Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.

Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:

Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)

Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Kirjan kansa

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Kirjan kansaa voisi luonnehtia kirjan tarinaksi, sillä Brooks kertoo kirjaimellisesti erään kirjan historiasta ja vaiheista. Kirja on Sarajevon legendaarinen haggada, 1300-luvulla Espanjassa tehty kuvitettu kirja. Haggada on juutalaisen uskon seder-juhlan perinteisiin liittyvä rituaalikirja, mutta mutkikkaiden vaiheidensa aikana Sarajevon haggadasta tulee jotain enemmän: symboli.

Kirjan nimessäkin on symboliikkaa, joka ei aivan täysin käänny suomeksi. Alkuperäinen People of the Book voisi viitata "kirjan kansoihin" eli Koraanissa mainittuihin kristittyihin ja juutalaisiin, mutta myös "kirjan ihmisiin", ihmisiin, joiden kohtaloihin kirja on kietoutunut.

Brooks kehrää haggadan ympärille kiehtovan tarinan. Nykyhetkessä seuraamme Hannan, australialaisen konservoijan, elämää kasvukipuineen ja epäilyksineen. Menneessä kuljemme haggadan mukana kirjan vaiheita seuraillen sotaan, syrjintään, vainoon, myllerrykseen, aina kirjan syntyhetkiin ja tekijöihin asti. Juutalaisten kirja osoittautuu jokaisen kirjaksi - ainakin kaikkien niiden, joiden sydäntä liikuttaa ihmisen historia. Kirjan kansaa ovat kaikki; juutalaiset, kristityt, muslimit kaikki tyynni, kunhan vain huomaavat sen itse. Hyvyys ei ole jakautunut etnisten tai uskonnollisten rajojen mukaan. Brooks tarjoilee tämän viestinsä vähän turhankin valmiiksi paloiteltuna... mutta ei se mitään. Ei kai jokaisen kirjan mikään rubikin kuutio tarvitse olla.

Romaani perustuu monin osin Sarajevon todellisen haggadahin vaiheisiin, mutta Brooks on toki käyttäynyt kirjailijan vapauksiaan reippain ottein. Silti ehkä juuri todelliset elementit tekivät tästä hyvän lukukokemuksen. Hannan romanssi ja hänen dramaattiset vaiheensa olisivat paljaaltaan tuntuneet vähän pahvisilta minusta.

[--] En suhtaudu seksiin välinpitämättömästi, kaukana siitä. Olen itse asiassa hyvinkin kranttu. Valitsen mieluiten muutaman harvan hyvännäköisen kuin ketä tahansa keskinkertaisuuksia. Mutta en ole kovin innostunut vääntämään muiden märkiä nenäliinoja kuiviksi, ja jos haluaisin kumppanin, perustaisin firman. (s. 52)

Tuossa puhuu itsetietoinen maailmannainen ja raudanluja ammattilainen... Mutta myöhemmät tapahtumat kertovat ihan muuta. No joo. Eipä siinä mitään. Haggadan tarinaan yhdistettynä kokonaisuus on kumminkin ihan toimiva. Brooks hallitsee kertomisen jalon taidon, ja Kirjan kansa kuljettaa kiehtoviin aikoihin ja paikkoihin. Sitä paitsi, haggadaan liittyy siinä määrin aitoa draamaa, että pieni tekodramatiikka siinä rinnalla uppoaa ilman kummoistakaan kakistelua. 

Kirjan kansaa voi tosiaan vilpittömin mielin suositella kirjoja rakastaville ihmisille, kuten Kirjavinkeissäkin sanottiin. Mukaansatempaava eikä liian raskas sukellus historian vuorovesiin. Viihdyin vaikken ihan villiintynyt.

P.S. Yritin löytää netistä jonkun järkevän ja puolueettoman tuntuisen lähteen haggadan vaiheista, mutta eipäs ainakaan pienellä hakemisella löytynyt sellaista tekstiä, joka ei a) myy jotain b) korosta jotain kansallisuutta/uskontoa. Wikipedia näytti fiksuimmalta lähteeltä! Alaosasta löytyy myös linkki Brooksin tutkimustensa perusteella kirjoittamaan New Yorker -lehden artikkeliin. 

