Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Jukka Parkkinen: Vaivautunut seikkailija

Lukupiirimme poimi syksyn viimeiseksi kirjailijaksi Jukka Parkkisen. Tuttu tekijä: Suvi Kinos ja hänen hupaisat enonsa viihdyttivät muutaman kirjan verran vuosi sitten marraskuussa ja joulukuussa. Vaivautunut seikkailija ei ole Suvi Kinos -romaani vaan aikuisten komedia, mutta sävyssä on jotain tuttua.

[--] Hän oli hereillä, paikkakunta oli Rovaniemi, kuten asemarakennuksen oven yläpuolinen teksti vahvisti, kello oli puoli kymmenen aamupäivällä, oli syyskuun alku ja puut olivat kääntymässä keltaiseen. Mutta mitä hittoa hänellä oli tekemistä täällä? Ja kuka oli tuo tiukkapipoinen nainen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ei edes unissaan, ainakaan tätä ennen? (s. 20)

Vaivautunut seikkailija kuvaa vientipäällikkö Mikko Rantasen huimaa Lapin matkaa. Alkupisteenä on epäonnistunut kauppa, jonka seurauksena Rantanen päätyy Rovaniemelle kuorsaavan sairaanhoitajan seuralaiseksi ja lopulta ase kourassa itärajan taakse. Tapahtumat ryöpsähtelevät sinne tänne raikkaasti roiskien kuin hilpeä keväinen tunturipuro vaikka syksyä eletäänkin. Lopussa pahat saavat palkkansa ja osapuilleen hyvät osapuilleen omansa.

Henkilökuvaus nojaa enimmäkseen tunnettuihin arkkityyppeihin. On dementoitunutta mummelia ja sotahullua vaaria ja turhamaista missiä ja kaikkivaltiasta vahtimestaria ja ahneita ansiottomia sukulaisia. Tuttuus ei sinänsä haittaa, sillä toteutus on tehty pilke silmäkulmassa. Parkkisen hyvä puoli on, että hän ei ota itseään niin vakavasti, ettei voisi leikkiä kliseillä. Heh, legotkin ovat aika tylsiä, jos asiaa oikein ajattelee, yksi palikka on samanlainen kuin seuraavakin, mutta kaikkea kivaa niistä voi silti rakentaa. Pidin Seikkailijassa ikäkriisin käsittelystä. Päähenkilöiden keski-ikäinen kakaramaisuus tuntuu tutulta!

Parkkisen teksti on yhtä aikaa irvileukaista ja lämminhenkistä; hän ikään kuin sanoo, että hassujahan me ihmiset ollaan, mutta ei se haittaa jos sydän on paikallaan. Tulee sellainen olo, että nauraa hahmojen kanssa enemmän kuin hahmoille. Kaikuja Arto Paasilinnasta? Ehkä. Parkkisen tyyli ei ole yhtä tehokasta ja omaleimaista mutta toimivaa silti.

Kerronnan rakentamisesta annan kyllä pieniä risuja; esimerkiksi alku oli minusta kehnohko eikä oikein imenyt mukaansa. (Alkuluvun voi lukea täältä, testaa itse josko nappaa!) Olin jo pitkälle yli 50 sivun ennen kuin varsinaisesti kiinnostuin tarinasta. Olisi saattanut jäädä kesken, jos kirjailija ei olisi ollut ennestään tuttu. Mutta alkuun päästyäni viihdyin hyvin. Sujuva sanailu ja rento ote kantavat kyllä, jos lukija ei pane pahakseen ajoittaisia kömpelyyksiä ja kuluneisuuksia. Esimerkiksi juoman kurkkuun kulauttaminen ja helpotuksesta huokaiseminen ovat vähän, noh, tuttuja ilmauksia.

Silti, hyvää viihdettä veijariromaanien ystäville... ja paikka paikoin hyvinkin terävää tekstiä. Esimerkiksi nimen takana oleva kaksoismerkitys on näppärä sanaleikki ja vetoaa ainakin meikäläisen kypsymättömään huumorintajuun.

(Hmm... voisikohan tätä suositella teekkareille vaikka päähenkilö on kauppatieteiden maisteri?)

EDIT: pitää vielä lisätä pari lukupiiriläisten mainiota huomiota, nämä allekirjoitan itsekin täysin: Seikkailijasta saisi mainion kotimaisen sähläyselokuvan (ehdotamme pääosaan Aku Hirviniemeä ja ohjaajaksi jotain Speden henkistä sukulaista) ja kirjana se voi sopia sellaisellekin, joka ei muuten paljon lue. 

