Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander

Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:

Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)

Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kuva / kansi: Like / Mika Perkiökangas

Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat oli ilmestyessään niin suuri tapaus, että eipä käynyt mielessäkään lukea sitä heti. Kun kirjaa lukevat yhtäkkiä kaikki, minusta alkaa paradoksaalisesti tuntua siltä, että tuota en nyt ainaskaan lue. Jep. Juuri niin järjetöntä kuin miltä kuulostaakin. Vastaranta, täältä tullaan, terveisin Kiiski.

Vakavammin: Oksanen ei ole aivan lempikirjailijoitani, vaikka taitaakin olla Suomen suurin ja suosituin ja takuulla tyylikkäin. Olen kyllä lukenut Puhdistuksen ja Stalinin lehmän peräti kahdesti, enkä voi kirkkain silmin laadusta valittaa. Silti viihdyn yleensä paremmin esimerkiksi Sirpa Kähkösen helpommin lähestyttävän tai Kaari Utrion hersyvän historiallisuuden kanssa.

Nyt kun olen sopivasti rakentanut dramatiikkaa taustaksi, voin tunnustaa, että pidin Kyyhkysistä paljon enemmän kuin oli tarkoitukseni. Paljon enemmän. Oksanen ei vain päästä lukijaansa mitenkään helpolla. Juonen polkuja peittää särmikkäästi rönsyilevä kuvauksen aluskasvillisuus. Ajasta toiseen hyppiminen on välistä raivostuttavaa. Sitä paitsi tarina käynnistyy ryömien kuin mikäkin metsäsissi. Ensin rapistaan satakunta sivua varjoissa ilman minkään valtakunnan karttaa ennen kuin noustaan ojasta ase tanassa...

Ja kuinka sieltä noustaankaan! Jollain käsittämättömällä tavalla Oksanen saa rakennettua niin viiltävän psykologisen tulkinnan Juuditista ja etenkin Edgarista, että sen jälkeen tuntuisi kiittämättömältä kitistä mistään.

Kyyhkyset kertoo yhden avioliiton tarinan Viron vaikeilta vuosilta. Liitto ei ole alkujaankaan hääppöinen. Miehittäjien aallot pyyhkivät maan ja pariskunnan yli idästä länteen, lännestä itään ja taas takaisin. Kun vesi laskee, ei miehestä ja vaimosta ole paljoa jäljellä. Rinnalla piirtyvät esiin myös muiden kohtalot: vastarintaa tekevän Rolandin, menetetyn Rosalien, tuhoon tuomitun Hertzin, nälkäisen Evelinin.

Ydinparin keskinäinen suhde ja kirjan rikas historiallisuus eivät sinänsä riittäisi tekemään tästä (minulle) hienoa kirjaa. En oikein ole varma mikä Kyyhkysten juju on - tai mitä kaikkia jujua siinä oikein piileekin - mutta minun nahkani alle se pääsi ihmisen muuttumisen ja muuttumattomuuden kuvauksella.

Kyyhkysissä ihmiset keksivät itsensä uudestaan, ja taas uudestaan, luovat identiteetin yltään ja omaksuvat uuden. Jossain muutosten takana on silti sama ydin. On kuin muuttuminen tislaisi esiin sen olennaisen ihmisestä, siitä miten kukin osaa rakastaa. Se, mitä jää jäljelle, ei ole kaunista, mutta se maistuu traagisen todelta. (Grh. Edgar on kyllä yksi mieleenpainuvimpia hahmoja ikinä.)

Ja samaa tekevät yhteiskunnat, keksivät itseään uusiksi vuodesta toiseen, valinta kerrallaan. Historiankin voimme aina löytää uudelleen, tulkita toiseksi ja sitten toisintaa.

Haluaisin antaa kunnollisen käsityksen tekstin voimasta ja (ylenpalttisesta) runsaudesta, joten otan oikein pitkän näytteen... Huomio, spoilausherkät: jättäkää pätkä väliin jos ette halua tietää kuka makaa kenen kanssa!


**** SPOILAAVA PALA TULOSSA****

Kas tässä, näyte rakkaudesta:

[--] Siinä samassa ulko-ovi lennähti auki ja Juudit juoksi ulos kukallinen aamutakki aaltoillen aamutuulessa ja aamutuuli lennätti hänet Hertzin Opel Olympian luo ja hän pujahti sen takapenkille ja mies nosti kätensä Juuditin harteille, kämmenensä Hertz kohotti hyväilemään Juuditin unen kihartamia hiuksia niin lempeästi, niin lempeästi korvaa. Näky sokaisi Edgarin hetkeksi, se valui hänen lävitseen kuin vahingossa juotu lipeä eikä hän mahtanut sille mitään, hän ei mahtanut mitään sen kuolettavuudelle, sillä siinä kosketuksessa oli kaikki maailman rakkaus, kaikki maailman lempeys, kaikki kallisarvoinen, ja tuo kaikki tapahtui ihmisten ilmoilla. Kaikki näiden ihmisten, pojankoltiaisten, romukauppiaiden ja lakaisijoiden silmien edessä SS-Hauptsturmführer käyttäytyi tuolla tavalla, antoi naisen juosta kadulle yövaatteissa, antoi juosta autoon hyvästelemään, vaikka tuuli oli liimannut yöpaidan reisiin, ja antoi silkin liukua naisen harteilta ja palkitsi paljastelun koskettamalla tämän korvaa. [--] (s. 196) 

**** SPOILAAVA PALA LOPPUU****

Tuo kaikki laulaa ja sykkii ja soi.

Minulle Kyyhkysten teksti on turhankin rehevää. Myönnän myös, etten nyt jaksanut nähdä sen kanssa ihan niin paljon vaivaa kuin vaikkapa Säädyllisen murhenäytelmän kohdalla aikoinaan. Mutta ehkä sillä ei ole väliä:  joudun nimittäin lukemaan Kyyhkyset uudestaankin, se on jo nyt selvää. Minulla jäi yhtä ja toista hampaankoloon tämän kirjan kanssa. Itse asiassa heti sen lopetettuani käännyin takaisin ja luin uudestaan ensimmäiset luvut, ne jotka jäivät hämäriksi kun aloitin.

Jep, tämä on pakko lukea uudestaankin. Luulen, että koen tekstin toisin, kun ei enää tarvitse miettiä mitä tapahtuu ja kenelle.

Kyyhkysistä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin moniulotteinen se on. Epäilemättä siitä kirjoitetaan vielä tutkielma tai kuusi. Minunkin piti tovi miettiä mitä siitä sanoisin, koska Kyyhkyset on niitä kirjoja, joiden lukukokemus tuntuu muuttuvan päässäni sitä mukaa kun se etääntyy. Kun suljin kirjan loppuun päästyäni, tunnelmani olivat lähinnä haaleat, mutta parin päivän kuluttua huomasin, että olin miettinyt kirjaa moneen kertaan jälkikäteen, ja että oikeastaan pidinkin siitä aika paljon.

