Virtahepo", joka sijaitsee niin hiljaisella Pienenpuolen sivukujalla, ettei sinne vahingossa eksy. Tämän aidommaksi ei tšekkipubi muutu. Jo alkuillasta on päällä täysi älämölö. Voittaa kokemuksena Prahan Linnan ja kaikki muutkin viralliset nähtävyydet. (s. 15)

Kokemus tosiaan!

Opas myös perehdytti minut Prahan historiallisiin defenestraatioihin (joista yksi aloitti 30 vuotisen sodan), kertoi mistä Drottningholmiin on patsaita haettu ja ohjasi yhteen erikoisimmista näkemistäni kirjastoista. Strahovin luostarin kirjastoon on kerätty yli 40 000 vanhaa teosta mutta myös kaikenlaista muuta jännittävää, mm. "yksisarvisen sarvi" ja kuivattu hauki. Ennen kaikkea kirjasto on huikean kaunis.

Helin on myös kehitellyt kaksi hienoa kirjallista kävelyreittiä, joita Prahassa voi kokeilla. Toinen liittyy Kafkaan, toinen Saarikoskeen...

[--] Jos haluaa tehdä kierroksesta mahdollisimman autenttisen, kannattaa pohjaksi vetää vähintään parin viikon boheemi ryyppyputki halpojen oluttupien nurkkapöydissä. Kävelykierros tulee suorittaa yksin ja mahdollisimman likaisissa vaatteissa. [--]  "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa", Saarikoski kirjoitti. On siis parasta huuhtoa epätoivo pois heti aamutuimaan huurteisella. (s. 195-196)

Näin alkaa kierros Kroftova-kadulta, jolla Saarikoski asui yksiössä ja jakoi naapuriensa kanssa parvekkeella sijaitsevan vessakopin. Aika ei riittänyt toteuttamaan Helinin ehdottamaa kierrosta, mikä on ehkä maksa-arvojen kannalta hyvä.

Pidin tästä pienestä Praha-oppaasta kovasti: se oli informatiivinen mutta erinomaisen hauskaa luettavaa. Mitä Prahaan tulee - mahtava kaupunki! Se nousi kertaheitolla Barcelonan ja Lontoon rinnalle kaupungiksi, jossa on pakko käydä uudestaan ja uudestaan.

Mondo matkaopas. Praha. Teksti Anti Helin, kuvat Tuomas Harjumaaskola. A-Kustannus. 978-952-5678-44-4.

*Hinta (noin 20 euroa) oli hulppeasti yläkanttiin pokkarista... Mutta jätin sitten ostamatta neljänkympin hajuveden, joten oikeastaan säästin kaksikymppiä, eikös niin? Jep.

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Kuva: Atena. Kannen maalaus on Emile Munierin Anteeksi äiti vuodelta 1888.

Tämä Suvi Niinisalon teos ei ole ollut millään lukulistalla, mutta se loikkasi omia aikojaan mukaani kirjastosta loppuviikolla, ja saman tien kiilasi myös lukujärjestyksessä kaiken muun edelle. Ilmeisesti minulla on meneillään jonkinlainen äitiyden kriisi - jos nyt kriisiksi voi sanoa mitään näin helppoa ja hyväntuulista - joka tekee äitiyteen liittyvistä kirjoista vastustamattomia.

Hmm, ehkä on oikeampaa puhua taitekohdasta tai murroksesta. Joka tapauksessa Neitien muutettua elokuussa kotoa olen huomannut kyseenalaistavani kaikkia toimiani äitinä; en tiedäkään enää luonnostani, miten pitäisi toimia omien lasteni kanssa. Onko jokapäiväinen soittelu turhaa holhoamista vai välittämisen osoitus? Jos "komennan" kotiin viikonlopuksi, onko se roikkumista itsenäistyvän lapsen lahkeessa vai varmistanko sillä fiksusti, että lapsilla yhä on henkisesti koti mihin tulla? Mikä on välittämistä ja avointa syliä, mikä ahneutta, kontrollointia, tukahduttamista? Miten päästän menemään ilman että hylkään?

Iiks. Olen yhtäkkiä taas yhtä kädetön kuin aikoinaan kahta parikiloista vauvakääröä kotiin kannettaessa.

Järjellä ymmärrän avuttomuuttani: tämä on vasta toinen kerta, kun jokin äitiydessäni muuttuu yhtäkkiä, kertaiskulla. Kaikki muu on tullut hivuttamalla, vähän kerrassaan, sopeutumisaikaa on ollut.... vain lasten tulo ja lähtö erottuvat äitiyden tiellä pohjattomina rotkoina, joiden yli on hypättävä. Hivuttautuminen ei onnistu.

