Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.

Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.

Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.

Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.

Kalle Päätalo: Koillismaa

Unettomuusko vaivaa? Tätä oikeasti kysyttiin kun minut nähtiin Koillismaa kainalossa. Mutta ei: muuan kamu vain haastoi minut lukemaan Päätaloa.

Käsitykseni Päätalosta ei ole ollut mitenkään erityisen positiivinen, ja tuskin olisi spontaanisti tullut tuotteliaan herran tuotantoon tartuttua, mutta kun kerran erikseen ehdotettiin... miksikäs ei? Onhan se vähän epäreilua irvistellä kirjailijalle, jonka ainuttakaan teosta ei ole lukenut, ja irvistellä vain siksi, että mokoma on mennyt laatimaan 26-osaisen omaelämäkerran. Tuollainen sarjatuli antaa mielestäni lähtökohtaisesti vaikutelman taipumuksesta liialliseen pitkällisyyteen ja ylenmääräiseen sanankäyttöön. Itsehän tunnetusti punnitsen kirjevaa'alla jokaisen tavunkin, joten ennakkoluuloni ovat varmaan ymmärrettäviä.

Koillismaa kuvaa elämää Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon tienoilla* joskus 30-luvulla. Keskushenkilöksi nousee nuori Kauko Sammalvuo, joka jo poikasena joutuu tosissaan ottamaan roolia perheen elatuksessa. Korpitorpassa ei isän kuoltua leipä katraalle riitä, eikä kunnan köyhäinapu ole herkkua. Kauko kuitenkin rakastaa äitiään ja sisaruksiaan eikä valita työtaakkaansa. Tutuksi tulee myös kylän muu kantajengi - rikkaat, raatajat ja radikaalit - sekä ennen kaikkea uusi tulokas, Tampereelta pohjoiseen ajautunut kulkumies.

Luonto ankarine ehtoineen on vahvasti läsnä Koillismaassa, mutta niin sen kai kuuluukin olla. Pohjoisen tarinoissa on pohjoinen väkisinkin yksi päähenkilöistä. Taivasta on siellä niin paljon. Silti melkein suuremman vaikutuksen teki kylän yhteisön ja ihmisten arjen kuvaus. Toisaalta olosuhteet ovat muuttuneet paljon - harva enää kirjaimellisesti täällä vilua ja nälkää kärsii - mutta toisaalta syvä juopa hyvinvoivien ja ahtaalla olevien välillä on tutunoloinen.

[--] isäntä pussautti syvät rintasavut huulipartansa lävitse. Hän laskeutui selkäpiilleen höyläpenkille ja alkoi rauhassa tupakoida. Kauko odotti väristen, millainen vastaus tulisi olemaan. Muutaman kerran, varsinkin viime syksyn aikana, hän oli kirjoittanut lupalapun kunnan laskuun annettavasta jauhosäkistä ilman estelyitä. Kerta kerran perään olivat kuitenkin paperilaput hellinneet yhä vastenmielisemmin tylyn ilmeen ja pistelevien huomautusten myötäileminä. 

- Nytkö se on jo muutettu paskaksi kokonainen jauhosäkki? [--] (s. 49)

Koillismaassa nälkä on kirvelevä häpeä. Onko mikään muuttunut paitsi ehkä hädän aste? 30-luvun savottojen pätkätyöläiset olivat ehkä vielä heikommalla pohjalla kuin nykypäivän osa-aikaduunarit. Silti mietin lukiessani onko ero kummoinenkaan. Hulppeaa tiliä tekevien johtajien on helppo kuitata nollatuntisoppareilla puurtavien ravintola-apulaisten toimeentulo-ongelmat itseaiheutetuiksi. Kansalaispalkalle naureskelijat, lukekaapa Koillismaa. Tai jos Päätalo pelottaa, tämä.

Päätalo on kieltämättä melkoisen yksityiskohtainen kuvailija, mutta lama-ajan elämässä selkosen maisemissa oli meikäläiselle sen verran eksotiikkaa, etten kokenut maisemien maalailua kyllästyttäväksi tai tyyliä liian lörpöksi.

Sanasto tosin osoittautui välillä haastavaksi. Pariin kertaan piti tavata esimerkiksi tätä lausetta: jos joku pystyy lepakon kahmasemaan lennosta kouraasa, kun se iltahämärässä lenteä räpättää, nylyköö sen sitten tuppeen ja kuivattaa nahkan peäsijispyhhien aikana auringon paisteessa, niin siinä se on oekea korttimiehen velehoväline. Opiskelin asiayhteyksistä myös sellaisia sanoja kuin jura, kesäytynyt ja hunajointi.

Enimmäkseen kirja oli kumminkin suomeksi räntätty. Ensi alkuun jopa häiritsikin murteellisen ja kirjakielisen tekstin vaihtelu, mutta aika pian siihen tottui. Saman asian kanssa taisin aikoinaan vähän takuta kun ensimmäisen Kähköseni luin. Vaikka ei varmaan pitäisi mainita Kähköstä kun puhuu Päätalosta - sen verran erilaisia ovat tyylilajit kumminkin. Kähkösen henkilöiden rinnalla Koillismaan ihmiset ovat melko yksioikoisia, eikä romaania ole ylenmääräisellä symboliikallakaan raskautettu.

Heh, heti kun tuon kirjoitin, keksin kaikenlaisia (kenties) vertauskuvallisia yksityiskohtia... mutta jääkööt mokomat. Minulle tämä oli ennen kaikkea väkevä ajan ja paikan kuvaus, pätevästi tarinan muotoon puettu. Selvää draamaa. Siinä suhteessa Koillismaa eniten yllättikin: odotin jaarittelua mutta sain täyttä äksöniä. Puukkotappeluita, traagisia kuolemia, syntiä ja pyhyyttä joka lajia. Vain huumori oli harvinaisempi mauste, mutta sitäkin jokunen rippu löytyi.

Äiti-vainaa aikanaan opetti, että kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Taas piti paikkansa. On hyvä homma, että luin ensimmäisen osan Koillismaa-sarjasta enkä Iijoki-sarjasta... koska nyt taidan joutua lukemaan koko sarjan.

Tykkäsin. Vähän kuin Kaari Utriota äijille. Jätkäromantiikkaa.

Kalle Päätalo (1991, alkuperäinen 1960). Koillismaa. Gummerus. 951-20-3780-7.

Arvioita:
Kauko Kulan aikalaisarvio suosittaa kirjastoihin.

*Jep, tarkistin "Koillismaan" Wikipediasta.