Nyt kun lähes viikko on ehtinyt mennä, kirja on jo kivunnut lukuvuoteni huippuihin. Vielä pari päivää niin jaan Oksaselle mitalin... paras siis lopettaa Kyyhkysten pohtiminen pikapuoliin tai joudun pyytämään nimikirjoitusta tai jotain muuta noloa.

Tämä kummallinen jälkivaikutus johtunee siitä, että kirjan ymmärtäminen ei ollut ihan helppoa; lukiessani vain kahlasin tunnelmassa ja äimistelin ihmisluontoa. Juonen ja hahmojen saumattoman yhteispelin oivalsin vasta jälkikäteen. Maailmansotia ja miehityksiä ja mielivaltaa... ja silti hahmojen elämäntiessä on kyse heidän valinnoistaan yhtä paljon kuin olosuhteistaan. Luonne on kohtalo? Huh. Kaipa me kaikki taaperramme täällä kehdosta hautaa juuri keksiäksemme keitä olemme.

Kirjaa, joka aiheuttaa tällaisia filosofisia puuskahduksia, ei ehkä voi varauksetta suositella ihmisille, joita ei tunne. Minun kannatti tämä lukea. Luen uudestaankin. Jos kaikki kirjat olisivat tällaisia, lukeminen olisi rankka harrastus.

Mutta tuo on turhaa spekulointia: Kun kyyhkyset katosivat on poikkeuksellinen kirja. Kyllä kannatti kohkata.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Like. 978-952-01-0781-9.

Arvioita:

Kaisa Kurikka Turun Sanomissa oli vaikutettu
Ohoh, Helena Miettiselle Savon Sanomissa tuli myös Hämäläinen mieleen
Minna Ilselässä arveli, että varmaan joku on kirjasta pitänytkin, hih...
Salla luki vasta äskettäin ja piti

(Anteeksi te kaikki muut ihanat bloggaajat, joita minä laiskuri en linkitä. Lähden tästä vielä lueskelemaan oikein olan takaa juttujanne, nyt kun uskallan niin tehdä.) 

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Otava

Ihanaa kun odotettu kirja vastaa täydellisesti odotuksiin... Kähkösen Kuopio-sarjan uusin osa, Hietakehto, on tismalleen mitä ajattelinkin: kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis romaani. Ja tilaisuus viettää monta tuntia tuttujen ihmisten seurassa kiinnostavassa miljöössä. Lukeminen kesti, sillä henkilökaarti on laaja ja kerronta pakkaa paljon pieneen tilaan. Tätä oli pakkokin lukea keskittyneesti, mutta onneksi tekstiin on helppo upota.

Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.

Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.

Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.

Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)

Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.

Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.

Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja  kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin  ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.

Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.


Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)

Arvioita Hietakehdosta:

Helena Ruuska Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa

Maija Kirjojen keskellä -blogissa

Unni lukupäiväkirjassaan

Myrskyn silmään

Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.

Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

Lasimaalaus

Luin huhtikuun aikana Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus. Oma kappaleeni on kolmatta painosta vuodelta 1947. Se on päätynyt minulle äitivainajan perintönä ja mahdollisesti hänen hyllyynsä lahjana omalta äidiltä; meillä ei juurikaan käyty divareissa, kun olin pieni, eikä äitini sentään niin vanha ollut... Isoäiti oli harrastajanäyttelijä, osasi kyllä lausua. Vai olisiko tämä voinut kuulua isomummolleni? Iän puolesta kyllä.

Huoh, epäilen, ettei Lasimaalaus enää Neidille siirry. He kiipeävät kallioitaan kovin ketterin jaloin ja valitsevat kantamuksensa taiten, tuskin raahaavat tällaista sukupolvien laahusta perässään. Onnellista ja surullista yhtä aikaa, se että saa maalata oman taustansa haaleiden ääriviivojen sisään.

Nämä ajatukset kirvoitti osittain Lasimaalauksen takalehdiltä löytynyt haikea todistus runokirjan epävarmasta elämästä lapsiperheessä. Salaperäinen lyijykynäpiirros - auto? juna? jotain pyörillä kulkevaa kuitenkin? - on luultavasti veljeni käsialaa. Tai sitten ei. Ehkä pieni Booksy on siinä hahmotellut ambulanssia tai jotain muuta mukavan dramaattista. Tajusin sen taas: ei ole ketään, jolta tuollaista voisi edes teoriassa kysyä. Ei onnellista ensinkään.

Lasimaalauksen kierto sukumme naisten käsissä taisi lopahtaa minuun ihan kirjallisistakin syistä. On vaikea uskoa Meriluodon esikoiskokoelman lumoavan näitä 2000-luvulla kasvaneita nuoria naisia. Toivottavasti olen väärässä. Vaikka jotkin runoista tuntuvat yhtä osuvilta ja tuoreilta, loppusointuisuus usein kahlitsee niissä virtaavaa voimaa. Vuosikymmenten tomu lepää näiden runojen päällä paljon raskaampana kuin Edith Södergranin säkeiden...

Ilmeikkyyttä kyllä on, kurinalaisesta mitasta huolimatta. Mutta aika moni näistä runoista ei silti tavoittanut. Estetiikalle on tapahtunut tässä välissä jotain. Tai, krhm, en vaan osaa lukea näitä oikein. Eipä silti, runosta voin mielestäni reilusti sanoa, että jos se jokin ei tavoita pelkästään lukemalla, ilman mitään ekstraselityksiä, sitten se ei vain tavoita.

Muutamasta runosta pidin kyllä kovastikin. Kokoelma on jaettu seitsemään osaan, ja niistä ensimmäinen, Soittaja pimeässä, tehosi minuun parhaiten. Sieltä löytyy myös lempparini, runo, jota sittemmin huomasin Wikipediassa kehuttavan erityisen kuuluisaksi, Kivinen jumala. Yhdistin runon selkeästi mielessäni sotaan, ja sain siitä jotain irti sekä järjellä että tunteella. Mikä parasta, tämä on sellainen runo, joka tekisi mieli lukea ääneen. Suuressa tilassa eikä edes mitenkään hiljaisella äänellä. Loppusointu ei tunnu ilmaisun kahleelta vaan antaa sille lisäpotkua.