Jukka Parkkinen (1997). Vaivautunut seikkailija. WSOY. 951-0-22207-0.

Arvioita:
En löytänyt, vinkatkaa jos tiedätte!

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kuva/kannen kuva: Otava/Hannu Taina.

Onneksi en ole poliitikko, sillä on taas pakko kelkkaa vauhdissa. Olen tainnut joskus motkottaa Antti Tuurin yleisestä käsittämättömyydestä ja turhauttavuudesta, ainakin lukupiirissä ja esimerkiksi täällä. Kuunneltuani nyt äänikirjana Taivaanraapijat teen U-käännöksen ja myönnän, että ehkä - voiko tämä olla mahdollista? - aiemmassa mielipiteessäni saattaa olla pientä tarkentamisen varaa.

Siis, krhm, ehkä Tuuri ei olekaan toivottoman tylsä. Terkkuja vain Ammalle, joka yritti taannoin selittää minulle sielukirjailijaansa: kaikesta Tuurin sanomasta ei välttämättä tarvitsekaan yrittää löytää jotain merkityskerrosta... ja että yksinkertaisuus voi sekin olla kaunista. Tässä oli.

En taida muuttaa mieltäni niiden kirjojen suhteen, joista en aiemmin pitänyt, tai en ainakaan yritä niitä uudestaan lukea. Lakeuden kutsu on jäänyt mieleeni jonkinlaisena tervanjuonnin kisällinnäytteenä luku-urallani. Kun muutin aikoinaan Etelä-Pohjanmaalle, kuvittelin, että pakkohan tuota Pohjanmaa-sarjaa on lukea, ihan yleissivistyksen vuoksi. Pöh. Jäi vain tympeä maku suuhun vuosikausiksi.

Nyt myönnän nöyrästi, että Taivaanraapijoista pidin. Ehkä Tuuri on minulle niitä kirjailijoita, joita pitäisikin kuunnella ääneen luettuna eikä yrittää lukea itse. Olen ennenkin spekuloinut, että lukunopeuteni, tai ehkä lukutyylini, vaikuttaa siihen miten koen kirjat. Tuuriin minun pitäisi ehdottomasti pystyä hidastamaan. Kun en itse osaa, tarvitsen lukijan tekemään sen puolestani.

Taivaanraapijat kertoo 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä New Yorkista taaloja hakevasta Jussista, joka pääsee taivaanraapijan rakennustyömaalle terästä nostamaan. Manhattan kohoaa korkeuksiinsa hyvää haipakkaa. Suomen heimolaiset muodostavat oman yhteisönsä, jonka kuvioita Tuuri kuvaa herkällä kädellä. Jussi Ketola, yksitotinen ja suorastaan alidramaattinen kertoja, asustaa Harlemin puolella työmiesten poikatalossa ja opettelee kulkemaan teräspalkeilla 30. levelillä. Kotimaa ei ole kaukana ajatuksista uudessakaan maailmassa ja juhannusta tanssitaan tarmolla muttei tunteella sentään. Vaan pääseepä Jussikin tyttöä polkassa pyörittämään. Työporukassa ei unioniin kuulumattomia miehiä pidetä, ja neljän taalan päiväpalkalla elää teräksennostaja leveästi. Kuulua sosialistia, Kurikan Mattia, pitää Jussinkin päästä kuulemaan; niin perusteellisesti on pastori häntä pahaksi mainostanut.

Ajankuva toimi tässä kirjassa minusta aivan sairaan hyvin. Olen edelleen sitä mieltä, että voisi sitä kirjailija silloin tällöin jonkin kertojan emotionaalista tilaa valottavan lauseen väliin sujauttaa... mutta mitä hittoja. Taneli Mäkelän tasainen, vähäeleinen luenta jotenkin avasi minulle Tuurin kerrontaa niin, että sain tästä paljon irti.

Taivaanraapijat on monin paikoin hauska, poikkeuksellisen todenoloinen ja kaikkiaan hieno historiallinen romaani.

Ai niin - sisällöstä pitää vielä lisätä, että hieman kyllä hirvittää tuo mieskuvaus. En suostu uskomaan, että Taivaanraapijat on miehen suoraa tajunnanvirtaa... Ei. Se on editoitu selostus, sellainen julkituotavaksi sopiva versio, josta turhat tunnehaihattelut on karsittu pois. Koska kovat pohjalaiset uroot eivät tunne. He tekevät.