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho

Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:

[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)

Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts

Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen

Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts on ollut muistilistallani jo hyvän tovin, lisätiedolla vasta rankan tarpeeseen. Hdcanis antoi näet tästä kirjoittaessaan ymmärtää, ettei kyse ole kevyestä lepolukemisesta. Eikä olekaan. Takakannen mukaan Miss Lonelyhearts on "katkeraa komediaa", mutta minusta painostus on vahvasti "katkerassa" ja "komediaa" on korkeintaan sipaisu siellä täällä.

Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.

Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.

Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:

Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)

Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.

Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.

Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.

Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967

Antti Tuuri: Ikitie

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina

Tuuriputki jatkuu. Itsenäisyyspäivään sopii hienosti Suomen historiaan uppoava romaani. Ikitie kertoo 30-luvusta. Suomea uhkasi silloin kahden lajin totalitarismi. Idässä Stalinin Neuvostoliitto jo katsoo länteen sillä silmällä; täällä lakeuksilla taas kasvatetaan ikiomaa kansallista fasismia. Kun demokraattisesti valitut valtaelimet eivät riittävän kovin kourin kurita kommunisteja (eli ilmeisesti ketä vain epäilyttävää tyyppiä), ovat isänmaalliset voimat valmiita avustamaan laillista hallitusta.

Ikitie jatkaa Taivaanraapijasta ja Kylmien kyytimiehestä tutun Jussi Ketolan tarinaa. Jussi, joka on Ameriikoissa kuunnellut Matti Kurikan puheita ja Kauhavalla heilunut työväentalon rakennustalkoissa, saa noutajat peräänsä eräänä elokuun yönä. Talollinen mies viedään vaimonsa ja lasten luota. Lapuan Kosolan kautta ajetaan umpiautolla ikitielle ja itärajalle. Eikä takaisin ole ihan heti tulemista.

Tässä romaanissa Ketola on jo ehkä tullut tutuksi, sillä huomasin hämmästyksekseni löytäväni tekstistä huumorin pilkahduksia. Ketola myös tuntui kokevan jotain tunnemyrskyn tapaista, useaankin otteeseen. Toki ne ovat hyvin tuurimaisia tunnemyrskyjä. Tilanteissa, joissa meikäläinen ulvoisi ääneen ja paiskoisi tavaroita, Tuurin sankari toimii näin:

Kävelin kamiinan luo ja painoin selkäni sen lämmintä kylkeä vasten, vedin henkeä niin syvään kuin sain sisään vedetyksi, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja pidätin hengitystä. Olin aivan tyhjä, eikä ilmaa ollut pisaraakaan sisälläni. Yritin olla vetämättä ilmaa keuhkoihini niin pitkään kuin pystyin; tuntui, että voisin olla hengittämättä vaikka lopun ikääni, ja sitten ilmaa oli pakko saada sisään ja palata tähän maailmaan. (s. 185)

Kas siinä hysteerinen kohtaus tuurilaisessa universumissa, tuossa hillittyjen ja hallittujen miesten lakonisessa maailmassa.

Ja nyt spoilerivaroitus sponsoriltamme! Seuraavassa käsittelen kirjan myöhempien osien tapahtumia. Jos haluat säilyttää tietämättömyytesi sivun 87 jälkeisistä juonenkäänteistä täysin neitseellisenä, käännä katseesi häveliäästi toisaalle.

Ikitien myötä tulin taas kerran tietoiseksi tietämättömyydestäni. Ilmeisesti en tiennyt muilutuksistakaan oikeastaan mitään, vaikka olen näissä Lapuan liikkeen kotimaisemissa jo pitkään asustanut ja mielestäni jonkun verran Suomen historiaankin perehtynyt. Hah. No, eivätpä nuo 30-luvun touhut täällä ihan jokapäiväistä kahvikeskusteluainesta ole ja dramaattiset sota-ajat ovat kai vieneet huomioni 30-luvulta. Tiesin toki, että Lapuan liikkeen kannattajilla oli tapana napsia kyytiin ikäviksi katsottuja ihmisiä, hakata ja pelotella ja siirtää sopiviksi katsomiinsa paikkoihin. Ja olen kuullut (leikkimielisesti?) huhuttavan, että joskus muilutuksilla oli muukin tarkoitus kuin poliittisen puhtauden vaaliminen... että esimerkiksi kilpailijalta tai riitakumppanilta saattoi ottaa luulot pois pienellä kuutamoajelulla, vaikkei toinen niin kauhean kommunistinen ollutkaan.

Mutta käsityksissäni muilutuksista oli valtava aukko. Jostain syystä minulla oli sellainen kuva - kenties presidentti Ståhlbergin kyydityksen kaikuna? - että muilutettuja vietiin itärajalle, ei suoranaisesti ajettu rajan yli. Niinpä yllätyin tajutessani, että Ikitie kuvaakin paljolti elämää Neuvosto-Karjalassa. Ei muuten ole kivaa, se elämä, ei varsinkaan epäilyttävälle tyypille, joka on luvatta tullut rajan yli. Onneksi Petroskoista löytyy amerikantuttuja, jotka ovat paenneet 30-luvun lamaa Yhdysvalloista ja tulleet sosialismia rakentamaan.

Tuurin kuvaus Karjalan elämästä on vähäeleisyydessä todella tummanpuhuva. Tuli oikeasti surullinen olo. Suo siellä, vetelä täällä. Yhtäällä sortavat kommunistit, toisaalla äärioikeisto.

Ikitie taitaakin puhua rivien välissä siitä toisesta ikuisesta tiestä: kultaisesta keskitiestä. Vaikka kotipolitiikkamme iänkaikkiset laimeudet välillä ärsyttävät, on kompromissihakuisella vatvomisella hyvätkin puolensa. Ja sananvapaudella.

Suomessa vuosimallia 2012 on mukavampi elää kuin 30-luvun Suomessa, ja todella paljon mukavampi kuin 30-luvun Karjalassa. Toivottavasti huomisen Suomi on yhtä hyvä tai vielä parempi.

Onnellista itsenäisyyspäivää!

Antti Tuuri (2011). Ikitie. Otava.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Amma Lukuhetkessään

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Näkymätön silta

Kuva/kansi: Otava/Katja Kaskeala

Leena Lumi kirjoitti tästä romaanista niin innostavasti, että pakkohan se oli laittaa lukulistalle. Viime viikonloppuna upposinkin nautinnollisesti Julie Orringerin esiin taikomaan 30-luvun lopun Eurooppaan. Nuori unkarinjuutalainen Andras lähtee opiskelemaan arkkitehtuuria. Juna vie Hitlerin Saksan halki Pariisiin, jossa Andras pääsee opintoihin kiinni ja tapaa elämänsä rakkauden. Mutta juutalaisten elämä vaikeutuu joka puolella Eurooppaa.

