PROFESSORIPOOLI: Aino Kallas: Vaeltava vieraskirja 1946–1956

 

Aino Kallas, Vaeltava vieraskirja 1946-1956. Helsinki: Otava, 1957. 394 sivua.

1950-luvulla julkaistiin viisi nidettä Aino Kallaksen päiväkirjoja, jotka kattoivat vuodet 1897–1931. Ne saivat varsin positiivisen vastaanoton, mutta paheksuviakin reaktioita herätti vuosien 1916–1921 päiväkirja, jossa Kallas avomielisesti paljasti suhteensa Eino Leinoon. Myöhemmät päiväkirjat joutuivat hukkaan, mutta Kallas ryhtyi 1940-luvun lopulla pitämään vieraskirjaa, joka pian hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin otsikolla Vaeltava vieraskirja. Se on osittain vieraskirja, jossa on vieraiden merkintöjä, mutta suurelta osalta se on päiväkirja, jonka merkinnät usein käsittelevät muistoja varhaisemmista tapahtumista. Vieraskirjan merkinnät ovat yleisesti ottaen suppeampia kuin päiväkirjojen, ja etenkin loppuajan kohdalla vähäisiä kirjailijan sairauksien vietyä voimat, Kaiken kaikkiaan se on kuitenkin vaikuttava dokumentti kirjailijan viimeisistä vuosista. Teoksen päättävä merkintä on kirjan toimittaneen Annikki Setälän: ”Aino Kallas kuoli Säde-kodissa marraskuun 9. p. 1956.”

Aino Kallas oli Suomen kansainvälisimpiä kirjailijoita, joka oli matkustanut laajalti ja asunut useita vuosia Lontoossa ja Virossa ja jolla oli laaja kansainvälinen tuttavapiiri. Kuten Vaeltavasta vieraskirjasta ilmenee, Kallaksen sukulaisetkin olivat hajaantuneet ympäri maailmaa. Vieraskirjan vuosina matkusteleminenkin on jo hyvin rajallista: hän asuu maanpakolaisuudessa Tukholmassa, siirtyy sitten takaisin Suomeen ja tekee ainoan ulkomaanmatkansa Lontooseen, jossa hänen poikansa Hillar asuu. Paitsi että Kallas muistelee tapahtumia ja henkilöitä ulkomailla, hän miettii myös kosmopoliittisuutta ja patriotismia. Vuonna 1952 hän tekee merkinnän: ”Parantumaton kaipuu… juurilleni… Minäkin, juuriltani irroitettu ja vereni kokoonpanolta kansainvälinen yksilö, kohtalon toiselta rannalta toiselle heittelemä  ̶   ̶  minäkin haluaisin hautani sijaksi tuon Taivallahden rantapengermän – enkä mitään muuta.” Helsingin olympialaiset samana vuonna herättää hänessä seuraavan kommentin: ”Kuuntelin radiossa olympiakisojen alkusoittoa ja eri maitten urheilijajoukkueitten ohimarssia. Itsellenikin yllätykseksi ja ihmetykseksi täyttyi kansainvälinen sieluni puhtaasti patrioottisella ihailulla ja ylpeydellä, että tämä tapahtui minun syntymämaassani.” Tukholmassa asuessaan vuonna 1953 hän saa Helsingistä Ainon päivänä sinivalkoisen korusähkeen ja pohtii: ”On jotain luonnonvastaista siinä, etten saa viettää viimeisiä elinvuosiani Suomessa, vaan vieraalla maalla.” Kallas panee myös merkille päiväkirjastaan tunnetun Amielin sanat pienistä kansoista: ”Pienten, vapaiden, ainoastaan riippumattomuutta haluavien kansojen liitto näyttää inhimillisimpien historiallisten aatteiden luonnolliselta isänmaalta, jalostettujen sivistysteoriojen maaperältä”.

