PROFESSORIPOOLI: Dostojevskin Köyhää väkeä. Naurettava ja traaginen ”pieni” ihminen

 

F. M. Dostojevski. Köyhää väkeä. suomentanut Ida Pekari. Helsinki: Otava 1981

Liisa Steinby kirjoittaa:

Olemme tottuneet ajattelemaan, että realistinen romaani noudattaa rakentumistavassaan itse elämän logiikkaa, ikään kuin elämä itse määräisi, miten siitä kerrotaan. Dostojevskia pidetään yhtenä suurimmista venäläisistä realisteista. Hänen esikoisromaaninsa Köyhää väkeä osoittaa kuitenkin hienosti, miten realistinenkin kirjallisuus voi toimia intertekstuaalisesti monella eri tasolla. Teoksessa kommentoidaan suoraan kirjallisuutta ja ajan kirjallisia ilmiöitä, verrataan kirjallisuutta elämään ja rakennetaan kokonaisuutta vastapuheenvuoroksi toiselle kirjalliselle teokselle ja tyylilajille. Romaani on vastateos Gogolin satiiriselle kirjoitustavalle, jossa pilkan kohteena ovat ihmisten monet eriskummalliset ja naurettavat tavat ja tottumukset, sekä erityisesti hänen kertomukselleen ”Päällysviitta”, tarinalle pikkuvirkamiesköyhimyksestä, jolta varastetaan päällysviitta.

            Dostojevskin pienoisromaanin päähenkilö Makar Devuškin on köyhä, oppimaton, tunteellinen, jokseenkin typerän tuntuinen ja naurettavakin pikkuvirkamies, joka käy sydämellistä kirjeenvaihtoa äärimmäisessä köyhyydessä elävän sukulaistytön Varvara Aleksejevnan kanssa. Tyttö on Devuškinin ainokainen, jolle hän kirjoittaa monin hellittelysanoin mutta teitittelymuotoon pitäytyen kirjeitä, vaikka tyttö asuu aivan lähellä: tytön maineen suojelemiseksi he tapaavat vain harvoin, kun taas kirjeenvaihto on lähes päivittäistä. Voidakseen ostaa niukasta palkastaan tytölle pieniä lahjoja Devuškin muuttaa asumaan vuokralle keittiön nurkkaukseen ja pidättäytyy jopa teen juonnista. Yhteen kirjeeseen Varvara Aleksejevna on sisällyttänyt kuvauksen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, rakkaudestaan ylioppilaaseen joka kuoli, ja joutumistaan kurjuuteen äidin kuoleman jälkeen. Varvaran tilanne on arkaluontoinen ja vaikea myös siksi, että hän on vietelty ja hylätty tyttö. Romaani päättyy siihen, että hänet vietellyt tilanomistaja, vastenmielinen öykkäri, kosii häntä – ainoastaan perillisen saadakseen, kuten mies sanoo hänelle. Tyttö suostuu, koska hän ei näe muutakaan elämisen keinoa, vaikka merkit siitä, että hän joutuu miehensä alaisena uuteen onnettomuuteen, ovat ilmeiset.

            Varvaran kurjuutta lievittää Devuškinin myötätunto ja hänen huolenpitonsa niissä rajoissa, kuin hänelle on mahdollista. Dostojevskin vahva kannanotto tässä romaanissa on, että henkilöhahmon rajoittuneisuus ja jopa hänen ilmeinen naurettavuutensa ei tee hänen kokemuksestaan ja kärsimyksestään vähemmän merkitsevää. Näin hän kommentoi Gogolin koomista pikkuvirkamiehen kuvausta osoittaen, että koomisuus ei sulje pois traagisuutta. ”Pienen” ihmisen kärsimykset eivät ole pieniä silloinkaan, kun hänen suurin huolensa ovat pohjasta puhki kuluneet saappaat, joiden kanssa ei oikeastaan sopisi enää mennä työpaikalle. ”En ymmärrä, mistä saan huomiseksi saappaat jalkaani lähteäkseni toimeen”, kirjoittaa Devuškin, ”tuollainen itsessään aivan mitätön seikka saattaa kuitenkin viedä ihmisen perikatoon” (s. 129). Hän kysyy myös, miksei joskus saisi juoda ja unohtaa huolensa: ”eivät muistu silloin mieleen edes saappaiden anturat, itse asiassahan pohjat ovat pelkkää roskaa! Saappaan pohja on ja on ainiaaksi jäävä aivan tavalliseksi, mitättömän alhaiseksi, likaiseksi pohjaksi!” (s. 139) Hän myös saarnaa itselleen, että eihän hän ole suutari, eikö hän siis voisi keksiä murehtimisensa aiheeksi jotakin jalompaa kuin saappaat (s. 154). Mutta saappaat ovat välttämätön osa kunniallisen virkamiehen olemusta, eikä niitä siksi voi sivuuttaa. Pikkuvirkamies tai vietelty tyttö katsovat kumpikin välttämättömäksi varjella tarkoin mainettaan: se ei ole heille yhtään sen vähemmän tärkeä kuin ylhäisöön kuuluville heidän maineensa, pikemmin päinvastoin, koska heillä on kyseessä elannon turvaaminen.