Näkymätön silta painottuu sotaa edeltäviin vuosiin ja sodan aikoihin, vaikka lopussa nähdäänkin väläyksiä suvun tulevista vaiheista, ajoilta Unkarin kansannousun jälkeen ja myöhemminkin. Oikeastaan pidin siitä, että aika ennen sotaa sai niin paljon tilaa. Se auttoi rakentamaan mielikuvaa siitä, miten poliittinen todellisuus Euroopassa hiipi päälle. Pidin myös Pariisissa ja Budapestissä viipyilyistä ja nautin ylipäätään miljööstä. Erityisesti pidin siitä, miten arkkitehtuuri ja arkkitehtiopiskelijan tapa nähdä asiat tuli läpi; ehkä tämä on aihe, jota olen kovin vähän miettinyt ja joka siksi tuntuu raikkaalta.

Orringer osoittaa väläyksittäin kykyä kuvata todella kauniisti ihmisen sielunmaisemaa. Andras ja hänen toimintansa sodan aikana, koko perheen psykologinen kuvio, niissä on uskottavuutta. Epäröintiä, virheitä, rohkeutta, uskoa, surua, pelkoa... Klara, naispäähenkilö, jäi kyllä vähän etäiseksi, mutta Andras ja hänen veljensä piirtyivät hyvin esille. Heidän ajatuksissaan on paljon yleisinhimillistä.

Hänen sisällään värähti uusi kaiho, se muistutti koti-ikävää mutta kumpusi syvemmältä mielen uumenista: se oli kaipuuta aikaan, jolloin hänen sydämensä oli ollut mutkaton ja tyytyväinen kapistus, pieni kuin isän puutarhassa vihreinä kypsyvät omenat. (s. 236)

Totta ja hyvin ilmaistu.

Pidin tästä kirjasta hyvänä lukuromaanina, eikä se tuntunut yhtään pitkältä tai pitkitetyltä, vaikka mittaa kertyikin 760 sivua. Orringer on osannut rytmittää tarinansa. Se vie eikä pahasti vikise.

Elämää suuremmaksi lukuelämykseksi Silta ei silti minulle muodostunut. Itse rakkaustarina luiskahti hiukka sentimentaaliseksi minulle. Vika on (tässäkin) tapauksessa enemmän lukijassa kuin kirjassa: arastelen aina rakkautta, joka ottaa itsensä vakavasti. Vaikeahan sitä kai olisi kirjoittaa hilpeästi tai ironisoiden juutalaisen pariskunnan rakkaustarinaa 30- ja 40-luvuilla. Duh. Historiallisesta näkökulmasta Silta olikin antoisa. En muista pahemmin perehtyneeni unkarinjuutalaisten vaiheisiin ja tämä kävi pikakurssista.

Surullista kyllä, luin juuri alkuviikosta Hesarista, että juutalaisviha ei ole hävinnyt mihinkään, ei Unkaristakaan. Sillä oli töhritty Steve Jobsia kuvaava graffitimaalaus Davidin tähdellä ja kirjoitettu sen alle "Jude".

Voi pyhä yksinkertaisuus. Jumalten täytyy rakastaa tampioita. Tai heitä olisi vähemmän.

Julie Orringer (2011). Näkymätön silta. Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki. ISBN 978-951-1-23827-0.

Arvioita:
Jaana Toisen tähden alla
Hilkka Hyrkkö MTV3.fi:ssä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Sanna Luettua-blogissa

P.S. Juonittelua-blogissa pääsee tästäkin kirjasta keskustelemaan spoilauksista piittaamatta!

Maus: Selviytyjän tarina & Ja täällä vaikeudet alkoivat

Kirjapuolella olen kummallisessa lukujumissa; kesken on kuusi tai seitsemän kirjaa, joiden välillä hyppelehdin kuin heinäsirkka, päättömästi sirkuttaen siis. Runojakin olen lukenut mutta kahden runoilijan välillä vaappuen. Täällä kolossa valitsee siis jonkinlainen kroonistunut päättämättömyys.  Höh. (No, erästä scifisarjaa olen kyllä lukenut urakalla, mutta siitä myöhemmin -)

Tasan yhden suomenkielisen opuksen olen lukenut alusta loppuun tämän äärihiljaisen blogiviikon aikana, mutta luinkin sen sitten kahteen kertaan. Art Spiegelmanin Maus on ilmeisesti niitä sarjakuvia, jonka "kaikki muut" ovat tunteneet ja lukeneet jo ammoisina aikoina, kauan ennen kuin meikäläinen edes huomasi sarjakuvien olevan muutakin kuin Aku Ankkaa ja Asterixia. Huhut tästä jo 90-luvulla palkintoja pokanneesta teoksesta ovat sittemmin kantautuneet minunkin korviini, ja kun bongasin kirjamessuilla  tämän hienon WSOY:n julkaiseman kovakantisen kokooma-Mausin - molemmat osat samoissa kansissa - kohtuulliseen kymmenen euron hintaan, piti totta kai tuoda se kotiin.

Maus on todella vaikuttava työ. Aiheena keskitysleirit on vaikea; niiden kauhuun on tavallaan turtunut, koska niistä on lukenut pienen ikänsä. Spiegelmanin Maus onnistui kiinnostamaan, hämmentämään, huvittamaan ja muistuttamaan ihmisen raadollisuudesta.

Kyllä, huvittamaankin. Mausissa tarinaa kerrotaan kahdella tasolla. Keskitysleiriselviytyjän poika muistelee lapsuuttaan, haastattelee isäänsä ja piirtää sarjakuvaa juutalaisvainoista; samalla käsitellään isän ja pojan suhdetta monin paikoin lempeästi ironisoiden. En vaan voinut olla hihittelemättä monin paikoin sekä isä-poika suhteelle että sille miten joitain 30- ja 40 -luvun tapahtumia kuvattiin.

Välillä hirvitti; mikäs pervo se täällä naureskelee keskitysleirissä oleville? Mutta siinä se onkin. Antamalla natsien uhrien olla inhimillisiä ihmisiä Spiegelman oikeastaan korostaa koko joukkotuhon inhottavuutta erittäin tehokkaasti. Tässä on oikeasti tapettu IHMISIÄ eikä mitään erityistä uhriryhmää; ihmisiä pienine tapoineen ja virheineen ja toiveineen, ihmisiä joilla on menneisyys, joilla olisi ollut myös tulevaisuus. Juutalaisista ei tehdä jotain ihmeellisiä marttyyripyhimyksiä. Isä-Spiegelman, selviytyjä ja äärimmäisen hankala ihminen, onnistuu hiirenä herättämään muutakin kuin sentimentaalista kauhistelua.

