Antti Tuuri: Alkemisti - Maallinen rakkaus

Kuva: Otava

Tulin tempaisseeksi Alkemistin kirjaston uutuushyllystä, koska se kertoo Suomen mikrohistoriasta kiinnostavasta perspektiivistä. Enpäs ollut tätä ennen tiennyt, että täälläkin on harjoitettu kullan tekemisen jaloa taitoa. Sitä paitsi, ensi viikonlopppuna ovat Seinäjoen ensimmäiset kirjamessut (jee!), siinä viini- ja herkkumessujen kyljessä. Antti Tuurikin on ohjelman mukaan tulossa. Ajattelin olla siis ajan tasalla ja lukea tämän uutuuden.

Tunnustan saman tien, että Alkemisti olisi silti jäänyt kesken, ellen olisi soveltanut 50 sivun sääntöä.* Totta puhuen se olisi varmaan jäänyt piiitkälle tauolle 50 sivun jälkeenkin… ellei olisi toista ankaraa sääntöä, nimittäin kirjaston palautussääntöä.**

Alkemistia tarvoin siis eteenpäin pienoisessa pakkotilassa. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin totuin ja tykkäsin, vaikka haltioitumiseen asti en päässytkään.

Tarinasta… Nuori maanmittari Carl seuraa oppimestariaan "Vuorikapteenia" Uuteenkaupunkiin. Oma ura jää sivuun, sillä Carl tavoittelee sielulleen korotusta kullan teosta. Noh, ainakin Carl löytää alkemistien kultaa jahdatessaan oman kultansa, kauniin Katariinan. Ehkä tämä on tarina rakkaudesta, ehkä uskonnosta tieteen kaavussa. Tai idolin viettelyksestä? Carl seuraa mestariaan melkein kuin apostoli Messiasta, oman etunsa unohtaen.  

Teksti on raskaampaa kuin Tuurilta aiemmin lukemani. Asiaa ei auta, että alkemistien maailma filosofis-uskonnollisine ajatuksineen oli entuudestaan täysin vieras. Otan tahallani pitkän lukunäytteen; ei tuntunut kirjakaan ihan lyhyeltä.

Olin ottanut mukaani kirjan, jonka Vuorikapteeni oli tuonut kenraali Armfeltin lahjana, ja luin kirjaa koko yön tulta valvoessani. Se oli Viisauden Voitto Vanhuudesta ja Haudasta, luin sitä koko yön tuntematta väsymystä. Siinä kerrottiin, kuinka ihmisen oli elettävä, että pysyisi terveenä ja eläisi pitkän elämän: esipuheessa kerrottiin, että kirjoittaja itse oli elänyt sataneljätoista vuotta vanhaksi. 

Kirjoittajan mukaan tärkeintä oli, etä hengitti niin usein kuin mahdollista nuorten tyttöjen hengitystä; sitä kirjassa ei kerrottu, kuinka nuoria tyttöjen oli oltava. Uskoin, että minun olisi hyvin terveellistä hengittää Katariinan hengitystä, ja että häin oli vielä tarpeeksi nuori antaakseen minulle pitkän iän ja terveyden. Uskoin Katariinan elävän vanhaksi, ja myös minä saisin pitkän iän, jonka eläisin hänen rinnallaan. (s. 283)

Tuosta ehkä saa aavistuksen siitä, miksi kirja oli minusta sekä rasittava että lukemisen arvoinen.

Tuuri on melkoinen kameleontti tyylissään. Vaikka tietty lakonisuus on tuttua, poikkeaa Alkemisti sävyltään ja poljennoltaan todella paljon aiemmista lukemistani Tuurin kirjoista. Silti ihailin jälleen sitä, miten hän yhden kertojan kertomukseen saa niin monia kerroksia. Nuori maanmittari kuvaa tekemisiään ja ajatuksiaan, mutta hänen sanojensa läpi kuultaa monta muutakin tulkintaa.

Taidokasta tarinointia siis. Silti Alkemisti jätti vähän, noh, jos ei kylmäksi niin haaleaksi. Tunnelma on vahva ja miljöö omaleimainen, mutta harhainen Carl Bergklint on minulle vähemmän innostava päähenkilö kuin vaikkapa jokin kyynisistä Uudenkaupungin porvareista olisi ollut. Varmaan jokin luonnevika lukijalla, kun idealistit eivät oikein sytytä, edes tällaiset pikkuisen nuhjuiset ja kauniisti naiivit idealistit.