Jumala, taon ja taon ja taon,
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyy
sortuissa seinäin ja vaipuissa katon.
(1. säkeistö, s. 15)

Kivinen jumala oli hieno, samaten Rauniourut ja Kakskymmentä suvea, joka tuli mieleeni kun luin Kirjainten virrassa -blogin kommenteissa Liisan huomautuksen, että runossa lukija usein olettaa kirjailijan kertojaksi; juuri tämän runon kohdalla ensin tein niin ja sitten muutin mieleni. Piti aloittaa alusta.

Runo Tyhjät kädet oli sekin hieno, suorastaan raivokas.

Kokoelman viimeistä, nimirunosta, pidin myös. Siinä oli sellainen hieno fantasiakertomuksen sävy kauniilla rytmillä... mutta viimeinen rivi jotenkin tökkäsi ja sotki koko jutun mitä minuun tulee.

Niin viimein auringolle sanon: paista!
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
(viimeinen säkeistö, s. 114)

Tätä tarkoitan vuosikymmenten tomulla: jonkinlaista naamioivaa patinoitumista. Missä "alku-unessani"? Silloin kun olin kohdussa vai? Mielikuva sekoitti tunnelman täysin, tuli äkillinen siirtymä synnytyssaliin kun olisi pitänyt (minusta) olla ihan muissa sfääreissä. Vai tarkoitetaanko tällä jotain nuoruuden hetkeä, ensimmäisiä tahrattomia unelmia, jotka vielä paistavat kirkkaissa väreissä? Onko ilmauksella ollut 40-luvulla jokin erityinen merkitys? Joko minussa ei ole alku-unia tai sitten tässä ajassa ei ole.

***

Eli siis. Löysin näistä kansista monta hyvää runoa, mutta useimmissa oli minusta sellaista, noh... tylsyyttä. Tai ei tylsyyttä varsinaisesti, mutta sievyyttä tai sievää älykkyyttä. Kuin tärkättyä pitsiä. Ihan jees paikallaan, mutta ei minun kaulukseeni kiitos. Vaikutelma varmaan johtuu riimittelystä.

Otetaan esimerkiksi loppusäkeistö runosta Jälkeenpäin. Tämä oli kokoelman helpommasta päästä, mutta ei aiheuttanut värinää.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
(viimeinen säkeistö, s. 46)

Liian söpöä.

Lasimaalauksen jäljiltä tuli fiilis, että haluaisin kyllä nähdä minkälaisia runoja Meriluoto on vanhempana kirjoittanut. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan hänen myöhempi lyriikkansa on muodoltaan erilaista. Jos voima on sama ja ote vähän vapaampi, sieltä voisi löytyä meikäläisellekin sopivaa.

Hassua kyllä, nyt Lasimaalauksen jälkeen olen edistynyt paremmin Södergranin kanssa. Huomaan, että hänen hillitön ja riimitön lyriikkaansa on noin ylipäätään ehkä enemmän minun makuuni, vaikken puoliakaan hänen runoistaan "ymmärrä". Mutta juuri nyt en niin tuskaisesti yritäkään. Jos runolla on minulle jotain sanottavaa, se sanoo sen... ja jos ei ole, ei meidän molemminpuolista mykkäkoulua tarvitse pitää.

Eivät runot suutu vaikka lukisin niitä väärin.

Aila Meriluoto (1947, alkuperäinen 1946). Lasimaalaus. Runoja. 3. painos. WSOY.

Arvioita:
Anna Lukemisen kartastossa
anni M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

Näkymätön silta

Kuva/kansi: Otava/Katja Kaskeala

Leena Lumi kirjoitti tästä romaanista niin innostavasti, että pakkohan se oli laittaa lukulistalle. Viime viikonloppuna upposinkin nautinnollisesti Julie Orringerin esiin taikomaan 30-luvun lopun Eurooppaan. Nuori unkarinjuutalainen Andras lähtee opiskelemaan arkkitehtuuria. Juna vie Hitlerin Saksan halki Pariisiin, jossa Andras pääsee opintoihin kiinni ja tapaa elämänsä rakkauden. Mutta juutalaisten elämä vaikeutuu joka puolella Eurooppaa.

Näkymätön silta painottuu sotaa edeltäviin vuosiin ja sodan aikoihin, vaikka lopussa nähdäänkin väläyksiä suvun tulevista vaiheista, ajoilta Unkarin kansannousun jälkeen ja myöhemminkin. Oikeastaan pidin siitä, että aika ennen sotaa sai niin paljon tilaa. Se auttoi rakentamaan mielikuvaa siitä, miten poliittinen todellisuus Euroopassa hiipi päälle. Pidin myös Pariisissa ja Budapestissä viipyilyistä ja nautin ylipäätään miljööstä. Erityisesti pidin siitä, miten arkkitehtuuri ja arkkitehtiopiskelijan tapa nähdä asiat tuli läpi; ehkä tämä on aihe, jota olen kovin vähän miettinyt ja joka siksi tuntuu raikkaalta.

Orringer osoittaa väläyksittäin kykyä kuvata todella kauniisti ihmisen sielunmaisemaa. Andras ja hänen toimintansa sodan aikana, koko perheen psykologinen kuvio, niissä on uskottavuutta. Epäröintiä, virheitä, rohkeutta, uskoa, surua, pelkoa... Klara, naispäähenkilö, jäi kyllä vähän etäiseksi, mutta Andras ja hänen veljensä piirtyivät hyvin esille. Heidän ajatuksissaan on paljon yleisinhimillistä.

Hänen sisällään värähti uusi kaiho, se muistutti koti-ikävää mutta kumpusi syvemmältä mielen uumenista: se oli kaipuuta aikaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut mutkaton ja tyytyväinen kapistus, pieni kuin isän puutarhassa vihreinä kypsyvät omenat. (s. 236)

Totta ja hyvin ilmaistu.

Pidin tästä kirjasta hyvänä lukuromaanina, eikä se tuntunut yhtään pitkältä tai pitkitetyltä, vaikka mittaa kertyikin 760 sivua. Orringer on osannut rytmittää tarinansa. Se vie eikä pahasti vikise.

Elämää suuremmaksi lukuelämykseksi Silta ei silti minulle muodostunut. Itse rakkaustarina luiskahti hiukka sentimentaaliseksi minulle. Vika on (tässäkin) tapauksessa enemmän lukijassa kuin kirjassa: arastelen aina rakkautta, joka ottaa itsensä vakavasti. Vaikeahan sitä kai olisi kirjoittaa hilpeästi tai ironisoiden juutalaisen pariskunnan rakkaustarinaa 30- ja 40-luvuilla. Duh. Historiallisesta näkökulmasta Silta olikin antoisa. En muista pahemmin perehtyneeni unkarinjuutalaisten vaiheisiin ja tämä kävi pikakurssista.