Spiegelman osui johonkin hermoon kuvatessaan juutalaiset hiirinä ja saksalaiset kissoina. Hiiri ja kissa ovat naamioita ja senkin Spiegelman tuo esille hienosti. Kissa voidaan nähdä hiirenä, hiirennaamion voi sitoa kasvoille. Aloin miettiä, miltä holokausti näyttäisi, jos sen sijoittaisi vuoteen 2059 ja kutsuisi sitä dystopiaksi? Tai miltä vaikkapa Palestiinan tapahtumat näyttäisivät, jos ne kuvaisi faabelina. No... ei mennä siihen. Ei ole vastauksia, on vain enemmän tai vähemmän tunnepohjaisia reaktioita, sekä täällä että siellä.

Pidin tästä todella paljon. Mausin hiiret ovat näennäisestä ilmeettömyydestään huolimatta äärimmäisen ilmaisevia. Ruudut ovat pieniä, ahtaita, tiukkoja... ne välittävät tunnelmia väkevästi. Esteettistä kuvaa tämä ei ole, ei varsinaisesti, ei edes Persepoliksen vähän rujoon tyyliin eikä todellakaan sillä tavalla herkästi kuin vaikkapa The Blankets'sissa. Silti tyyli toimii aivan älyttömän hyvin yhteen. On kuin hiiret pitäisi piirtää juuri näin.

Laitetaanpa näyteruutuna tämä kohtaus: pieni Art Spiegelman valittaa isälleen, miten hänen ystävänsä menivät pois eivätkä odottaneet häntä. Isä kertoo miten ystävyyttä todella testataan. En millään saa riittävästi valoa tähän pimeyteen ottaakseni kunnollista koko sivun kuvaa.

Spiegelman, Delisle, Satrapi, Tietäväinen - raskaan sarjan kertojia kaikki. Yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, painavaa sarjakuvaa on enemmän kuin ummikko olisi uskonut. Sarjakuvien 'löytämisestä' olen kovasti kiitollinen kirjablogeille...

Spiegelmanilta on ilmestynyt myös vuoden 2001 terrori-iskuja ja niiden seurauksia käsittelevä In the Shadow of No Towers, joka alkoi kovasti kiinnostaa. Spiegelman saattaisi löytää niihinkin tapahtumiin jonkin aidosti erilaisen näkökulman.

Art Spiegelman (2003, alkuperäiset 1986, 1991). Maus. I Selviytyjän tarina. II Ja täällä vaikeudet alkoivat. WSOY. ISBN 951-0-27903.

Arvioita:

Salla Lukupäiväkirjassaan

anni.m Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Maria Loikkanen (julkaistu Uudessa naisessa vuonna 2005, pdf, Alas taikavirtaa)

Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

Säädyllinen murhenäytelmä

Tämä Helvi Hämäläisen kuulu klassikko on niitä ikuisia 'pitäisi lukea' -kirjojani, ja nyt se on luettu. Kannet kiinni paukautettuani paistattelen paitsi aikaansaamisen tyydyksessä myös siinä hiljaisessa ilossa, jota tuottaa tasapainoinen, vaativa ja loppuun asti kantava teos.

Huh ja puh! Tämän kirjan lukeminen on ollut työläämpää kuin minkään kirjan pitkään aikaan. Myönnän, että Murhenäytelmä palkitsee loppujen lopuksi... mutta luulen, että ilman 101 naisten kirjan listaa olisin luovuttanut ja jättänyt sikseen, niin keskittynyttä lukemista Murhenäytelmä minulta vaati. Hetken epäilin, että tässä on nyt käsillä suomalainen, kauniiseen kieleen naamioituva särmätön ihmissuhderomaani - mutta ei, särmättömyydestä Murhenäytelmää ei voi syyttää, vaikka ihmissuhderomaanikin tämä on.

Säädyllinen murhenäytelmä kertoo kahden sivistyneistöperheen elämästä vuosina 1938 ja 1939. Tohtori ja hänen Elisabet-vaimonsa, tohtorin sisar Naima ja tämän entinen mies Artur vanhan äitinsä kanssa muodostavat piirin, jonka elämää Hämäläinen tutkii patologin tarkkuudella. Mikroskooppisen pienet poikkileikkaukset hetkistä, joissa tomu kimaltaa auringon valaisemissa huoneissa, sävähdyttävät ja ärsyttävät. Murhenäytelmä tosiaan tapahtuu, mutta sekin on esteettinen, säädyllinen, hillitty. Mehukkainkin, väkevinkin emootio purkautuu paperille hienoina piirtoina, ohuina siivuina, lehmuksentuoksuisen teen kera.

Vain kauneus on sallittua. Ruma on sietämätöntä, loukkaavaa. Ja samalla rumuus on tulkinnasta kiinni. Hyvää makua voi osoittaa niin monella tavalla. Hyvän maun rajat kulkevat sukuperintönä, niiden sijaintia uuden ajan ja uusien tunteiden maastossa kartoitetaan uudelleen ja uudelleen. Etenkin Elisabetin ja hänen miehensä näkemysten välillä on juopa. Näennäisestä sielujen kosketuksesta huolimatta on näiltä kahdelta jäänyt huomaamatta perinpohjainen ero: Elisabetin ura on hänen perheensä elämäntapa, tohtori ammentaa myös erillisestä, ammatillisesta lähteestä. Naima taas potee rakkauden kauneutta, Artur kauneuden rakkautta. Arturin äitivanhus tekee jo pesäeroa elämään, mutta ottaa silti huvinsa niin kauan kuin voi.

Kaikkien tragedia on erilainen; Murhenäytelmässä niitä yhdistää mahdottoman kaipuu ja tietty kokemisen ulkoisuus. Hämäläisen kuvauksessa syvinkin tuska muuttuu sietämättömän kauniiksi.

Ruusu, jonka terä oli jo hiukan kuihtunut, levitti huoneen hiljaiseen ilmaan kuivunutta, makeaa tuoksuaan. Huilu, jonka läpiin auringonsäteet olivat ryömineet kuin kimalaiset, oli kuumentuntut ja makasi äänettömänä odottaen soittajaa. Pianon kiiltävällä kannella surisi kärpänen. Viereisessä huoneessa oli hiljaista, mutta äkkiä sieltä tunkeutui tuohon medenkarvaiseen ilmaan, jossa leijailivat kuivuneen ruusun tuoksu ja auringossa lepäävän, hiljaisen huilun puhaltamattomat säveleet, pitkä epätoivon äännähdys, raskas, omituinen kuin jonkin oudon linnun huuto. Se ei ollut ihmishuulilta, vaan toivottomasta, katuvasta sydämestä kohonnut intohimoinen voihkaisu. 