Vaeltavaan vieraskirjaan on tallennettu useita merkintöjä kirjailijoista ja luetusta kirjallisuudesta, Amielista Agatha Christieen, Koskenniemestä Sillanpäähän. Esimerkiksi Koskenniemi oli varsin nuivasti suhtautunut Aino Kallaksen tuotantoon, mutta oli sittemmin muuttanut käsitystään ja vaikuttanut siihen, että Wihurin rahasto myönsi Kallakselle suuren palkintonsa. Ystävällisen tapaamisen jälkeen Kallas tekee seuraavan merkinnän: ”Koskenniemi askarruttaa yhä tahtomattanikin ajatuksiani, ikään kuin vaikeasti ratkaistava ongelma. Ja totuus lienee, että tulos riippuu siitä särmiöstä, jonka lävitse valaistussäteet taittuvat. Absoluutiota, joka suhteessa pätevää totuutta, ei ole edes olemassa. Näkökulmamme on rajoitettu.” Mutta Kallas jatkaa vielä: ”Yli-ihminen – sen olen milloin tahansa valmis myöntämään Koskenniemeä arvioitaessa. Mutta käyttäisinkö empimättä ”nero”-sanaa, en tiedä.”

Mutta tästäkin teoksesta käy ilmi, kuka oli Kallakselle keskeisin kirjailija: ”Niin kuin kuningas Midaksen kosketus muutti kaiken kuolleeksi kullaksi, niin muutti Runoilijan, Goethen, kosketus kaiken eläväksi runoksi”. Toisaalla Kallas käyttää Goethesta ilmaisua ”Suuri Oppi-isäni”. Hänestä onkin  tullut ”Goethereif”, ”Goethe-kypsä”, kypsä lukemaan ja ymmärtämään Goethea. Jo vuonna 1909 Kallas oli todennut: ”Goethen konkreettisuus, objektiivisuus, harmoonisuus, rakkaus luontoon ja vastenmielisyys matematiikkaa ja abstraktista ajattelua kohtaan, hänen vähäinen mielenkiintonsa puolue-elämää ja valtiollisia kysymyksiä kohtaan, hänen egoismiksi väärin nimitetty itsesuojeluvaistonsa, jonkunlainen jäykkä muodollisuus – kaikki nämä kielet soivat minussakin. Mitä siitä, että ne Goethessä soivat suurena sinfoniana ja minussa hapuilevina, aavistavina, minnekään kuulumattomina yksityisinä säveleinä!” Goethen arvostuksessa Kallakseen vertautuu suomalaisista naiskirjailijoista lähinnä vain Kersti Bergroth. Luetusta kirjallisuudesta Kallakseen tekee erityisen vaikutuksen Olof Lagercrantzin teos Agnes von Krusenstjernasta: ”Luin sen yhteen menoon sekä kauhunsekaisella jännityksellä että herpaantumattomalla myötäelämyksellä. Suvun kirous, johon toinen toisensa jälkeen sortuu… Enkö itsekin tunne sitä liiankin hyvin – minä, jonka äiti oli toista vuosikymmentä mielisairaana… Itse olen ihmeellisesti siitä säästynyt – luultavimmin luovan kykyni ansiosta, joka aina on toiminut liikapaineen purkautumisväylänä ja sähköjohdattimena.”’

Kallas pohtii myös Viroa (hänelle se on aina Eesti, vaikka toisaalta hän puhuu virolaisista): ”Suomen Itsenäisyyspäivä. Entä Eestin? – Koittaako se koskaan enää? Vai menikö se iäksi mailleen verenpurppuraan ja yömustaan pimeyteen?” Hän panee merkille myös Ruotsiin siirtyneiden virolaisten tilanteen: ”On jotain takaperoista ja suuresti surtavaa, että haaksirikosta pelastunut kansansirpale, kuten Ruotsiin joutuneet virolaiset, ei ymmärrä eikä oivalla omaa vaaranalaista tilannettaan, vaan heikentää sitä alituisilla riidoilla, toinen toisensa panettelulla ja julkisella häväisyllä.” Kallas tuntee myös suuttumusta siitä tavasta, jolla Ruotsiin siirtynyt Artur Adson oli häneen suhtautunut.

