John Grisham: Sycamore Row

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen pinon John Grishamin kirjoja. Melkein kaikista olen pitänyt, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Sycamore Row kuului niihin enemmän pidettäviin ja aiheutti pienoisen Grisham-putken. Katso kuvat ja kuvittele vielä e-kirja päälle.

Sycamore Row on jatko-osa Grishamin esikoiselle A Time to Kill.* Jack Brigance, kolme vuotta aikaisemmin Carl Haileyn jutussa kuuluisuutta niittänyt lakimies, saa nyt hoitaakseen aivan toisenlaisen tapauksen. Plataanipuuhun hirttäytynyt asiakas pyytää Jackia puolustamaan erikoista testamenttiaan: lapsille ei ropoakaan ja pääpotti mustalle piialle.

Näin kirjoittaa Seth Hubbard haudan takaa:

This one is likely to start some trouble and that's why I want you as the attorney for my estate. I want this will defended at all costs and I know you can do it. I specifically cut out my two adult children, their children, and my two ex-wives. These are not nice people and they will fight, so get ready. My estate is substantial - they have no idea of its size - and when this is made known they will attack. Fight them, Mr. Brigance, to the bitter end. We must prevail. (s. 24)

Sycamore Row ei ole ihan toiminnantäytteisintä Grishamia - esimerkiksi Runaway Jury ja The Rainmaker ovat hurjaa juonikarusellia tähän verrattuna - mutta juoni on ammattitaitoisesti rakennettu ja sisältää jokusen vinkeän yllärin. Ylipäänsä romaani on pätevää työtä; kerran aloitettuaan sen haluaa lukea loppuun. Henkilökuvauksen syvyydellä ei pahemmin herkutella, mutta Grishamin vahvuus ei mielestäni yleensäkään ole psykologisessa otteessa. Nämä ovat nykyajan gladiaattoritaisteluita, joissa (sanan)säilää heiluttavat ottelijat rusikoivat toisiaan oikeustuvan areenoilla ja median pimeillä kujilla. Älykkäiden riitapukareiden matseja on tietty ilo seurata.

Kuten sanottu, Sycamore Row'sta jäi pienoinen putki päälle. Sen jälkeen piti ehdottomasti lukea esimerkiksi A Time to Kill, josta en enää vuosien jälkeen paljoakaan muistanut. Molemmat luettuani tuumin, että Grisham on epäilemättä oppinut paljon kirjoittamisesta vuosien mittaan, ja että osaaminen on (ehkä) osittain korvannut raa'an innostuksen.

Kiinnostavampaa oikeastaan on muutos siinä miltä Clanton ja Fordin piirikunta näyttävät. Kirjojen kronologiassa Jack Brigancen kahden tapauksen välillä on vain kolme vuotta, mutta Sycamore Row'n maailma on minusta erilainen. Sycamore Row on pehmeämpi ja lempeämpi ihmiskuvassaan. A Time to Kill kertoo vain torjuntavoitoista kamppailussa rasismia vastaan; Sycamore Row menee astetta pidemmälle. Se antaa ymmärtää, että yksilö, hyvässä ja pahassa, on oleellisempi kuin ihonsa.

Miksikäs ei. Grisham on kumminkin ehtinyt elää kolmenkymmentä vuotta ja rapiat - ehkä hänestä on vanhemmiten tullut toiveikkaampi. Ja onhan se mahdollista, että maailmakin on tässä hiljalleen hioutunut. Edes hiukkasen.

John Grisham (2014). Sycamore Row. Hodder & Stoughton. 9781444779547.

Arvioita:
Tätä ei ole ilmeisesti vielä suomennettu?
Charlie Rubin The New York Timesissa piti mutta kaipasi enemmän.
John O'Connel The Guardianissa ei arvosta Jackin puhtoisuutta.

*Suomennettu nimellä On aika tappaa

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.

Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.

