PROFESSORIPOOLI: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme: Vinksahtanut goottinen satu

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme. Suom. Laura Vesanto. Turku: Fabriikki Kustannus, 2018.

 Bo Pettersson kirjoittaa:

 Amerikkalaisen kirjailijan Shirley Jacksonin (1916–1965) taidokkaimmissa romaaneissa tietää heti ensimmäisestä sivusta, että maailma ei ole mallillaan: pikkutyttö pyytää saada työntää isoäitinsä portaita alas (The Sundial, 1958), talo ”ei ole järjissään” (The Haunting of Hill House, 1959) tai kertoja toivoo, että olisi syntynyt ihmissutena (We Have Always Lived in a Castle, 1962). Mikään ei ole aivan siltä miltä näyttää, ja harva henkilö – tai talo – on selväjärkinen Jacksonin yli kahdessasadassa novellissa ja kuudessa romaanissa, joista vain viime mainittu löytyy suomeksi Laura Vesannon sujuvana käännöksenä Linna on aina ollut kotimme. Olisi aika ainakin suomentaa myös kaksi edellä mainittua, sillä nekin kuuluvat modernin gotiikan parhaimmistoon. Lukemisen arvoisia ovat lisäksi Jacksonin kaksi muistelmansa kotiäitinä olemisesta 1940- ja 1950-luvuilla, Life Among the Savages ja Raising Demons.

Jackson on psykologisen kauhun mestareita, ja häntä ovat suitsuttaneet muiden muassa Joyce Carol Oates, Stephen King, Neil Gaiman ja Donna Tartt, eli hyvinkin erilaiset kirjailijat. Mikä hänessä sitten kiehtoo?

Ihmismieli on (kuin) talo

Linna on aina ollut kotimme alkaa kertojan esittäytymisellä: ”Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood”, ja häntä kutsutaan Merricatiksi. Kauhukirjallisuuden ystävät tunnistavat näin heti viittauksen lajityypin johtaviin hahmoihin kuuluvaan brittiläiseen Algernon Blackwoodiin (1869–1951), joka uskoi ihmisen yliluonnollisiin kykyihin. Kun kahdeksantoistavuotiaalla Merricatilla myös on musta kissa, ja hän näkee tulevaisuuteen kuin kreikkalaisen mytologian Kassandra, vaikkei hänen ennustuksiinsa uskota, hänessä on helppo nähdä yliluonnollisia, jopa noitamaisia piirteitä.

 Äveriäs Blackwoodin suku on tietoinen yläluokkalaisuudestaan, ja asuu hulppeassa talossa eli ”linnassa” kylän liepeillä, ilmeisesti Uudessa-Englannissa. (Jackson on myös kirjoittanut kirjan Massachusettsin pikkukaupungin Salemin noitavainoista 1690-luvulla.) Kyläläiset inhoavat Blackwoodin sukua, mutta tunne tuntuu olevan molemminpuolinen, varsinkin Merricatin kohdalla. Kuusi vuotta ennen kertomuksen alkua koko Blackwoodin perhe Merricatia ja hänen isosiskonsa Constancea lukuun ottamatta on kuollut arsenikkimyrkytykseen. Constancea syytettiin murhista, mutta vapautettiin kun todisteita ei löytynyt. Nyt siskokset asuvat setänsä Julianin kanssa linnassaan, ja ainoastaan Merricat käy pakon edessä kylässä kerran viikossa ruokaostoksilla.

 Näin luokkatietoinen vastakkainasettelu ja Blackwoodien eristäytyminen tulevat esiin alusta alkaen. Varsinkin romaanin suomenkielisestä otsikosta käy selvästi ilmi käänteinen näkemys sanonnasta kotini on linnani, mutta on tärkeä panna merkille, että se on monikossa. Sekä talo että sen asukkaat tuntuvat vähintäänkin erikoisilta: Merricatilla on pakonomainen tarve haudata tavaroita, eikä hän hyväksy vieraita, jotka häiritsevät talon rutiineja. Constance taas määrää kaikesta, mutta on usein poissaolevan tuntuinen, ja setä Julianin muisti pätkii, eikä hän aina tunnu muistavan, että loput perheestä on kuollut. Kuten niin usein Jacksonilla, myös itse talo on henkilöity ja elää asukkaidensa tunnekuohujen mukaan – tai ainakin siltä näyttää Merricatin mielestä. Eli kielikuvat ihmismielestä talona ja talosta ihmismielenä sävyttävät kerrontaa.

Kuka on turvassa ja miltä?

Nimensä mukaisesti Merricat iloitsee kissan lailla, kun talo asukkaineen saa olla rauhassa. Vakauden takaa Constance oman nimensä kautta. Rauhan rikkoo serkku Charles, joka yrittää liehitellä Constancea, mikä tietysti ärsyttää Merricatia, joka ymmärtää serkun olevan onnenonkija. Charlesia kiinnostaakin lähinnä talon kassakaappi, jossa perheen rahat pidetään. Keskeiseen kuvastoon kuuluu Merricatin – ja osin Constancen – tarve olla ”turvassa”, kun taas Charlesia kiinnostaa kassakaappi, ja näin talon rauhan rikkominen. Käännöksessä tätä yhteyttä sanojen turvassa ja kassakaappi välillä (molemmat ovat englanniksi safe) ei saada tuotua ilmi, mutta kyllä turvan hakeminen tulee esiin suomennoksessakin.

Yritän välttää liiallisia juonipaljastuksia, mutta mainittakoon kuitenkin, että talossa riehuu tulipalo, joka johtaa eri vastakkainasetteluiden huipennukseen, talo ja sen asukkaat vastaan kyläläiset, Merricat vastaan Charles. Tässä Jackson käyttää joitain piirteitä tunnetuimmasta novellistaan ”The Lottery” (Arpajaiset), joka löytyy useasta antologiasta. Eri kysymykset käyvät varmaan monen lukijan mielessä: Voiko missään olla turvassa, ja miltä, ulkomaailmaltako? Takaako raha rauhaa? Ovatko talo tai sen asukkaat ihan järjissään?

Tarina saa myös piirteitä sadusta ”Hannu ja Kerttu”, sillä taloa verrataan piparkakkutaloon ja lapset voivat joutua noidan syötäviksi. Onko Merricat sadun noita? Ainakin hän lopussa miettii, ”pystyisinkö syömään lapsen jos tilaisuus tulisi”, mihin hänen siskonsa vastaa, ”Minä tuskin pystyisin sellaista valmistaa [sic]”. Jackson tai paremminkin hänen kertojansa siis vähät välittää poliittisesta korrektiudesta tai hyvästä mausta.

Romaanin kuvakielestä löytyy myös hämähäkki, joka yrittää saada kärpäsiä verkkoonsa. Onko Merricat tai kenties hänen hämähäkkikammoinen siskonsa tuo hämähäkki? Joka tapauksessa lukija on pakostakin Merricatin kutomassa verkossa. Kertoja itse tuntuu kuitenkin jääneen siksi kahdentoista vanhaksi tytöksi, joka hän oli, kun muu perhe kuoli. Jos näin on, ja Merricat on epäluotettava kertoja, miten lukija voi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu?

