Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Ylämaan lupaus, taika ja vielä lumouskin

Näin juhannuksen alla heittäydyin oikein yltiöromanttiseksi. Olen vähän kerrassaan kalunnut 101 naisten kirjan listaani, ja viimeksi kirjastossa käydessäni innostuin etsimään Deveraux'n kirjoja. Valitettavasti en juuri sillä hetkellä muistanut kirjan tarkkaa nimeä: Ylämaan Jotain se oli.

Niinpä lainasin kaikki kolme Ylämään jotain kirjaa - ja hyvä näin. Juuri sopivasti sain näistä kolmesta romaanista henkisen alibin, ja jätin juhannussiivouksen vähän vähemmälle. Juhannusvieraat saapuvat ihan näillä hetkillä, joten tyydyn raportoimaan lyhykäisesti...

Ylämaan lupaus kertoo Judithista, jonka suunnitelmat luostariurasta menevät uusiksi, kun ilkeä isä naittaa hänet väkisin salskealle Gavinille. Gavinin kestää jonkin aikaa sopeutua omanarvontuntoisen, älykkään - onko pakko sanoa - hehkeän Judithin epätavalliseen käsitykseen, että miehet eivät olekaan ehdottomasti naisen herroja. Pariskunnan pitää hakea sopua Henrik VII:n hovista asti. (Kertomuksen antama kuva tuosta Tudorien dynastian alkuunsaattajasta poikkeaa aiemmasta käsityksestäni melkoisesti, mutta mitäs pienistä: naiset ovat kauniita ja heidän povensa kohoilevat - miehet ovat komeita ja aina ase tanassa.)

Ylämään taika sijoittuu ajallisesti heti edellisen kertomuksen jälkeiseen aikaan. Nyt Gavinin veli Stephen nai kuninkaan ehdotuksesta vastentahtoisen skottinaisen, klaaninsa päällikön. Bronwyn McArra ei ole tottunut pokkuroimaan herrojen ja valtiaiden edessä. Mutkikkaiden seikkailujen jälkeen tämä mustahiuksinen ja sinisilmäinen kaunotar kuitenkin oppii arvostamaan englantilaisen puolionsa viisautta; tämä näet sopeutuu skottilaiseen elämänmenoon niinkin hyvin että alkaa käyttää kilttiä. Tiedättekö te mitä kiltin alla pidetään? Jep.

Ylämaan lumous - kirja, jota siis alunperin etsin - sijoittuu jo huomattavasti modernimpiin aikoihin, 1900-luvun alkupuolelle. Uusi sankaritar Temperance ei ole ollenkaan nimensä veroinen, vaan intohimoinen naisasianainen ja hyväntekeväisyysihminen. Hän ajautuu riitoihin isäpuolensa kanssa ja päätyy hurjapäisen sopimuksen tähden taloudenhoitajaksi tämän veljenpojan ränsistyneeseen kartanoon Skotlannissa. Omalaatuinen yhdyskunta Ylämaalla, ja tietenkin klaanin päämies James McCairn, saavat Temperancen pohtimaan arvojaan uudemman kerran.

Huoh - mikä romantiikkapläjäys! Nämä ovat mukavia kirjoja lukea. Ehkä vähän ennalta-arvattavia, mutta onhan se mukavaa tietää, että rakkaus voittaa lopussa. Hemmetti, kuka haluaisi lukea romanttista seikkailua, joka päättyy onnettomasti? Ainakaan kovin usein? Luulen että sarjaan kuuluu vielä muitakin kirjoja, pitääpä tutkia kunhan ehdin.