[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)

Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Olen etsiskellyt suomalaista naispuolista nykykirjailijaa, jolla olisi jotain omaan kokemusmaailmaani relevanttia sanottavaa. Pirjo Hassisen Sano että haluat ei kolahtanut, mutta sain komenttiosiossa vinkin Laura Honkasalosta. Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sinun lapsesi käsittelee historiaa opiskelevan Nellin suhdetta perheeseensä ja lapsuuteensa. Nelli on kasvanut taistolaisessa kodissa, josta isä loikkasikin yllättäen lännen kultamaille ja äiti sopeutui keskiluokan elämänmenoon. Nelli tavataan aatteellisena orpona; hänen sisäistetty tarpeensa tehdä maailmasta parempi paikka ei istu uuden vuosituhannen Suomeen, jossa kommunismista on tullut huvittavaa ja solidaarisuudesta vanhanaikaista. Nellikin väsyy ponnisteluun, joka ei tuota tuloksia. Henkistä kotia ei enää ole, joten helpoimmalta tuntuisi vieraissa paikoissa vaeltaminen. Kaivattu isäkin osoittautuu kypsemmällä silmällä katsottuna lähinnä itsekkääksi.

Lopussa Nelli pääsee jonkinlaiseen sopuun juuriensa kanssa. Koti onkin ihmisissä, ei periaatteissa. Nellin elämänkulku noudattelee siten yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa; päädyttiin aatteista ja yleisestä konkreettiseen ja yksityiseen. Individualismista (ja kuluttajuudesta?) tuli hiljaisesti tunnustettu yleisideologia. Sinun lapsesi voi lukea myös nuoren kehityskaarena. Siinä pyristellään lapsuuden ehdottomuudesta nuoruuden energisyyden kautta aikuisen suhteellisuuteen.

Nellin nykyhetki vuorottelee kirjassa lapsuuden ja lukioaikojen kuvausten kanssa. Rakenne oli minusta toimiva, joskin mietin olisiko kirjaa voinut tiivistää. Etenkin lapsuuskuvaus tuntui paikoin pitkitetyltä, ja seksuaalisuuden identiteetin käsittely kokonaisuuteen nähden puolitekoiselta; joko se olisi ansainnut enemmän tilaa tai se olisi kannattanut jättää vähemmälle.

Kieli ei ollut hätkähdyttävää suuntaan eikä toiseen, mutta se istui romaaniin mainiosti, päästi lukijan 'läpi' siihen, mitä tunteen ja tapahtumien tasolla on tekeillä.

Katselin äidin tuttuja silmiä ja syntymämerkkejä ja pisamia ja ryppyjä silmäkulmissa ja ajattelin, että hän oli ollut niin energinen ja intohimoinen, että oli halunnut muuttaa kaiken.

"Siksi sitä teidän taistolaisnostalgiaanne on välillä niin vaikea kestää", äiti sanoi. Konjakki oli nostanut poskille hehkua. "Tulee sellainen olo, että on itse menettänyt uskonsa."

Äidin käsi oli pöydällä. Laitoin oman käteni sen päälle. (s. 389-390)

Sinun lapsesi puhutteli henkilökohtaisellakin tasolla. Se vei vahvasti mukanaan 70-luvun tunnelmiin ja rauhanmarsseille. Muistatteko kun lapasparia vielä piti yhdessä virkattu ketju, joka kiersi haalarin sisällä niskan yli hihasta toiseen? Muistatteko vielä kun pelättiin ydintuhoa eikä ilmaston lämpenemistä? Viisitoista vuotta sitten tämä olisi voinut olla juuri sitä mitä etsin. Nyt tuntuu, että Sinun lapsesi tavoittaa jonkun nuoremman minäni, ei niinkään tätä nykyistä. Nellin kysymykset on käsitelty liian kauan sitten. Ei siis tarvitse vielä lopettaa etsintäprojektiani. Olisiko Honkasalon Eropapereissa ainesta? Siitä on blogeissa tykätty.

Lopuksi pieni motkotus: tämän kirjan kansi sopi sille mielestäni harvinaisen huonosti. Manga-vaikutteilla maustettu sosialistista realismiako tuo on? En olisi ikimaailmassa lainannut tätä kirjaa ilman suosituksia, joten kiitokset Sallalle ja Susalle! Ja tämä kirja kannatti lukea.

Laura Honkasalo (2001). Sinun lapsesi eivät ole sinun. Jyväskylä: Gummerus.

Merja Marjamäki Kiiltomadossa piti kirjasta, myös Hannu Marttilan arvio Hesarin sivuilla on pääosin positiivinen.