Surullista kyllä, luin juuri alkuviikosta Hesarista, että juutalaisviha ei ole hävinnyt mihinkään, ei Unkaristakaan. Sillä oli töhritty Steve Jobsia kuvaava graffitimaalaus Davidin tähdellä ja kirjoitettu sen alle "Jude".

Voi pyhä yksinkertaisuus. Jumalten täytyy rakastaa tampioita. Tai heitä olisi vähemmän.

Julie Orringer (2011). Näkymätön silta. Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki. ISBN 978-951-1-23827-0.

Arvioita:
Jaana Toisen tähden alla
Hilkka Hyrkkö MTV3.fi:ssä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Sanna Luettua-blogissa

P.S. Juonittelua-blogissa pääsee tästäkin kirjasta keskustelemaan spoilauksista piittaamatta!

Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain

Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.

Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).

Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa

Vieras kartanossa

Kuva/kansi: Tammi/Tuija Kuusela

Tämän kirjan ehtivä lukea osapuilleen "kaikki" ennen minua, enimmäkseen ehkä siksi, että vahveroin pitkään luenko ensinkään. Mutta kirjaston palautettujen hylly suorastaan tyrkytti tätä, ja Globalia-kisan listani näyttää toistaiseksi niin laihalta, että tuntui tarpeelliselta edes yrittää lukea tuoreita käännöskirjoja.

Kannatti kyllä. Vieras kartanossa on hyvin erilainen kuin ainoa aiemmin lukemani Waters eli viktoriaaniseen aikaan sijoittuva erikoinen Affinity. (Olen tainnut joskus väittää lukeneeni Fingersmithin, mutta ei, nimimuisti vain on pettänyt; hyllystä löytyvä Affinity on Vieraan ainoa edeltäjä.)

Vaikka kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä, Vieraan tunnelma kieltämättä tuo mieleen Affinityn, jonka muistan hämmentävästi kiehtovana kirjana, jonka tapahtumista jää arvoituksellinen olo. Mitä tapahtui? Miksi? Kirjaan jää koukkuun, mutta henkilöissä ja juonessa on tulkinnallisuutta, joka jättää lukijalle vähän epävarman olon. Vieraassa epävarmuuden korvaa runsain mitoin Watersin lumoava rappeutuvan kartanon ja brittiläisen luokkayhteisön kuvaus. Kummitusjutuksi kirja on liian raskas eikä tarpeeksi karmiva... mutta sen sosiaalisessa kuvauksessa hienovireistä loistokkuutta.

En tarkoita loistokkuudella luokkarajoissa rypemistä vaan paremminkin luokkatietoisuuden läpitunkeman sosiaalisen eämän välittämistä sekä rajat luokkarajat huomioimalla että niitä rikkomalla. Kertoja tohtori Faraday elää taustansa ja asemansa ristiriidan aiheuttamassa välitilassa; hänet kartano viettelee tarjoamalla näkymän juuriaan myöten itsestään varman yläluokan elämään. Mutta samaan aikaan kun Faraday tuntee vetoa ja inhoa kartanon elämäntapaan ja kaikkeen mitä se symboloi, kartanon oma väki kohtaa mahdottomaksi muuttuvan yhtälön. Sodanjälkeinen uusi Englanti ei kartanonherroja kaipaa. Maat on myytävä, huoneet suljettava, sähkön säästämiseksi käytettävä kynttilöitä. Niiden lepattavassa valossa liikkuu jokin vieras...

Kauhuksi en tätä osaa luokitella, goottilaisesta fiiliksestä ja kummittelusta huolimatta. Mielenmaisemat ja sosiaalinen murros ovat jotenkin hallitsevampia. Otetaanpa lukunäytteeksi kohta, jossa luokkayhtälö on erityisen paljaasti näkyvillä. Kas tässä Faraday ja kartanon neiti puhuvat Faradaylle etäisesti sukua olevan rakennusmiehen kanssa:

[--] mies otti lakin päästään puhuessaan Carolinen kanssa - vaikka minua hän katsoi syrjäkarein ja nyökkäsi jotenkin kankeasti kun lähdimme jatkamaan matkaa. Tiesin, että vielä näinkin pitkän ajan kuluttua miehen oli vaikea sanoa minua "tohtoriksi", mutta ei tullut kuuloonkaan, että hän olisi puhutellut minua etunimeltä tai "herraksi". 

Sanoin niin luontevasti kuin pystyin: "Näkemiin, Tom." Caroline sanoi vilpittömän lämpimästi: "Nähdään taas, Pritchett. Oli mukava jutella. Olen iloinen siitä, että pojille kuuluu niin hyvää." 

Toivoin yhtäkkiä, että Carolinella ei olisi ollut naurettavaa hattuaan - en tiedä miksi. (s. 297)

Tuo etunimi/sukunimi/titteli-vekslaus: vau. Olkoonkin, että luettuani viime vuonna muutaman kirjan suomalaisista yhteiskuntaluokista olen herkistynyt niitä tarkkailemaan - ja että melkeinpä luulen moisista oireita toisinaan näkeväni - tuollaiseen hienostuneeseen luokkatutkaan tarvitaan ihan eri tason kerroksellisuutta kuin meiltä päin löytyy.

Vieras on suppean piirin psykodraama, jonka kertoja on melkeinpä epämiellyttävä mies. Sen viehätysvoimaisin hahmo on Hundreds Hallin kartano - eikä kartanokaan varsinaisesti pursuile iloa. Kuitenkin tykkäsin tästä kirjasta, enkä missään vaiheessa ärtynyt Watersin viipyilevään kuvailuun. Watersilla on taito kuljettaa tarinaa niin, että sivuja kääntää edelleen mielikseen, vaikka tapahtumat eivät laukkaakaan. Arvostus ansaitsee myös hänen kykynsä saada yhden kertojan tarina tarjoamaan myös muita tulkintoja. Vaikka Hundreds ja sen väki kohdataan Faradayn kautta, lukija suorastaan kutsutaan miettimään muitakin näkökulmia.

Sain Vieraan loppuun eilen illalla. Yli yön nukuttuani pidän siitä vielä vähän enemmän. Oikein hyvä lukuromaani, taidokas muttei teennäinen, mutkikas muttei käsittämätön. Ja hei - siinä on kartano ja kartanossa kummitus. Ehkä.