Se värisi hiljaisessa ilmassa kuin haavoittunut, putoava lintu. (s. 323)

Tuosta lukunäytteestä makuani tunteavat ymmärtävät, miksi lukeminen oli etenkin alkupuolella otsa hiessä puurtamista. Adjektiivit. Runsaus. Kielikuvien upottava hetteikkö. Syytänkin kirjaa paljosta teeskentelystä ja valheellisuudesta, jotka ovat hävittäneet, häväisseet ja heikontaneet elämää... sillä Hämäläisen runollinen, koukeroinen ja runsas tekstifiligraani tekee henkilöistä vaikeita hyväksyä. Heitä lähestyy kuin Yusupovin palatsia Pietarissa: hämmästellen sen röykeää ylenpalttisuutta, epäillen, voiko mikään noin koristeellinen kätkeä sisäänsä mitään aitoa. Niin perusteellinen, niin tyyliltelty, niin tekopyhästi hienovarainen on henkilöiden sisäinen maailma, ettei siihen helpolla uppoa.

Mutta. Näin armotonta ja häijynterävää elämäntapakuvausta harvoin näkee. Henkilöt piirtyvät esiin verkkaisesti, mutta he elävät ja hengittävät kirjassa kokonaisia, kammottavan tosina, johdonmukaisina typeryydessäänkin. Ja kun antautuu tekstin vietäväksi, kun hyväksyy sen vaatiman keskittyneen lukutavan, joutuu viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä. Ensimmäisen viidenkymmenen sivun tuskaisen etenemisen jälkeen olisin melkein halunnut olla hurmaantumatta tästä kirjasta... mutta näin vain kävi. Joskus vaivalloinen kirja on vaivan arvoinen.

Loppuun päästyäni en osaa kuvitella, miten tämän tarinan olisi voinut kertoa toisin. Näiden henkilöiden ajatuksista ei voisi kirjoittaa vähäeleisesti; heidän surunsa ja ilonsa eivät taipuisi niukkaan ilmaisuun. Säädyllisen murhenäytelmän teho ja voima syntyvät kielestä ja tarinasta yhdessä. Elisabetin, Taunon, Naimin ja Arturin persoonat ovat sidottuja omaan estetiikkaansa, kyvyttömiä kokemaan maailmaa sen ulkopuolella. Siinä heidän tragediansa kai piileekin. Elisabetin käytännönläheisin näkemys on samalla toimivin.

Suosittelen varauksetta kaikille, joita lukunäytteen kieli viehettää! Kertomusvetoisten lukijoidenkin käsiin tämä sopii... tietyin edellytyksin. Sisäänpääsy Murhenäytelmän näyttämölle oli ainakin minun lunastettava työllä; jos ei huvita, säästä sopivampaan aikaan!

Helvi Hämäläinen (1988, alkuperäinen 1941). Säädyllinen murhenäytelmä.  WSOY. ISBN 951-0-10676-3.

Arvioita:
Lauri Viljanen Hesarissa vuonna 1941
Timo Pankakoski Kiiltomadossa

Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Päivi Kannisto Kirjatohtori-blogissa

Nykyhetken tyttölapsi

Pitkään aikaan ei olekaan tullut Valtosta luettua, mutta nyt on kesken niin rasituttava romaani, että otin muutaman tunnin vapaata siitä ja nautiskelin välipalaksi Nykyhetken tyttölapsen. Myös Hilja Valtosen omaelämänkerta odottelee, pongasin sen divarista...

Nykyhetken tyttölapsi ajoittuu sotienväliseen aikaan. Siinä sankaritar, kuten moni muukin Valtosen neitonen, on reputtanut kirjoituksissa ja joutuu kesälomaksi tätiensä vieraaksi saareen. Mutta voi - saaren omistaja ja tätien vuokraisäntä on kokenut kovia naisasioissa. Nyt hän kieltää tuomasta saareensa yhtään yli 16-vuotiasta ja alle 35-vuotiasta naisihmistä. Parikymppinen Anja on onneksi ikäisekseen nuoren näköinen; ei muuta kuin helma lyhyeksi ja hiukset letille ja neitokaisesta sukeutuu mukiinmenevä tyttölapsi.

Juoni on tässä kirjassa vähän hajanainen, sanoisinpa jopa heiveröisin tähänasti lukemistani, mutta Valtosen tarkka silmä ja terävä kieli ovat entisellään. Uskollisuus - ja etenkin sen puute - sekä tietenkin lasten ja aikuisten väliset suhteet ovat tärkeimmät teemat. Ilmeisesti lapset ovat 30-luvulla olleet huomattavasti enemmän lapsia kuin nykyään.

Näissä aidosti historiallisissa romaaneissa on aina mahtava päästä imemään itseensä ajan henkeä ja ilmapiiriä. Moni asia on muuttunut... mutta yllättävän monet asiat ovat ihan tismalleen ennallaan. Lukunäytteeksi pätkä kahvipöydästä.

Käsiteltiin ensin kesän suotuisat ilmat, heinänteko, Sulo-Aatoksen kihlaus, Fiinun mustikkapiirakka, hyvät piirakantekijät yleensä, radion akkumulaattorin lataaminen, Totin terveys, olympialaiset ja tohtorinnan Tieramon lähtö niihin ilman miestään.

Augusta: Tohtori taitaa pettää rouvaansa?

Aamu P.: Eihän mies ole muuta tehnytkään. Jos minun mieheni pettäisi minua, en olisi Saksan-matkalla autettu. Eron ottaisin.

Kyllikki S.: Milläpä tohtorinna-raukka eläisi, jos jättäisi miehensä. Hänellä ei ole ammattia. Ja täytyyhän yhteiskunnallisen aseman ylläpitämiseksi jotain uhrata.

[--] 

Kyllikki: Mutta eikö nykyinen tiede todista, että luonto on tehnyt miehet moniavioisiksi? Yksiavioisuus on ihmisten oma, typerä keksintö, jota jokainen täysjärkinen mies saa rikkoa. Tohtorinna Tieramo nähdäkseni pitää tieteen todistelun oikeana ja alistuu siihen, kuten välttämättömyyteen pitää alistua.