Aion lukea kuunnella Tuuria lisääkin. Seuraavaksi jahtaan jostain Kylmien kyytimiehen, joka kertoo Ketolan myöhemmistä vaiheista vanhassa maassa.

Antti Tuuri (2006, alkuperäinen 2005). Taivaanraapijat. Otava. Lukija Taneli Mäkelä. 951-1-21425-X.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Amma Lukuhetkessään
Minna Ilselässä

Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.

Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:

Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)

Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Lahti

Kuva: WSOY.

Arto Salminen. Takuuvarma.

Joka ainut Salmisen kirja on ollut lyhyt, täsmällinen, raaka ja terävä. Salminen täyttää lasin piripintaan eikä yhtään yli. Yksi kirja kannattaa aina nauttia kertakulauksella jos mahdollista. Pakastinkylmänä. Menee hattuun.

Lahti kertoo rinta rinnan kahta tarinaa. Ne eivät ole täysin erillisiä, vaikka ensin siltä vaikuttaakin. Yhdessä tarinassa lääkintäkoulun varusmies lähetetään salaiselle erikoiskomennukselle metsään parin joukkuetoverinsa kanssa. Puiden varjossa tehdään näkymätöntä työtä kansallisen turvallisuuden eteen. Marko katselee ja kuuntelee kun korkeat upseerit toteuttavat maanpuolustuksellista kutsumustaan. Kummasti vain muistuttaa armeijakin jo puolustusalan konsernia.

Samaan aikaan siviilissä kulkee toinen juoni. Keski-ikäinen maahantuontiyrittäjä kiemurtaa matona keskusliikkeiden koukussa. Hinnalla ei voi kilpailla eikä vähittäismyyntikanaviin ole pääsyä. Mitään ei jää, mistään ei saa kiinni, kaikki on jo lainan panttina ja Hiacessa palaa öljyvalo. Suuruuden ja tehokkuuden logiikka on syönyt elintilan pieneltä.

Olin elänyt parhaan miehuuteni brezhneviläisessä Suomessa. Se oli turvallinen sopukka. Kaikki oli selkeää, kaupankäynti oli yksinkertaista. Toin tavaraa maahan ja myin sen. Rahaa tuli niukasti, mutta kuitenkin. Koko perkeleen Suomi oli alistunut ja alistettu, valtiokoneisto piti huolen kaikesta, valvoi ja kyttäsi. Se siinä oli parasta. Silloin pärjäsi lahjaton ihminen, sellainen kuin minä. Silloin ihmisessä arvostettiin muitakin ominaisuuksia kuin pronssiin valettua ahneutta. 

Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut. Entisaikojen maailma oli jumissa vasemmiston ja oikeiston välissä, se pysyi paikallaan, seisoi niillä sijoillaan. Ei ollut kehitystä, ei ollut kasvua, ei synergiaa eikä tehostamista. Ei ollut harmonisointia eikä elinkaarianalyysia. (s. 84)

Salmisen teksti on jämäkästi rytmittyvää. Se tuo yhteen kauniin ja ruman, liittää ne saumattomasti toisiinsa. Tällainen teksti syö hetkiä, vie mukanaan. Ei tee mieli lopettaa lukemista ollenkaan. On kuin eläisi hetken kellotonta aikaa, viisareista irronnutta, metsään paennutta luonnonaikaa.

Salmisen metsässä ammutaan konetuliaseilla. Tässä kirjassa runolliset ilmauksetkin istuvat kokonaisuuteen upeasti, ehkä siksi että kertojien persoonissa ei ole mitään mikä sotisi kauneudentajua vastaan. Lahdin tarinoiden kertojat kahlaavat sonnassa mutta eivät silti ole paskajätkiä. Sikamaisen hyvä kirja, sellaista absurdia, joka ei olekaan absurdia.

Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi kirjaa. Olen lukenut niistä neljä. Aidosti jurppii jo nyt, että enää kaksi on jäljellä. Tässä on yksi luonnonvara, jonka ehtyminen on vääjäämättä edessä. Ensi viikolla menen silti varaamaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2004). Lahti: Hupailu. WSOY. ISBN 978-951-0-33378-5.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Salla Lukupäiväkirjassaan

Musta timantti

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Kun liityin Pieneen esikoiskirjakerhoon, tiesin että kaikenlaista on tiedossa... Lupasivat sentään ettei enempää kuin yksi runokokoelma... Ei siis sovi valittaa kun postiluukusta putkahtaa novelleja. En ole täysiverinen novellirasisti, mutta novellikokoelmaan tarttuminen, varsinkin vieraan kirjoittajan, on aina työn takana.

Useimmiten olen käytännössä pitänyt novelleista - sitten olen saanut luettua ne - mutta aloittaminen on aina takkuista. Olen liiaksi ahmatti; tuntuu että novelli loppuu joka tapauksessa ennen kuin pääsee alkuunkaan! Kuitenkin tunnistan novellin kirjoittamiseen liittyvän ilon. Yksi idea, yksi purkaus, yksi kuva, sanoiksi ja se on siinä. Ja novelleja kirjoittaessa voi läiskäistä esiin erilaisia tunnelmia, tilanteita...

Mikään ei tietysti estä nauttimasta novellien lukemisesta samalla periaatteella. Ja nautinkin. Mutta väkisinkin romaani on minulle se ykkösmuoto. Romaanissa on tilaa, tilaa kiinnostua ja kiintyä ja kiihtyäkin.

Mistä päästäänkin Mustaan timanttiin. Taas olisin halunnut kuulla enemmän. Mooses Mentula, kirjoitapa seuraavaksi romaani.

Tuosta voi jo päätellä, että pidin Timantista. Vähän epätasainen se oli, niin kuin novellikokoelmat yleensä, mutta kaikkinensa silti mukava lukukokemus. (Okei, ei Verrosen normaalia elämää veroinen - mutta sitä onkin vaikea ylittää!)

Melkein kaikissa Mentulan tarinoissa oli sellainen hilpeä sävel soimassa tummanpuoleisen taustan alla. Elämä on järjetöntä ja järkevää yhtä aikaa, ja Mentula osaa heiluttaa arjen kaksiteräistä miekkaa. Miksei bodari puhuisi sillä mitä hänellä on, lihaksilla? Eikö jokainen vaivalla esiin kaivettu kivi ole timantti?

Lempparini tarinoista oli Huoltaja - ehkä siksi että nuorten naisten ongelmat aina satuttavat vähäsen - vaikka pidinkin arvossa Muuton ja Bodishown symmetriaa. Osa jutuista joko meni vähän yli hilseen tai oli liian äijäjuttuja meikäläisille. Tai ehkä tässä oli vielä sellaista näyttämisen makua, kun kyseessä on kumminkin esikoinen. Eipä silti, tälle luupäälle on joskus ihan hyväkin alleviivata, sanoa suoraan. Otankin lukunäytteeksi alkusanat novellista Mänty, jossa mies päätyy kusemaan kilpaa pihamäntynsä kanssa.

Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin.

Läpimitaltaan lähempänä metriä kuin puolta oleva mänty keskellä pientä rivitalon pihaa. Aurinkotuoli piti lakaista puhtaiksi havunneulasista joka kerta ennen istumista. Kerran käpy oli pudonnut Paulin naamalle kesken päiväunien. Käpy oli pieni ja kevyt, mutta kun se tulee kymmenestä metristä poskipäähän, tarvitaan perkeleitä ja pakastimesta herne-maissi-paprikaa.

- Taasko sinä sitä mäntyä. Antaisit jo olla, Ulla sanoi. (s. 125)

Voi, tunnistan tuon "antaisit jo olla"!

Jäi hyvä maku suuhun, ainakin meikäläisen heikolla novellikokemuksella. Mentula ei haaskaa sanojaan vaan punnitsee joka ainoan. Vanhojen miesten elimistä en sano mitään... mutta kaikkiaan olen paljon tylsempiäkin tilityksiä paikkansa etsimisestä maailmassa lukenut. Jos Mentula kirjoittaa joskus romaanin, luen sen kyllä. Juurevaa tavaraa voisi olla tulossa.

Lopuksi kommentoin vielä PEKK:n jäsenetua, kirjailijan kirjettä lukijoilleen. Tein tällä kertaa sellaisen kokeilun, että jätin saatekirjeen lukemisen viimeiseksi. Hahaa - Mentula ihmettelee, että joku on löytänyt tarinoista huumoria! Onpas hyvä etten lukenut kirjettä ensimmäiseksi... No, enpä suostu ottamaan tuota ihan tosissani. Mutta kirjailijan toteamus "Luen kaiken aikaa" käy kyllä suoraan sydämeen.