            Edelleen, se että Makar Devuškin ilmaisee isällistä rakkauttaan Varvara Aleksejevnalle kliseemäisin hellittelysanoin, ei tee hänen tunteistaan vähemmän aitoja. Aito tunne ja sen ilmaisu ovat kaksi eri asiaa. Devuškin kommentoi useissa kohdin omaa kirjoittamistaan ja pyrkii kehittämään ”tyyliään”. Tyylistä käydään myös kirjallisuutta koskevaa keskustelua kirjeenkirjoittajien kesken. Makar Devuškin intoilee aluksi kirjailija Ratazajevin puolesta, johon hän on tutustunut. Tämä ”kirjoittaa niin että pois tieltä! Mitä terävin kynä ja tyyliäkin on hänen kirjansa ihan kukkurallaan, sitä on siinä ihan joka ikisessä sanassa […]. Suurenmoista kerrassaan, kukkasia, tyylikukkasia aivan täpötäynnä” (s. 78). Hän kertoo juuri ”toissapäivänä” kuulleensa tuttaviltaan, miten ”suurenmoisen ihana” asia kirjallisuus on: ”Syvälle juurittuva seikka! Se vahvistaa ihmisen sydäntä, se opettaa ja julistaa”, hänelle on sanottu (s. 79). Kun hieman kehittyneemmän maun omaava Varvara Aleksejevna sättii Ratazajevin tekstiä, jonka Devuškin antoi hänelle luettavaksi, ja lainaa hänelle niteen Puškinin kertomuksia, Devuškin on innoissaan. Yhdessä kertomuksista hän tunnistaa tuttuja elämisen asioita: ”Elät elämistäsi etkä ollenkaan tiedä, että tuossa aivan ulottuvillasi on kirjanen, jossa koko sinun elämäsi on tarkalleen aivan juurta jaksaen kerrottuna […] niin aivan kuin itse olisit sen kirjoittanut, aivan kuin olisi kysymys niin sanoakseni omasta sydämestäsi” (s. 94). Mutta kun hän lukee Gogolin Päällysviitan, hän on äärimmäisen tuohtunut ja loukkaantunut, koska hän ajattelee, että siinä pilkataan juuri häntä itseään! Hän epäilee nyt myös Ratazajevia halusta kuvata satiirisesti heidän kummankin elämää. Mutta tuohtumuksessaankin hän haluaa lohduttaa Varvara Aleksejevnaa, mikä tapahtuu mitätöimällä koko kirjallisuus: ”Viis minä kirjasta, kullannuppu! Eihän kirja ole yhtään mitään! Sehän on vain henkilöosiin jaettu tarina olemattomista! […] eihän Shakespearekaan ole muuta kuin jonninjoutavaa lörpötystä, ja kaikki on vain häväistystarkoituksessa kyhättyä!” (s. 116)

            Dostojevski antaa lukijan tehdä omat päätelmänsä Makar Devuškinista kirjallisuuden arvostelijana. Samalla hän omalla teoksellaan tarttuu kysymykseen kirjallisuuden tavasta näyttää henkilöt naurettavina. Samalla kun Devuškin on monessa suhteessa naurettava henkilö, lukija suhtautuu häneen myötämielisesti eläytyen ja hänen tuskansa aitouden ja painavuuden tunnustaen. Koomisuus ei sulje pois traagisuutta. Toisaalta Varvava Aleksejevnakaan, vietelty tyttöparka, ei jää koomisen valaistuksen ulkopuolelle. Kun hänen vastenmielinen viettelijänsä, nykyinen kosijansa käskee hänen hankkia sellaiset kapiot, että lähiseudun rouvat maalla, minne he ovat muuttamassa, kalpenevat kateudesta, morsian juoksuttaa Makar Devuškinia näillä asioilla selostaen tarkoin, minkälaisia pitsejä on hankittava ja minkälaisia reikäompeleita nenäliinoissa on oltava: ”Sanokaa vielä, että olenkin muuttanut mieltäni ompelutavasta, että kirjonta olisikin suoritettava valkoisella ja nenäliinat nimikoitava tambourompelua käyttäen, muistattekohan sanoa. siis tambour’ia eikä täyteompelua”, ja olisi sanottava ompelijalle ”että Jumalan tähden hän ei vain unohtaisi kirjailla pelliriinin kukkakiehkuroita täytettyinä, mutta ohdakkeenviikset ja kukat saavat taas olla cordonnetompelua” (s. 183). Tosin sulhanen pian rupeaa perumaan antamiaan määräyksiä ja kulujen takia alkaa jo katua ryhtymistään tähän ”soppaan” (s. 185). Makar Devuškin on tytön altis palvelija ja haluaa aluksi uskoa, että tapahtunut on Jumalan tahto, kuten Varvara vakuuttaa, ja että tyttö nyt saa elää yltäkylläisyydessä. Mutta kun tämä ihan kohta on todellakin lähdössä, ikuisiksi ajoiksi, niin kuin on ilmeistä, Makar Devuškin joutuu paniikkiin: miten hän voi jäädä tänne, yksin? Tytön ei pitäisi matkustaa, ei juuri nyt, kun ”ilmakin on niin kovin huono […] ja vesikin on niin märkää” (s. 180). Lopulta, kun lähtö todella tapahtuu, Makar haluaa uskoa, että vaunut eivät ehdi viemään Varvaraa ulos kaupunginportista, kun ne jo hajoavat: ”Ettekö tiedä, että Pietarissa valmistetut vaunut ovat täysin kelvottomia” (s. 191). Viimeistä kirjettä ei ole päivätty eikä ilmeisesti lähetetty. Kirje päättyy Makarin voivotteluun, kuinka tämä muka voisi olla viimeinen kirje – kuinka kirjeenvaihto voisi loppua, ”kun tyylinikin alkoi jo hieman sorvautua”, mutta toteaa saman tien, että mitä tyylistä, kunhan hän vain saa kirjoittaa omalle kullannuppuselleen. Lukija ei tarvitse paljon mielikuvitusta muodostaakseen käsityksen näiden kahden ihmisen elämän riutumisesta, kummankin omalla tahollaan. Myötätunto jää kaikesta naurettavuudesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Longos: Dafnis ja Khloe