Vaeltavaan vieraskirjaan Kallas on tehnyt merkintöjä myös päiväkirjojen julkaisuprosessista. Esimerkiksi Eino Leino -suhteen paljastaneesta päiväkirjasta Kallas toteaa heinäkuussa 1953: ”Lukenut Päiväkirjaani vuodelta 1917 – niinkuin olisin nähnyt sieluni apposen alasti, niin verhoton se on näillä lehdillä. Varmasti se tulee herättämään pahennusta, ehkä monellakin taholla.” Kuitenkin Kallas jatkaa: ”Mutta en enää saa enkä voi peräytyä, vaikka minut kivitettäisiin siihen paikkaan.”  Vieraskirjan kattamana aikana Kallas saattoi myös todeta tulleensa jo tutkimuskohteeksi. Hänen elämäkertaansa kirjoittavasta Kai Laitisesta on useita merkintöjä (elämäkerran ensimmäinen osa, jossa on myös paljon teosanalyysiä ja lähteiden selvittelyä, ilmestyi kuitenkin vasta 1973), valmiiksi ehti Eino Krohnin tutkielma. Kallaksen teokset olivat saaneet myös näyttämöllisiä toteutuksia Tauno Pylkkäsen oopperoiden myötä. Ilon aiheita tuotti Kordelinin säätiön myöntämä apuraha ja jo mainittu Wihurin rahaston suuri palkinto sekä teosten vironnokset. Kallas osallistuu myös Eino Leinon patsaan paljastukseen liittyviin juhlallisuuksiin, mutta seuraava päivä on ankea, ”täynnä muistojen vihlaisevaa kouraisua”. Kallas vie kukkia Godenhjelmien haudalle ja Krohnin suvun perhehaudalle, jossa myös Oskar Kallas lepää. Lopuksi hän vie punaisia neilikoita Eino Leinon haudalle: ”Ja näin olin siis tervehtinyt niitä kahta miestä, joita olen elämässäni syvimmin rakastanut.”

Kirjallisuutta ja monia muita asioita koskevista kiinnostavista havainnoista huolimatta merkittävintä ja vaikuttavinta Vaeltavassa vieraskirjassa ovatkin muistot kuolleista. Heidän syntymä- ja hääpäiviensä ohella Kallas muistaa kuolin- ja hautajaispäiviä Vieraskirjan saadessa lähes morbidia luonnetta. Harva suomalainen muistelma- tai päiväkirjateos lienee niin kuolemalla kyllästetty kuin tämä Kallaksen viimeinen päiväkirja – lukuun ottamatta ehkä Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua, jonka yleinen sävy on kuitenkin aivan toisenlainen. Vieraskirjan tapahtuma-aikana moni Kallaksen tuntema tai tapaama henkilö kuolee. ”Surunvalittelukirjeitten kirjoittaminen kuuluu nyt miltei jokaviikkoisiin tehtäviini,” hän toteaa syyskuussa 1951. Suomalaisia vainajia ovat esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, Otto Manninen ja Maila Talvio, virolaisia ovat August Alle, Gustav Suits ja Henrik Visnapuu, muita ulkomaalaisia esimerkiksi George Bernard Shaw ja kuningas Yrjö VI.

Kuitenkin aivan erityisesti esillä ovat Kallaksen omien perheenjäsenten ja sukulaisten usein traagiset kohtalot. Niistä hänellä oli omakohtaista kokemusta isän hukkumisesta alkaen: ”Isäni Julius Krohnin kuolemasta, 1888, on siis tänään kulunut 63 vuotta. Siitä alkoi elämässäni tuo yhä päättymätön lähimpäini traagillinen kuolemansarja,” hän kirjoittaa Vieraskirjassa 28. elokuuta 1951. Aino Kallaksen lapsista Sulev ja Laine olivat kuolleet aikaisemmin, Virve kuolee syöpään Vieraskirjan aikana. Virven sairaudesta ja hoidoista tehdyt merkinnät ovat järkyttäviä, mutta vaikuttavimmillaan Kallas on kuvatessaan poikansa Sulevin viimeiset vaiheet: tämä oli joutunut Virossa G. P. U:n kuulusteltavaksi ja tehnyt itsemurhan, ennen kuin hänet tultiin hakemaan aivan ilmeisesti vankileirille Siperiaan. Laajuudessaan Sulevin kohtalon kuvaus poikkeaa Vieraskirjan yleisestä linjasta. Kuoleman ajatus koskee myös elämäkertaa, eli kuten Kallas aforistisesti toteaa: ”Elämäkerta päätyy pakostakin aina kuolemaan, jos sen on oltava täydellinen. Se on kaiken piste.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Goethen Italian matka päiväkirjoineen