Vähän OTT mutta pakko lisätä: sairaan hieno idea tämä esikoiskirjakerho :-)  En olisi eläissäni poiminut tätä kirjastosta tai kirjakaupasta - ja kumminkin oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Mooses Mentula (2011). Musta timantti. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsin Kirjanurkassa
EDIT 28.7.11: bongasin aamulla Hesarista Mervi Kantokorven arvion

Jäniksen vuosi

Kakarana ahmin Arto Paasilinnan hilpeitä veijaritarinoita kausiluontoisesti. Myös Paasilinnan kirjoista ehkä kuuluisin, Jäniksen vuosi, on tullut joskus luettua, mutta ei tehnyt silloin suurempaa vaikutusta. Nyt sain sen äänikirjana lainaan, ja työmatkat ovat hurahtaneet rattoisasti pakkasista huolimatta.

Jäniksen vuodessa Vatanen, aikakauslehden toimittaja ja elämästään vieraantunut mies, saa loukkaantuneesta jäniksenpojasta kimmokkeen laittaa kaiken kertalaakista poikki. Työ tympii, avioliitto on keloutunut jo vuosia sitten, eikä mikään Helsingissä houkuta. Tienposkeen saavat jäädä auto ja työpari.

Mies ottaa jäniksen hoitoonsa ja jänis miehen; parivaljakon hilpeä karkumatka halki Suomen johtaa hotelleihin ja eräkämppiin, ulkoministeriön päivällisille ja laavutulille. Mies ja eläin tekevät matkaa kulkuneuvolla jos toisellakin. Matkalla ehtii tapahtua, mutta mutkattomasti hyväksyy parivaljakko niin sateen kuin paisteenkin.

Paasilinnan tarinan yksityiskohdat ovat vanhentuneet, mutta itse asetelma on kestänyt hyvin aikaa. Sopivasti vähän itsekin vanhettuani pystyn nyt eläytymään Jäniksen vuoteen eri tavalla kuin yläkouluiässä. Tietyssä elämänvaiheessa alkaa ehkä jokaisella tuntua, että tärkeät valinnat on jo tehty ja nyt niiden kanssa sitten 'vain' eletään. Putkeen sujahtaa huomaamattaan parikymppisenä, mutta nelikymppisenä se saattaakin puristaa! Jäniksen vuodessa Vatanenhan tekee sen mistä palkkaorja näkee maanantaisin päiväunia: pudottaa ihan kaiken ja jatkaa matkaa, ottaa valinnan vapautensa takaisin.

En enää muista mitkä piirteet kirjassa edellisellä kierroksella huvittivat. Nyt naureskelin paitsi tapahtumille myös metatekstille: Vatasen huikeat erätaidot ovat totisesti kotimaista satiiria. Ilman muutahan suomalaisesta miehestä kuoriutuu ehta eränkävijä kun vähän pintaa raaputtaa; lehmä nostetaan käsipelillä suosta ja karhun perässä hiihdetään kunnes karhu kaatuu. Myös Paasilinnan lakoninen kielenkäyttö tolkuttomaan toimintaan yhdistettynä miellytti. Teksti sopi erinomaisesti äänikirjaksi automatkalle ja oli pituudeltaan sopia.

Heh, hoksasin juuri, tämähän on tosi ajankohtainen kirja. Se espoolainen lumenpudottajahan oli Thaimaa-tempauksessaan samoilla jäljillä. Tavallisen tallaajan unelma paosta elää! Ei ihme että Jäniksen vuosi oli aikanaan hitti. Ja se toinenkin Jäniksen vuosi alkoi nyt helmikuussa, kiinalaisessa horoskoopissa nimittäin.

Arto Paasilinna (2007, alkuperäinen 1975). Jäniksen vuosi. WSOY. Lukija Ahti Jokinen.