Saapas nähdä muuttuvatko ajatukseni kirjasta kun käyn kuuntelemassa kirjoittajan ajatuksia siitä.

Antti Tuuri (2013). Alkemisti - Maallinen rakkaus. Otava. 9789511271116.

*Pitää lukea ainakin 50 sivua. 
**Pikalaina: kaksi viikkoa, ei uusintoja, ei selityksiä.

Arvioita:
Markku Soikkeli Aamulehdessä löysi ironiaa
Amma tykkäsi Vuorikapteeni kamalasta vaimosta (minä myös!)

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.

Hilary Mantel: A Place of Greater Safety

Tykkäsin Mantelin kahdesta Cromwell-romaanista kovasti ja odotan trilogian kolmatta osaa kuolanoro suupielessä valuen. Olenkin ollut poikkeuksellisen hyvässä seurassa tykkäämiseni kanssa, sillä Syytettyjen sali ja Susipalatsi ovat kumpikin saaneet Man Booker -palkinnot. Palkinnoilla on lukijoiden kannalta sellainen hyvä puoli, että kirjailijan vanhemmistakin aikaansaannoksista on nyt innostuttu tuottamaan uusia pokkaripainoksia. Löysin Intiassa ollessani kirjakaupasta jo vuonna 1992 julkaistun A Place of Greater Safetyn, joka kertoo Ranskan vallankumouksesta.

Tai perutetaanpas, ehkä Place ei kerro niinkään Ranskan vallankumouksesta vaan kolmesta vallankumouksellisesta. Danton, Camille Desmoulins ja Robespierre nousivat varsin vaatimattomista lähtökohdista tasavallan huipulle ja päätyivät kaikki oman luomuksensa uhriksi. Vallankumous, kuten tunnettua, syö lapsensa. Mantel kuvaa näiden kolmen elämänkulun lapsuudesta vuoteen 1794, jolloin tasavallan terrori ylti huippuunsa. Nuoruusvuosien suhteen Mantel joutuu nojaamaan paljolti omaan mielikuvitukseensa. Herroistahan tuli julkisuuden henkilöitä - ja siten historiallisten dokumenttien kohteita - vasta vallankumouksen myötä. Julkisen toiminnan ajalta onkin sitten dokumenttia vaikka kuinka, ja Mantel on tehnyt läksynsä. Romaanin henkilöiden historialliset esikuvat ovat usein äänessä itse, omin sanoin.

Place oli, Tudor-hoviin sijoittuviin kirjoihin verrattuna, minulle hiukkasen raskasta luettavaa. Ymmärrän oikeastaan vasta nyt miksi joku on pitänyt niitä rasittavina... Hyvähän Tudor-maanikon on ollut kun tuntee osapuilleen koko porukan ennestään! Ranskan vallankumoukseen olen tutustunut vain satunnaisesti. Kun nyt jouduin itse vieraammalle alueelle, huomasin, että Mantelin kirjoissahan on järjettömän paljon porukkaa ja mutkikas poliittinen tausta. Eikä Mantel tingi tippaakaan sisäisen elämän kuvauksesta. Hän ei myöskään selittele kovin usein. Lukija saa olla varpaillaan.

Etenkin dialogi oli minusta henkeäsalpaavan hyvää. Tulee mieleen West Wing (jos tällainen vertaus sallitaan). Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön.

Erityisen kiehtovaa on tässä kirjassa henkilöiden kehittyminen tarinan mittaan. Yksikään heistä ei ole vuonna 1794 sama kuin vuonna 1789, ja muutos tapahtuu luonnollisesti kuin elämä itse. Kaikki kolme miestä ovat jollain tavalla epämiellyttäviä ja useimmiten onnettomia hahmoja, eivätkä heidän naisensakaan juuri kirmaile onnellisina kukkakedoilla, mutta Mantelin jäljiltä heihin suhtautuu myötätuntoisesti jokaikiseen, jopa terrorin ylipappiin Robespierreen.*

Ennen kaikkea, heihin uskoo. Ei ole ihan helppoa kirjoittaa historiallisista henkilöistä uskottavia persoonia, varsinkaan tällaisista kiistellyistä tyypeistä, jotka ovat lähestulkoon luoneet omat arkkityyppinsä.