 J. W. v. Goethe, Italian matka päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1992. 377 sivua.

H. K. Riikoinen kirjoittaa:

Vuosisatojen ajan kiinnostava osa Euroopan kulttuurihistoriaa ovat olleet matkat antiikin ja renessanssin muistomerkkien äärelle Italiaan ja erityisesti Roomaan. 1700-luvun lopun kuuluisin Italian-matkaaja oli Johann Wolfgang von Goethe. Hänen suuri matkansa tapahtui syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788. Kuten suomennosvalikoimasta Italian matka päiväkirjoineen ilmenee, Goethe näki matkan tärkeänä käännekohtana elämässään. Roomaan saapumisestaan hän kirjoittaa: ”/…/ lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymiseni päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle.” Kun matkan alkamisesta on kulunut vuosi, hän miettii: ”Mikä vuosi! ja merkillinen epookki minulle, katsoessani sitä tänään, herttuan syntymäpäivänä, ja päivänä jolloin itse synnyin uuteen elämään.” Matkan lopulla Goethe saattoi todeta: ”Ensi kerran löysin itseni vasta Roomassa, vasta siellä tulin onnelliseksi ja järkevöidyin sopusoinnussa itseni kanssa.”

Kuten niin monet muutkin Italian-matkaajat, Goethe saapui maahan Brenner-solan kautta. Ensimmäinen suuri kaupunki oli Verona, ja ensimmäinen hänen näkemänsä antiikin monumentti oli Veronan suuri amfiteatteri. Sieltä matka jatkui itään päin Venetsiaan, josta Goethe lähti useiden keski-Italian kaupunkien kautta Roomaan. Lopulta matka ulottuu Napoliin sekä Sisiliaan, jossa Goethe käy muiden muassa Palermossa ja Messinassa.

Niin vaikuttavia ja kiinnostavia kuin Goethen kannalta monet Italian paikat olivatkin, kaiken keskipisteenä näyttäytyy Rooma. Siitä Goethe kirjoittaa: ”Kun katselee tuollaista olemassa olevaa elämän ilmentymää, jolla on ikää kaksi tuhatta vuotta ja enemmänkin ja joka aikojen vieriessä on niin moneen kertaan ja perinpohjaisesti muuttanut muotoaan ja on silti yhä vielä maaperältään samaa, alati samaa vuorta, usein jopa pylväiltään ja muureiltaan samaa ja kun kansan luonteessa yhä on piirteitä vanhoilta ajoilta, niin tuntee joutuvansa kohtalon suurten päätösten myötäeläjäksi; ja niin katsojalle käy alun alkaen vaikeaksi selvitellä, miten Rooma seuraa Roomaa,  eikä ainoastaan uusi vanhaa, vaan vieläpä vanhan ja uuden eri epookit menevät päälletysten.” Neuvostoliittolainen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kiinnittikin kehitysromaania käsittelevässä tutkimuksessaan huomiota Goethen Rooman-kuvauksiin, joissa kaupunki Bahtinin terminologian mukaan näyttäytyy ”historian suurena kronotooppina”, paikkana, jossa eri epookit ovat samanaikaisesti läsnä.