Hämähäkki lymyilee…

Tätä Jacksonin viimeiseksi jäänyttä romaania on verrattu moneen kauhuklassikkoon, mutta mielestäni osuvin vertailukohta on Henry Jamesin sadunomainen goottilainen lyhytromaani Ruuvikierre, jossa on mahdotonta varmuudella tietää, onko kotiopettajatar murhaaja vai ei. Kuten yllä esittämäni kysymykset kuitenkin antavat ymmärtää, Linna on aina ollut kotimme jättää vielä enemmän arvoitukseksi. Saamme kyllä tietää, kuka murhasi Blackwoodin perheen, mutta se on lähes sivuseikka, koska niin paljon muuta jää ratkaisematta. Miksi ulkopuoliset niin harvoin puhuttelevat Merricatia? Miksi siskokset elävät eräänlaisessa symbioosissa? Jos setä Julianin väite, että Merricat on kuollut, pitää paikkansa, niin kuka on kertoja?

Saduissa yleensä on onnellinen loppu, ja niin on tässäkin – vai onko? Viimeisellä sivulla on paljon moniselitteisyyttä ja tekstin lopussa lymyilee piirretty hämähäkki. Ainakin juoniselosteen mukaan romaanin parin vuoden takaisessa filmatisoinnissa loppu yksinkertaistetaan ja dramatisoidaan tavalla, joka poikkeaa Jacksonin hienovireisen gotiikan tarunomaisesta tunnelmasta.

Avain romaanin tulkintaan voi löytyä eräästä Jacksonin kirjoittamasta tekstistä, mahdollisesti lähettämättömästä kirjeestä, jota Ruth Franklin palkitussa elämäkerrassaan Shirley Jackson: A Rather Haunted Life (2016) siteeraa: siskoksilla on ”yksi identiteetti, turvassa ja viime kädessä salassa pidetty”. Jotain sen suuntaista voi lukijakin uumoilla luettuaan romaanin. Tämä johtaa tietysti siihen, että tekee mieli lukea kirja heti uudestaan.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

PROFESSORIPOOLI: Proustin Rouva Swannin ympärillä

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (3). Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava 1979. 286 sivua. (Alkuteos A la recherche du temps perdu, A l’ombre des jeunes filles en fleur. Autour de Mme Swann, 1919).

H. K. Riikonen kirjoittaa:


Marcel Proustin omaelämäkerrallisen romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kolmannessa niteessä, Rouva Swannin ympärillä, tapahtumat kietoutuvat otsikon mukaisesti Odette Swannin, mutta myös tyttären, Gilberten, ympärille. Laaja kuvaus rouva Swannista on Proustin proosaa loistokkaimmillaan. Muut ihmiset muodostavat vain kehykset hänen vaikuttavalle olemukselleen: ” /…/ heidän [miesten] musta tai harmaa, tottelevainen rykelmänsä liikehti Odetten ympärillä melkein koneellisesti, aivan kuin hengettömät kehykset, joitten keskellä tämä nainen, jolla yksin oli tulta silmissään, näytti tähystelevän suoraan eteensä kaikkien näitten miesten välistä kuin tavoittamastaan ikkunasta, ja toivat hänet korostetusti esille, hentona, pelottomana, kaikkien väriensä alastomuudessa kuin aivan eri luokkaan, tuntemattomaan rotuun kuuluvan, ilmestyksenomaisen olennon, voimassaan melkein sotaisan, niin että hän yksin vastasi monilukuista saattojoukkoaan.”

Gilberten olemusta puolestaan kuvaillaan suhteessa rouva Swanniin: ”/…/ hän muistutti keskeneräistä maalausta rouva Swannista, jonka taiteilija värisilmänsä oikusta olisi pyytänyt mallikseen puoliksi naamioituneena, valmiina esiintymään venetsiattarena illallisilla, joille kaikkien oli määrä tulla peruukissaan.” Taiteen ohella kertoja ottaa avuksi myös luontoon vertaamisen Gilberten olemusta luonnehtiessaan: ”Edessäni, rouva Swannin vieressä seisoi hänestä kehitelty uusi muunnelma, valkoinen syreeni sinipunaisen syreenin rinnalla.”

Niin hallitseva hahmo kuin rouva Swann tässä osassa onkin, keskeiseksi muodostuu kuvaus kertojan rakastumisesta Gilberteen ja hänen yrityksistään lähestyä tätä. Rakkauden ohella esillä on myös mustasukkaisuus, joka kuuluu muutenkin romaanisarjan keskeisiin aiheisiin, tässä tapauksessa kuvattaessa herra Swannin epäilyksiä Odetten uskollisuuden suhteen.

Kertojan elämän tähän(kin) vaiheeseen kuuluvat myös sairaudet ja hänen reaktionsa niihin. Usean sivun mittaisen sairauksien kuvauksen alkupuolella kertoja yhdessä taidokkaassa virkkeessä johdattelee sairauden pariin: ”Eräänä aamuna, kantaen itsessäni hyvässä järjestyksessä tavanomaisia vaivojani, joitten pysyvästä kierrosta sisäelimissäni pidin aina ajatukseni loitolla, samoin kuin verenkierrossanikin, juoksin hyvillä mielin ruokasaliin, missä vanhempani jo istuivat pöydän ääressä, ja – tultuani tapani mukaan siihen tulokseen, että viluntunne voi merkitä, ei sitä että pitäisi lämmitellä, vaan esimerkiksi sitä, että on saanut toruja, ja ruokahalun puute sitä, että tulee sade, eikä sitä ettei pitäisi syödä – kävin pöytään minäkin jolloin, juuri kun olin nielaisemillani ensimmäisen suupalan herkullisesta porsaankyljyksestä, minut pysähdyttivät pahoinvointi, huimaus, kuumeiset merkit alkaneesta sairaudesta, jonka oireet välinpitämättömyyteni jää oli naamioinut ja viivästyttänyt, mutta joka itsepintaisesti torjui ravinnon, jota en pystynyt sulattamaan.” Kertoja mainitsee useita mahdollisia sairauksia keuhkotuberkuloosia ja munuaisten vajaatoimintaa myöten, mutta jo edellisestä osasta tutun tohtori Cottardin hoito-ohje on yksinkertainen: ”Vahvaa ja tehokasta ulostuslääkettä, monen päivän ajan pelkkää maitoa, ei mitään muuta kuin maitoa. Ei lihaa, ei alkoholia.” Kertojan äidin epäilyksistä huolimatta Cottardin ohje toimi: ”Ja tajusimme, että tämä tolvana oli suuri lääkäri.”

Rakkauden, vaihtelevien tunteiden, mustasukkaisuuden ja sairauksien ohella keskeistä aihepiiriä on jälleen taide sen eri muodoissaan; la Berman näyttelijäntaide hänen esittäessään Racinen Faidraa, Bergotten kirjallinen tuotanto ja Vinteuil’n sonaatti. Näiden kautta nousee esille esteettisiä kysymyksiä: jäljittelyn ongelma ja kysymys taiteen vastaanottamisesta.