Niinisalon taidehistoriaa ja äitiyskeskustelua risteyttävä kirja on hyvä väline äitiyden pohdiskeluun. Kirjan seitsemän teemaa salaperäisyys, pyhä, yhdessä, vaikutusvalta, huolenpito, kelvoton ja rakkaus kuljettavat lukijaa äitiyden yleisten ja yksityisten tasojen lävitse ja luotaavat samalla yksittäisen äidin äitiyden kehityskaarta raskaana olemisesta aikuisen lapsen äitiyteen. Niinisalo tulkitsee ja pohtii äitiyttä nimenomaan kuvataiteiljoiden kuvaamaana, sellaisena kuin se kuvissa ja niiden konteksteissa näyttäytyy.

Äkkiseltään tuo ehkä kuulosta tylsän akateemiselta, mutta itse asiassa ratkaisu on raikas. Äitiys on kiinnostava ilmiö, yhtä aikaa yleinen ja tabu, kiihkeiden tunteiden ja kliinisen kontrollin alue. Se on myös jokaista koskettava aihe. Kaikilla on äiti - kaikilla on ajatuksensa äitiydestä. Äidit ovat yhteiskunnallekin väline jatkaa olemassaoloaan, ja siksi äitiys on myös poliittinen kysymys. Suvunjatkamisen, elämän luomisen myyttinen voima konkretisoituu sekin äitiydessä: naiseuden määrittävä piirre on joissain suhteissa kyky äitiyteen. (Tämä onkin suurimpia sukupuolittuneen ajattelumaailmamme puutteita: pitäisi voida olla "vain" ihminen, ilman näitä naiseuden ja miehuuden ekstravaatimuksia. Ihan kuin ihmisarvo olisi kiinni kyvystä täyttää haarovälistä johdettuja rooliodotuksia.)

Teoksen kiinnostavimpia teemoja oli minusta äitiyden pohtiminen yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, myyttien ja ideaalien kautta. Niinisalo jäljittää äiteihin liittyviä käsityksiä muinaisuskonnoista menneiden vuosien piilotettuun äitiyteen ja nykyajan preskriptiiviseen äitiyteen. Tarina kulkee helposti, kevyestikin, vaikka käsiteltävä aines väliin on tuskaista. Äitiydellä on pimeä puolensa. Äidit kykenevät pahaan - vaikka äitien julmuudesta puhuminen on tabu - ja äitiyteen liittyvät paineet voivat tehdä äitinä olemisesta tuskaista suorittamista. Miten ihmeessä oikein osaamme kasvattaa lapsemme oikein?

Oliko kirjasta minulle iloa? Kyllä ja ei. Niinisalon tarjoamissa tiedoissa ei ollut kovin paljon uutta tai jännittävää; monet hänen lähdeteoksistaankin ovat jo ennestään tuttuja. Kirjallisuuden äidit sivuutetaan aika vähällä käsittelyllä, ehkä Kalevalaa lukuunottamatta. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tietokirjaksi ole kovin perusteellinen eikä minun makuuni myöskään riittävän fokusoitu. Näin laaja-alainen ja epätasaisesti katettu teema vaatisi terävämmän kirjoitustyylin toimiakseen hyvin; viiltävän häijy esseisti saisi haahuilla siellä ja täällä.

Mutta kuvataiteellinen puoli kirjassa oli minulle tuoretta ja antoi paljon. Monet kuvatuista teoksista ovat hätkähdyttäviä, jotkut kauneutensa jotkut rujoutensa tähden. Pidin siitä, että mukaan oli otettu aihepiiriä havainnollistavaa kaupallistakin taidetta: tomaattikeiton mainoskuva heijastaa äitiyskäsityksiä yhtä oikeutetusti kuin suurten taidemaalarien työtkin. Niinisalo myös nosti esille ainakin yhden nuoren suomalaisen taiteilijan: Katja Tukiaisen työt ovat näyttävästi esillä. Kivaa, Tukiaisen tuotantoon on tarkoitus tutustua enemmänkin.

Vaikka tyylillisesti teksti ei minusta ollut järisyttävää, pidin silti Niinisalon suorasta tavasta kirjoittaa kertoen, omat näkökulmansa paljastaen. Teksti näyttäytyy enemmän kirjoittajan tutkimusretkenä ja tulkintana kuin muka-objektiivisena totuutena. Välillä viesti on tosin aika itsestäänselvää...