Antiikin monumenteista Goetheen tekevät erityisen vaikutuksen Veronan amfiteatteri ja Rooman Colosseum. Edellisen yhteydessä hän toteaa, miten täyden vaikutuksen tehdäkseen amfiteatterin pitäisi olla täynnä väkeä: ”Kun sinne astuu sisään, tai kun seisoo ylhäällä kaiteen äärellä, on vaikutelma eriskummallinen: jotain suurta, vaikka ei oikeastaan ole mitään varsinaista nähtävää. Mutta ei se haluakaan näyttäytyä tyhjiltään, vaan ihmisiä täpötäynnä, sellaisena kuin keisari ja paavi sen näkivät. Sillä vain noina varhaisempina aikoina se vaikutuksensa teki, kun kansa vielä enemmän oli kansaa kuin nyt. Koska oikeastaan tuollainen amfiteatteri on tehty siksi, että kansa voisi imponoitua itsestään, oman itsensä parhaaksi.” Colosseumia Goethe – monien muiden varhaisten matkailijoiden lailla – ihailee kuunvalossa: ”Erityisen kauniin näkymän tarjoaa Colosseum. Se suljetaan aina yöksi, muuan erakko asuu siellä pienessä kirkon tapaisessa, ja kerjäläiset ovat pesiytyneet luhistuneiden holvien alle. He ovat sytyttäneet maahan nuotion, ja tyynessä ilmassa savu ajautui ensiksi areenalle, jolloin raunioiden alaosa peittyi ja siitä ylös kohosivat synkkinä suunnattoman jyhkeät muurit; seisoimme ristikkoportin edessä ja katselimme tuota ilmiötä, kuu oli korkealla ja kirkas. Vähitellen savu löysi tiensä seinien, halkeamien ja aukkojen lävitse, kuu valaisi sitä kuin sumuverhoa. Näky oli ihastuttava.”

Goethe panee merkille myös ns. Pontisten soiden kuivausyrityksen. Asia oli ollut esillä jo antiikin ajalla, ja päätöksensä se sai vasta 1900-luvulla Mussolinin aikana. Jonkin aikaa ennen Goethen saapumista Messinaan oli tapahtunut suuri maanjäristys (vielä paljon tuhoisampi tapahtui 1908); kuten Italian matkasta ilmenee, jäljelle jääneille kotinsa menettäneille oli kiireesti rakennettu laudoista jonkinlainen hökkelikaupunki (Bretterstadt).

Antiikin ohella Goethea kiinnostaa suuresti myös renessanssin taide. Huomionarvoisia ovat ne pari lyhyttä kohtaa, joissa hän puhuu Michelangelosta, kuten: ”Ihailimme vuoroin Michelangelon Viimeistä tuomiota ja moninaisia kattomaalauksia. Mestarin sisäinen varmuus ja miehekkyys, hänen suuruutensa ei ole ilmaistavissa sanoin” ja ”/…/ olen siinä määrin Michelangelon lumoissa, ettei hänen jälkeensä edes luonto minulle maistu, koska en kuitenkaan voi nähdä sitä yhtä suurin silmin kuin hän.” Näin ollen Goethe ei ryhdykään yksityiskohtaisemmin luonnehtimaan Michelangelon taidetta; se on liian suurta analysoitavaksi.

Italian luonnonnäkymistä Goethe kirjoittaa varsin paljon. Häntä kiinnostaa etenkin Vesuviuksen purkauksen tuottama upea näkövaikutelma, ei sen aiheuttamat tuhot: ”Vesuvius syöksee kiviä ja tuhkaa, ja öisin näkyy sen hehkuva huippu. Kunpa luonto toimisi ja antaisi meille laavavyöryn! Tuskin enää maltan odottaa, että nuokin suuret asiat saisin itse kokea.”

Etelän ja pohjoisen vastakohtaisuus tulee Italian-matkojen kuvauksissa usein esille. Näin on myös Goethen kohdalla. Kuitenkin hän torjuu käyttämässään saksalaisen matkakirjailijan J. J. Volkmannin teoksessa esitetyn väitteen, että Napolissa olisi jopa neljäkymmentä tuhatta joutilasta ihmistä. Goethe sanoo itse tulleensa siihen tulokseen, että on pohjoismainen näkökanta pitää laiskurina jokaista joka ei ahkeroi aamusta iltaan. Goethe on suorittanut tarkkailua eikä mielestään näe lainkaan vetelehtijöitä. Ahkeruus on kuitenkin erilaista etelässä ja pohjoisessa ilmastollisista oloista johtuen; pohjoisessa joudutaan varautumaan tulevan varalle. Etelän ihmiselle on tyypillistä myös huolettomuus: ”Täällä saa viljalti esimerkkejä /…/ vähään tyytymisestä ja taidosta käyttää hyväksi kaikki mikä muuten menisi hukkaan. Minusta tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämiseen.” Goethen ajatuksen etelän ihmisestä on Tauno Nurmela esseessään ”Pohjolan ja etelän ihminen” (teoksessa Vox Humana) ilmaissut muodossa ”jumalainen huolettomuus huomisesta päivästä”. Samalla Goethe on kuitenkin tavannut kaikenlaisia kummallisia ihmistyyppejä. Etenkin Pallagonian ruhtinaan hullutuksille ja älyttömyyksille hän antaa paljon palstatilaa. Tunnettu on myös Rooman karnevaalin kuvaus. Goethe siteeraa myös tapaamansa kreivi Cesarein elämänfilosofiaa: ”Mitä se ajatteleminen kannattaa! Ei kannata ajatella, se vain vanhentaa. Ei ihmisen pidä lukkiutua vain yhteen ainoaan asiaan, koska siitä vain tulee hulluksi – pitää olla paljon asioita päässä, ja kaikki sikinsokin.”