Kertoja pohtii myös kielenkäytön kysymyksiä ja panee merkille ihmisten puhetavan piirteitä: ”Koska hiljattain toisilta lainaamamme ilmaisut kuuluvat, ainakin jonkin aikaa, niihin joita kernaimmin käyttelemme, rouva Swann valitsi milloin ne, jotka oli oppinut niiltä hienosti sivistyneiltä ihmisiltä, joita hänen aviomiehensä ei ollut voinut välttyä hänelle esittelemästä (heiltä oli peräisin sirosteleva tapa poistaa artikkeli tai demonstratiivipronomini henkilöä kuvailevaan adjektiivin edestä), milloin taas rahvaanomaisempia (esimerkiksi: ”yhtä tyhjän kanssa!”, erään hänen ystävättärensä mielilausahdus) ja yritti sijoittaa ne kaikkiin kaskuihin, joita hän ”pikku sisärenkaassa” omaksuttuun tapaansa mielellään kertoi.”

Rouva Swannin ympärillä tuo mukaan sekä edellisistä osista tuttuja että myös uusia hahmoja. Jälkimmäisiin kuuluu maailmanmies, entinen suurlähettiläs, herra de Norpois, joka esittää kritiikkiä kertojan ihailemaa Bergottea kohtaan pitäen tämän teoksia pinnallisina. Bergottella puolestaan ei ole korkeaa käsitystä suurlähettiläästä: ”/…/ hänen [de Norpois’n] on pakko vaieta vähän väliä, jottei ennen kutsujen päättymistä kuluttaisi loppuun kaikkia varastoimiaan typeryyksiä, jotka pitävät hänen rinnuksensa tärkissä ja valkoiset liivit asemissaan.” Proustin kuvaaman seurapiirin jäsenille onkin tyypillistä, että he kaikki tarkkailevat toisiaan, toistensa reaktioita ja käyttäytymistä. He myös kertovat anekdootteja ja juoruja toisista ihmisistä. Sellainen on esimerkiksi kertomus rouva Blatinista, joka Jardin d’Acclimatationissa oli tullut nimittäneeksi singhaleesia neekeriksi ja saanut vastaukseksi: ”Jos minä neekeri, sinä vanha kameli.” Kertoja esitellään Hänen Keisarilliselle Korkeudelleen, joka osoittautuu prinsessa Mathildeksi, Napoleonin veljentyttäreksi. Prinsessa on tavattoman närkästynyt saatuaan kutsukortin Invaliidikirkkoon: ” Jos hallitus haluaa, että menen, ei tule kysymykseenkään, että menisin parvekkeelle, vaan meidän hautaholviimme, mihin Keisarikin on haudattu. Siihen ei tarvita kutsukorttia. Minulla on avaimeni. Menen sinne vapaasti koska haluan. Hallituksen tarvitsee vain ilmoittaa, haluaako se minun tulevan.”

Kaikkien vaikuttavien mutta samalla myös erikoislaatuisten seurapiirihenkilöiden ja heidän edesottamuksiensa kuvauksen ohella Proust ei unohda arkipäivänkään toimia. Ruoka mainitaan useasti. Romaanisarjan yhdeksi päähenkilöksi nouseva palvelijatar Françoise on lähetetty tutustumaan parhaimpiin ravintoloihin (grands restaurants) mutta kutsuu niitä kuppiloiksi (gargotes, suomennoksessa ruokalat). Mutta hänen valmistamansa porkkanoilla höystetty hyytelöity häränpaisti saa jopa herra de Norpois’n hyväksynnän. de Norpois pohtii myös, miten ”teidän Vatelinne” (viittaus 1600-luvun suureen keittiömestariin) selviytyisi Stroganoffin pihvin karikoista. Kertoja puolestaan intoutuu käyttämään Françoisesta nimitystä ”keittiömme Michelangelo”.

Välillä romaanissa pysähdytään katukaupustelijan myyntipöydän ääreen ja mennään paikkaan, ”josta Englannissa käytetään nimitystä käymälä [alkutekstissä lavabo] ja Ranskassa tietämättömien englantilaismielisten vaikutuksesta water-closet”. Käymälänhoitajaakin kuvataan. Aihepiirin käsittely on jatkoa Swannin tiessä oleville maininnoille.

Proust ei suinkaan ollut indifferentti uuden teknologian suhteen, vaan panee tässäkin osassa eräitä teknisiä innovaatioita merkille. Rouva Cottard kertoo kuulleensa, että rouva Verdurinin ostamaan taloon laitetaan makuuhuoneita myöten sähkövalaistus (vakuuttaakseen tiedon todenperäisyyden rouva Cottard mainitsee sähköasentaja Mildén nimen). Lisäksi rouva mainitsee, että hänen erään ystävättärensä käly oli laitattanut kotiinsa puhelimen: ”Hän voi jättää tilauksensa kauppiaille ilman että astuu jalallaan ovensa ulkopuolelle!”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Cao Xueqinin ja Gao En Punaisen huoneen uni: Jadekiven tarina

Cao Xueqin ja Gao E: Punaisen huoneen uni. Hung Luo Meng (1791). Suom. Jorma Partanen. Jyväskylä: Gummerus, 1957.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Kiinan kirjallisuudessa sanotaan olevan neljä klassikkoromaania: Kolmen kuningaskunnan kertomus (Sanguo yanyi), Lännenmatkan muistelmat (Xiyouji), Vesirajan tarinat (Shui hu zhuan) ja Punaisen huoneen uni (Hongluo meng). Ne ilmestyivät 1400-luvulta 1700-luvulle ja koostuvat kaikki yli kahdestatuhannesta sivusta. Viimeisin näistä, 1790-luvun alussa ilmestynyt Punaisen huoneen uni, syrjäytti suositun mutta paheksutun, eroottista kuvausta sisältävän teoksen Luumunkukka kultamaljassa (Jinpingmei, 1610), jonka Jorma Partanen suomensi otsikolla Chin ping mei. Hsi Menin ja hänen kuuden vaimonsa elämäntarina vuonna 1955. Näin klassikkoromaaneja on oikeastaan viisi.

Partanen käänsi lyhennetyn laitoksen Luumunkukasta kultamaljassa ruotsin-, englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta ja kaksi vuotta myöhemmin Punaisen huoneen unen saksankielisen Franz Kuhnin lyhennelmän pohjalta. Kun muita teoksia ole suomennettu, voidaan sanoa, että suomalaiselle sinologille olisi tilaus tehdä kulttuuriteko niiden kääntämisessä. Romaanit ovat sinällään kertomusten aarreaittoja, mutta antavat myös aivan erilaisen näkemyksen proosan historiasta ja valottavat länsimaista käsitystämme romaanin kehityksestä ja ominaispiirteistä. Punaisen huoneen unen kirjoitti kaksi miestä: 1700-luvun alkupuolella Cao Xueqin sai valmiiksi kirjan 80 ensimmäistä lukua ja vuosisadan lopulla Gao E lisäsi 40 puuttuvaa lukua (romaaneissa kun kuului olla 120 lukua).