Geraldine Brooks (2009). Kirjan kansa. Tammi. Suomentanut Arto Schroderus. ISBN 978-951-31-4471-5.

Arvioita:
Leena Lumi blogissaan
Katja Lumiomena-blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Noidan rippi

Tästä kirjasta on riehunut melkoinen blogisavujen roihu. Tarinautin juttu jo vakuutti minut - historiallisesti kiinnostava aihe ja tekstistäkin sain hyvän fiiliksen. Eikä Noidan rippi tuottanut pettymystä. Tämä oli sellainen kirja, johon uppoaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1690-luvulle, Englantiin ja Skotlantiin. Corrag on vangittu Glencoen verilöylyn jälkeen noituudesta syytettynä. Rovio odottaa. Häntä jututtaa vankilassa irlantilainen Charles Leslie, joka toivoo saavansa Corragilta tietoja kuningas Wilhelmiä vastustavan liikkeen tueksi.

Mutta Corrag kertoo tarinansa järjestyksessä, lapsuudesta alkaen. Kuin uusi Sheherazade Corrag kietoo kertomuksillaan vähitellen pauloihinsa jyrkän uskovaisen miehen. Charles alkaa epäillä, ettei noitana tuomittu Corrag kenties olekaan niin paha kuin olosuhteista voisi päätellä.

Näinä pimeinä päivinä ja öinä minä katselen itseäni entistä useammin. Katson vanhoin, viisain silmin - sillä tiedän, että kauppatorin maamerkin luo tuodaan puita, niitä laahataan lumihangessa. Köysiä. Tervaa. Tiedän että niin tehdään, ja että ne ovat minua varten. Katson itseäni, herra Leslie, sillä en voi uskoa että minä palan poroksi ja lakkaan olemasta. Että ihoni mustuu repeää. Että hiukseni roihahtavat tuleen.

Tämä varpaanvälien vaalea, pehmeä iho palaa varmaankin ensimmäisenä. Nämä kohdat. (s. 131)

Fletcher kirjoittaa minun tavalliseen makuuni vähän monisanaisesti. Lisäksi minun on vaikea yhdistää Corragin yksinäistä elämäntapaa ja tenhoavia kertojan lahjoja samaan henkilöön; se tuntuu psykologisesti ontuvalta. Mutta tämä on jälkiviisastelua. Kokonaisuutena teksti toimi erinomaisesti. Aina piti uusi sivu kääntää, yksi vielä, kunnes ne loppuivat.

Noidan rippi on intohimoista kerrontaa. Osittain tunnelma syntyy siitä, että Fletcher antaa Corragin itsensä olla äänessä suurimman osan aikaa. Välillä puheenvuoron saa Charles, joka kirjoittaa kirjeitä vaimolleen kotiin. Charlesista, johon tutustustaan näiden kirjeiden ja Corragin hajakommenttien kautta, tuleekin kirjan edetessä yhä kiinnostavampi hahmo. Silti Rippi on ensisijaisesti naisen tarina. Siinä puhuu jännittävästi omilla aivoillaan ajatteleva nainen, ajassa ja paikassa jossa moinen otus on tietenkin tuhon oma.

Myös juoni oli kiinnostavampi kuin aloittaessani kuvittelin. Jäin miettimään olisiko tästä saanut enemmän irti jos kertojia olisi ollut enemmän - mutta toisaalta selliinsä suljetun Corragin klaustrofobinen tila synnytti oman intensiteettinsä. Epäilemättä Flether on valintaansa punninnut.

Kaikin puolin kelpo lukuromaani. Ei ihan täysi kymppi minulle, sillä Corrag on aavistuksen liiaksi idealisoitu hahmo häijyyn makuuni... mutta kiitettävä kyllä. Viihdyin.

Susan Fletcher (2011). Noidan rippi. Helsinki: Like. Suomentanut Jonna Joskitt.