Uskottavuuden salaisuuden täytyy olla minuuden käsittelyssä. Mantel todellakin saa talutettua lukijan henkilöiden sisälle. Elämä on tarina, jota kerromme itse itsellemme, vaihtelevissa olosuhteissa. Kun ihminen muuttaa kertomustaan tai tilannetta, hän muuttaa itseään. Sisältä päin katsoen jatkumo silti säilyy; oma tarina on aina tosi. Syyllisyyden käsittely onkin minusta yksi Placen vahvoja teemoja, syyllisyyden ja itsesuojeluvaiston ja idealismin.

Harva osaa tuoda kirjan sivuille niin vahvasti ihmisen minuuden ja olosuhteiden vuorovaikutuksen niin kuin Mantel. Krmh, totta kai olosuhteetkin ovat tässä tapauksessa aika näyttävät... mutta Place ei mitenkään mässäile veriteoilla. Fokus on paremminkin niiden herättämissä reaktioissa.

Hm. Kun luen tuota kirjoittamaani, huomaan antaneeni sellaisen vaikutelman, että Mantel kirjoittaa jonkinlaista poliittis-filosofista kryptografiaa. Ei ollut tarkoitus. A Place of Greater Safety on myös riipaiseva romanssi, poliittinen trilleri, ja älykäs historiallinen romaani**... ja siitä voi nauttia uppoamatta kyökkipsykologian suohon.

Otetaan näyte siitä romanssipuolesta. Kas näin pohdiskelee Lucile, yksi Mantelin kiehtovista naisista.

[--] Quite coldly, she puts herself to the question, and the question is this: what if anything happened to Camille? What if - not to put too fine a point on it - someone assassinated him? (God knows, if she were an assassin, she'd be tempted). Of course, she has asked herself this before, since '89 it has been her preoccupation; but now she is more obsessed with him, not less. Nothing had prepared her for this; the received wisdom about a love-match was that, after a year's delirium, the emotions settle down. Nobody had even hinted to her that you could go on falling in love and falling in love, till you felt quite ill with it, spiritually sick and depleted, as if you were losing your essence day by day. [--] (s. 573)

Näytteestä huomaa hyvin yhden Mantelin tekstille luonteenomaisen piirteen, preesensin käytön. Se toimii yllättävän hyvin; tuo lukijan lähelle sellaista mikä on jo kaukaista.

(Ai niin. Lupasin joskus esitellä uusia lukunurkkiani kunhan remonttini valmistuu. Place poseeraa kuvassa parvekkeen sohvalla. Sateisella säällä siellä on mukava kääriytyä villahuopaan ja nauttia basilikan tuoksusta. Kasviparka on juuri nyt niin vähälehtinen, että en pakottanut sitä kuvaan... mutta tarkkasilmäinen näkee taustalla könöttävät golf-mailat. Kipeä olkapää on pitänyt poissa kentiltä tämän kesän, nyyhk.)

A Place of Greater Safety sopinee a) Ranskan vallankumouksen faneille b) Mantelin faneille c) tiiliskivistä tykkääville ja d) niille jotka tykkäävät siitä kun ihmiskuvaus ottaa rinnuksista kiinni ja tulee iholle. Minuun upposi hyvin.

Hilary Mantel (2010, alkuperäinen 1992). A Place of Greater Safety. Fourth Estate. 978-0-00-725055-4.

Arvioita:
The New York Timesin Olivier Bernier enimmäkseen tykkäsi mutta dissaa dialogia.
Joan Smith The Independentissä luonnehtii vallankumoukselliseksi saippuaoopperaksi.
Jenny Q Let them read books -blogista piti parempana kuin Susipalatsi.

* Robespierrestä tulee vastustamattomasti mieleen sitaatti Dorothy L. Sayersilta: The first thing a principle does is kill somebody.
**Tämä jakomielisyys ehkä selittää pituuden. Lähes 900 sivua siihen kai tarvitaan, kun kirjoittaa yhtä aikaa montaa kirjaa.

Tavat ja tunteet

Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.

[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 

En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Minä, Katariina & Catherine the Great

Kerrankin olin aivan varma anopin lahjasta: hän rakastaa Pietaria ja historiaa ja piti aikoinaan Hirvisaaren Sonja-sarjasta. Minä, Katariina oli selvä valinta. Ja bonukseksena, antaja ehtii joulunpyhinä lukea lahjan ennen kuin saaja vie sen pois kotiin palatessaan...