Sarah Waters (2011). Vieras kartanossa. Tammi. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 978-951-31-5396-0.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Penjami Maailmankirjoissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa
Ja bonuksena kirjan jo lukeneille Järjellä ja tunteella -blogin juonikeskustelu

Kätilö

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa.  (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta.  Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

 Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Maus: Selviytyjän tarina & Ja täällä vaikeudet alkoivat

Kirjapuolella olen kummallisessa lukujumissa; kesken on kuusi tai seitsemän kirjaa, joiden välillä hyppelehdin kuin heinäsirkka, päättömästi sirkuttaen siis. Runojakin olen lukenut mutta kahden runoilijan välillä vaappuen. Täällä kolossa valitsee siis jonkinlainen kroonistunut päättämättömyys.  Höh. (No, erästä scifisarjaa olen kyllä lukenut urakalla, mutta siitä myöhemmin -)

Tasan yhden suomenkielisen opuksen olen lukenut alusta loppuun tämän äärihiljaisen blogiviikon aikana, mutta luinkin sen sitten kahteen kertaan. Art Spiegelmanin Maus on ilmeisesti niitä sarjakuvia, jonka "kaikki muut" ovat tunteneet ja lukeneet jo ammoisina aikoina, kauan ennen kuin meikäläinen edes huomasi sarjakuvien olevan muutakin kuin Aku Ankkaa ja Asterixia. Huhut tästä jo 90-luvulla palkintoja pokanneesta teoksesta ovat sittemmin kantautuneet minunkin korviini, ja kun bongasin kirjamessuilla  tämän hienon WSOY:n julkaiseman kovakantisen kokooma-Mausin - molemmat osat samoissa kansissa - kohtuulliseen kymmenen euron hintaan, piti totta kai tuoda se kotiin.

Maus on todella vaikuttava työ. Aiheena keskitysleirit on vaikea; niiden kauhuun on tavallaan turtunut, koska niistä on lukenut pienen ikänsä. Spiegelmanin Maus onnistui kiinnostamaan, hämmentämään, huvittamaan ja muistuttamaan ihmisen raadollisuudesta.

Kyllä, huvittamaankin. Mausissa tarinaa kerrotaan kahdella tasolla. Keskitysleiriselviytyjän poika muistelee lapsuuttaan, haastattelee isäänsä ja piirtää sarjakuvaa juutalaisvainoista; samalla käsitellään isän ja pojan suhdetta monin paikoin lempeästi ironisoiden. En vaan voinut olla hihittelemättä monin paikoin sekä isä-poika suhteelle että sille miten joitain 30- ja 40 -luvun tapahtumia kuvattiin.

Välillä hirvitti; mikäs pervo se täällä naureskelee keskitysleirissä oleville? Mutta siinä se onkin. Antamalla natsien uhrien olla inhimillisiä ihmisiä Spiegelman oikeastaan korostaa koko joukkotuhon inhottavuutta erittäin tehokkaasti. Tässä on oikeasti tapettu IHMISIÄ eikä mitään erityistä uhriryhmää; ihmisiä pienine tapoineen ja virheineen ja toiveineen, ihmisiä joilla on menneisyys, joilla olisi ollut myös tulevaisuus. Juutalaisista ei tehdä jotain ihmeellisiä marttyyripyhimyksiä. Isä-Spiegelman, selviytyjä ja äärimmäisen hankala ihminen, onnistuu hiirenä herättämään muutakin kuin sentimentaalista kauhistelua.

Spiegelman osui johonkin hermoon kuvatessaan juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Hiiri ja kissa ovat naamioita ja senkin Spiegelman tuo esille hienosti. Kissa voidaan nähdä hiirenä, hiirennaamion voi sitoa kasvoille. Aloin miettiä, miltä holokausti näyttäisi, jos sen sijoittaisi vuoteen 2059 ja kutsuisi sitä dystopiaksi? Tai miltä vaikkapa Palestiinan tapahtumat näyttäisivät, jos ne kuvaisi faabelina. No... ei mennä siihen. Ei ole vastauksia, on vain enemmän tai vähemmän tunnepohjaisia reaktioita, sekä täällä että siellä.

Pidin tästä todella paljon. Mausin hiiret ovat näennäisestä ilmeettömyydestään huolimatta äärimmäisen ilmaisevia. Ruudut ovat pieniä, ahtaita, tiukkoja... ne välittävät tunnelmia väkevästi. Esteettistä kuvaa tämä ei ole, ei varsinaisesti, ei edes Persepoliksen vähän rujoon tyyliin eikä todellakaan sillä tavalla herkästi kuin vaikkapa The Blankets'sissa. Silti tyyli toimii aivan älyttömän hyvin yhteen. On kuin hiiret pitäisi piirtää juuri näin.

Laitetaanpa näyteruutuna tämä kohtaus: pieni Art Spiegelman valittaa isälleen, miten hänen ystävänsä menivät pois eivätkä odottaneet häntä. Isä kertoo miten ystävyyttä todella testataan. En millään saa riittävästi valoa tähän pimeyteen ottaakseni kunnollista koko sivun kuvaa.

Spiegelman, Delisle, Satrapi, Tietäväinen - raskaan sarjan kertojia kaikki. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, painavaa sarjakuvaa on enemmän kuin ummikko olisi uskonut. Sarjakuvien 'löytämisestä' olen kovasti kiitollinen kirjablogeille...

Spiegelmanilta on ilmestynyt myös vuoden 2001 terrori-iskuja ja niiden seurauksia käsittelevä In the Shadow of No Towers, joka alkoi kovasti kiinnostaa. Spiegelman saattaisi löytää niihinkin tapahtumiin jonkin aidosti erilaisen näkökulman.

Art Spiegelman (2003, alkuperäiset 1986, 1991). Maus. I Selviytyjän tarina. II Ja täällä vaikeudet alkoivat. WSOY. ISBN 951-0-27903.

Arvioita:

Salla Lukupäiväkirjassaan

anni.m Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Maria Loikkanen (julkaistu Uudessa naisessa vuonna 2005, pdf, Alas taikavirtaa)

Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

Lakanasiivet

Kuva/päällys: Otava/Piia Aho

Niin vain ne marraskuun kiireet ovat valuneet tänne joulukuunkin puolelle; taas meinaa jäädä kertomatta erinomaisistakin kirjoista. Mutta ei, otan itseäni niskasta kiinni ja raportoin ennen huomista teatterireissua romaanista Lakanasiivet. Tämän ostin kirjamessuilta ja alkuviikosta luin.

Kuittaan tätä nykyä ns. jatko-osat usein lyhyellä maininnalla kuukauden koosteessa, mutta Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan neljäs osa pitää käsitellä erikseen. Vaikka tapahtumapaikka ja henkilökaarti ovat paljolti samoja kuin aiemmissa osissa, tässä kirjassa on minusta otettu jonkinlainen hyppäys johonkin suuntaan. (Hui, terävä analyysini suorastaan viiltää!)