Longos: Dafnis ja Khloe. Suomentanut Maarit Kaimio. Helsinki:WSOY, 1990.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Jos kaunokirjallista teosta luonnehditaan viehättäväksi, se tuskin pääsee kaikkein kanonisoiduimpien klassikoiden joukkoon. Kuitenkin sellainen minor classic voi tuottaa lukijalle suurta nautintoa. Hyvän esimerkin tarjoaa antiikin Kreikan ns. romaaneihin kuuluva Longoksen Dafnis ja Khloe. Rakkaustarinan ja seikkailukertomuksen yhdistelminä kreikkalaiset romaanit noudattivat samaa kaavaa. Niissä rakastavaiset joutuvat erilleen toisistaan, kokevat tahoillaan laajalla maantieteellisellä alueella monenkirjavia vaiheita haaksirikkoja, merirosvoja ja oikeudenkäyntejä myöten, kunnes lopulta saavat toisensa. Kyseessä oli oman aikansa viihteellinen kirjallisuus, jolla ei ollut sijaa antiikin runous- tai tyyliopillisessa kirjallisuudessa. Vasta bysanttilaiset oppineet ryhtyivät kiinnittämään niihin huomiota.

Longos-nimisestä kirjailijasta ei tiedetä mitään, kuten ei juuri muistakaan kreikkalaisten romaanien kirjoittajista (hänet on tosin pyritty yhdistämään eräisiin Lesboksen Mytilenessä toimineisiin henkilöihin). Muidenkin kreikkalaisten romaanien tapaan myös Dafniksen ja Khloen ajoittaminen on hankalaa. Nähtävästi teos on kirjoitettu n. v. 200 jKr. Esipuheessaan tekijä kertoo olleensa metsästämässä Lesboksella ja saaneensa siellä näkemästään maalauksesta aiheen teokseensa (esipuheessa oleva ekfrasis, maalauksen verbaalinen kuvaus on tyypillistä kreikkalaiselle romaanille). Kuten Thukydides katsoi tarkoittaneensa Peloponnesolaissodan historiansa ikuiseksi aarteeksi, Longos sanoo tarkoittaneensa teoksensa ihmisille ilahduttavaksi omaisuudeksi.

Dafnis ja Khloe on kiinnostava muunnelma muiden kreikkalaisen romaanin tavallisista asetelmista. Laajan maantieteellisen alueen asemesta tapahtumat on sijoitettu rajatulle alueelle, Lesbos-saarelle. Vaihtelevien tapahtumapaikkojen asemesta siinä liikutaan maalaismaisemassa ja huomattavien nähtävyyksien asemesta luonnonnäkymillä on osuutensa. Kasvi- ja eläinmaailmasta on useita mainintoja. Henkilöt ovat paimenia ja kaikenlaista jo Theokritoksen pastoraaleista tuttua ainesta paimenhuilua ja eräitä nimiä myöten on mukana. Dafnis ja Khloe edustaakin kreikkalaisen romaanin pastoraalista muunnelmaa. Muutamaan kertaan kaupunkikin mainitaan, ja antiikin kirjallisuudessa itse asiassa varsin yleinen kaupungin ja maaseudun vastakohta-asetelma vilahtaa myös Longoksen romaanissa. Tavallisesti antiikin kirjallisuudessa kaupunkilaiselämän katsottiin edustavan turmeltuneisuutta.