Punaisen huoneen unen merkitystä kuvaa ehkä parhaiten kriitikko Anthony Westin näkemys, että romaani on kiinalaisille sitä, mitä Karamazovin veljekset on venäläisille ja Kadonnutta aikaa etsimässä ranskalaisille. Ymmärrettävästi romaani on keskeinen kiinalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa. Kuka kirjoitti mitäkin ja millä tarkoitusperillä, on romaaniin keskittyvän tieteenhaaran hong xuen (eli puna-logian) keskeisiä kiistoja.

Allegoriaa ja realismia
Suomennoksen 670-sivuinen lyhennetty versiokin Punaisen huoneen unesta antaa osviittaa siitä, kuinka omintakeinen kiinalainen romaani on. Kehyskertomus kertoo jadekivestä, jonka jumalatar jätti käyttämättä korjatessaan taivaanpatsasta ja joka nyt haluaa oppia maanpäällisestä elämästä. Sen tietä Harhan valtakunnassa siivittää kaksi munkkia, buddhalainen ja taolainen. Ylhäisöperheen poika Pao Yü saa kiven ja se kulkee hänen mukaansa läpi elämän. Hänen tarinansa on kiven tarina ja päinvastoin, mikä käy paremmin ilmi englanninkielisten kattavien käännösten paljon laajemmasta ja metafiktiivisestä kehyksestä. Klassisessa kiinalaisessa proosassa muuten jokainen luku on tuplaluku, eli siinä on kaksi erilaista kertomusta, jotka heijastavat toisiaan eri tavoin. Näin eräänlainen dialektisuus on rakenteellinen osa kerrontaa. Nobel-palkitun Mo Yanin romaani Seitsemän elämääni (2006, suom. 2013) käyttää myös tätä muotoa loppua lukuun ottamatta.

Partasenkin suomennoksessa viitataan uskonnolliseen kehystarinaan, kun Suuren tyhjyyden harhamaailman pilareissa lukee: ”Harha todeksi, tosi harhaksi. / Ei-mikään joksikin, jokin ei-miksikään”. Tässä on kyse niin buddhalaisesta näkemyksestä maailman harhasta kuin mielikuvituksen luomasta fiktiosta. Pao Yün elämänkulku on siten nähtävä sekä allegoriana että mielikuvituksen tuotteena. Sitä paitsi kiinalaista 1700-luvun ylhäisöelämää kuvataan niin tarkalla, osin jopa psykologisella realismilla, että Jian-suvun vajoamista köyhyyteen voidaan rinnastaa Anton Tšehovin näytelmiin tai Booth Tarkingtonin ja William Faulknerin romaaneihin.

Kiinalainen Kauniit ja rohkeat fantasialla höystettynä
Punaisen huoneen uni sisältää muitakin lajityyppejä. Se on myös rakkausromaani: Pao Yü rakastuu kahteen serkkuunsa Tai Yühun ja Pao Chaihin. Tässäkin on allegoriaa, sillä edellisen nimi tarkoittaa ’sinimustaa jadea’ ja Pao Yün nimi ’arvokasta jadea’, eli he ovat sielunkumppaneita, kun taas Pao Yün ja Pao Chain suhde osin kuvastaa lihallista rakkautta. Tämän lisäksi päähenkilöllä on suhteita palvelustyttöjen ja kamarineitien kanssa, mitä yleensä kuvataan tyylikkäällä ellipsillä: he harjoittavat ”vanhaa tapaa, jonka tyhjentävä kuvaus lienee tarpeeton”. Kohtaaminen, johon tässä viitataan, tapahtuu Pao Yün unessa, jossa hänelle veisataan henkilauluja ”Punaisen huoneen unesta”. Romaanin otsikko ilmentää näin sekä unta ja hengellisyyttä että todellisuutta ja lihallisuutta. Suhteiden ja rakkaussuhteiden kuvauksia on niin paljon, että Kauniiden ja rohkeiden ihmissuhdekommervenkit ovat pientä tähän verrattuna – paitsi ettei lapsia paljon siitetä.

Kun kiinalaisissa romaaneissa – myös tänä päivänä (esim. Mo Yan) – fantasia ja realismi kietoutuvat toisiinsa, ei ole yllättävää, että Punaisen huoneen unesta löytyy noitia, fantasiaolentoja, merirosvoja, ritareita, aaveita ja muita kiehtovia henkiolentoja, varsinkin alkuperäisessä romaanissa, jossa on noin 400 sivuhenkilöä. Eli jos joku pitää venäläisten romaanien henkilögalleriaa liian vaikeaselkoisena, tässä on vielä enemmän purtavaa, ei vähiten siksi, että kiinalaisten nimien ja kutsumanimien oppimisessa menee tovi. On siis ymmärrettävää, että Kuhn ja siten myös Partanen ovat poistaneet suuren osan sivuhenkilöistä.

Kehitysromaani ja (suhteellisen) onnellinen loppu
Mitä tähän soppaan vielä voisi lisätä? Gao E lopettaa romaanin tavalla, joka tekee siitä eräänlaisen allegorisen kehitysromaanin. Kun suomeksi käännetystä teoksesta on lukenut yli 600 sivua (ja alkuperäisessä yli 2 500 sivua) Pao Yün ja hänen perheensä vaiheista, on yllättävää huomata, että päähenkilö on vasta yhdeksäntoistavuotias nuori mies. Tässä vaiheessa hän kuitenkin ryhdistäytyy ja hänen elinkaarensa saa kehitysromaaninomaisen lopun, mikä ei olisi ollut mahdollista länsimaisen modernin kirjallisuuden perhetragedioissa.

Uskonnollinen allegoria saatetaan kuitenkin päätökseen suhteellisen nykyaikaisella tavalla ja kehyskertomuksen jadekiven merkitystä syvennetään, taas kerran yksityiskohtaisemmin lyhentämättömässä teoksessa. En paljasta, mitä viimeisessä luvussa tapahtuu, mutta siinä käydään muun muassa leikkisää polemiikkaa kaunokirjallisuuden ja elämän merkityksestä.

Voiko yksi romaani tarjota enempää?

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

Romaani on kokonaisuudessaan käännetty englanniksi kaksi kertaa: A Dream of Red Mansions. Käänt. Yang Xianyi ja Gladys Yang. Beijing: Foreign Languages Press, 1978–1980 (nid. 2004) ja The Story of the Stone. Käänt. David Hawkes (luvut 1–80) ja John Minford (luvut 81–120). Lontoo: Penguin, 1973–1986.