Blogeissa on kirjoitettu paljon arvioita. Laiskimus kun olen, liitän tähän googletuksessa ensimmäisenä tulleet ja pyydän anteeksi pois jääneiltä :-)

Leena Lumi
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Naakku ja kirjat
Ankin kirjablogi

Hopearenkaan taika

Kansi: Tammi/Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisilla romaaneilla jatketaan - ja miksikäs ei. Mukavan leppoisaa luettavaa! Ja sitä paitsi, olihan minun pakko saada selville miten käy lopulta nuoremmille sisarille Margareetalle ja Annalle. Jossain täytyy olla onnellinen avioliitto odottamassa näitä sympaattisia sankarittaria. Aiemmissa osissa Kahdentoista valassa, Myrkkypuun marjoissa ja Pähkinäpuisessa lippaassa on jo yksi sisar saatu onnellisesti naimisiin ja lapsentekoon, mutta parantaja-Margareeta ja oudon opinhaluinen Anna etsivät vielä paikkaansa.

Kovin ovatkin kummallisia nuoria naisia molemmat; toinen nauttii itsenäisestä elämästä hiljaisessa torpassa, toinen lukee ilolla kirjoja ja opettelee vielä saksaa. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, johdattelee onneksi neidot kestävän rakkauden jäljille.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Juonen keskeinen elementti on sisarten matka Saksaan äskettäin löytyneen Katharina-isotädin mukana. Siellä Margareeta ja Anna huomaavat kuuluvansa odottamattoman vauraaseen sukuun, vaikkakin väärän koivun takaa. Hieno elämä tekee vaikutuksen - mutta suurempi vaikutus on kosketuksella rikkaampaan ja laajempaan kulttuuriin. Löytyy jopa naisten kirjoittamia kirjoja. Käsittämätöntä! Samalla nuoret naiset eivät voi olla huomaamatta, että kotimaasta tutut epäkohdat - köyhyys, välinpitämättömyys ja ahneus - asustavat komeaa kauppakaupunkiakin.

(--) Matka-arkkunne viedään nyt sinne, taloudenhoitaja palasi ilmoittamaan. - Ehkä te haluatte vaihtaa vaatteita ennen ruokailua? Neideille on yhteinen huone, sillä ajattelimme teidän viihtyvän parhaiten niin.

Margareeta tarttui Annan käsivarteen, nipisti kevyesti ja otti kasvoilleen harkitun arvokkaan ilmeen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät pidätettyä naurua. Anna ei mahtanut mitään vaimealle hihitykselle, joka häneltä pääsi. Täti ei ymmärtänyt heidän hilpeytensä todellista syytä, mutta nyökkäsi heille iloisesti. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää, että kerjäläis-Briitan lapsista neidittely tuntui lähes käsittämättömältä ja sen vuoksi niin huvittavalta. (s. 25)

Hopearengas jätti sarjan kirjoista parhaan maun suuhun. Osittain positiivinen lukukokemus johtuu varmaan tottumisesta genreen (pitkästä aikaa), osittain ehkä siitä että Hopearengas on kirjoista lähimpänä aikuisten hömppää juoneltaan. Sankari on komea ja hyvä, sankaritar kaunis ja älykäs, ja kuka nyt jaksaa kysellä olisiko tällainen realistista?

Ainoa vakavampi ajatus, joka tätä lukiessani pälkähti päähän, koski uskonnon näennäisen vähäistä roolia hansakaupungin elämässä ja näissä kirjoissa muutenkin. Rikas porvarissuku näyttää käyvän kirkossa puhtaasti konventioita noudattaakseen, eikä Kyröntalostakaan kovin näkyvästi kirkossa trampata. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan 1600-lukua aikana, jolloin ihmiset vielä aidosti turvasivat uskoon paljon nykyistä näkyvämmin ja syvemmin. Näissä kirjoissa kirkko on valtainstituutio ja sääntöjen lähde, köyhälle uhka yhtä hyvin kuin turva - ja sellaisena yleismaailmallisemmin ymmärrettävä kuin toisin kuvattu kirkko.