Minä, Katariina kuvaa 66-vuotiasta Katariina Suurta palaamassa muistoissaan nuoruutensa päiviin. Hän sanelee muistelmiaan uskolliselle kamariherralle ja käy läpi elämäänsä lapsuudesta 33-vuotiaaksi. Kirja siis kattaa Katariinan elämästä hänen nuoruutensa vaiheet, lastensa syntymät ja nousun itsevaltiaaksi vallankaappauksella. Myös myöhempiä aikoja sivutaan, sillä muistelijan arki vanhana keisarinnana on vahvasti läsnä. Helen Mosterin Hylystä tuttu nuori rakastaja Zubov väliin vierailee makuukammarissa, väliin joutuu murjottamaan kauempana.

Hirvisaaren romaanin jotkin kohdat, mm. tulkinta Katariinan 'todellisista' rakkauksista, alkoivat sen verran mietityttää, että piti kaivaa hyllystä uudestaan esille Henri Troyatin värikäs ja romantisoiva elämäkerta Catherine the Great, ja lukea sekin vielä perään. Hih, kyllä muistan miten järkytyin ensimmäisen kerran Catherinen lukiessani Romanovien sukuhistoriasta... eipä onnistuisi tällainen puuhastelu DNA-testien aikaan. No, ehkä DNA-testit ja peritty itsevaltius ovat toisensa poissulkevia. Tiede edistyy heikosti yhteiskunnassa, joka on yhden henkilön oikkujen varassa.

Katariinalla oli melkoinen elämä. En ihmettele, että hän kiehtoo romaanikirjailijoitakin. Venäjän historia on toki pullollaan jännittäviä henkilöitä, mutta tämä kunnianhimoinen, pragmaattinen saksalaisprinsessa sensuelleine mielihaluineen on omaa luokkaansa. Uralla riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suomalaisillekaan Katariina ei ole yhdentekevä, sillä hänen vaikutuksensa Aleksanteri I:n persoonaan on epäilemättä ollut merkittävä.

Kirjoihin palatakseni - Hirvisaaren romaani oli lievä pettymys. Katariina valaisee hienosti elämäänsä taustapeilista tutkailevan keisarinnan persoonaa. Vanheneva nainen pystyy hämmmästyttävään itsepetokseen; valtaan liittyvä imartelun ja vajaiden totuuksien syndrooma on jo syönyt kirkasta järkeä. Hirvisaari tekee Katariinasta elävän, yhtä aikaa inhimillisen ja elämää suuremman. Katariinasta ei voi olla kiinnostumatta. Romaanina Katariina on kuitenkin vähän rasittavaa luettavaa. Takkusin dialogien sekä ylipäätään kertojaratkaisujen kanssa. Väliin Katariina puhuu uskotulleen Leonille, väliin kertoo suoraan ajatuksiaan, väliin on kursivoituja ajatusjaksoja. Etenkin dialogeissa on ajoittain sellaista kankeutta, joka syntyy tarpeesta kertoa lukijalle taustoja, mutta samalla etäännyttää henkilöistä.

Romaani todellisista historiallisista henkilöistä on epäilemättä vaikea kirjoitettava. Jos Hirvisaari olisi sallinut itselleen vielä enemmän vapauksia faktojen suhteen, olisi Katariinasta tullut parempi romaani... mutta toisaalta, sitten olisi ollut helppo ärsyyntyä virheistä ja aikakaudelle huonosti sopivista ajatuksista. Jo nyt pidin ajoittain hyvin suorapuheista Leonia, joka puolustaa maaorjia, jotenkin epäuskottavana.

Silti nautin Katariinasta, ja sain taas uusia asioita irti Troyatin kirjastakin Katariinan luettuani. Otankin huvin vuoksi yhteensopivat näytteet näistä molemmista. Kas näin briljeeraa Katariina Leonille eräästä nuoresta miehestä puhuessaan:

[--]Täydellisen miehen saa vain luomalla hänet itse. Pidin hänelle kerran esitelmää Voltairesta, kuunteli. Kerroin hänelle, miten Voltaire opetti minulle kirjeissään, mikä on järjen merkitys yleisten asioiden hoidossa, ja mitkä despotismin menestymisen mahdollisuudet ovat, kunhan se vain on "valistusta". Ja puhuin hänelle Tacituksesta, joka puolestaan opetti minua analysoimaan historiallisia tapahtumia ikään kuin katselisin niitä sivusta pelkkänä tarkkailijana. Liberalismistakin meillä oli puhetta... (s. 448)