En tiedä; ehkä osaan nyt vain lukea Kähköstä paremmin, mutta tuntui kuin kerronta olisi erilaista; tiiviimpää, runsaampaa ja vaativampaakin.

Lakanasiivet kertoo Kuopiosta kesällä 1941. Jatkosodassa Kuopiota pommitettiin vain kerran, mutta Talvisodan jäljiltä uhka otettiin vakavasti. Pommeilta suojautuminen toi sodan arkeen silloinkin, kun rautaa ei taivaalta tippunut. Lakanasiivissä tiivistetään yhteen ainoaan vuorokauteen sodan ja aikakauden tunnelmat ja enemmänkin. Ihailen jälleen kerran Kähkösen taitoa tehdä menneiden aikojen ihmiset eläviksi menettämättä kuitenkaan sitä 'autenttisuuden' fiilistä. Juuri harhakuva, että on päässyt menneiden ihmisten pääkoppaan, erottaa minusta jyvät akanoista mitä historiallisiin romaaneihin tulee.

Kähkönen kulkee tässä suhteessa todella hienoa viivaa: hänen ilmaisunsa on monin paikoin aika modernia. Syntymättömästä lapsesta sanottu söikö se myös hänen kiukkuaan ja vihaansa on jotenkin ei-kovin-nelkytlukua, mutta äidin ajatukset voi hyvin kuvitella juuri sinne, sodan painamiin päiviin:

[--] minä liukastelin rännistä vuotaneessa vesihyhmässä kellarin ovelle, ja sinä potkit minun vatsassani, kun pommit putosivat kaupunkiin ja huojuttivat kirkontornia ja sytyttivät talot palamaan. Ja ehkäpä ensimmäinen ääni, jonka sinä sinne hämärään kätköpaikkaasi  kuulit, oli naisten itkuntihinä, maan varina kellarin seinistä ja pommien laiska, venyvä jytke. 

Kunpa sinä pieni et koskaan olisi syntynytkään. [--] (s. 109)

Teksti on 2000-luvun tekstiä, mutta maailma silti uskottavasti 40-luvun maailma. Minusta hieno suoritus, jaksan vielä neljännessäkin kirjassa tätä ihastella! Kähkönen kirjoittaa niin hyvin, että väkisinkin elää mukana. Vahvasti tulivat Lakanasiipien äideistä lukiessani mieleen jotkin Niinisalon kirjassa esillä olleet ajatukset. Mietin, että moni äiti saa nykyaikanakin monessa maassa ajatella lapsestaan: kunpa sinä pieni et olisi syntynyt.

Eurokriisi sinne tai tänne, Suomessa ollaan vuonna 2011 keskimäärin aika onnekkaita. Yritän pitää Lakanasiivet mielessäni kun tekee mieli kiroilla tyhmiä kokouksia, jouluvalojen muuntajan katoamista tai auton huonoa handsfreetä.

Vaikka Lakanasiivissä tapahtuu vähemmän tragedioita kuin aiemmissa kirjoissa, tämä oli minulle vaikeampi luettava kuin edelliset. Tiivis aikajana yhdistettynä vielä entistä laajempaan henkilökaartiin teki tästä jossain mielessä raskaamman lukukokemuksen.

Keskittyminen ja eläytyminen piti ikään kuin hajottaa kun kerronta liikkuu monella suunnalla. Rakenne on kyllä samaa jatkumoa sarjan aiempien osien kanssa, mutta selvä aste-ero tässä silti on. Samoin on teemojen kanssa; mikään yksittäinen uusi juonne ei tässä minulle noussut esille, mutta aiemmissa kirjoissa esille nousseet valintojen ja olosuhteiden ja ylipäänsä ihmisenä ihmisten joukossa elämisen kysymykset tässäkin kuohuvat.

On niin paljon valintoja, joita ei pääse edes tekemään... ja niin vaikeaa tehdä niitä, jotka pääsee. Ja sitten kun on päässyt valitsemaan, pitää vielä elää valintojensa kanssa. Sitä tässä kirjassa tekee moni hahmo, Anna-äidistä toimittaja Lehtivaaraan. Samalla kun ihmiset painivat ihmisenkokoisten ongelmien kanssa, sota silpoo arjen edellytykset.

Lakanasiivin ei lennetä taivaanrantaan. Kun nyt huomiseen jaksaisi, seuraavaan tuliseen aamunkoittoon.

Sirpa Kähkönen (2007). Lakanasiivet. Otava. ISBN 978-951-1-213260.

(P.S. Vaikka kirjan liepeessä puhutaan "itsenäisestä jatko-osasta", olen iloinen, etten lukenut tätä ensimmäiseksi. Henkilökaarti on aika laaja kertaheitolla tavattavaksi, varsinkin kun Kähkönen tuo myös uutta verta kehiin!)

Sarjan edelliset osat:
Rautayöt, Mustat morsiamet (lyhyesti) ja  Jään ja tulen kevät

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
ja bonuksena Kirsin kirjanurkasta koko Kuopio-sarjan kattava juttu!

Nemesis

Kuva: Amazon.com

Kertoo varmaan genrekirjallisuuteen keskittymisestä, tai kenties yleissivistyksen puutteesta, mutta tämä saattaa olla ensimmäinen koskaan lukemani Philip Rothin romaani. Jos olen jonkin lukenut aiemmin, ei se ainakaan viiltävää muistijälkeä ole jättänyt.

Nemesiksen luultavasi tulen muistamaan. Ei sillä, että se olisi minusta poikkeuksellisen briljantti romaani, mutta Nemesis on aiheensa puolesta kiinnostava. Se käsittelee omaatuntoa ja poliota. Molemmat ovat kiperiä aiheita, mutta minulle kirja päätyi jälkimmäisen tähden. Yritin näet netistä etsiä yhtä lukemaani kirjaa, jonka nimen ja kirjailijan olen onnettomasti unohtanut. Alussa ollaan Pariisissa toisen maailmansodan aikaan, ja siinä on kaksi naista, joista toinen vihaa toista, ja toinen on vaatesuunnittelija, ja vaatesuunnittelijan mies on ääliö, ja hänen adoptoitu lapsensa sairastuu muistaakseni polioon - kuulostaako tutulta?

Hurjimmatkaan hakusanayhdistelmäni eivät sitä löytäneet. Sen sijaan Philip Rothin Nemesis ilmaantuu kaikilla mahdollisilla polio + novel -kombinaatioilla. Hyvä on, tuumasin, luetaan sitten eturivin amerikkalaista prosaistia. Kindlen buy-with-one-click iskee jälleen...