Aamu: Vika on naisessa, jos mies lähtee hänen luotaan toisen naisen luo.

Augusta: Eiköhän se liene vain muotia ja tapain höltymistä. (s. 129-130)

Ajatella! Kun luin 90-luvulla ensimmäisen kerran Dawkinsin The Selfish Gene -kirjan, kuvittelin että evoluutiopsykologia oli jotain uutta. Hah - siitäs sain. Tuo tohtorinna-raukan tilanne sentään taitaa nykyisin olla toinen. Vaan juoruja kuunnellessa tulee mieleen, että nykyhetken tohtorinna saattaisi maksaa potut pottuina ja viihtyä Saksan-matkalla vallan mainiosti.

(Samoja olympiaisia, joihin tohtorinna Berliiniin matkaa, kuvasi muuten muutama vuosi sitten lukemani romaani, jonka nimeä tai kirjoittajaa en nyt saa päähäni. Eipä ollut lukupäiväkirjaa silloin. Muistaako kukaan sellaista sukutarinaa, jossa saman suvun edustajia asuu Saksassa, Yhdysvalloissa ja Englannissa, ja jossa Kathy-niminen tyttö voittaa olympiakultaa Hitlerin isännöimissä kisoissa? Kirja kattoi sotavuodet, ja Kathy - Käthe? - kuului salaa vastarintaliikkeeseen. Serkukset olivat eri puolilla rintamaa.)

Hilja Valtonen (1961, alkuperäinen 1937). Nykyhetken tyttölapsi. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (mielenkiintoinen arvio, koska sen on kirjoittanut oikea nykyhetken tyttölapsi)

Saatana saapuu Moskovaan

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Äänikirjaseikkailujani seuranneet saattavat muistaa, että mainostin rouskuttelevani lisää Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja näin kesäloman alla... mutta juuri kun olin näin päättänyt, näinkin kirjaston hyllyssä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan äänikirjaversiona.

Oli vaan pakko, Kohtalokkaiden munien jälkeen.

Moni on varmaan lukenut tämän kirjan - ja se on hyvä, sillä selityksestäni tuskin saa tolkkua. Kirja kertoo siitä, miten salanimellä Woland matkustava Saatana seurueineen viivähtää muutaman päivän Moskovassa, ja romaanista Pontius Pilatuksesta, ja itse Pontius Pilatuksesta, ja aidosta rakkaudesta, ja varieteeteatterin kahvilanpitäjän maksasyövästä, ja karjun kaipuusta Venuksen luo, ja erinomaisesta ravintolasta moskovalaisessa kirjailijoiden talossa.

Lisäksi romaani kertoo miten kriitikoiden epäreiluihin arvosteluihin voi vastata (jos on näkymätön ja osaa lentää), miten puku voi tehdä yhtä hyviä päätöksiä kuin mieskin, miten kirjailijan voi tunnistaa ilman kirjailijaliiton jäsenkorttia, ja mitä yhteistä on raitiovaunulla ja auringonkukkaöljyllä.

Tämän äänikirjan jäljiltä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Toisaalta olen haltioissani, sillä vaikka en varmaan ymmärtänyt puoliakaan, teksti on niin ilmeikästä ja polveilee niin jouhevasti yhdestä absurdista asiasta seuraavaan, että kokonaisuus suorastaan lyö nuijalla päähän. En enää ikinä yleistä, tai salli läsnäollessani yleistettävän, kaavalla venäläinen klassikko = tylsyys kansissa.

Toisaalta, nyt kun kirja on "ohi", tuli riittämättömyyden tunne, kun istahdin kirjoittamaan tätä juttua. En ole ihan varma mitä kirjassa tapahtui - ja olen ihan varma etten ymmärtänyt puoliakaan. Meneeköhän ihan pieleen jos sanon että pelkuruus ja tosiasioiden huomiotta jättäminen olivat aika keskeisiä irvailun kohteina tässä? Pilatus on pelkuri oman aikansa ihmiskoneen osasena, ja moskovalaiset omansa. Ei ihme, ettei meinannut kustantajaa löytyä Neuvosto-Venäjällä.

Tietääkö joku sattumoisin Peter Greenwayn elokuvan Rembrandt's J'accuse? Siinä Greenway purkaa pala palalta Rembrandtin kuuluisan Yövartio-maalauksen ja rekonstruoi siitä oman huikean tulkintansa. En ole maalaustaiteen erityinen ystävä, mutta katsoin Greenwayn selitystä ihan hypnotisoituna puolitoista tuntia. Tämä ei ollut OTT - sillä Saatanan jälkeen todella mielelläni istuisin parituntisen luennon, jolla joku purkaisi kirjan minulle palasiksi ja selittäisi mitä kaikkea siitä voisi ymmärtää.

Jos siis sattumoisin tiedät vaikkapa jonkun kirjallisuustieteilijän laatineen aiheesta vaikkapa esseen, annapa vinkki.

(taukomusiikkia)

Hmm, tässä välissä kävin googlettamassa alla olevat arviot. Kiiltomadosta löytynyt Nina Gimishanovin kirjoitus oli kyllä hyvä, ja Sallan jutussa löytyy sekä juoniselostus että hyvää analyysia. Wikipediassa oli kiinnostavan näköistä taustaa sielläkin.

Siltä varalta että sain Bulgakovin kuulostamaan ikävällä tavalla korkeakirjalliselta: ei se ole. Ei ikävällä tavalla. Hauska, vauhdikas ja minusta myös hyvin suomennettu kirja. Nyt tiedän varmasti, että ne venäläiset mestarit, jotka ovat tylsiä, ovat tylsiä ihan itse; kyse ei ole venäjän kielen vaikeista rakenteista!

Tämän kirjan hankin ehdottomasti omaksi, paperiversiona.

Mikhail Bulgakov (2005, alkuperäinen 1928-1940). Saatana saapuu Moskovaan. Suomentanut Ulla-Liisa Heino, lukija Martti Mäkelä.

Arvioita:

Nina Gimishanov Kiiltomadossa
Sallan lukupäiväkirjassa
Kirjavinkeissä
Aamuvirkku yksisarvinen blogissaan

Lisäksi erikoinen fanisaitti, jolle on koostettu paljon tietoa kirjasta, löytyy täältä.

Surfeit of Lampreys

Lontoon reissun lukemisia on vielä rästissä jokunen. Mutta tänään laiskottaa. Uuden kirjan pohtimisen sijaan kerron kirjasta, jonka luin pitkänäperjantaina heti palattuamme. Reissussa rähjääntyneenä kotisohvalle kaatuva naisihminen kaipaa turvallista, tuttua kirjaa rentoutuakseen. Päätin nautiskella vielä hetken hienon matkan jälkilämmöistä ja otin luettavaksi Ngaio Marshin dekkarin Surfeit of Lampreys.