Lasten lähteminen kotoa voi samalla kuitenkin olla myös mahdollisuus tutustua omaan itseensä yksilönä ilman lapsia ja löytää uudelleen niitä puolia itsestä, jotka lapsiperheen arjessa ovat jääneet sivummalle. Joka tapauksessa äidin tulee määritellä itsensä ja suhteensa lapsiinsa uudelleen [--] (s. 201)

...mutta välillä pilkahtaa jotain terävämpääkin:

[--] sosiaalinen kontrolli pitää äideistä ja heidän lapsistaan myös huolta. Se varmistaa osaltaan sen, että äidit ymmärtävät, kuinka tärkeä, arvokas ja samalla vaikea ja vakava heidän tehtävänsä lasten huoltajana ja kasvattajana on. Jos ympäristö ei kontrolloisi äitejä, kukapa pitäisi lasten puolta heidän ollessaan vielä liian nuoria puolustautumaan itse. Äitimyytti antaa meille esikuvan, johon on hyvä pyrkiä, vaikkei kuvaa voi saavuttaakaan. [--] On kuitenkin hyvä välillä ravistella tätä kuvaa ja katsoa, mihin se asettuu. On myös hyvä tietää, mistä myytissä on kyse, ettei uppoudu siihen liian syvälle, vaan antaa itselleen äitinä ja muille äideille anteeksi vajavaisuudet. (s. 171-172)

Kirjan yleisistä ansioista riippumatta tämä oli loistava kirja juuri minulle, juuri nyt. Emotionaalisesti tämän lukeminen oli vapauttava ja lähes puhdistava kokemus. Sain muistella äitiyden ruuhkahuippuja ja kaukaisia jaakobinpaineja ympäristön vaatimusten kanssa. (Tunnustus: meinasin kerran potkaista sääriluuhun vanhempaa naisihmistä, joka kaupassa päivitteli suureen ääneen aikomustani syöttää kolmivuotiaille pakasteranskanperunoita... äärimmäinen väsymys tuli itsehillinnän tueksi. Itkinkin vasta kotona.) Kävin siis kirjan kanssa päänsisäistä aikamatkaa. Jotenkin se auttoi minut paremmin sinuiksi muuttuvan äitiyteni kanssa.

Äidin sylissä auttaa asettamaan omat pienet ähkäilyt ja pähkäilyt laajempaan historialliseen ja sosiaalisen kontekstiin eikä vaadi lukijalta liikaa. Tätä visuaalisesti kaunista kirjaa tutkiessaan hahmottaa edes palasen äitiyden laajasta skaalasta. Samalla muistaa, että kollektiivisista myyteistä voi pyristellä irti ainakin sisimmässään. Suosittelen siis lämpimästi kaikille äitiyttä syystä tai toisesta pohtiville. Tietokirjamielessä tämä on enemmän johdantoluento kuin syväluotaus aiheestaan, mutta henkilökohtaisen pohdinnan apukeinona Äidin sylissä pelittää järisyttävän hyvin.

Ja hei - Neidit tulevat tänään kotiin syyslomaksi! Saan viikon verran äiteillä oikein luvan kanssa. Laittaa monipuolisia aterioita, raahata lapset pihaa haravoimaan, käpertyä sohvalle suuremmassa seurassa ja tapella torkkupeiton kulmasta.

Suvi Niinisalo (2011). Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Atena. ISBN 978-951-796-704-4.

Arvioita:
Kaisa Heinänen Hesarissa
Sara Saran Kirjoissa
Pohjalainen
Eeva Kauppinen Kalevassa

Niin kauan kuin rakastat

Kuva/kansi: Teos/Nina Leino. On muuten harvinaisen kaunis kansi.

Niin kauan kuin rakastat tuli luettavaksi ihan poikkeuksellista reittiä. Sain suosituksen Erittäin Tärkeältä Henkilöltä, joten eipä auttanut kuin hommata kirja ja lukea se mahdollisimman pian.

Rakastat kuvaa pohjimmiltaan esoteerista taistelua hyvän (?) platonilaisuuden ja pahan (?) gnostilaisuuden välillä. Tapahtumapaikkana tällä kertaa oma rakas Helsinkimme (ja Pietarimme ja Lontoomme ja vähän Pariisimmekin). Seikkailun sankaritar on taidehistorioitsija Iris Savuvuori, joka sotkeutuu museoarkistosta löytyneen salaperäisen taulun arvoitukseen. Salaperäinen on myös eräs kirje, ja salaperäisiä tauluja onkin kenties kaksi. Salaperäisiä muukalaisia ainakin on: hurmaava renesanssiasiantuntija Nicholas, joka tekee juuri oikeaan aikaan tuttavuutta Iiriksen kanssa, ja okkultisti John, joka taivuttelee arkistossa puuhastelevaa yliopistotutkijaa rikoksiin. Jotain salaperäistä on myös museon intendentin puuhissa, puhumattakaan Iriksen vanhasta opettajasta...