Pahus. Olen varmasti lukenut jotain keski- ja uuden ajan henkisestä murroksesta ja uskon roolista siinä... mutta nyt ei nouse mieleen kuin epämääräinen ajatus, että kirkon osa maailmankuvasta olisi jotenkin suurempi kuin näissä kirjoissa. Mutta näiden neitojen ajattelutapa on muutenkin kovin moderni: raamit ja tiedot ovat aikakauteen sopivia, minä-kuvan itsestäänselvä omaehtoisuus puhtainta 2000-lukua. Eikä siinä mitään vikaa, nykypäivän lukijoillehan tässä on kirjoitettu.

Tämä Mikkasen sarja ei käännyttänyt minua mitenkään pysyvämmin nuorten kirjojen pariin, mutta ihan mukavaa että tuli näitäkin ennakkoluuloja vähän pöllytettyä. Vaikka dekkarit ja aikuinen hömppä ovat jatkossakin parasta välipalakirjallisuutta, kynnys käväistä nuorten puolella kirjastoa ilman muuta laski.

Raili Mikkanen (2010). Hopearenkaan taika. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa
Sisko Nampajärvi Kymen Sanomissa
Sara Saran kirjat -blogissa

Pähkinäpuinen lipas

Kansi: Tammi/Kannen tekijä Terhi Halkonen, kannen kuva Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisista nuortenromaaneista tuli jo käsiteltyä Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat. Sarjaa jatkaa Pähkinäpuinen lipas, jossa aikaa on vierähtänyt Myrkkypuusta jo muutama vuosi ja  Valan tapahtumista noin seitsemän vuotta.

Tällä kertaa pääosassa on arka Anna, Kirstin ja Margareetan pikkusisko. Anna on Pennalan talossa asuessaan oppinut lukemaan ja saanut jo itsevarmuuttakin. Lippaassa Briitan huonokuntoinen kotimökki jää lopulta tyhjilleen Margareetan muuttaessa lähelle Kirstin uutta kotitaloa. Anna lähtee puolestaan jäljilttämään siskosten sukua, sillä mökin kätköistä löytynyt pähkinäpuinen lipas antaa uutta tietoa äidin sukujuurista. Lipas aukeaa kultaisella avaimella, jonka äiti ennen kuolemaansa jätti juuri Annalle. Äkkiä, kun kosketusta suvun historiaan voi nyt etsiä, tuntuu mahdottomalta olla ilman sitä. Suvun jäljille päätyminen johtaa lopulta Annan elämänmuutokseen ja tiukkaan kypsyyskokeeseen. Varovainen rakkauskin itää.

Matkalla Vihtori kertoili koulustaan. Ei siksi, että Annalla sen enempää kuin Juusollakaan olisi sinne koskaan mitään asiaa, mutta kun kouluun meno oli ajatuksissa päällimmäisenä, siitä tuli puhutuksi. Vihtori oli juuri kertonut, miten rankasti opettajat saattoivat piiskata oppilaitaan rangaistukseksi ja saanut Annan kauhistumaan.

- Millä sellaisen pieksämisen ansaitsee? hän henkäisi.

- Toiset pojat tekevät monenlaista, tulevat joskus kouluunkin niin juovuksissa, että putoavat penkiltä kesken tunnin. Mutta joskus pelkkä väärä vastaus voi saada opettajan aivan raivoihinsa. Minä olen ajatellut, että ne purkavat kaikki omat vastoinkäymisensä ja pahat tuulensa oppilaisiin, eikä ikinä osaa etukäteen arvata, mistä ne raivostuvat. (s. 39-40)

Tätä sarjan kolmatta kirjaa lukiessani mietin, että kaikkeen tottuu. Vaikka Lipas on minusta temaattisesti jotenkin vähemmän kiinnostava kuin edelliset osat, osasin nauttia sen lukemisesta enemmän. Ehkä vaati pientä totuttelua ennen kuin osasi lukea nuorelle lukijakunnalle suunnattua tekstiä sen omilla ehdoilla, vaatimatta sellaista kieltä ja sellaista uskottavuutta kuin vaatisi jonkin muun genren kirjoilta. Nyt kun olen ilmeisesti oppinut sivuuttamaan ärtymyksen yksinkertaistetuista henkilöistä ja epätodennäköisistä juonikuvioista, oikeastaan nautin Lippaasta viattomana historiallisena viihteenä. Oli mukava vierailla näin kirjallisesti vanhassa Vaasassa ja vanhassa mielenmaisemassa.