Arvioita:
Kirjanviemää
Blogcritics (engl.kielisestä painoksesta)

EDIT 27.2.2011: Katsoimme Neitien kanssa elokuvan - sekin on hyvä! Elokuvassa on vähän eri sävy, ja joitain kirjassa ihastuttaneita tapahtumia ja henkilöitä puuttuu, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kirja voittaa silti vertailun kaikessa paitsi yhdessä asiassa: jänis on leffassa nähtynä paljon vaikuttavampi kuin kirjassa :-D

700 grammaa

Morren postauksen perusteella lukulistalle nousi Tuomas Kyrön kokoelma Mielensäpahoittaja, mutta *voihkii* sitä jonottaa kirjastossa neljä muuta ennen minua. Lainasin esimauksi kuitenkin Kyrön vanhemman romaanin 700 grammaa.  

700 grammaa on hulvaton tarina suomalaisesta sisusta ja sisuksista. Kiven perheen miehet etsivät hyväksyntää hyppäämällä, tukenaan apurahahelvetin ja moniteoreettisen lähestymistavan kanssa koheltava Valmentaja, eräänlainen taivaallinen vastine sosiaalialan erehtyväiselle ammattilaiselle. Ilmari Kiven ja hänen poikansa ponnistelu kohti olemassa olemisen ja rakkauden oikeuttavaa ennätyspituutta pursuaa huumoria.

Jossain on silti vakava pohjavire. Mitä oikein vaaditaan - mitä me oikein vaadimme itseltämme - että kelpaisimme? Haittaako se niin jos on saanut nimensä koiran mukaan? Jos se koira oli rakas? Voitaisiinko ottaa vähän rennommin?

Suurin osa kirjasta on tehty "proosatutkimuksen" muotoon, ja lainaukset eri lähteistä rytmittävät tarinaa mukavasti. Hieman pitkittyneen roolin tosin saivat Ilmarin pojan Rainerin radiohaastatteluosuudet. Teksti vaihtelee raskaamman ja vähän keveämmän rytmin välillä. Muutaman kerran tyylittely lyö vähän korville, mutta enimmäkseen imu on loistava. 700 grammassa soi suomalainen uusi vuosituhat, se on kuin mieskuoron esittämä kansanlaulusikermä kaupungin kaoottista taustaa vasten.

Lähtönopeusharjoitteita koiran kanssa, kivenmurikoiden vetämistä ja kierittämistä. Sitten he kiinnittivät talon perustuksiin traktorin kumin ja Ilmari asettui kiven ja kumin väliin, kumin sisään. Sen jälkeen maksimivoimaisia pyrkimyksiä kumista irti, irti kivestä, nopeammin, voimakkaammin, korkeammalle. Ilmari taisteli kunnes kumi katkesi tai mies katkesi, kivet murtuivat, jalat vapautuivat juoksuun ja kuinka hyvältä vapaus tuntui, ja sitä hyppäämisen pitäisikin olla, itsensä toteuttamisen ylin muoto, suuri öljyvärikangas, jonne Jackson Pollock paiskoo värisotkun ja kolmivuotias Turo käy hieman korjailemassa sormiväreillään. Ilmari huusi, hikosi, oli eläin, ihana itseään kohti kulkeva taakastaan vapautunut eläin, ja poika hänen vierellään kuin Mr. Miyagi tai ala-asteen opettajani Toikkanen, vakavailmeisenä, merkiten muistiinpanovihkoon tulokset, toistot ja harjoitusajat, valmiina tuomitsemaan ininät, virheet, luonteenheikkoudet, valmiina tietämään kaiken paremmin. (s. 202)

Suurin heikkous kirjassa olivat naishahmot: vaikka Liisa Kivelle annetaan ääni, ja poikienkin morsian pääsee välillä ääneen, ei 700 grammaa oikein vakuuta naiskuvallaan.  No, hyvähän se on mittamiehenä jälkeenpäin huudella, kun toinen on hypännyt. 

En tiedä oliko 700 grammaa maailmanennätys, mutta kansalliselle tasolle ylsi komeasti. Aikomus oli alunperin lukea hitaasti, nautiskellen.... mutta kun on loma, ja on aikaa, ja vähän myöhempäänkin voi valvoa... kaikki meni heti. *etsii puuttuvaa itsekuria pöydän alta* 

Odottelen innolla Mielensäpahoittajaa, jonka aion annostella itselleni pieninä palasina Inan suosituksen mukaan. Kyrön kirjoihin voisi muutenkin palata jossain vaiheessa, kunhan lukulista vähän tästä lyhenee. 

Tuomas Kyrö (2009). 700 grammaa. Helsinki: WSOY. 

Mervi Kantokorven kuvaileva arvio löytyi Hesarista, Hannu Waaralan kehut Savon Sanomista.