Nemesiksen päähenkilö on Bucky Cantor, nuori liikunnanohjaaja, joka järjestää lapsille liikuntaa yhdellä Newarkin leikkikentistä kesällä 1944. Buckylla on huono näkö, joten häntä ei ole huolittu armeijaan. Sillä aikaa kun ikätoverit taistelevat meren takana, Bucky antautuu huolehtimaan nuorista hoidokeistaan. Mutta idyllinen kesä kääntyy painajaiseksi kun polioepidemia iskee alueella. Yksi toisensa jälkeen leikkikentän lapset sairastuvat tai pakenevat. Bucky käy hautajaisissa ja yrittää pitää oman pelkonsa aisoissa.

Lopulta Bucky antaa periksi huolestuneen tyttöystävänsä houkutteluilla ja ottaa paikan turvallisen kaukaiselta kesäleiriltä uimaohjaajana. Mutta samalla hän jättää omantuntonsa saneleman vartiopaikan hiljalleen autioituvalla leikkikentällä. Syyllisyys kesän tapahtumista seuraa Buckya lopun elämää. Pelko sai hänet kääntämään selkänsä omantunnon äänelle; mikään sovitus ei riitä.

Epidemian salaperäisyys ja tuntemattoman uhan aiheuttama hätä kuvataan kirjassa hyvin. Minun makuuni Nemesis on silti aavistuksen liian osoitteleva ja siksi vähän hengetön. Buckyn ideaalit, oppiminen, epäonnistuminen ja sisäinen kamppailu kuvataan kauniisti ja niin selkeästi, ettei lukijalle juurikaan jää löytämistä. Tai voihan olla, että kirjassa on vielä syvempikin taso, mutta en vain enää osunut sille pintafilosofiassa kahlattuani. Tässä lukunäytteessä tyttöystävän isä neuvoo Buckya:

[--] A crippling disease that attacks mainly children and leaves some of them dead - that's difficult for any adult to accept. You have a conscience, and a conscience is a valuable attribute, but not if it begins to make you think you're to blame for what is far beyond the scope of your responsibility." 

He thought to ask: Doesn't God have a conscience? Where's His responsibility? Or does He know no limits?  (p.104/295)

Osoittelevaa. Mutta teksti on vetävää ja moraalisiin dilemmoihin on helppo samaistua. Loppupuolella kirjaa silti vähän hermostuin. Kiukuttavassa kohtauksessa yksi polion kohtalokkaana kesänä sairastaneista lapsista juttelee aikuisena, 30 vuotta myöhemmin, Buckyn kanssa ja sanoo näin.

[--]Twentieth-century medicine made its phenomenal progress just a little too slowly for us. Today childhood summers are as sublimely worry-free as they should be. The significance of polio has disappeared completely. Nobody anymore is defenseless like we were. (p. 247/295)

Häh? Pakko vähän paasata: polio ei ole vielä hävinnyt. Maailmanlaajuinen polion hävittämiskampanja on kieltämättä tehnyt häkellyttävän hyvää jälkeä. Polio on 99% hävinnyt... mutta viimeinen prosentti on tiukassa. Villiä virusta esiintyy edelleen, eikä hommaa saisi jättää kesken; polio kun on niitä harvoja tauteja, jotka todella on nitistettävissä. Niin kauan kuin polio liikkuu, uhka on olemassa.

Raivostuttaa Nemesiksen yksisilmäisyys, joka minun silmissäni kertoo hyvinvoiville länsimaille tyypillisestä asenteesta. Jos meillä ei täällä juuri nyt ole ongelmaa, ongelmaa ei ole. Tänään poliota on endeemisenä eli "kotoperäisenä" edelleen neljässä maassa: Afganistanissa, Intiassa, Pakistanissa ja Nigeriassa. Se on mahdollista hävittää vuoteen 2013 mennessä, mutta ei se spontaanisti mihinkään katoa. Niin kauan kuin sitä on, se voi tulla takaisinkin. Edes nykyaikainen lääketiede ei pysty parantamaan poliota. Sitä voidaan vain ennaltaehkäistä... ja järjestää fysioterapiaa uhreille.

Nyt salajuoneni täytyy paljastaa. Etsiskelin sitä nimensä hukannutta päähenkilön-lapsi-sairastuu-polioon -kirjaa (josta minulla on muistikuva vetävänä viihderomaanina), koska toivoin voivani innostaa ihmisiä lukemaan poliosta, ja ehkä myös tekemäään asialle jotain.

Tätä Rothia en voi suositella kuin puolilämpimästi, sen verran vaimeasti se minuun kolahti. Mutta polion vastaista kamppailua suosittelen! Huomenna menen töiden jälkeen helistelemään keräystölkkiä paikalliseen kauppaan. Tänään helistelen keräystölkkiä täällä. Jos voit, osallistu.

Pahoittelut jos näin konkreettinen maailmanparantelu tuntuu kirjablogin väärinkäytöltä... en ota tavaksi :-)

Philip Roth (2010). Nemesis. Jonathan Cape London / Random House eBooks. ISBN 9781446401101.

P.S. Rothista vielä - täytyyhän neljän Booker-palkinnon miehen kirjoissa olla jotain. Kuka fanittaisi? Ja osaatko suositella jotain muuta?

Marsalkka

Olen Mannerheim-kurimuksessa. Se lähti Tervon Troikasta ja eteni Seppälän Suomen historiaan. Nyt luin Hannu Raittilan Marsalkan, Markus Selinin ja Renny Harlinin epäelokuvaan kytkeytyvän kirjan.

Raittila on ollut mielessä muutenkin: Hanna M. (Morre) suositteli Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Pamisoksen purkausta, mutta kun nyt olen tällä marskitripillä, lainasin Metenkin kehuman Marsalkan ensin. Marsalkka tarkastelee Mannerheimin elämän loppua. Eletään 40-luvun loppua, Mannerheim viimeistelee muistelmiaan Sveitsissä tiedustelupäällikkönsä Paasosen avulla. Euroopassa odotetaan uutta räjähdystä. Läntiset tiedustelupalvelut valmistautuvat kommunismin vyöryyn. Väsynyt Mannerheim on mahdollinen pelinappula. Häntä haastattelee Martha Gellhorn, journalisti ja kirjailija, Hemingwayn kolmas vaimo. Kaikki minä-kertojaa - Paasonen, Mannerheim ja Gellhorn - ovat  ovat historiallisia henkilöitä, mutta Raittila tuskin on pyrkinyt täsmälliseen historialliseen totuuteen. Romaani on romaani, tulkinta.


Tulkinnallisuudesta Raittila muistuttaa itsekin lukijaa: keskivaiheille on sijoitettu muutaman kymmenen sivun pätkä, joka koostuu Mannerheim-elokuvan ja Marsalkka-kirjan vaiheita käsittelevästä kirjeiden sarjasta. Raittila paitsi kuvaa romaaninsa koukeroista historiaa myös käsittelee omia historiallisia tulkintojaan.