Vielä yksi osa tätä sarjaa odottaa. Sen jälkeen täytyy laittaa harkintaan myös Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama romaani Ei ole minulle suvannot.

Raili Mikkanen (2008). Pähkinäpuinen lipas. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Elina Syrjänen Kouvolan Sanomissa
Laura Hiltunen Pohjalaisessa

Myrkkypuun marjat

Kansi: Tammi/kannen tekijä ei näy kuvapankissa, mutta kuva on Kaarina Kailan

Myrkkypuun marjat seuraa Kahdentoista valaa Raili Mikkasen nuortenkirjojen sarjassa. Vaikka Valan kohdalla teksti vähän tökki, jäin sen verran koukkuun kolmen sisaren kohtaloihin, että lukea pitää kaikki neljä kirjaa.

Myrkkypuussa onkin mielestäni Valaa rapsakampi meno, ehkä siksi että siinä on vähän murhamysteerin vikaa. Keskeinen henkilö on tällä kertaa Margareeta, nyt 17-vuotiaaksi varttuneena ja jo parantajan mainetta saaneena. Hän joutuu selvittämään kuka myrkyttää Kirsti-siskon appea ja yrittää vierittää syyt nuoren emännän niskoille. Margareetan pohdiskeluja arvoituksen tiimoilta kuvataan vähän turhankin perusteellisesti, eikä loppuratkaisu varsinaisesti tule yllätyksenä.

Mutta miljöö kantaa, ja aihe. On mukava lukea suomalaisesta arkielämästä 1600-luvun lopussa. Talollisen suurperhe arvojärjestyksineen ja järjestelyineen kiinnostaa. Tapahtumapaikatkaan eivät ole kaukana. Joissain suhteissa kontrasti nykypäivään on kova. Nykyään me ronklaamme jääkaapilla ja pohdimme hoikkana pysymistä, silloin surtiin seuraavaa ateriaa ja liiallista laihuutta.

Margareetalla oli Juhon laukku kädessään ja hän kiirehti ojentamaan sen lähtijälle. Juhon viereen päästyään hän kuitenkin kompastui ja olisi kaatunut, ellei Juho olisi tarttunut häntä vyötäisiltä.

- No, on sinulla kapea vyötärö. Eihän tästä saa edes kunnon otetta, Juho nauroi ja puristi Margareetaa kevyesti.

Margareeta pahastui, vaikka varoi näyttämästä sitä Juholle. Tiesihän hän itsekin, etteivät pojat hänen varttansa ihaillen katselleet, mutta Juhon suusta hän ei olisi halunnut arvostelua kuulla. Leikiksi Juho sen tietysti oli tarkoittanut, mutta silti se kirpaisi. (s. 106-107)

En ole juuri nuorten kirjoja lukenut viime vuosikymmeninä - ja se tuntuu kyllä näitäkin lukiessa. Vähän naivilta teksti maistuu väkisinkin. Pelkään etten tee kirjoille oikeutta. Tietoisena tästä kohderyhmäongelmastani yritin houkutella Neidin A tai B koelukijaksi, mutta otollisin ikä on ilmeisesti ohitettu; toisella on Tulen ja jään laulu kesken, toinen on juuttunut nyt Paasilinnoihin. Eipä käy käskeminen.

Paras lukijaryhmä lienee 10-13 -vuotiaat tytöt, näin karkeana arvauksena. Pahus, olisi oikeastaan kiva kuulla jonkun peruskoulun opettajan tai kirjastoammattilaisen mielipide.

Kaikki kunnia kuitenkin Mikkaselle: vieläkään ei jää sarja kesken edes nelikymppiseltä kävyltä. Kirsti näyttää asettuneen onnellisesti, mutta miten käy lopulta Margareetan orastavine rakkauksineen, ja opinhaluisen Annan?

Raili Mikkanen (2004). Myrkkypuun marjat. Helsinki: Tammi.