Kertoja panee merkille kaikenlaista pientä ja sievää paimenrunouden ihanteiden mukaisesti. Dafniksen ja Khloen leikit ovat sellaisia, jotka sopivat, kuten kertoja toteaa, lapsille ja paimenille. Khloe punoo liljan varsista heinäsirkkahäkin ja siinä puuhassa unohtaa lampaansa.

Juonen tasolla mukana on kreikkalaisen romaanin tyypillisiä seikkailuvaiheita, kuten merirosovojen hyökkäys, samoin välikertomuksia, puheita (dialogin osuus jää vähäiseksi) ja onnellinen loppu. Lopulta löytölapsien Dafniksen ja Khloen syntyperä ja heitteillejätön syyt paljastuvat ja he saavat toisensa. Syntyperän tunnistamisessa apuna toimivat – kuten myöhemmässäkin viihteellisessä kirjallisuudessa – tunnusesineet.

Romaanin asetelmiin kuuluu myös pahan elementti. Gnathon /…/ "oli ihminen joka ei osannut muuta kuin syödä, juoda itsensä humalaan ja irstailla humalapäissään, sanalla sanoen hän oli pelkkää suuta ja vatsaa ja sitä mikä on navan alapuolella.” Gnathon aikoo myös ottaa Dafniksen väkisin, yrittäen ”saada tätä tarjoamaan itsensä takaapäin otettavaksi niin kuin kutut pukeille.” Yritys kuitenkin epäonnistuu.

Teoksen viehättävyyteen ovat olleet vaikuttamassa useat piirteet. Kun tapahtumat on sijoitettu Lesbos-saarelle, joka on Sapfon runoista lähtien herättänyt mielikuvia rakkauden maailmasta, teos on nuoren, heräävän rakkauden kuvaus. Kun Khloe ensimmäisen kerran suutelee Dafnista, ”suudelma oli oppimaton ja taitamaton, mutta kykeni silti kovasti lämmittämään sydäntä.” Dafnis puolestaan kuvaa suudelman vaikutusta mainitsemalla, miten hänen hengityksensä kiihtyy, sydämensä pamppailee ja sielunsa riutuu – tämä on suoraa lainaa Sapfon tunnetusta rakkauden symptomeja kuvaavasta runosta. Mukana on myös viehättävää sensualismia. Kevään tullessa suhteensa alkuvaiheessa Dafnis ja Khloe viettävät pastoraalista idylliä: ”Dafnis ui joissa, Khloe kylpi lähteissä. Dafnis soitti paimenhuilua kuin voittaakseen pinjojen huminan, ja Khloe lauloi kilpaa satakielen kanssa. He pyydystivät lörpötteleviä heinäsirkkoja, ottivat kiinni laulavia kaskaita, poimivat kukkia, ravistelivat puita ja söivät hedelmiä. Lopultakin he jopa kävivät yhdessä makuulle alasti ja vetivät vuohentaljan peitokseen.” Kun antiikin kirjallisuudessa omena esiintyy rakkauden symbolina, myös Longos mainitsee ylimmällä oksalla loistavasta omenasta. Tämäkin on viittaus erääseen Sapfon häälauluun.

Pastoraaliin kuuluu myös musiikillinen aines paimenhuilun muodossa. Mukana onkin kaunis jakso, jossa Dafnis soittaa vuohille ja saa nämä erilaisilla sävelmillä käyttäytymään eri tavoin. Pienimuotoinen antiikin kreikkalainen vastine Kalevalan Väinämöisen soitolle!

Keskeisen tekijän romaanin viehättävyydessä muodostavat luonnonkuvaukset. Kevään tuloa kuvataan seuraavasti: ”Kevät oli tullut ja kukkia puhkesi kaikkialle, metsiin, niityille ja vuorille. Kuului mehiläisten surinaa, lintujen laulu raikui, vastasyntyneet vuonat hyppelivät. Karitsat hyppelivät vuorilla, mehiläiset surisivat niityillä ja linnut lauloivat metsän tiheiköissä.” Romaanissa esille tulevat myös muut vuodenajat. Luonnonkuvauksissa on Sapfolla ollut oma vaikutuksensa.

Sapfon ja Theokritoksen ohella romaanissa on viittauksia myös muuhun antiikin kirjallisuuteen Homerosta myöten. Kun esimerkiksi Khloelle ilmaantuu kosijoita, hänestä huolehtiva kasvatti-isä Dryas viivyttää vastauksen antamista kuin Odysseian Penelope ikään.

Longoksen Dafnista ja Khloeta ovat vuosisatojen aikana ihailleet monet kirjailijat ja kuvataiteilijat etenkin sen jälkeen kun Plutarkhos käännöksestään tunnettu Jacques Amyot oli vuonna 1559 kääntänyt sen ranskaksi. 1900-luvulla romaaniin on tunnetun kuvituksen tehnyt Marc Chagall.