Jossain kirjassa voisin olla ärtynyt tällaisesta silmänkääntötempusta; olen aina pitänyt jollain tavoin rasittavana teatteria ja kirjallisuutta, jossa erikseen selitetään katsojalle tai lukijalle, että tässä nyt ollaan fiktiossa. Marsalkkaan ratkaisu sopi kohtalaisen hyvin, vaikka jättikin kaihertavan epävarmuuden tunteen. Jotkin kirjeiden tapahtumista ovat todellisia - mutta ovatko kaikki? Pitäisikö Raittilan kertomus vuoden 1967 ohjusryöstöstä uskoa? Onko se osa Marsalkan fiktiivistä universumia vai osa tiedustelun hullunhauskaa historiaa? *raivokasta googletusta*

Detaljeja kiinnostavampaa Marsalkassa historiaa tulkitsevana romaanina on sen perspektiivi siihen mitä olisi voinut tapahtua. Vuonna 1948 moni suomalainen, ja ilmeisesti amerikkalainenkin, oli vakuuttunut siitä, että Suomessa tapahtuu Neuvostoliiton tukema vallankumous hetkenä minä hyvänsä. Jälkiviisaana näitä pelkoja voi toki vähätellä, mutta se on epäreilua. Huoli oli todellinen. Kaivoin uteliaisuuttani hyllystä Paasikiven päiväkirjat (osa I, 1944-1956) ja lehteilin läpi vuoden 1948. Värisyttävää kamaa.

28.3. Neuvottelun jälkeen puhuin Fagerholmin kanssa siitä, mitä Skog ja Leskinen olivat minulle puhuneet kommunistien kaappauksen vaarasta.

Fagerholm luuli, että kommunistien kaappaus ei tulisi onnistumaan. Jos kommunistit sellaista yrittäisivät, niin he tietysti ensi tilassa yrittävät eristää presidentin. Armeijaan luotetaan, mutta jos presidentti on eristetty, niin ei olisi, kuka antaa orderit. Fagerholm kysyi, voisiko kenraalien kanssa etukäteen puhua, että he itsenäisesti toimisivat, jos laittomuutta tulisi tapahtumaan. (1125-6)

---

27.4. Kekkonen luonani. Kertoi, että USA:n lähetystön ensimmäinen sihteeri oli antanut amerikkalaisille sanomalehtimiehille tiedon, että muka Mannerheim oli lähtenyt ulkomaille perustaakseen emigranttihallituksen, ja kun tieto oli näin hyvältä taholta, niin kirjeenvaihtaja oli sen lähettänyt. (1162)

Huh, tuleepa pitkä juttu, mutta tulkoon. Minusta Marsalkassa on hienoa osittain juuri se, että siinä huomataan muuten vähemmälle jäävä vaihe historiassa. Menen pidemmällekin; mielestäni Raittilan tulkinta Mannerheimista on paljon vähemmän itsetarkoituksellinen kuin vaikkapa Seppälän, ja suoraan sanottuna hemmetin paljon taidokkaampi romaani.

Ehkä kyse on siitä, että Raittila ja Tervo enemmänkin uudelleenlukevat historiaa nykyhetken sallimasta perspektiivistä, ja siten inhimillistävät sitä. Seppälä kommentoi omaa aikaansa ja hyödyntää siinä historiaa. No joo... tai sitten yritän vain selitellä miksi tykkäsin kahdesta marskista ja inhosin kolmatta.

Kyse voi olla myös nostalgiatripistä. Minulla ja ikoni-Mannerheimilla on yhteinen menneisyys. Joskus kauan sitten kun asustin pienissä kämpissä Helsingissä, seinälläni roikkui aina mummonperintönä saatu, miekkakulmaisin kehyksin varustettu virallinen Mannerheim. Me taiteelliset kallionlukiolaiset ja myöhemmin me toivorikkaat valtsikkalaiset joimme maljoja marskille vuoroin vakavissamme ja vuoroin ironisesti, illan teemasta riippuen.

Raittila ansaitsee erityiskiitoksen hyvästä kielestä. Kaikilla kertojilla on oma tuntumansa. Mannerheimin vaikea kielellinen identiteetti on uskottavasti luotu tässä; näin voisi ajatella vanhan maailman kosmopoliitti ja vuosikymmenet korkeinta käskyvaltaa käyttänyt mies. Uskottavuus tulee osittain juuri kielestä. Se ei vedä lukiessa erityisesti huomiota puoleensa (joskin Raittila itse sitä välillä alleviivaa) vaan tekee työnsä siinä sivussa, vakuuttaa.

Valitsen silti mieluummin palan Martha Gellhornin kertomuksesta, sellaisen joka kuvaa Mannerheimin merkitystä aikalaisilleen, ikonin vankkoja juuria suomalaisten mielessä. Tässä ollaan marsalkkaa hyvästelemässä.

Kirkkoon johti nelijono, jonka toista päätä ei näkynyt. Lähdin kävelemään jalkakäytävällä jonottavien ihmisten vieritse tutkiakseni, miten pitkäksi jono oli muodostunut. Sain kävellä korttelin toisensa jälkeen. Välillä jono kääntyi kadunkulmassa yhdeksänkymmentä astetta ja jatkui taas korttelin seuraavan nurkan ympäri näkymättömiin. Kello oli neljä aamulla. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta.

Kaikkien kummallisinta ja melkein pelottavan vaikuttavaa oli se, että ihmiset eivät puhneet mitään. He seisoivat kiinni toisissaan neljä rinnan ja tuhansia peräkkäin. Kuten ne perkeleen pingviinit dokumenttielokuvissa! Nämä eivät vain olleet pingviinejä vaan pakkasessa paikoillaan seisovia mustiin päällystakkeihin ja valkeisiin kaulahuiveihin pukeutuneita ihmisiä. En ymmärtänyt mistä oli kysymys. Mitä helvettiä näille on tapahtunut? (s. 431)

Mitä oli suomalaisille tapahtunut? Sitä tässä vieläkin mietitään. Upeaa että Raittila on löytänyt ja kyennyt kirjoittamaan ulos aivan omannäköisensä Mannerheimin, kaikesta aiemmasta huolimatta. Tähän kirjailijaan pitää palata.


Hannu Raittila (2010). Marsalkka. Helsinki: Siltala.

Arvioita:
Vesa Karonen Hesarissa
Juhani Ruotsalo Demarissa
Hannu Waarala Keskisuomalaisessa
Petteri Värtö Etelä-Saimaassa