Kahdentoista vala

Saran kirjoissa ainakin, ehkä muuallakin, on ollut esillä Raili Mikkasen Hopearenkaan taika. Kirja ja sen kanssa samaan sarjaan kuuluvat Pähkinäpuinen lipas, Myrkkypuun marjat ja Kahdentoista vala ovat olleet esillä muuallakin: muistan tunnelmalliset kannet jostain vaikken tiedä mistä.

Kirjastossa käydessä kävin kurkistamassa Hopearengasta ja päätin kokeilla miltä maistuisi nuorten historiallinen fiktio. Lainasin kaikki neljä. Takakansia tutkimalla selvisi, että Kahdentoista vala on kronologisesti ensimmäinen.

Valassa eletään 1670-luvun loppua ja tapahtumapaikka on läntisessä Suomessa, rannikolla, kaukana suurista kaupungeista. Eletään noitavainojen viimeisiä kiihkeitä vuosia. Briitta Joosepintytär, köyhä ja kiivassanainen parantaja, joutuu kevätkäräjille syytettynä noituudesta. Tarinaa kerrotaan Briitan kolmen tyttären näkökulmasta. Naimaikään ehtinyt Kirsti, itsekin parannustaidosta kiinnostunut Margareeta ja arka Anna joutuvat hekin käräjille todistajina, ja pian ollaankin kovan edessä: mestaustuomio uhkaa Briittaa, ellei löydy yhtätoista miestä vannomaan häntä viattomaksi.

Ei voi mitään, en kuulu kohderyhmään ja kyllä sen lukiessa huomaa. Tarinan kulku on Valassa sen verran yksinkertaistettua, persoonallisuudet korostuneita ja kieli paikoin niin osoittelevaa, että täti-ihminen putoaa jutusta ulos.

Kirsti kietoi kätensä Annan hentojen hartioiden ympärille. Hän katsoi tytön kalpeita pieniä kasvoja, joissa tummat silmät loistivat pelosta suurina ja puristi siskoa tyynnyttävästi itseään vasten. Kymmenvuotias Anna tuntui säikkyvän kaikkea ja kaikkia. Hän oli kuin arka metsänelävä valmiina hyppäämään piiloon pienimmästäkin rapsahduksesta.

- Meidän äiti ei ole tehnyt mitään liittoa, vai oletko muka joskus kuullut äidin huutavan perkelettä avuksi? Ei kukaan voi syyttää äitiä mistään, älä suotta pelkää, Kirsti lohdutti (s. 18)

Henkilöihin ja tapahtumiin en siis oikein onnistunut eläytymään. Vähän liian naivia, vaikka Annan kuulustelukokemus käräjillä kieltämättä värähdytti. On kuitenkin sanottava, että Mikkasen luoma maailma on sisäisesti johdonmukainen ja aihe kiinnostava. Pikainen netin selailu osoittaa, että vanhan Vaasan läänin alueella tosiaan tuomittiin 1670-luvulla väkeä noitina reippaaseen tahtiin. Valasta heräsikin jonkinlainen joutilas uteliaisuus aihepiiriin; Tampereen yliopiston noitanetin sivuilta löytyy melkoinen lähdeteosten lista.

Kotoperäisten noitien lisäksi uteliaisuutta herättää ajan arkinen elämä: nälkä, naimahuolet, kirkkomatkan pituus. Miljöö on rikas ja Valan luomissa mielikuvissa on elämää. En osaa kirjailijan tarkkuutta omien tietojeni pohjalta punnita, mutta ainakin kuvaus on uskottavan oloista. Mikkanen myös onnistuu synnyttämään kiinnostuksen siskosten myöhempiin vaiheisiin. Tuleeko Margareetasta parantaja, oppiiko Anna lukemaan?

Teksti on helppolukuista ja kirjat lyhykäisiä. Luultavasti luen seuraavatkin osat kun ne nyt on kotiin kannettu. Heh, Kaarina Kailan kuvat kannessa ovat niin hienoja, että ihan niitä hivelläkseen tekee mieli tarttua näihin kirjoihin. Suosittaisin näitä epäröimättä lukuintoisille 10 - 13 -vuotiaille tytöille; muiden lukijoiden kannattaa olla historiafriikkejä.