Hannu K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Ilias: Tunteiden taistelutantereella

Kuukauden klassikko
Homeros: Ilias. Suom. Otto Manninen. WSOY. 1. painos 1919. Uusin 7. painos 2002.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Klassikot saavat joskus niin järkälemäisen maineen, että jotkut vierastavat niitä. Mutta klassikkoleimaan on aina ainakin yksi hyvä peruste: teosta ovat useat sukupolvet lukeneet, usein hyvinkin eri syistä. Klassikoissa on sitä jotain, eri mielessä eri ihmisille eri aikoina. Länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen suuri eepos Ilias (Laulu Ilionista eli Troijasta) saatettiin pitkän suullisen perinnön jälkeen kirjoitettuun muotoon, mahdollisesti Homeros-nimisen miehen esityksestä, noin seitsemän vuosisataa eaa. Se kertoo kreikkalaisten ja troijalaisten sodasta, varsinkin kreikkalaisten mutta myös troijalaisten näkökulmasta.

Ilias alkaa näin: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun / turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin …”. Akhaijit ovat kreikkalaisia, ja alusta alkaen tiedämme siis, että eepoksen päähenkilö, kreikkalainen sankaritaistelija Akhilleus puhkuu vihaa, joku kohdistuu heidän yhteistä sotajoukkoa johtavaa Agamemnonia vastaan, eikä suostu sotimaan. Tämä asetelma voi tempaista lukijan mukaansa tai sitten vaikka vakaa, mutta polveileva heksametrinen poljento Otto Mannisen hiukan vanhahtavassa käännöksessä.

Kaiken takana on nainen – ja mies

Tunteet ovat siis vahvasti esillä tässä sotatarinassa, joka käsittelee vain viitisenkymmentä päivää monivuotisesta sodasta ja joka loppuu, kun sota vielä on kesken. Lauluja on kaikkiaan kaksikymmentäneljä, mutta vasta 19. laulussa Akhilleus ottaa osaa taisteluun. Miksi hän vihoittelee? Ensin hän on sitä mieltä, että Agamemnonin olisi vapautettava troijalainen Khryseis-niminen tyttö. Näin sotapäällikkö tekeekin, mutta ottaa hänen tilalleen Akhilleuksen kaappaaman troijalaisnaisen Briseuksen, mikä saa Akhilleuksen vihan kiehumaan. Sitten käy ilmi, että troijalaisten prinssi Paris on rakastellut Agamemnonin veljen, kuningas Menelaoksen, kauniin vaimon Helenan kanssa. Vaikka jumalatar Afrodite on tämän juoninut, sen voi myös nähdä niin, että Helena mielellään viehättyy komeasta nuoresta Pariista, minkä johdosta Menelaos tappaa Troijan prinssin.

Nyt ollaan vasta kolmannessa laulussa. Näin jo Ilias tuotti käsityksen, että kaiken takana on nainen. Paljon tunteiden myrskystä omassa armeijassa ja armeijoiden kesken nähdään johtuvan naisista, joita tässä perin patriarkaalisessa kulttuurissa pidetään lähinnä sotasaaliina mutta joilla on vahva tahto, olivat ne sitten jumalattaria tai ihmisiä. Vaikka on kyse sotakirjallisuuden klassikosta, tunteet riehuvat jokaisessa päähenkilössä, juonta osin kuljettavissa jumalissakin. Näin sotakuvauskin syvenee.

Mitä pidemmälle mennään, sen keskeisemmiksi tulevat miesten väliset suhteet Iliaassa. Akhilleuksella on hyvin rakas aseveli Patroklos – niin läheinen, että heidän suhteensa on usein nähty homoseksuaalisena, viimeksi Madeline Millerin romaanissa Akhilleen laulu (2011, suom. 2013). Troijalainen sankari Hektor tappaa Patrokloksen, jota Akhilleus ensin suree, ennen kuin raivostuu ja vannoo kostoa, jonka hän sitten toteuttaa 22. laulussa ajaessaan Hektoria takaa Troijan kaupungin ympäri. Tämä kaikkien kertomusten ja elokuvien takaa-ajojen äiti on saanut jatkoa lännenkertomusten, trillereiden, tieteiselokuvien ja muiden action-filmien ajojahdeissa. Kuten Harvard-professori Calvert Watkins on näyttänyt kirjassaan How to Kill a Dragon, itse juoni – sankari tappaa toisen sankarin tai anti-sankarin – on länsimaisen kirjallisuuden (ja myöhemmin elokuvan) versio ikivanhasta indoeurooppalaisesta sankari tappaa lohikäärmeen -kaavasta (s. 482). Ja kun kosto elää taistelukentällä, niin kaiken takana homososiaalisessa mielessä on myös toinen mies, Iliaassa Patroklos Akhilleukselle.