Ja tässä Troyat selostaa Katariinan elämää pian Paavalin syntymän jälkeen, jolloin nuori suuriruhtinatar uppoutui murheissaan kirjoihin:

With Montesquieu, she learnt about liberalism, she worried about the excess of personal power, she dreamt of a good, equitable and intelligent régime. Voltaire taught her the advantage of reason in the conduct of public affairs, and what the chances of success for despotism were, no matter how 'enlightened'. Tacitus showed her how to analyse historical events as a cold, pitiless onlooker. (s. 88)

Pätkä, joka toimii Troyatin elämäkerrassa hyvin, tuntuu romaanissa tunkkaiselta. Juuri näiden yksityiskohtien runsaus teki Katariinasta historiamielessä kiinnostavan mutta kertomuksena kankean.

Värikäs aihe ja värikäs aika jaksavat kiehtoa, vaikkei Katariina romaanina valloittanut. Oli ihanaa käyskennellä taas Pietarhovissa ja katsoa Nevalle, vilkaista Eremistaasia... Oi Pietaria! Ja Hirvisaaren tulkinnassa oli hienot hetkensä. Hovin ristiriitainen loiston ja inhottavuuden sekoitus toimii tässä hienosti. Jos Hirvisaari kirjoittaa jatkoa romaanille - sitä se selvästikin kaipaisi! - luen ilman muuta seuraavankin osan. Pitää harkita josko ottaisi luettavaksi myös Katariinan omat muistelmat. Näistä toisen käden lähteistä on tullut sellainen mielikuva, että ainakin Katariina oli erinomainen imagonsa manipuloija.

Laila Hirvisaari (2011). Minä, Katariina. Otava. ISBN 978-951-1-25005-0.
Henri Troyat (2000, alkuperäinen 1977). Catherine the Great. Phoenix Press. ISBN 978-1842-120293.

Arvioita Hirvisaaren kirjasta:
Helena Ruuska Hesarissa
Jari Lybeck Turun Sanomissa
Heidi Lakkala Lapin Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Sara Saran kirjoissa

Sky Coyote

Sky Coyote jatkaa Kage Bakerin kirjassa In the Garden of Iden aloittamaa The Company -sarjaa, jossa maailmaa kaikessa hiljaisuudessa hallitseva yritys eli Dr. Zeus puuhaa salassa menneisyyden aarteiden säilyttämiseksi. Sky Coyotessa kertojana on Idenin keskushahmon Mendozan inkvisition kourista pelastanut fasilitaattori Joseph. Aika on vuosi 1700, joten Idenin tapahtumista on vierähtänyt muutama vuosi (kuolemattomien mittapuulla). Joseph, joka itse on kotoisin luolamaalausten ajoilta, saa tällä kertaa pelastaa Kaliforniassa elelevän kivikautisen heimon.

Kiirettä pitää, sillä valkoinen mies on jo aloittamassa puuhastelunsa mantereella, eikä muu auta kuin huolellisesti tallentaa kylä elinympäristöineen ja pakata koko porukka neljään taivaskanoottiin. Joseph ryhtyy kirjaimellisesti jumalaksi, Kojootiksi, joka intiaanien uskomuksissa on viekas valehtelija ja petkuttaja, mutta myös ihmisen luoja ja ystävä. Dr. Zeusin kirurgit väsäävätkin helposti kyborgista jumalaisen Kojootin, ja Joseph ryhtyy valmistamaan kyläläisiä siirtoon.

Myös ihmisiä vihaava ja kasveja rakastava Mendoza tavataan uudestaan, ja hänen tulevaisuudestaan saadaan houkuttelevia vilahduksia. Lisäksi Sky Coyote paljastaa väläyksiä Bakerin suuremmasta tarinalinjasta; kaikkivoivan Companyn salaisuuksia raotellaan. Alta löytyy vain lisää arvoituksia. Kuka Dr. Zeusia oikein johtaa - ja mihin suuntaan? Coyotessa tavattavat 2300-luvun kuolevaiset vaikuttavat, krhm, vähän avuttomilta hommaan.

Ja mihin tarkoitukseen tulevaisuudessa oikeastaan tarvitaan kokonainen kylä kivikautisia intiaaneja?