Raili Mikkanen (2003). Kahdentoista vala. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Paula Havaste Hesarissa

Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu tuli shoppailtua Akateemisen kirja-alesta. Sorruin ilmeiseen: kyseessä on Nebula-palkinnon voittaja ja seikkailuromaani Aurinkokuninkaan hovissa. Aloitin kirjan hömpän tarpeessa jo muutama viikko sitten, mutta lukeminen eteni pitkän aikaa pieninä palasina. Vasta viikonloppuna uteliaisuus tapahtumien suhteen lopulta voitti ja luin kirjan loppuun.

Aurinko ja kuu kertoo Ludvig XIV:n hoviin tuotavasta merihirviöstä, jonkinlaisesta merenneidosta. Hirviön pyydystäneen jesuiitta Yves de la Croix'n sisar Marie-Joséphe on hovissa uutena kamarineitinä kuninkaan veljen perheessä ja auttaa veljeään merihirviöiden tutkimisessa. Merihirviön ja Marie-Joséphen välille syntyy kiintymys. Romanssinversotkin itävät. Paavi vierailee Versailles'ssa ja merihirviöstä suunnitellaan juhla-aterian päänumeroa.

Vaihtoehtoinen historia ei yleensä ole minun juttuni - en innostu kirjoista, joissa vaikkapa toinen maailmansota päättyi toisin - mutta tarpeeksi kauas historiaan sysättynä ei vaihtoehtoisuus haittaa. Historian vääristely ei ollutkaan Auringon huono puoli. Huonoa oli sen sijaan tarinan heikko kulku ja tönkkö kielenkäyttö. Putosin koko ajan kärryiltä, hukkasin punaisen langan ja ärryin päähenkilöihin; heidän motiivinsa jäivät kadoksiin tai selitettiin jäykillä pienillä lisäyksillä. En päässyt sisään tapahtumiin.

"Teidän pitäisi kyllä tietää", Hänen Pyhyytensä sanoi. "Musiikin pitäisi ylistää Jumalaa. Ettekö tunne kirkon käskyä? Naisten pitää pysyä vaiti."

"Kirkossa, Teidän Pyhyytenne!" Marie-Joséphe oli aivan liiankin tietoinen säännöstä, joka oli vanginnut hänet luostarin murheelliseen hiljaisuuteen.

"Alati. Musiikki on täydellinen loukkaus säädyllisyydellenne. Serkku, teidän täytyy kieltää tämän pakanallisen irstauden esittäminen!"

Marie-Joséphen ilon lämpö valahti pois hänen mielestään. Ensin hän ei käsittänyt mitään. Sitten hän leimahti kirkkaanpunaiseksi. Miksi en antanut Monsieurin puuteroida minua, hän ajatteli kiihkeästi, niin että nöyryytykseni ei näkyisi? (s. 146-147). 

Lopussa selostetaan, että Aurinko ja kuu on saanut alkunsa elokuvakäsikirjoituksena. Se saattaakin selittää tuntemukseni puuttuvista palasista, olon että jotain oleellista on jäänyt pois. Ehkä kirjailija on koko ajan nähnyt tapahtumat silmiensä edessä kuvien virtana ja unohtanut, että lukija näkee vähemmän. Tai sitten en vain päässyt kielen rytmiin ollenkaan -

Kirjan plussana voi pitää värikästä tapahtumapaikkaa, samaten nykyisten humanististen ja feminististen arvojen peilaamista menneen maailman ajattelutottumuksiin. Itse idea on hyvä. Sääli ettei toteutus ainakaan suomennettuna tuntunut toimivalta.    

Vonda McIntryre (2005). Aurinko ja kuu. Helsinki: Like. Suomentanut Paula Merjamaa.

(Häh?!?! Liken sivuilla väitetään, että päähenkilö lähti luostarista, koska oli raskaana. Like, nyt tulemaan viitteet sivuihin: haluan totisesti tietää missä noin sanottiin...)

Vesa Sisättö on kirjoittanut lyhyen arvion kirjasta Hesariin.