Hengästyttäviä hetkiä raittiissa ulkoilmassa, romanttisissa ympäristöissä, komeiden miesten (jäntevät lihakset ja niin pois päin) ja kauniiden, älykkäiden nuorten naisten seurassa. Mukana sopivasti pieni tujaus maanläheistä huumoria:

James oli tarttunut hänen ranteeseensa ja veti hänet ulos valjashuoneesta ja lähti sitten kiskomaan häntä taloa kohti. Mies ei näyttänyt huomaavan, ettei Temperancella ollut kenkiä, mutta astuessaan kiville ja johonkin mikä litsahti Temperance oli hyvin tietoinen paljaista jaloistaan. Älä anna sen olla hevosenlantaa, hän rukoili James laahatessa häntä taloon. (Lumous, s. 159)

Suositellaan rentoihin hetkiin. Ryppyotsaisella fiiliksellä ei näitä kirjoja kannata avata, mutta lomatunnelmiin sopivaa tunnemyrskyä olisi tarjolla. Jos juhannusmiehesi lähtee hakkaamaan halkoja tai kokemaan verkkoja, kaiva jotain tämäntapaista hyllystä... iltasaunaa odotellessasi.

Hyvää juhannusta!

Jude Deveraux (2005). Ylämaan lupaus. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (1994). Ylämaan taika. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (2001). Ylämaan lumous. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

The Red Queen

Olen niitä onnettomia, jotka hankkivat kirjoja kaikkialta. Minun tiedetään tulleen golfkentältä uuden kirjan kanssa... ja teatterista, ja kampaajalta. Kohta loppuvat ihan oikeasti hyllymetrit. Joudun katkolle.

Selvisin tiukan itsekurin ja iPadin ansiosta Lontoosta yllättävän vähäisillä kirjaostoksilla. Paluumatkalla Heathrown kentällä odotusaika pääsi tekemään tepposet ja eksyin kirjakauppaan. Siellä oli kaksi yhden hinnalla -tarjous, pakko oli tietenkin hankkiutua eroon viimeisistä punnista. Säästyy valuutanvaihtokulut. Puhtaasti järkisyistä siis hankin kaksi kirjaa lisää.

Toinen niistä on Philippa Gregoryn The Red Queen, joka kertoo Henrik VII:n äidistä Margaret Beaufortista. The Red Queen on jonkinlainen sisarteos vuonna 2009 ilmestyneelle kirjalle The White Queen, jossa pääosassa on Edward IV:n vaimo Elizabeth Woodville. The Red Queen on suorasukainen historiallinen romaani, jossa kunnianhimoinen Margaret itse on kertojana. Lukija kuljetetaan tämän intohimoisesti omaa sukuhaaraansa puolustavan naisen elämässä lapsuusvuosista Henrik VII:n valtaannousuun, joka olikin Margaretille hänen suurin voitonhetkensä, kohtalon täyttymys.

Gregory ei pahemmin koristele Margaretin elämäntarinaa, eikä ole tarpeenkaan, sillä historialliset tosiasiat ovat itsessään tarpeeksi kiinnostavia. Margaret naitettiin 12-vuotiaana Henrik VI:n velipuolelle Edmund Turdorille dynastisista syistä ja sai poikansa Henrik Tudorin jo kolmentoista vanhana. Edmundin kuoltua kulkutautiin Margaretin raskausaikana leskityttönen naitettiin oitis uudelleen ja poikavauva jätettiin setänsä hoiviin. Toinen avioliitto päättyi miehen kuolemaan taistelukentällä saaduista haavoista, mutta tässä vaiheessa jo aikuiseksi kasvanut ja merkittävää omaisuutta hallitseva Margaret otti päätökset omiin käsiinsä. Hän valitsi seuraavan aviomiehen itse.

Varhainen synnytys jätti jälkensä; myöhemmät avioliitot jäivät lapsettomiksi. Mutte ehkä Lancasterien ainoasta perillisesti ja hänen tulevaisuudestaan huolehtimisessa oli yhdelle naiselle tarpeeksi; ainakaan Gregoryn tulkinnassa Margaret ei lisää lapsia haikaile.