PROFESSORIPOOLI: Longos: Dafnis ja Khloe

Longos: Dafnis ja Khloe. Suomentanut Maarit Kaimio. Helsinki:WSOY, 1990.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Jos kaunokirjallista teosta luonnehditaan viehättäväksi, se tuskin pääsee kaikkein kanonisoiduimpien klassikoiden joukkoon. Kuitenkin sellainen minor classic voi tuottaa lukijalle suurta nautintoa. Hyvän esimerkin tarjoaa antiikin Kreikan ns. romaaneihin kuuluva Longoksen Dafnis ja Khloe. Rakkaustarinan ja seikkailukertomuksen yhdistelminä kreikkalaiset romaanit noudattivat samaa kaavaa. Niissä rakastavaiset joutuvat erilleen toisistaan, kokevat tahoillaan laajalla maantieteellisellä alueella monenkirjavia vaiheita haaksirikkoja, merirosvoja ja oikeudenkäyntejä myöten, kunnes lopulta saavat toisensa. Kyseessä oli oman aikansa viihteellinen kirjallisuus, jolla ei ollut sijaa antiikin runous- tai tyyliopillisessa kirjallisuudessa. Vasta bysanttilaiset oppineet ryhtyivät kiinnittämään niihin huomiota.

Longos-nimisestä kirjailijasta ei tiedetä mitään, kuten ei juuri muistakaan kreikkalaisten romaanien kirjoittajista (hänet on tosin pyritty yhdistämään eräisiin Lesboksen Mytilenessä toimineisiin henkilöihin). Muidenkin kreikkalaisten romaanien tapaan myös Dafniksen ja Khloen ajoittaminen on hankalaa. Nähtävästi teos on kirjoitettu n. v. 200 jKr. Esipuheessaan tekijä kertoo olleensa metsästämässä Lesboksella ja saaneensa siellä näkemästään maalauksesta aiheen teokseensa (esipuheessa oleva ekfrasis, maalauksen verbaalinen kuvaus on tyypillistä kreikkalaiselle romaanille). Kuten Thukydides katsoi tarkoittaneensa Peloponnesolaissodan historiansa ikuiseksi aarteeksi, Longos sanoo tarkoittaneensa teoksensa ihmisille ilahduttavaksi omaisuudeksi.

Dafnis ja Khloe on kiinnostava muunnelma muiden kreikkalaisen romaanin tavallisista asetelmista. Laajan maantieteellisen alueen asemesta tapahtumat on sijoitettu rajatulle alueelle, Lesbos-saarelle. Vaihtelevien tapahtumapaikkojen asemesta siinä liikutaan maalaismaisemassa ja huomattavien nähtävyyksien asemesta luonnonnäkymillä on osuutensa. Kasvi- ja eläinmaailmasta on useita mainintoja. Henkilöt ovat paimenia ja kaikenlaista jo Theokritoksen pastoraaleista tuttua ainesta paimenhuilua ja eräitä nimiä myöten on mukana. Dafnis ja Khloe edustaakin kreikkalaisen romaanin pastoraalista muunnelmaa. Muutamaan kertaan kaupunkikin mainitaan, ja antiikin kirjallisuudessa itse asiassa varsin yleinen kaupungin ja maaseudun vastakohta-asetelma vilahtaa myös Longoksen romaanissa. Tavallisesti antiikin kirjallisuudessa kaupunkilaiselämän katsottiin edustavan turmeltuneisuutta.

Kertoja panee merkille kaikenlaista pientä ja sievää paimenrunouden ihanteiden mukaisesti. Dafniksen ja Khloen leikit ovat sellaisia, jotka sopivat, kuten kertoja toteaa, lapsille ja paimenille. Khloe punoo liljan varsista heinäsirkkahäkin ja siinä puuhassa unohtaa lampaansa.

Juonen tasolla mukana on kreikkalaisen romaanin tyypillisiä seikkailuvaiheita, kuten merirosovojen hyökkäys, samoin välikertomuksia, puheita (dialogin osuus jää vähäiseksi) ja onnellinen loppu. Lopulta löytölapsien Dafniksen ja Khloen syntyperä ja heitteillejätön syyt paljastuvat ja he saavat toisensa. Syntyperän tunnistamisessa apuna toimivat – kuten myöhemmässäkin viihteellisessä kirjallisuudessa – tunnusesineet.

Romaanin asetelmiin kuuluu myös pahan elementti. Gnathon /…/ "oli ihminen joka ei osannut muuta kuin syödä, juoda itsensä humalaan ja irstailla humalapäissään, sanalla sanoen hän oli pelkkää suuta ja vatsaa ja sitä mikä on navan alapuolella.” Gnathon aikoo myös ottaa Dafniksen väkisin, yrittäen ”saada tätä tarjoamaan itsensä takaapäin otettavaksi niin kuin kutut pukeille.” Yritys kuitenkin epäonnistuu.

Teoksen viehättävyyteen ovat olleet vaikuttamassa useat piirteet. Kun tapahtumat on sijoitettu Lesbos-saarelle, joka on Sapfon runoista lähtien herättänyt mielikuvia rakkauden maailmasta, teos on nuoren, heräävän rakkauden kuvaus. Kun Khloe ensimmäisen kerran suutelee Dafnista, ”suudelma oli oppimaton ja taitamaton, mutta kykeni silti kovasti lämmittämään sydäntä.” Dafnis puolestaan kuvaa suudelman vaikutusta mainitsemalla, miten hänen hengityksensä kiihtyy, sydämensä pamppailee ja sielunsa riutuu – tämä on suoraa lainaa Sapfon tunnetusta rakkauden symptomeja kuvaavasta runosta. Mukana on myös viehättävää sensualismia. Kevään tullessa suhteensa alkuvaiheessa Dafnis ja Khloe viettävät pastoraalista idylliä: ”Dafnis ui joissa, Khloe kylpi lähteissä. Dafnis soitti paimenhuilua kuin voittaakseen pinjojen huminan, ja Khloe lauloi kilpaa satakielen kanssa. He pyydystivät lörpötteleviä heinäsirkkoja, ottivat kiinni laulavia kaskaita, poimivat kukkia, ravistelivat puita ja söivät hedelmiä. Lopultakin he jopa kävivät yhdessä makuulle alasti ja vetivät vuohentaljan peitokseen.” Kun antiikin kirjallisuudessa omena esiintyy rakkauden symbolina, myös Longos mainitsee ylimmällä oksalla loistavasta omenasta. Tämäkin on viittaus erääseen Sapfon häälauluun.

Pastoraaliin kuuluu myös musiikillinen aines paimenhuilun muodossa. Mukana onkin kaunis jakso, jossa Dafnis soittaa vuohille ja saa nämä erilaisilla sävelmillä käyttäytymään eri tavoin. Pienimuotoinen antiikin kreikkalainen vastine Kalevalan Väinämöisen soitolle!

Keskeisen tekijän romaanin viehättävyydessä muodostavat luonnonkuvaukset. Kevään tuloa kuvataan seuraavasti: ”Kevät oli tullut ja kukkia puhkesi kaikkialle, metsiin, niityille ja vuorille. Kuului mehiläisten surinaa, lintujen laulu raikui, vastasyntyneet vuonat hyppelivät. Karitsat hyppelivät vuorilla, mehiläiset surisivat niityillä ja linnut lauloivat metsän tiheiköissä.” Romaanissa esille tulevat myös muut vuodenajat. Luonnonkuvauksissa on Sapfolla ollut oma vaikutuksensa.