Anoppi, tällä kertaa meni piirun verran pieleen.

Erehdys on ymmärrettävä. Pidän historiasta, juonista, romantiikasta ja kansainvälisistä salaliitoista, eikä ripaus eksoottista filosofiaakaan ole pahitteeksi. Näitä kaikkia Rakastat tarjoaa. Taidehistorian ja symbolismin kuvauksessa on aitoa intoa ja asiantuntemusta; Riikka Stewen tietää mistä puhuu kun syventyy renesanssimaalauksiin ja Leonardon symboleihin. Juonikin on riittävän mutkikas ja loppu soveliaasti vähän mystinen.

Pidin myös yksityiskohtaisesta tavasta, jolla tapahtumaympäristöjä kuvattiin. Helsingin yliopiston kirjasto, Aleksanterinkatu, Nevan rannat, luentotilanne, kaikki nämä uhkuivat aitoutta. (Tosin ihmettelin eikö humanistisessa tiedekunnassa ole tapana kutsua kustosta karonkkaan - Iris näyttää puuhaavan väitösiltana ihan muuta. Vai sellaisia tapoja siellä...)

Seikkailuromaani saa minun puolestani olla kohtuullisen kliseinen mitä ihmiskuvaukseen tulee, joten nielen melkein kakomatta menneen rakkauden haavoittaman historioitsijakaunottaren, äidin luona asuvan estyneen vanhapoikatutkijan, herrasmiesprofessorin ja poliisiveljenpojan. Jopa energinen ja tunkeileva opiskelukaveri menettelee, sillä Iris saa käydä hänen kanssaan muutaman hauskan keskustelun á la chick lit.

Mutta kieli. Höh. Kontrasti fiksuun sisältöön hätkäyttää. En kehtaa pokkana moittia ns. sivistyssanojen käytöstä kun itsekin pursottelen niitä ympäriinsä koko ajan (nehän sairastuvat jos niitä ei ulkoiluta säännöllisesti!), mutta jotain rajaa adverbiaalien kanssa... Kyllä lukija ne aukkopaikat täyttäisi...

Rakkaasta anopista huolimatta kirja meinasi jäädä kesken jossain näillä paikkeilla:

Iris uskoi tuntevansa kaikki yksittäisten kysymysten muunnelmat mutta toivoi kuitenkin yllättyvänsä, kun harmaapukuinen pitkä mies nousi paikaltaan luentosalin takarivillä ja lähestyi määrätietoisin askelin Iristä. Henkilökohtainen projekti, Iris luokitteli mielessään, mutta miehen tullessa lähemmäksi hän huomasi ihailevansa näennäisen yksinkertaisen puvun leikkausta, joka antoi muodista riippumattoman ja samalla kuitenkin huolellisesti harkitun vaikutelman. 

Miehen lähestyessä Iris pani merkille tämän lyhyiden hiuksien hopeiset vivahteet ohimoilla. (s 19-20).

Purin täyteläisiä huuliani, kohautin olkapäitäni, nyrpistin hieman pystyä nenääni - ja jatkoin vain eteenpäin. Yritän aina jaksaa edes sivulle 50 jos olen kerran aloittanut. Siihen mennessä hervottoman hieno renesanssikeskustelu olikin jo saanut minut nalkkiin. Sitten tuli juoni ja nyki vielä lisää.

Kokonaan kirja piti vaan lukea, siinä määrin mysteeri vietteli.

Välillä kyllä tuntui kuin olisi kahlannut Nora Robertsin ja Dan Brownin kimpassa kirjoittaman elokuvakäsiksen pohjalta nopeasti tehtyä suomennosta. Tätä voikin suositella renesanssitaiteen rakastajien lisäksi lukijoille, jotka pitävät jommasta kummasta edellämainitusta. Ei ihan yhtä paljon toimintaa; sen sijaan löytyy tyylikäs taidehistoriallinen konteksti ja kotoisa miljöö.

Minulla teksti tökki nyt, vaikken huippuherkkä olekaan. Ellilän konstailemattoman kielen jälkeen, Ravilon sorankarhea suomi tuoreena mielessä... Ajoitus on joskus kaikki!

Stewen väläyttää minusta eväitä monta astetta parempaan. Tuolla tiedolla ja mielikuvituksella voisi syntyä tiukkaakin renesanssijännäriä... Oikein raakaa esilukijaa ison punaisen tussin kanssa silti olisi tarvittu.

Riikka Stewen (2011). Niin kauan kuin rakastat. Teos. ISBN978-951-851-137-6.

Arvioita:
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Suvi Ahola Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola

Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.

- Voinko sulkea ikkunan?

- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!

Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.

Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)

Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.