Bakerin teksti on hulvatonta ja kuvia kumartelematonta. Kivikautisen heimon meiningistä on tehty hilpeästi ja lämpimästi yleisinhimillistä. Tässä näyte kohdasta, jossa antropologit tallentavat paikallisen telakkayhtiön toimintaa...

[--] Jomo was the Spirit Who Wants to Watch As You Build a Canoe. Chang, his team anthropologist, was excitedly talking to Nutku's apprentices where they were attempting to work. They were trying to be terribly cool and make it all look easier than it was. I sat in the shade nearby, glad I didn't have to stand in the sun in my coyote fur.  

"All right. This is my boatyard we're standing in," said Nutku, gesturing around him. "Over there are my apprentices. Their parents are paying me plenty to take them on, believe me, because once you've joined the Canoemakers' Union and learned how to build fine-quality canoes, you're set for life. [--] 

"Where was I? So anyway, I've got them cutting up these logs." He walked over to the work site. The boys were hacking away self-consciously, trying not to look up at the camera. "Pine isn't your best material for canoes, but this is a midrange model with just a few luxury features - " (s. 231)

Sky Coyote ei ollut ihan niin viehko kirjana kuin Iden, osittain puhtaasti ympäristön vuoksi. Tykkään Tudorien ajan Englannista, eikä hauskinkaan kivikautinen kylä voi kilpailla sen kanssa. Nih. Idenissa miellytti myös kielellinen ulottuvuus, sillä siinä tudorenglantia miksattiin hauskasti myöhempien vuosisatojen elementteihin. Toisaalta, kyllä Coyotenkin muinaismodernissa on tiettyä charmia; paikallisten stand-up koomikkojen rutiinit olivat niin hauskoja, että hörähtelin ääneen.

Kirjan muodollinen heikkous on ehkä siinä, että se yhdistää kevyttä paikallisjuonta (intiaanikylän pelastaminen) vain osittain hahmoteltuun suurempaan juoneen (Dr. Zeusin totuuden selviäminen), eikä siitä näin ollen synny oikein kunnollista loppuun vietyä draamaa. Mutta nautin olostani tämänkin kirjan kanssa, joten liiaksi ei sovi valittaa. Joseph on mutkikas, kiinnostava ja hauska keskushahmo, jonka sisäiseen konfliktiin toivottavasti palataan myöhemmissä sarjan kirjoissa. Verrattuna vaikkapa Routasisaruksiin tämä on ehkä kevytmielistä scifiä, mutta haitanneeko tuo - joskus vaikeista asioista on mukavampi lukea huumoriksi naamioituna.

Kyllä nämä täytyy loputkin hommata! Mutta sähköisenä vai paperisena? Kage Bakeria on nyt ilmaantunut myös Kindle-storeen. Päätöksiä, päätöksiä...

Kage Baker (1999). Sky Coyote. TOR Books. ISBN 978-0-7653-1748-3.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Rich Horton Sfsitella
Kirkus Reviews

A Tale of Two Cities (e-kirja)

Dickensiä, etenkään englanniksi, ei ollut joulun lukulistalla, mutta Pukki kai meni sekaisin päivistä ja toi meille eilen iPadin. Konservatiivinen kirjatoukka ei olisi moista vimpainta hankkinut, mutta teknotietoisemmat perheenjäsenet ovat olleet tärinöissä jo alkukesästä asti.

Kun vehje kerran taloon on tullut, katsoin parhaaksi suorittaa kenttätestauksen aidoissa olosuhteissa...

Ilmaisessa jakelussa olevista klassikoista poimin kokeilua varten Charles Dickensin A Tale of Two Cities -kirjan. Charles Dickens on ollut mielessä luettuani Lukupiirissä Joululaulun. Two Cities oli ennestään tuttu, sillä olen lukenut sen joskus teininä. Aika ei ole hälventänyt perimmäisiä epäilyjäni juonen ja henkilöhahmojen suhteen: Sydney Cartonin uhraus tuntuu vieläkin varsin epätodennäköiseltä. Henkilöt ovat, kuten Dickensillä usein, melko yksiulotteisia. Hyvyys on suorastaan raivostuttavan hyvää, pahuus määrittyy täysin viktoriaanisella arvosteluasteikolla, ja kaikki ovat jokseenkin täydellisen huumorintajuttomia (tietenkin kertojaa lukuunottamatta).