Matkakirjoissa usein kuvataan ulkomailla tavattuja maanmiehiä. Myös Goethen esityksessä heitä on mukana. Heitä ovat Roomassa pitkään asunut, kuuluisan taidehistorioitsijan J. J. Winckelmannin ystävä, hovineuvos J. F. Reiffenstein sekä taidemaalarit J. H. W. Tischbein ja Angelica Kauffmann, jotka molemmat ovat maalanneet Goethen muotokuvan (etenkin Tischbeinin maalaus Goethesta Italiassa on tunnettu). Joukkoon kuuluu myös taidemaalari C. H. Kniep, jonka piirros kummallisista hahmoista omalaatuisen Pallagonian ruhtinaan linnan edustalla on mukana Italian matkan suomennosvalikoimassa. Goethen tapaama Giovanen herttuatar on saksalaista syntyperää ja tietoinen siitä, että ”kirjallisuutemme on kehittynyt vapaamman, avarakatseisemman humanismin suuntaan”. Herttuatar oli tietoinen Herderin pyrkimyksistä ja seurasi saksalaisten naiskirjailijoiden saavutuksia.

Goethe ei myöskään vaikene erilaisista negatiivisista ilmiöistä. Etenkin epäsiisteys ja huonot hygieeniset olot harmittavat häntä. Niinpä tiedusteltuaan Torbolessa mukavuuslaitosta (alkutekstissä eine gewisse Gelegenheit, ’tietty paikka’) hän saa vastaukseksi: ”Sopii tehdä minne vain!” Veronassa hän panee myös merkille yleisen epäsiisteyden ja mukavuuksien puutteen: ”Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat kauttaaltaan saastan peitossa, ja se on aivan luonnollista, täytyy taas vain lähteä kansan tarpeista. Kyllä kansa aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pysyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakennuttavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut.”

Yli puolitoista vuotta kestänyt matka ei merkinnyt Goethelle pelkästään antiikin ja renessanssin muistomerkkien ja Italian luonnon näkymien ihailua, juhlia ja erotiikkaa, vaan myös monenlaisia muita aktiviteetteja. Hän tekee havaintoja ilmastosta, geologiasta ja botaniikasta, jonka osalta hän kehittelee ideaansa ns. alkukasvista (Urpflanze). Mutta on hän omistanut paljon aikaa myös kirjalliselle työskentelylle. Hän kirjoittaa Ifigeneia- ja Tasso-näytelmiään ja Wilhelm Meister -romaaniaan, mutta hänellä on myös muita suunnitelmia. Oleskelu Sisiliassa innoittaa häntä lukemaan Homerosta, jolta hän saa idean kirjoittaa näytelmä Nausikaasta, faiaakkien kuninkaan tyttärestä, joka tapaa rannalla haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja johdattaa hänet kuninkaan palatsiin. Goethe suunnitteli Nausikaa-aiheesta tragediaa, mikä lajivalintana on erikoinen. Italian matkaan sisältyy näytelmän sisältösuunnitelman näytösjakoineen, mutta suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Matkakirjan lopussa oleva kuvaus lähdöstä Roomasta on vaikuttava. Goethe vaeltaa Corson päästä päähän, nousee Capitoliumille ja katselee Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta. Hänen mieleensä nousee Ovidiuksen tunnettu Tristia-kokoelman elegia, jossa runoilija kuvaa tuntojaan joutuessaan kuutamoisena yönä lähtemään Roomasta maanpakoon.