Sapfon ja Theokritoksen ohella romaanissa on viittauksia myös muuhun antiikin kirjallisuuteen Homerosta myöten. Kun esimerkiksi Khloelle ilmaantuu kosijoita, hänestä huolehtiva kasvatti-isä Dryas viivyttää vastauksen antamista kuin Odysseian Penelope ikään.

Longoksen Dafnista ja Khloeta ovat vuosisatojen aikana ihailleet monet kirjailijat ja kuvataiteilijat etenkin sen jälkeen kun Plutarkhos käännöksestään tunnettu Jacques Amyot oli vuonna 1559 kääntänyt sen ranskaksi. 1900-luvulla romaaniin on tunnetun kuvituksen tehnyt Marc Chagall.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Lazarillo de Tormes

Kuukauden klassikko:
Anon: Lazarillo de Tormes (1554). Suomentanut Arto Rintala. Turku: Faros 2012

Liisa Steinby kirjoittaa:

Romaanin juuria voidaan etsiä eri tahoilta ja eri vuosisadoilta, vaikka pysyteltäisiin Euroopan rajojen sisällä. Voidaan muistuttaa myöhäiskreikkalaisen romaanin olemassaolosta, puhua keskiaikaisista runoromaaneista ja ajatella kuin Ian Watt, että modernissa mielessä romaani syntyi Englannissa 1700-luvun alussa. Yksi ehdotus, mistä romaanin uudenaikaisessa mielessä voisi väittää alkavan, on espanjalainen 1500-luvun puolivälistä peräisin oleva Lazarillo de Tormes, jonka kirjoittaja on tähän päivään asti jäänyt tuntemattomaksi. Teosta pidetään yleensä nk. pikareski- eli veijariromaanin varhaisimpana edustajana. Millä perusteella voidaan väittää, että tässä alkaa jotakin uutta, sellaista, joka muodostaa ainakin yhden uuden ajan eurooppalaisen romaanin juurista?

Niin kutsuttu tavallinen lukijakin, joka ei ole erikoisen perehtynyt Espanjan renessanssiaikaiseen kirjallisuuteen, erottaa helposti joitakin oleellisia seikkoja tämän suppean romaanin muodosta samoin kuin sen sisällöstä. Romaani on omaelämäkertamuotoa, mutta kertoja ei ole suurmies vaan alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva henkilö: Lazarillo joutuu pitkän aikaa etsimään elantoaan muiden palveluksessa. Tarinat, joita hän kertoo isännistään, ovat anekdoottimaisia. Tällaisia tarinoita, joissa petkutetaan, pelastutaan pulmatilanteesta neuvokkuudella tai joita kerrotaan pelkästään tilanteeseen sopiva sutkauksen esittämiseksi, on ajateltava kerrotun suullisina tarinoina kautta aikojen. Pilatarinat, joissa naurettavaan ja arveluttavaan valoon joutuvat useat kirkon palvelijat sekä aatelismies, jotka nähdään alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan armottomasta, tarkkanäköisestä perspektiivistä, ovat yhdistettävissä siihen ”kansan naurukulttuuriin”, josta Mihail Bahtin esittää uuden ajan romaanin syntyneen Rabelais’n tuotannossa. Bahtin esittää romaanin syntyneen ”virallisen” kulttuurin ulkopuolella. Tämä pätee myös Lazarilloon: jos virallinen kulttuuri oli yläluokan kulttuuria, joka oli sidoksissa hoviin ja kirkkoon, on Lazarillo tämän kulttuurin kyseenalaistavaa vastakulttuuria. Vastakulttuuri paljastaa armottomasti, mutta myös nauraa ja pilkkaa. On ilmeistä, miksi tekijä ei halunnut nimeään julkisuuteen: paljastumisella olisi voinut olla tekijälle vakavat seuraukset.

Lazarillo syntyi myllärin perheeseen. Mylläri joutui kuitenkin kiinni viljan varastamisesta asiakkailta, hänet vangittiin ja hän joutui sotapalvelukseen, missä hän kuoli soturin muulinajajana. Lazarillo kasvaa majatalossa, missä hänen äitinsä toimii palvelijana. Vielä keskenkasvuisena hän joutuu jättämään äitinsä ja pikkuveljensä ja lähtemään ”maailmalle”, kun sokea kerjäläinen ottaa hänet saattajakseen. Tämän alemmaksi sosiaalisella asteikolla ei voi päästä: siitä asemasta alkaa siis Lazarillon itsenäinen elämä. Lazarillo on omien sanojensa mukaan aluksi ”yksinkertainen”, mutta sokea vanhus opettaa hänelle elämän realismia aloittamalla yhteisen elämän mojauttamalla hänen kallonsa kivipatsasta päin, johon vanhus on käskenyt hänen nojata, niin kovin, että päänsärky kestää kolme päivää. Opetus on, kuten vanha mies selittää, että Lazarillon on uudessa sokean oppaan tehtävässään oltava paholaistakin terävämpi.

Välittömin ongelma, jonka Lazarillo kohtaa sokean kerjäläisen apupoikana, on hengissä pysymiseen välttämättömän ruoan hankkiminen. Lazarillon tarina onkin pärjäämistarina sen perustavimmassa, hengissä selviytymisen tarinan mielessä. Keppostelu koskee aina kysymystä, miten hankkia ruokaa henkensä pitimiksi. Tavoitteena ovat milloin leivänkannikat, hiirenloukusta varastettu juustomuru, makkara tai kulaus viiniä. Teema jatkuu yhä uusin muunnelmin, kun Lazarillo vaihtaa isäntää: ensin itaraan pappismieheen, sitten pennittömään mutta kunniastaan ehdottomasti kiinni pitävään aatelismieheen, jolle hän joutuu kerjäämällä hankkimaan ruoan, oman ruokansa lisäksi; köyhän espanjalaisen aatelismiehen tyyppi, vaikkakaan ei näin äärimmäisessä muodossa, tuli puoli vuosisataa myöhemmin maailmankuuluksi Don Quijoten hahmossa. Tämän jälkeen mainitaan lyhyesti Lazarillon olleen munkin palveluksessa, joka viis veisasi luostarilupauksista ja päinvastoin rakasti maallisia huvituksia. Lazarillon viimeinen isänsä on anekauppias, joka saa petkuttamalla kaiken kansan ostamaan aneita. Lopuksi kerrotaan Lazarillon sosiaalisesta noususta: hän pääsi ensi työhön, jossa hän saattoi neljän vuoden tienesteillään ostaa itselleen siistit käytetyt vaatteet, ja tämä avulla hän pääsi ”valtion virkaan”: hänestä tuli kaupungin julkinen kuuluttaja. Tässä ominaisuudessa hän pääsi myös naimisiin: itse tuomiorovasti haluaa naittaa hänet palvelijattarelleen. Tosin Lazarillo saa myöhemmin kuulla, että vaimo on tuomiorovastin rakastajatar ja lienee synnyttänyt tälle jokusen lapsenkin; mutta hän päättää sulkea silmänsä ja korvansa näiltä ”juoruilta” ja nauttia siitä mukavasta elämästä, jonka hänen virkansa ja tuomiorovastin suosio hänelle mahdollistavat.