Kuvassa Queenin takaa kurkistaa The Wars of the Roses, historioitsija Desmond Sewardin jännittävä koosteteos 1400-luvun vaikeista vuosista Englannissa. Sewardin ostin jos muutama vuosi takaperin - tajusin juuri että sattumoisin muuten Lontoosta senkin! Kaivoin tämän hyllystä The Red Queenin luettuani, sillä muistelin että Seward käsittelee kirjassaan aika runsaastikin Margaret Beaufortia. Muistikuva piti kutinsa, sillä Margaret on yksi Sewardin valitsemasta historiallisesta henkilöstä, joiden kautta kirjan kuvaamaa ajanjaksoa tarkastellaan. Sewardin kuva Margaretasta on vähän puisevampi, mutta ylipäätänsä vaiheet täsmäävät melko hyvin.

Otankin lukunäytteeksi  pätkän, jossa Margaret pohtii uuden aviomiehen valintaa, mielessään maanpaossa olevan poikansa Henryn tulevaisuus:

He turned his coat after the battle of Towton to become a York, and rose high in  favour with King Edward. He is now steward of the royal household, as close to the king as it is possible to get, and is rewarded with great lands in north-west England that would make a fine match with my own lands, and might make a good inheritance for my son Henry in the future, although Stanley has children and a grown son and heir of his own already. King Edward seems to admire and trust him, though my suspicion is that the king is (and not for the first time) mistaken. I would not trust Stanley further than I could watch him, and if I did, I would still keep an eye on his brother. As a family they have a tendency to divide and join opposing sides to ensure that there is always one who wins. I know him as a proud man, a cold man, a man of calculation. If he were on my side I would have powerful ally. If he were Henry's stepfather I might hope to see my boy home in safety and restored to his titles. (s. 217)

Ja kyllä vain, Stanleyn Margaret nai, ilman että pariskunta edes tapasi ennen sopimusten allekirjoittamisneuvotteluja. Valinta osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Stanleyssa hän löysi vertaisensa salaliittolaisen, kärsivällisen ja varovaisen. Ruusujen sota päättyi loppujen lopuksi Yorkin sukuhaaran tappioon. Tudorien aikana Margaret Beaufortia kunnioitettiin suvun kantaäitinä.

Olen lukenut Philippa Gregorylta melkoisen kasan historiallisiin henkilöihin perustuvia romaaneja; etenkin hänen Tudorien hovia käsittelevät kirjansa ovat olleet kiinnostavia. The Red Queen melkein jäi väliin, sillä The White Queen noituusjuonteineen oli lievä pettymys. Ihan kirkkainta kärkeä hänen tuotannossaan ei ollut tämäkään, mutta mukava lukuromaani historiasta kiinnostuneille. Kirjallisesti kiinnostavimpana on mieleen jäänyt The Boleyn inheritance, joka kertoo ehkä vähiten kuuluisasta Henrik VIII:n vaimosta Katherine Howardista; kenties siksi että sen kohdalla Gregory on antanut itselleen enemmän vapautta kuvitella tilannetta ja persoonaa. Katharine Howard on vähiten dokumentotu Henrikin kuningattarista, joten tilaa mielikuvitukselle on ollut... ja nuoren hupsun kuningattaren kohtalo on tietenkin traaginen.

Kirjailijan sivuilta selvisi, että odotuksista poiketen seuraavana ei olekaan Gregorylta tulossa romaani Yorkin Elizabethista eli valkoisen kuningattaren tyttärestä, josta tuli ensimmäisen Tudor-kuninkaan vaimo ja kuuluisan Henrik VIII:n äiti. Sen  sijaan ilmestynee syksyllä valkoisen kuningattaren äidistä, Jaquetta Woodvillestä kertova romaani, työnimeltään The Rivers Woman. Harmi - minua olisi kiinnostanut lukea Elizabeth-prinsessan ja hänen hurjan anoppinsa (eli tässä kirjassa tarkastellun Margaretin) suhteista enemmänkin. Ainakin historioitsija Sewardin mukaan anoppi hallitsi hovia rautaisella otteella! Ehkä The White Princess tulee joskus sekin.

Philippa Gregory (2011). The Red Queen. London etc.: Simon & Schuster.

Arvioita:

Lesley McDowel Herald Scotland

Laura Wurtzal Coventry Telegraph