Yhteenvedon asemesta voi siteerata Goethen suurimpiin suomalaisiin ihailijoihin kuuluneen Aino Kallaksen päiväkirjamerkintää vuodelta 1909: ”Rakastamaan Goetheä olen ruvennut oikeastaan vasta hänen ”Italienische Reise” kirjansa ansiosta. Nämä katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat, mutta silmänräpäyksellisyytensä tautta täynnä sykähtelevää elämää, ovat tuoneet hänet minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Miltä tuntuu kantaa keltaista tähteä rinnassaan?

Hélène Berr: Päiväkirja 1942 - 44. Tammi 2009. (Taskukirja 2011.)

Päivi Brink kirjoittaa:

Hélène Berr on parikymppinen ranskalainen opiskelija. Hän asuu vuosina 1942 - 44 miehitetyssä Pariisissa vanhempiensa kanssa, opiskelee Sorbonnessa englantia ja kirjallisuutta, kulkee Latinalaiskorttelin katuja ystäviensä kanssa, soittaa viulua ja lukee klassikoita. Päiväkirjan alkaessa hänen suurimmat huolensa ovat sydänsuruja. Mutta hänen perheensä on juutalainen, ja pian juutalaislait alkavat kiristyä Ranskassa.

Kirjallisuudenopiskelija lukee Dostojevskia, Kiplingiä, Mansfieldiä, Valéry’ta, Martin du Gardia ja ennen muuta Keatsia. Hän ripottelee englanninkielisiä ilmaisuja päiväkirjaansa, kuuntelee levyjä ystäviensä kanssa ja soittaa viululla Bachia, Mozartia ja Beethovenia – ironista kyllä saksalaisen kulttuurin tuotteita. Hän koettaa tehdä valintaa harmaasilmäisen pojan ja toisen pojan välillä ja kirjoittaa päivittäin postikortteja ystävilleen. Hän tuntuu niin tutulta tytöltä, että juutalaislakien puristava vaikutus hänen elämäänsä tuntuu kauhealta. Vastoin parempaa tietoani toivoin, että Hélènelle kävisi lopulta hyvin.

Hélène kertoo, miltä tuntuu kävellä kotikaupunkinsa katuja keltainen tähti rinnassaan. Ensimmäisenä päivänä, kun hän joutuu tulemaan yliopistolle tähti ommeltuna takkiinsa, hän kirjoittaa näin:
”Mutta tietäisivätpä he, millainen ristiinnaulitseminen se on minulle. Tunsin syvää tuskaa Sorbonnen aurinkoisella suurpihalla kaikkien opiskelutoverieni keskellä. Tuntui etten yhtäkkiä ollut enää oma itseni, että kaikki oli muuttunut, että minusta oli tullut ventovieras, aivan kuin olisin keskellä painajaista. Näin ympärilläni tuttuja kasvoja, mutta vaistosin jokaisen kärsimyksen ja tyrmistyksen. Aivan kuin otsaani olisi painettu merkki punaisella poltinraudalla.” s. 49.

Hélène dokumentoi vaihe vaiheelta, kuinka hänen isänsä joutuu ranskalaiselle keskitysleirille, ja kuinka 13 000 juutalaista kerätään Talvivelodromille eli pyöräilystadionille, mistä pääosa heistä viedään keskitysleireille. Hän kertoo, miltä tuntuu hoitaa lastenkodissa ja -sairaalassa lapsia, joiden vanhemmat on viety pois, ja kuinka vaikea on luopua rakastetusta, joka lähtee taistelemaan vapaan Ranskan puolesta. Yksi kerrallaan ystävät ja tuttavat viedään hänen ympäriltään. Vähitellen hänen elämästään tulee painajaista. Hélène kypsyy ja vakavoituu vuosien myötä, ja hän koettaa analysoida juutalaisvainojen syitä ja keinoja. Hän pohtii kirjallisuutta ja sen merkitystä lukijoille tilanteessa, jossa ympärillä on niin paljon raakuutta. Hän koettaa kirjoittaa väitöskirjaa runoilija John Keatsista, mutta työ tuntuu turhalta. Hélènen elämä päättyy Bergen-Belsenin keskitysleirillä vuonna 1945. Päiväkirjan lopussa on pidätyspäivänä lähetetty kirje.