Lazarillon kertomat yksittäiset anekdootit voisivat olla peräisin kansan suusta. Koottuina yhteen Lazarillon elämäntarinaksi niistä muodostuu kuitenkin jotakin enemmän: kokonainen yhden ihmisen elämän kuva, nähtynä illuusiottomasti, jopa kärjistetyn satiirisesti piirrettyä aikalaiselämän kuvaa vasten. Pelkkä toisto – se että Lazarillo yhä uudestaan ja uudestaan, lapsuudestaan tarinansa loppuun asti, jolloin hän omien sanojensa mukaan on elämänsä ”huipulla”, on samassa pettämisen tai petetyksi tulemisen vaihtoehtojen äärellä – herättää sen vaikutelman, että muita vaihtoehtoja ei kerta kaikkiaan ole. Pettäminen ja petetyksi tuleminen eivät ole välttämätön elämisen muoto vain yhteiskunnan alimmilla portailla, joilla käydään olemassaolon taistelua, vaan se on yleinen elämisen tapa myös yhteiskunnan ylimmillä portailla aatelismiehiä ja tuomiorovastia myöten. Lazarillo ei ole vailla myötätuntoa nälkää näkeviä kohtaan – tätä osoittaa, että hän jakaa leivänkannikkansa rutiköyhän aatelismiehen kanssa – mutta myötätuntoon on harvoin varaa; ei ole myöskään varaa moraaliseen nirsoiluun, jos turvattu elämä on tarjolla. Lopun perusteella Lazarillon voisi sanoa kyynistyneen kokemustensa myötä, mutta romaanin perspektiivissä hänen kehityksensä näyttäytyy pikemmin realiteettien tunnustamisena. Romaanin kirjoittaja on tietenkin tietoinen siitä, että tämä ”realismi” on paljon enemmän kuin ajan kirjallisuuden vartijat voivat suvaita.

Lazarillo de Tormesissa on syntynyt kansanomaisen realismin, toisin sanoen realiteettien tunnustamisen, pohjalta yksi varhaisimmista romaaneista. Romaani on syntynyt, kun anekdooteista on kasvanut kokonaisen elämän ja sen edellytysten kuva. Lazarillossa on toteutunut romaanin pyrkimys ”totaliteettiin”, kokonaiskuvan antamiseen ihmisen elämisestä ja sen mahdollisuuksista.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori.

Björk ratkoo rikoksia 20-luvun Helsingissä

Virpi Hämeen-Anttila:
Yön sydän on jäätä. Otava 2014.
Käärmeitten kesä. Otava 2015.


Päivi Brink kirjoittaa:
Lietson nyt Björk-innostusta kaikkialla kehumalla Virpi Hämeen-Anttilan uutta dekkarisarjaa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi romaania Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä. Ensimmäisessä osassa keskityttiin pitkälti Björkin hahmon ja 20-luvun yhteiskunnallisen ja fyysisen miljöön esittelyyn. Toisessa osassa dekkarijuoni pääsee mielestäni paremmin vauhtiin. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuun, jolloin sisällissodan katkerat muistot vaikuttavat vielä vahvasti suomalaisten mielissä.

Sarjassa parasta on ehdottomasti Karl Axel Björkin viehättävä persoona. Hän on sisäasiainministeriön virkamies, joka ratkoo iltaisin rikoksia omin päin. Hänen ystävänsä Martti Ekman on kylläkin ylikonstaapeli Helsingin rikospoliisissa, ja toinen ystävä Anton Helander on Helsingin Sanomien toimittaja. Näin hänellä on pääsy suurelta yleisöltä salattuihin tietoihin. Björkissä on Sherlock Holmesin piirteitä, sillä hän käyttää naamioitumista apunaan ja kerää tarkkaan johtolankoja ja sormenjälkiä rikospaikoilta. Mutta hän on myös Poirot’n sukua turhamaisuudessaan. Hän rakastaa vaatteita, kauneustuotteita ja kattokruunujen välkettä.

Björk on nuori mies, vain 27-vuotias, mutta paljon nähnyt. Sisällissotaan hän ei osallistunut, koska oli ulkomailla opiskelemassa sen aikana. Mutta hänen veljensä kuoli taistellessaan valkoisten puolella. Björkin isä on kadonnut Venäjän vallankumouksen jalkoihin, mutta äiti ja nuorempi veli asuvat Helsingissä. Björkin äiti on suomenkielinen ja köyhemmästä perheestä kuin ruotsinkielinen, varakasta sukua oleva isä. Niinpä Björkin isoisä oli evännyt pojaltaan perintöosuuden. Björk tasapainoileekin kaiken aikaa pienen virkamiespalkkansa ja liian suurten menojensa välillä. Yön sydän on jäätä -romaanissa ruotsinkielinen suku ottaa kuitenkin yhteyttä Björkiin ja alkaa hieroa sovintoa.

Käärmeitten kesän julkistustilaisuus pidettiin kesän alussa helsinkiläisessä salakapakassa. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili tilaisuudessa hienosti Björkiä välittäjähahmoksi, joka tuntee hyvin niin ruotsinkielisen porvarismaailman kuin suomenkielisen köyhälistön elämän Pitkänsillan tuolla puolen. Hän jahtaa rikollisia Martin kanssa Helsingin yössä, mutta on yhtä kotonaan keskustellessaan akateemisesti patologin kanssa. Tämä tekee hänestä hyvän soluttautujan rikollispiireihin, mutta saa hänet viihtymään silkin ja sametin välkkeessä Kampin pöydässäkin.

Björk viehättää naisia, ja tavoittelee heistä puolitosissaan useita, kunnes rakastuu tulisesti. Intohimo pääsee kunnolla valloilleen Käärmeitten kesässä. Seksuaalisuus on 20-luvun ilmapiirissä usein syyllisyyden ja himojen tukahduttamisen sävyttämää. Björk haaveilee ajoittain avioliitosta ja rauhallisesta perhe-elämästä, mutta ei usko sen olevan häntä varten.

Hämeen-Anttila kuvaa hienosti 1920-luvun Helsinkiä ja Suomea. Poliittinen ilmapiiri syntymässä olevan Neuvostoliiton kupeessa, valkoisten ja punaisten vihamielisyyden jatkuessa, on kireä. Vanhojen suojeluskuntalaisten ja jääkärien muodostama ryhmä Valaveljet ei kaihda rikollisiakaan keinoja ajaessaan Suur-Suomen asiaa. Björk joutuu heidän kanssaan vastakkain, ja saa heistä voimakkaita vihamiehiä.