Tätäkin pokkaria on pari kertaa luettu...

Surfeit kertoo yläluokkaan kuuluvan mutta vähävaraisen Lampreyn perheen asunnossa tapahtuneesta murhasta. Herttaisen charmikkaat ja jokseenkin mahdottomat Lampreyt pyytävät lainaa perheen sedältä, joka käyntinsä päätteeksi murhataan uudenaikaiseen itsepalveluhissiin epämiellyttävällä tavalla. Mutta onko murhaaja toinen identtisistä kaksosista - vai velkainen veli - vaiko sedän noituutta harrastava kummallinen vaimo? Hovimestarikin perheellä toki on... Arvoitusta ratkaisevat hyväsukuinen ja hyvännäköinen tarkastaja Alleyn ja hänen watsoninsa journalisti Nigel Bathgate.

Surfeit tuli mieleeni koska muistan sen aina kirjana sukelluksesta Lontooseen. Kerronta kirjassa on kolmannessa persoonassa, mutta näkökulma on Roberta Greyn, juuri toiselta puolelta maailmaa saapuneen orvon tytön, jonka on tarkoitus viettää ensimmäinen kuukautensa Englannissa Lampreyn perheen vieraana. Robertan Lontoo-kokemus tulee kirjassa vahvasti pinnalle; Marsh osaa hyvin välittää siirtomaakasvatin tunnelmat Imperiumin pääkaupunkiin tultaessa: tuttua ja vierasta yhtä aikaa.

Moni muu kirja antaa yksityiskohtaisempia kuvauksia, mutta Surfeit'n sumeilematon sentimentaalisuus on yllättävän tenhoavaa. Tekee mieli skonsseja ja teetä...

She was glad that Henry had no more than one and elevenpence in his pockets and that, instead of borrowing her proffered ten shillings and taking a taxi, he suggested they should go roundabout by bus and tube to Pleasaunce Court. Splendid, sang Roberta's heart, to mount the swaying bus and go cruising down Park Lane, splendid to plunge into the entrance of the tube station, to smell the unexpected sweetness of air that was driven through the world of underground, to sik far below the streets and catch a roaring subterranean train. Splendid, she thought to sit opposite Henry in the tube and to see his face, murkily lit but smiling at her.

"Like London?" he asked, guessing at her thoughts, and she nodded back at him, feeling independent and adventurous. Best of all, it seemed to Roberta, was this sense of independence. Nobody in the crowded tube knew she was Roberta Grey from New Zealand. (s. 252)

Tyylinsä puolesta Surfeit on Marshia parhaasta päästä. Lampreyn perheen persoonallisuudet antavat tilaisuuden kerrankin irrotella dialogilla ja sen kirjailija myös tekee. Marsh on mielestäni tunnelman luojana aivan eri luokassa kuin suorasukainen Christie; Surfeit näyttää, että hän kykenee myös hilpeyteen. Jo nimi on melkoinen sanaleikki. "Surfeit of lampreys" (lamprey on jokin nahkiaisen tapainen otus) on nimittäin kuuluisan Henrik I:n kuolinsyy. Herra nautti vuonna 1135 liikaa herkkuaan, tai niin ainakin väitetään. Kirjassa Lampreyt ovat juuri tuollaisia: herkullisia mutta liika-annoksina mahdollisesti epäterveellisiä.

Ngaio Marshin mysteereistä yleisimmin tekee mieli mainita vielä pari seikkaa, siltä varalta että kirjailija on vieras. Ensinnäkin, monet Marshin dekkareista sijoittuvat teatterin maailmaan. Vaikka Surfeit on henkilökohtainen lempparini, teatterista ja pienestä romanssivärinästä tykkääville sopii mainiosti herttainen Opening Night, jossa nuori näyttelijätär pestautuu rahapulassa pukijaksi. Toiseksi, monessa Marshin dekkarissa esiintyy sivuhahmona Alleynin vaimo, taidemaalari Troy. Vaikkei pariskunta vedä vertoja Sayersin Wimsey & Vane -yhdistelmälle, jotain liikuttavaa on näiden estoisten ihmisten yrityksissä päästä yhteen. Poliisin rakkaustarinan alkua pääsee seuraamaan romaanissa Artists in Crime.

Varoituksen sana realismista ja psykologiasta pitäville: Ngaio Marshin kirjat eivät tarjoa kumpaakaan. Henkilöt ovat varsin stereotyyppisiä ja asenteet täysin kalkkeutuneita. Luokkatietoisuus on läpitunkevaa. Marshin, kuten Christienkin, kirjoja voikin lukea tutkielmina brittiläisistä yhteiskuntaluokista ja niiden käyttäytymissäännöistä. Antropologi Kate Foxin ihanan kirjan Watching the English luettuani olen saanut näistä kultakauden dekkareista paljon lisähupia!

Herkuttelen vielä lopuksi kuva-arvoituksella: mikä kirjablogeissakin esiintynyt Lontoon nähtävyys on tässä?

Ngaio Marsh (1989, alkuperäinen 1941). Surfeit of Lampreys. Fontana/Collins.
(Linkki eri painokseen)




EDIT: korjattu asiavirhe... (Miksei 'surfeit' voisi olla, paitsi liikaa jotain, myös ruokalajin nimi? Kuulostaisi hyvältä... ja sehän rimmaakin parfaitin kanssa :D)




Kuva-arvoituksen vastaus: Highgaten hautausmaan egyptiläinen kuja (Audrey Niffeneggerin kirjasta Her Fearful Symmetry eli Hänen varjonsa tarina)

Hätävara

Hilja Valtosen epäromanttisten rakkausromaanien sarja jatkuu. Ihan totta, epäromanttisempaa romanttista kirjallisuutta saa hakea; Valtosen sankarittaret eivät kerta kaikkiaan pyörry kenenkään käsivarsille, eivätkä sankaritkaan varsinaisesti ratsasta pelastamaan. Rakkaus on pääosassa ja tunnustetaan maailman tärkeimmäksi asiaksi, mutta naisilla on vahvasti omat ajatuksensa siitä minkälaisen roolin huolivat ja haluavat.

Tämä kirja ei saanut minua ihan aiempien innolla mukaansa varsinkaan alussa, jossa sankaritar Vappu Kankare, reipas ja kiivas punapää, on vasta kuudentoista ja purkaa tunteitaan sen mukaisesti.

Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen! (s. 5)

Hömpän lakien logiikan mukaisesti oivallatte tästä, että tuo haiseva tatti on romaanin sankari. (Jos hömpän lait eivät ole vielä tuttuja, ks. Sallan lukupäiväkirjaa täältä). Koulutyttönä Vappu tuntee tiettyä kutinaa Jalin suuntaan - syystä joka ei kyllä hevin lukijalle aukea - mutta asiat eivät vielä edisty. Sittemmin nuorena virkanaisena Vapulla on parempi menestys. Kirjan loppupuoliskolla seurataan Jalin ja Vapun vaikeaksi menneen avioliiton kohtalokkaita hetkiä. Uskottomuusepäilyt ahdistavat, mutta varsinainen ongelma on puolisoiden kyvyttömyys puhua toinen toisilleen kuin aikuisille ihmisille, kunnioittaa toinen toisiaan. Varsin modernia oikeastaan. Vappu etsiikin pian muualta seuraa, joka on valmis kohtaamaan hänet älykkäänä olentona.

Mutta ei hätää, Hätävarassa on lakisääteinen onnellinen loppu.

Valtosen reipasta ja raikasta kieltä olen varmaan jo riittämiin hehkuttanut Vaimokkeen ja Varaventtiilin kohdalla, ei siis siitä enempää. Tällaista ei nykyään voisi kirjoittaa, mutta kiva sitä on vaihteeksi lukea.

Mutta Valtosen kirjojen syvin charmi ainakin minulle syntyy niiden aidosta historiallisuudesta. Yksityiskohtien aikalaistunnelma on nautittavissa ilman mitään ajatusponnistusta (kiharoita laitetaan uunissa kuumennetulla ruokakomeron avaimella!), mutta halutessaan voi upota pohdiskelemaan syvempiäkin teemoja. Miksei maisteri ole enää hieno titteli? Koska piiat oikeasti katosivat? Missä vaiheessa perheen saunailta lakkasi olemasta pyhä toimitus, jonka tähden muut menot perutaan?

Jos oikeasti haluaa jotain vakavammin pureskella, Hätävarassa Vapun monipuolinen ammatillinen toiminta on näkyvässä roolissa. Vappu on pankkivirkailija, kirjailija ja lopulta tiilitehtailijankin; miehen uran ehdoilla mennään mutta Vappu järjestää myös itselleen oman. Riippumattomuus on tärkeää ja antaa lopulta eväitä vaatia kunnioitusta myös avioliitossa. Itsestään selvää nykyään - vai onko? Kenelle? Tulee mieleen Parvekejumalat.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1938). Hätävara. 10. painos. Helsinki: Otava.

Arvioita:

LukeVille-blogissa (uudempi painos)

Bookcrossing-sivuilla

Lisäksi suositan edelleen Tarja Kytösen kiinnostavaa gradua Valtosta lukeville! 

Vaimoke

Olen löytänyt oikean karkkipussin - nimittäin Hilja Valtosen. Kiitos kuuluu varmaan Sallalle, jonka muistelen kommenteissaan kehuneen Valtosen kirjoja; syystä tai toisesta on joka tapauksessa ollut mielessä, että Valtosen kirjoja pitää kaivaa esille. Yhdellä kirjastokäynnillä muistin aikeeni. Valitsin hyllystä Vaimokkeen, koska nimi oli tuttu. Olisinko joskus kauan sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan?

Ensin vähän hätkähdin romaanin kirjemuotoisuutta, sillä tarina on kerrottu sankarittaren, Kirstin, kirjeinä amerikansisarelleen. Mutta turhaan epäilin, Vaimoke on täydellistä hömppää: romanttista, viihdyttävää, ennalta arvattavaa, hyvin kirjoitettua, nasevaa - ja nykypäivän näkökulmasta myös ihastuttavaa historiallista ajankuvaa. Vanhahtava kieli on ilmeikästä, ajan käyttäytymisnormit täyttä epookkia. Vaimokkeen sankaritar on silti ihastuttavan nykyaikaisesti särmikäs, vaikka pitääkin kiinni naiselle soveliaasta siveellisestä käytöksestä.

Juoni on hyvin samantapainen kuin vaikkapa harlekiineissa. Sankaritar joutuu monimutkaisessa pakkotilanteessa naimisiin miehen kanssa, hautoo salaista mieltymystä tähän, mutta on ylpeyttään päättänyt pakottaa miehen eroon, koska ei usko tämän todella välittävän itsestään. Tomera vaimoke panee pian miehensä järjestykseen ja rakkaus voittaa niin kuin asiaan kuuluu.

Kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä. Tekstinä Vaimoke on aivan eri luokkaa kuin kioskikirjallisuus. Kaavamaisetkin henkilöhahmot ovat ilmeikkeitä. Kirjassa on hilpeää kepeyttä joka hurmaa.

Muori virkistyi heti niin, että nousi istumaan ja joi kolme kuppia kahvia. Minut käskettiin sitten hänen armoistuimensa tykö.

"Miks'et voinut heti suostua, lapsi kulta?" kysyttiin marttyyrin äänin ja katsein. 

"Täytyyhän naisen toki hiukan oikkuilla ja viekastella, ettei mies luule hänen tuppautuvan", vastasin valtioviisaasti. "Et kai sinäkään isän kosintaan heti suostunut?"

"Isä kosi minua kolmesti", hymyili äiti ylpeänä muistoissaan.

"Ja minun olisi pitänyt jo toisella kosinnalla antautua! Kovin luulet sukusi huonontuneen", nuhtelin leppeästi, kun huomasin koskeneeni oikeaan hermoon.

"Sinä näytät olevan oikea Lundgren", myönsi äiti kokonaan leppyneenä. (s. 71).

Parasta kaikesta - näitä on vaikka kuinka monta vielä lukematta... Tällaisen Valtosen lukee ilokseen aina kun kaipaa jotain makeaa raskaamman päälle. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa lainaan Sallan 100 naiskirjailijan kirjan listassa ollut Nuoren opettajattaren varaventtiili.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1933). Vaimoke. Helsinki: Otava. Rakkaat vanhat kirjat -sarja.

Valtosesta tietoja etsiessäni törmäsin Tarja Kytösen graduun, jossa myös Vaimoketta analysoitiin. Tänään ei aika riitä perusteelliseen sen lukemiseen, mutta pikaselaisulla vaikuttaa perusteelliselta ja kiinostavalta työltä. Sitä kautta löytyi myös Vaimokkeen alkuperäisen painoksen kansikuva - nostalgista!