Kerronta, juoni ja tematiikka yhtyvät

Iliaan kliimaksi on erikoinen, jopa niin erikoinen, ettei lukija ehkä sitä huomaa. Surmattuaan Hektorin Akhilleus häpäisee tämän ruumiin, eikä suostu antamaan sitä Hektorin (ja Pariin) isälle, Troijan kuningas Priamokselle. Kun he tapaavat teltassa Troijan kaupungin ulkopuolella Iliaan viimeisessä laulussa, tapahtuu kuitenkin seuraavaa:


Niin kuin mies, joka murhan on tehnyt syntymämaassaan,
heimoon vieraaseen pakenee, veripattona astuu
rikkaan kartanohon, väen hämmästyttäen kaiken:
saapui noin Priamos sekä hämmästytti Akhilleun,
muutkin hämmästyi, kukin katsoi kumppanihinsa.
(24. laulu, r. 480–484)

Mikä ihmeellisintä, tämä kohtaus, missä hämmästys ilmaistaan homeerisen vertauksen kautta, muodostaa eepoksen kliimaksin: se saa Akhilleuksen vihan leppymään ja miehet tekemään sovinnon, mikä jo enteilee sodanjälkeistä rauhan aikaa. Silti miesten käytöksessä tai puheessa ei ole mitään, mikä viittaisi sopuun. Kertoja mainitsee kuitenkin vertauksen alussa miehen, joka tulee toiseen maahan tapettuaan miehen – karkotus oli tavallinen tuomio murhasta muinaisessa Kreikassa, joka koostui useasta pienestä itsenäisestä valtiosta. Akhilleus ikään kuin kuulee tämän vertauksen, muistaa aseveljensä Patrokloksen, joka juuri sellaisen karkotuksen kautta tuli hänen maahansa, ja näkee Priamoksen pyynnön poikansa ruumiin palauttamisesta tässä valossa. Kerronnantutkimuksessa tätä kutsutaan metalepsikseksi eli kerronnan taso vaihtuu yhtäkkiä toiseen. Eihän Akhilleus voi olla tietoinen kertojan vertauksesta, mutta metalepsiksen kautta hän saakin tästä vihiä, ja hänen käytöksensä muuttuu juonen kannalta oleellisella tavalla. Priamoksen lailla hän suree kaatunutta rakastaan löytäen näin yhdistävän siteen, mikä myös ilmentää sodan mielettömyyttä.

Eniten ihmeissään on kuitenkin lukija, jos hän oivaltaa tämän keskeisen metalepsiksen. Iliaan kerronnan suhteen kannattaa siis olla tarkkaavainen, antaahan eepoksen ensimmäinen rivi – ”Laulaos, oi runotar…” – osviittaa itsetietoisesta leikittelystä: homeerinen laulaja on jo aloittanut eepoksensa runottaren siivittämänä, kun hän kutsuu tätä laulamaan.

Näin kielenkäyttö ja kerronta, juoni, teema ja henkilöpsykologia yhdistyvät eri tavoin. Muutenkin Ilias on osin juuri siksi niin vetovoimainen, että sen vastakkainasettelu on niin monitasoista. Kun soditaan, molemmat osapuolet pitävät vihollisen surmaamista oikeutettuna. Mikä näyttää pelkältä sotatarinalta, onkin henkilödraama, jonka kautta ihmisen tunteet ovat etualalla, varsinkin viha, vihaisuus, miesten ja naisten välinen rakkaus, mustasukkaisuus, ylpeys, kateus, vanhempien rakkaus lapsiin ja miesten välinen ystävyys ja rakkaus. Kyse on tietysti jumalista, kuninkaallisista ja sotasankareista, mutta heissä näemme meillekin tutun tunteiden kirjon.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin kirjansa on How Literary Worlds Are Shaped. A Comparative Poetics of Literary Imagination (De Gruyter, 2016), ja hän iloitsee siitä, että hän vieläkin innostuu kirjallisuudesta, ei vähiten klassikoista.

Viitteet: Madeline Miller, Akhilleen laulu. Suom. Laura Lahdensuu. Basam Books, 2013.
Calvert Watkins, How to Kill a Dragon. Aspects of Indo-European Poetics. Oxford University Press, 2001 [1995].

Muuta kirjallisuutta: Paavo Castrén, Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Otava, 2016.

Vish Puri lemmen jäljillä

Tarquin Hall, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandos, 2013)
Suomentanut Tero Valkonen, Gummerus, 2015; 377 sivua

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vish Puri -sarjan neljännessä osassa Lemmenkommandojen tapaus kietoudutaan curry-kastikkeiden ohella muun muassa kastiongelmiin. Puri saa tehtäväkseen toimia rakkauden asialla ratkomassa kahden rakastuneen – ylempikastisen naisen Tulsin ja kastittoman miehen Ramin – ja heidän perheidensä välistä kiistaa. Purin apulainen Kasvovoide on tämän tietämättä mukana Lemmenkommadojen toiminnassa, salanimellä Laxmi. Laxmi halveksii syvästi Tulsin isää, Vishnu Mishraa, joka ”edusti kaikkea, minkä lemmenkommandot tahtoivat Intiassa muuttaa” (s. 8).