Kaiken kaikkiaan romaanin maailma on hienosti rakennettu. Helsinki näyttää yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta, ja Björkin seurassa pääsee tutustumaan kaupungin eri kerroksiin. Björkin estetismi antaa mahdollisuuden visuaalisen maailman luomiseen, johon liittyvät niin sisustus kuin vaatteet, tuoksut ja käytösetiketti. Näiden kautta päästään 20-luvun hurmaavaan miljööseen, mutta se ei peitä alleen inhimillisyyttä, ihmiskohtaloita ja tunnemyrskyjä rikosten takana. Hämeen-Anttila on tehnyt valtavasti tarkkaa taustatyötä, mutta detaljia ei tule liikaa, vaan dekkarit hengittävät. Henkilöhahmoja alkaa toisen osan jälkeen olla aika paljon muistettavana, mutta joidenkin juonilinjojen sulkeutuminen hoitanee tämän ongelman.

Komisario Palmu -sarjan ystävät löytävät toivottavasti Björkin. Tällainen angloamerikkalaisten cozy mystery’ksi kutsuma laji, missä epokki ja Agatha Christie -tyylinen rikosten arkisuus herätetään henkiin uusissa dekkareissa, on tervetullut lisä suomalaiseenkin rikoskirjallisuuteen. Yhteiskunnallisen realismin ja huumorin rinnalle sopii tällainen perinteinen pohtiva dekkari.

Hämeen-Anttila kertoi julkaisutilaisuudessa, että Björk-sarjan ensimmäiset osat on julkaistu tarkalleen samaan aikaan vuoden välein. Miten maltan odottaa ensi kesään?!

Hämeen-Anttilan blogi 1920-luvusta tukee dekkarisarjaa:
https://20lukuaetsimassa.wordpress.com/

Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery

Ajan vääjäämätön juoksu ja post-fordistiset verkostot

Lotta Kähkönen kirjoittaa:

Brooklyniläisen Jennifer Eganin satiirinen teos A Visit from the Goon Squad (2010) on uudenlainen fiktio. Teos on suomennettu nimellä Aika suuri hämäys (2012, Tammi). Ymmärrän nimen kääntämisen vaikeuden. Ehkä viittaus ajan vääjäämättömään kulumiseen olisi toiminut paremmin? Yksi kirjan hahmoista toteaa “time’s a goon, right?”, millä hän viittaa juuri ajan kulumisen julmaan vääjäämättömyyteen. Ajan kuluminen on Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan inspiroimana yksi teoksen keskeisistä teemoista. Se kertoo siitä, miten elämänpolut mutkittelevat odottamattomien käänteiden myötä ja aika kuluu sukkelasti nuoruuden odotukset kerkeästi haalistaen. Henkilöhahmojensa tarinaa seuratessaan kirja kurottaa paitsi menneisyyteen myös tulevaisuuteen 1960-luvun lopusta 2020-luvulle. Aikaa ei seurata lineaarisesti, vaan menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat kerronnassa läsnä samanaikaisesti.

Mikä tekee Eganin teoksesta uudenlaisen? Yhdellä virkkeellä ilmaistuna: hybridin muodon viihdyttävyys ja uudenlaisen todentunnun luovan kokemuksellisuuden korostaminen. Hybridiys ei tarkoita Goon Squadin kohdalla vain kirjallisuuden lajityyppien rajanylityksiä ja yhdistämisiä. Ajan hermolla sykkivä teos kuvaa niin muodon kuin sisällön tasolla eri medioiden risteävän läsnäolon ja testaa samalla lajityyppien hybridisoitumisen mahdollisuuksia. Tässä se onnistuu luontevasti herättämättä vaikutelmaa teennäisestä kikkailusta. Intermediaalista vuorovaikutusta se testaa poimuttamalla vaikutteita lähinnä populaarimusiikista, televisiosta ja elokuvasta. Teos kokeilee myös PowerPoint-muodolla, mikä on herättänyt hämmästystä ja ihastusta. Se, mikä tekee PowerPoint-jaksosta onnistuneen, on tapa, jolla se sukeltaa 12-vuotiaan henkilöhahmon ja hänen veljensä kokemukseen ja ilmaisuun.

Teoksessa ei ole juonta eikä selkeitä henkilöhahmoja. Jotkut hahmot nousevat kokonaisuudessa keskeisemmiksi. Jokainen luku keskittyy eri henkilöhahmon perspektiiviin. Moniäänisyyden hyödyntäminen on jo vakiintunut nykyromaanin konventio, mutta Goon Squad tuo siihen uusia sävyjä. Luvuissa on televisiosarjoille ominaista episodimaisuutta. Eri henkilöhahmoihin fokusoivat jaksot hyödyntävät eri tyylejä kahliten lukijan taidokkaasti erilaisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin muistuttaen samalla tavoista, jolla nykymaailmassa kasvavassa määrin jaetaan kokemusten moninaisuutta. Sivuhenkilöhahmojen tarinat toimivat kuin vinyylilevyn b-puoli. Ne tuovat teemoihin ja tapahtumiin tarinaa omalaatuisesti rikastuttavia nyansseja. Ne kiinnittävät huomion elämänkulkujen eriskummallisiin detaljeihin, jotka konventionaalisessa romaanissa jäisivät juonenkehittelyn ja selkeiden keskushenkilöhahmojen jalkoihin.

Kirjassa ihmiselämät rihmastoituvat kokonaisuudessa orgaanisesti haarautuvaksi verkostoksi, jota ohjaavat yhtäältä paikat (mm. Kalifornia, New York) ja toisaalta jaetut harrastukset ja intohimot. Musiikki on yksi keskeinen kirjan ihmisiä yhteen kytkevä asia. Yksi kirjan henkilöistä Bennie Salazar soittaa teini-ikäisenä anarkistisessa punkbändissä, ajautuu nuorena aikuisena musiikkibisnekseen, menestyy luomalla oman levymerkin ja rikastuu suuryhtiökapitalismin myötävaikuttamana. Hän läpikäy teknologian aiheuttamat murrokset, joita ovat siirtyminen analogisesta digitaaliseen äänitykseen sekä sosiaalisen median tulo. Kirja muistuttaa laajemminkin murrosten hengästyttävästä vauhdista ja luo kriittisen katseen post-fordistiseen verkostotalouteen, jossa kuluttajia ohjaillaan joustavilla, kekseliäillä ja yksilöllisyyttä hämäävästi korostavilla tavoilla ja jossa kapitalismia palveleva, addiktoiva teknologia tuo jatkuvasti muutoksia. Kirja ei yksinkertaista tai asetu ilmiöiden ulkopuolelle. Päinvastoin, se tarkastelee länsimaista elämäntapaamme pyrkimällä tavoittamaan sen monimuotoisuutta. Monimuotoisuudessa piilee lukemattomia haarautuvia suuntia, jotka voivat sisältää myös yllättäviä mahdollisuuksia.

Eganin tavassa kirjoittaa on vapauden ja vaivattomuuden tuntu. Kirjoittamisen kautta tiivistynyt maailman ja kokemuksen kuvaus toteutuu kummallisen eheästi ja koskettaa.


Kirjallisuudentutkija Lotta Kähkönen on toinen Café Voltairen Muistijälkiä-osan toimittajista.