Vanhempana ja vähemmän romanttisena huomaan myös selvemmin Dickensin agendan: Two Cities on luettavissa varoituksesi mielivallan ja kurjistumisen seurauksista, sen lisäksi että se on moraalitarina sovituksesta. Nykypäivän perspektiivistä on välillä vaikea muistaa, että Two Cities oli ilmestyessään historiallinen romaani, mutta sitähän se oli. Two Cities ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Bastiljin valtauksesta oli ehtinyt kulua jo 70 vuotta.  Jollain tavalla tiedostan paremmin nyt myös Dickensin tekniikan, tai ainakin arvelen niin. Tehdäkseen tarinoistaan myös vähemmän varakkaisiin kansalaisiin vetoavia hän sisällytti niihin henkilöhahmoja ja kohtauksia, joilla oli varsin vähän tekemistä itse juonen kanssa.

Kuitenkaan Two Cities ei ole huono kirja. Ei käynyt mielessänikään jättää kesken, kun olin päässyt kuudenteen lukuun ja iPadin uutuudenviehätys oli jo haihtunut. Tarina on melodramaattinen ja näyttävä, ja saarnoja on vähemmän kuin joissain muissa Dickensin kirjoissa. Olin ehtinyt unohtaa kirjasta kaiken paitsi keskeisen juonenpalan, joten lukukokemus tuntui melkein uudelta. Oma viehätyksensä on myös vanhanaikasella dialogilla ja kuvauksella. Näin kerrotaan Tellsonin pankkiiriliikkeen imagosta:

Cramped in all kinds of dun cupboards and hutches at Tellson's, the oldest of men carried on the business gravely. When they took a young man into Tellson's London house, they hid him somewhere till he was old. They kept him in a dark place, like a cheese, until he had the full Tellson flavour and blue-mould upon him. Then only was he permitted to be seen, spectacularly poring over large books, and casting his breeches and gaiters into the general weight of the establishment. (p. 67)

Se kirjasta. Entä sitten käyttöliittymäkokeiluni? Pakko myöntää, ensimmäistä kertaa oikeasti uskon, että voin lukea myös sähköisiä kirjoja. Inhoan pdf:ien lukemista ruudulta, joten en ole ottanut sähkökirjoja ihan todesta. iPad oli paljon parempi kuin kuvittelin sen voivan olla. Ei e-kirja missään nimessä korvaa kirjaa ainakaan meikäläisellä - sen paperisen kappaleen saa repiä sitten kylmenevästä kalmon kourastani - mutta voin kuvitella käyttäväni sitä tietyissä oloissa.

Pidemmällä matkalla iPadiin ladattu kirjavarasto on varmaan kätevä. E-kirja voisi olla hyvä myös silloin kun paperinen versio ei ole kätevästi/nopeasti saatavilla. On yllättävän vaikea vastustaa "osta"-nappulaa, kun se toivottu teos on vain minuutin latausajan päässä, ainakin täällä maaseudulla kaukana kunnon kirjakaupoista asustavalle. (Ja pitihän minun kokeilla toimiiko se... joten ainakin yksi e-kirja on tulossa lukuun lähikuukausina.) Jos Suomessa joskus on yhtä toimivat ja uskottavat e-kirjojen markkinat kuin englantia puhuvassa maailmassa nyt jo on, e-kirjasta voisi tulla mielenkiintoinen lisämahdollisuus. 

Mutta. 

Paperinen kirja ei mene virransäästötilaan jos viivyn liian kauan yhdellä sivulla. Voin pestä hampaita paperinen kirja toisessa kädessäni. Kukaan ei revi paperista kirjaa käsistäni pelatakseen sillä Angry Birdiä. Sitä ei tarvitse ladata. Paperikirja on helposti selailtava, yleensä kevyt, kestävä, sallivampi lukuasennon suhteen, eikä häikäise pimeässä huoneessa. 

E-kirjan pitäisi olla selkeästi halvempi kuin paperisen ollakseen houkutteleva paperikirjoihin tottuneelle. Onkin järjetöntä, että sähköisen kirjan alv on kuulema korkeampi kuin paperisen...

Lukulistalle Kirja tienhaarassa 2020, jota Marjis taannoin kommentoi.  

Charles Dickens (2009, alkuperäinen 1859). A Tale of Two Cities. KiwiTech.