Jos ei ota lukuun suhdetta kilpailija Hariin, ei neljäs Puri-kirja tarjoa paljoa uutta Purin persoonasta, mutta se liikkuu erilaisissa, erityisesti maaseutumiljöissä, kuin aiemmat teokset. Jossain määrin voisi sanoa, että kirja on aiempaa sosiologisempi ja vähemmän juonellinen, mutta risteävät juonet pitävät yllä myös dekkareille tärkeää jännitettä. Tällä kertaa en kiinnitä huomiota näihin romaanin ulottuvuuksiin.

Kirjassa on aiempaan tapaan reseptejä (biriyani, pakora, chutney ja halva) sekä sanasto. Suomentajaksi on edellisen kääntäjän Jaana Kapari-Jatan jälkeen palannut Tero Valkonen, joka suomensi myös kaksi ensimmäistä osaa. Käännös on kaikin puolin sujuvaa, mutta yksi yksityiskohta häiritsee heti alussa – intialainen, englanninkielinen arranged marriage -käsite on käännetty monin paikoin ”sovituksi avioliitoksi,” vaikka vakiintunut termi on ”järjestetty avioliitto.” Tälle saattaa olla peruste alkuteoksessa (jota en ole lukenut), mutta siinäkin tapauksessa asia olisi ongelmallinen. Muilta osin teksti on hyvinkin toimivaa.

Tarquin Hallin uusimman romaanin aihe voi tuntua monesta mielikuvitukselliselta, mutta Intiassa todella toimii Lemmenkommadot-niminen vapaaehtoisjärjestö, joka auttaa rakastuneita (hetero)pareja (Butki 2013). Vuonna 2012 BBC:n Intian toimitus raportoi järjestön toiminnasta (Anand 2012), minkä sen jälkeen se on aika ajoin päässyt kansainväliseen (länsimaiseen) uutislevitykseen. Kuten Hall romaanissaan kirjoittaa: ”Hyväntekeväisyysjärjestö auttoi eri kasteja ja uskontoja edustavia intialaispareja pääsemään naimisiin ja asettumaan sitten aloilleen, usein salanimien turvin” (s. 10). Tämä lähtökohta tulee esiin myös Hallin haastattelussa (Butki 2013).

Kastijärjestelmä ja sen kritiikki onkin yksi romaanin keskeisistä teemoista. Vaikka kyseessä ei ole koskaan ollut kattava tai yksiselitteinen järjestelmä, yleinen käsitys on, että intialaisessa kastijärjestelmässä varnat olivat (ja edelleen ovat) neljä Veda-kirjoituksiin perustuvaa luokkaa (bramiinit, kshatriyat, vaišyot ja šudrat) ja myöhemmin muodostuneet (lukemattomat) jātit puolestaan syntymän perusteella rakentuneita, erityisesti ammattikunnittain periytyviä jaotteluita. Näiden molempien ulkopuolelle jäivät kastittomat. Vaikka vuoden 1950 perustuslain myötä Intia luopui kastijärjestelmän perusteista, järjestelmä on käytännössä edelleen hyvin määräävässä asemassa monilla elämänalueilla politiikasta yksityiselämään.

Sen lisäksi, että neljäs Puri on kiinnostava niin rikoskirjallisuutena kuin sosiologisena kommentaarina, se on myös osa laajempaa jälkikoloniaalista rikoskirjallisuuden buumia, joka on vahvistunut erityisesti vuosituhannen vaihteessa (Manninen 2016; ks. Pearson & Singer 2009, Matzke & Muehleisen 2006, Kuortti 2005, Reddy 2003, Christian 2001, Gosselin 1998). Tältä osin Hallin kirja ja koko teossarja nousee yleisemmälle tasolle kuin mitä se muutoin olisi. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö kirjat olisi mielenkiintoisia itsessään, mutta lisävärin niihin antaa tämä laajempi konteksti, jossa etnis-kansalliset erityispiirteet tarjoavat tulkinnallisia haasteita lukijoille.

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

Anand, Anu. The ’love commandos’ protecting young Indian couples. BBC, New Delhi 5.6.2012.http://www.bbc.com/news/magazine-18280997
Butki, Scott. Interview with Tarquin Hall, Author of The Case of the Love Commandos. 8.10.2013.http://blogcritics.org/an-interview-with-tarquin-hall-author-of-the-mystery-the-case-of-the-love-commandos/
Christian, Ed (ed.) The Post-Colonial Detective. MacMillan 2001.
Gosselin, Adrienne J. (ed.) Multicultural Detective Fiction: Murder From the ’Other’ Side. Routledge 1998.
Gummerus, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus. 2015.http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512099436/vish-puri-ja-lemmenkommandojen-tapaus/
Kuortti, Joel. Ruumis todisteena: Rei Shimura monikulttuurisena feministisenä etsivänä. Naistutkimus 18.1 (2005): 64–70.
Love Commandos, The, organisation. http://lovecommandos.org/
Manninen, Mari. Dekkarit käyvät myös matkaoppaista. Helsingin Sanomat -verkkolehti 17.1.2016.
Matzke, Christine & Susanne Muehleisen (eds) Postcolonial Postmortems: Crime Fiction from a Transcultural Perspective. Rodopi 2006.
Pearson, Nels & Marc Singer (eds) Detective Fiction in a Postcolonial and Transnational World. Ashgate 2009.
Reddy, Maureen T., Traces, Codes, and Clues: Reading Race in Crime Fiction. Rutgers UP, 2003.


Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PS. Tässä linkit Joel Kuortin aiempiin Vish Puri -arvioihin:

http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2013/03/vish-puri-ratkoo-rikoksia-intiassa.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2014/08/vish-purin-tutkimukset-jatkuvat.html
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/2015/04/vish-purin-kolmas.html

Kesällä luettua: Milan Kunderan Identiteetti

Milan Kundera: Identiteetti. Suom. Annikki Suni. WSOY 1998.

Juha Kara kirjoittaa:

Jos lähdet Kunderan mukana Ranskaan Normandian hiekkarannikoille, voit nähdä miehiä niska kenossa lähettelemässä leijoja ilmaan, tai pysähtyä katselemaan aaltoja, purjeveneitä, pilviä. Havaitset pian myös yksinäisen naisen kävelevän siellä.

Chantal on saapunut tuohon pikkukaupunkiin päivää ennen miestään. Hän kävelee tuntemattomana ihmisten joukossa, ja havaitsee suureksi pettymyksekseen etteivät miehet enää seuraa häntä katseillaan. Kun Jean-Marc sitten hakee vaimoaan hiekkarannalla, hän luulee tunnistavansa Chantalin takaapäin toisessa naisessa, ja hämmästyy erehdystään. Mihin ihmisen identiteetti oikein perustuu, jos emme pysty tunnistamaan rakasta vaimoamme? Chantal pohtii silmän ja katseen kautta asemaa, joka hänellä on suhteessa Toiseen. Kundera kehitteleekin tästä sitten jonkinlaista rakkausdraamaa, jossa päähenkilöt puhuvat kyllä toisilleen, mutta eivät kohtaa toisiaan. Kunderan maailma on kylmä, välinpitämätön, unohdettu. Aika kulkee väistämättä eteenpäin, vieden nousuveden lailla hiekkaan piirretyt merkit mennessään. Päähenkilöt ovat avuttomia rakkauden epäjohdonmukaisuuden edessä. Rakastettu pysyy vieraana ja on ikään kuin lopullisesti menetetty. Nämähän ovat tuttuja teemoja hänen aiemmistakin romaaneista, Jean-Marc yrittää kuitenkin epätoivoisesti repiä vaimoaan irti tuosta yksinäisyydestä, tarjoten hänelle mahdollisuuden haaveiluun, haluamiseen toisaalla. Hän lähettelee vaimolleen anonyymejä rakkauskirjeitä, mutta tämä vain sotkee parisuhdetta.

Kirjan alussa viitataan ranskalaiseen televisio-ohjelmaan ”kadonnut jäljettömiin” ja kirjan lopussa arvuutellaan oliko kaikki vain unta, mikä oikein oli todellista. Kunderan maailmassa kaikki on väliaikaista ja katoavaista, niin ihmiset kuin tunteetkin. Tässä pelissä keskeinen asema on silmän ja katseen funktiolla, ja se koskettaa olemisen juuria asettaen tarkasteltaviksi henkilöiden identiteetit. Tämä funktio hallitseekin romaania alusta loppuun eri muodoissaan, tuoden siihen liittyvät illuusiot esiin, kuten ranskalainen analyytikko Lacan on niin hyvin kuvannut ”peilivaihe” käsitteessään. Minä ei ole yksi vaan myös Toinen. Ilman sinää ei ole minää. Jos voimme tavallaan lähestyä identiteettiä Toisen katseen kautta, niin mitä tehdä kun aviomies ei juuri meitä enää huomaa. Miten uskoa vielä rakkauteen kun vaimo murtuu kokiessaan, ettei enää ole miesten katseiden kohde (halujen kohde). Kirje ilmestyy jonkinlaiseksi vastaukseksi pariskunnan välille. Kirje yllättää ja hämmentää päähenkilöä, saaden hänet uudestaan haluavaksi. Tässä ei ole kyse mistään E. Allan Poen ”varastetusta kirjeestä”, mutta liikkeet ja hahmot, joita se piilottaa, herättävät uudestaan päähenkilössä yrityksen lähestyä naisena olemista. Kirjeen herättämät kielletyt hedelmät pysäyttävät hetkeksi ajan. Kirjeet toimivat halun sanansaattajina, herättävät sen uudestaan henkiin, muuttuen lopulta nautinnoksi.


Juha Kara on psykoterapeutti, joka lukee mielellään ranskalaista kirjallisuutta.

Teksti on julkaistu myös blogissa verkkosivuilla: www.mediatorconsulting.fi

Lue lisää Kunderasta Café Voltairen Ranska-kirjasta Tarinoiden paluu!