Tammi julkaisi Erkki Jukaraisen suomennoksen Hélène Berrin päiväkirjasta kolme vuotta sitten, mutta se ei herättänyt suurempaa kiinnostusta. Ranskassa päiväkirjan julkaiseminen oli merkkitapaus. Berrin suku luovutti päiväkirjan Nykyjuutalaisten dokumentointikeskukselle vuonna 2002, ja se julkaistiin ranskaksi 2008. Ranskassa on viimeisen kahden vuosikymmenen ajan tuotu eri tavoin esiin Ranskan juutalaisten kärsimyksiä miehitetyssä Ranskassa ja keskitysleireillä. Hélènen tarinasta on tullut osa tuota ilmiötä. Vuonna 1995 presidentti Chirac pyysi anteeksi Ranskan valtion ja ranskalaisten osuutta juutalaisten kohtaloon, minkä jälkeen on ilmestynyt lukuisia kirjoja ja elokuvia Ranskan juutalaisten kohtalosta. Irène Némirovskyn vuonna 2004 julkaistu Ranskalainen sarja nosti unohduksista esiin Némirovskyn, Auschwitzissa kuolleen juutalaiskirjailijan. Yannick Haenel kirjoitti romaanin Jan Karskista, joka koetti pysäyttää holokaustin kertomalla siitä länsimaille. Roselyn Boschin elokuva Pariisin vainotut (2010) kuvaa kammottavia olosuhteita pyöräilystadionilla, missä sinne kootuilla juutalaisilla ei ollut vettä eikä ruokaa eikä viemäröintiä. Robert Guediquianin elokuva L’armée du crime (2008) kertoo juutalaisesta vastarintaliikkeestä, samoin Quentin Tarantinon Inglourious basterds (2009). Myös Hélène Berr koki olevansa osa vastarintaliikettä, koska hänen perheensä kieltäytyi poistumasta Pariisista ja alistumasta nöyryytysten edessä.

Hélène Berrin päiväkirjan arvo on sekä sen historiallisessa dokumenttiarvossa, sen hienostuneessa ja samalla intohimoisessa kirjallisessa tyylissä että sen taidossa tuoda nuoren naisen kokemukset lähelle, todellisiksi ja samastuttaviksi. Hélèn haaveilee kirjan kirjoittamisesta, ja hänestä olisi voinut tulla tunnettu kirjailija, jos hänen olisi annettu elää.

Hélène Berrin päiväkirja on murheellisen ajankohtainen. Tällä viikolla Toulousessa yksittäinen rasisti ampui juutalaiskoulun opettajan ja kolme oppilasta. Antisemitismi, jolla oli erittäin paljon kannattajia 1930- ja 40-luvun Ranskassa, nostaa päätään myös meidän aikanamme. Onneksi nykyaikana Ranskassa on myös vahva rasisminvastainen liike. Hélène Berr kirjoitti päiväkirjaa, jotta ei unohtaisi vainojen pienintäkään yksityiskohtaa. Meilläkään ei ole varaa unohtaa. Hélèn Berr, jota ranskalaisten tietämättömyys juutalaisten kohtalosta kauhistutti, tiivisti ajatuksen näin:

”Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän, että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.” s.145.

Tietoa 76 000 keskitysleireille lähetetyn Ranskan juutalaisen kohtalosta ja holokaustista eli Shoah’ista eli juutalaisten kansanmurhasta ranskaksi: http://www.memorialdelashoah.org/

Suomeksi erinomainen yhteenveto aiheesta on Antero Holmilan kirja ”Holokausti, tapahtumat ja tulkinnat” (Atena 2010).

Kirjoitukseni Yannick Haenelin romaanista Jan Karski 6.6.2011 Café Voltairessa: http://www.avaincafevoltaire.blogspot.com/2011/06/yannick-haenel-jan-karski.html