PROFESSORIPOOLI: Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani: Koskettavaa postmodernismia

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987). Suom. Kaarina Ripatti. Helsinki: Tammi, 1988.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Afrikkalaisamerikkalainen kirjailija Toni Morrison voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993 kirjoitettuaan vain kuusi romaania. Syy tähän oli varmaan niiden kiinnostava tematiikka ja luettavuus. Varsinkin Morrisonin tunnetuimmasta kirjasta Minun kansani, minun rakkaani (1987, suom. 1988) tuli myyntimenestys ympäri maailmaa. Muistan parikymmentä vuotta sitten lukeneeni sen olleen opetetuin teksti amerikkalaisten yliopistojen englannin laitoksilla, syrjäyttäen näin jopa Shakespearen.

Postmoderni vai ei?
Julkaisija Nortonin Postmodern American Fiction -antologian (1998) mukaan Minun kansani, minun rakkaani on postmodernin amerikkalaisen proosan merkkiteoksia. Mutta minusta voisi perustellusti kysyä, onko se todellakin postmoderni? Kuten Kaarina Ripatin suomennoksen otsikko antaa ymmärtää, romaani käsittelee Morrisonin rakasta afrikkalaisamerikkalaista kansaa. Sen omistuskirjoituskin ”Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin” viittaa orjakaupan kuolleiden määrään. Päähenkilö Sethe perustuu historialliseen henkilöön Margaret Garneriin, joka 1850-luvulla päätti tappaa tyttölapsensa, jottei tästä olisi tullut orjaa. Myöhemmin hän pystyi pakenemaan orjuudesta, ja kirja kertookin Sethen traumasta, joka saa hänet näkemään kuolleen lapsensa haamuna. Sethen ja hänen toisen lapsensa, sukulaisten ja ystävien kohtalot siis kuvastavat orjuuden raakuutta tavalla, joka taatusti jää lukijan mieleen.

Miten tällaista historiallisiin tapahtumiin perustuvaa hyvinkin realistista kerrontaa voidaan pitää postmodernina, varsinkin jos postmodernilla proosalla tarkoitetaan itsetietoista, leikittelevää ja usein amoraalista kerrontaa vailla realismin psykologista syvyyttä? Syy on varmaankin siinä, että Morrisonin kerronta on niin kompleksista: se liikkuu eri aikatasoilla ja eri henkilöiden tajunnoissa. Voisi sanoa, että kirja on temaattisesti realistinen, mutta muodoltaan postmoderni. Oikeastaan se näyttää postmodernille romaanille tietä ulos liiallisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä uudenlaiseen kerrontaan, joka sujuvasti yhdistelee eri lajityyppejä, mistä onkin tullut valtavirtaa tämän päivän kirjallisuudessa.

”Sinä olet minun”
Mikä siis tuntuu harvinaiselta Morrisonin romaanissa postmodernin kerronnan suhteen on sen koskettavuus. Sethe suree Rakkain-nimistä lastaan kuvittelemalla hänen olevan elossa ja ymmärrettävästi vihainen kohtalostaan. Mutta samalla Rakkain on niin vahvasti olemassa oleva haamu, että maagisen realismin lailla hän tuntuu todelliselta henkilöltä, joka muovaa Sethen ja hänen tyttärensä Denverin elämää heidän talossaan 1870-luvulla, orjuuden lakkautumisen jälkeen. Näin Sethen trauma tavallaan elää omaa elämäänsä: Rakkain voi olla ilkeä ja syyttelevä haamu, mutta hän on elossa. ”Sinä olet minun”, Sethe vakuuuttaa kerta kerran jälkeen.

Sethen kautta Morrison kertoo miljoonien kohtalon, joka johtuu eräästä ihmismielen sairaimmista kuvitelmista: siitä, että joillakin ihmisillä olisi oikeus orjuuttaa toisia. Voiko koskettavampaa motiivia kuvitella: äiti joka tappaa lapsensa rakkaudesta? Tuotannossaan Morrison on usein yrittänyt tasapainoilla tunnepitoisen luonnehdinnan ja tunteellisuuden välillä, ja Minun kansani, minun rakkaassa hän onnistuu parhaiten. Muutenkin kuvauksen tarkkuus pitää kerronnan asiallisena ja ehkä juuri siksi niin koskettavana: valkoisten valta; epäinhimilliset, orjiin asetetut metalliset suitset; Sethen ja muiden karkumatka syvästä etelästä pohjoisen vapauteen; miesten ja naisten syvät traumat – kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti.

Morrisonin kirjoissa on usein vahva naisnäkökulma. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö hän ymmärtäisi, kuinka naisten ja miesten yhdessä täytyy taistella oikeudenmukaisemman ja tasavertaisemman yhteiskunnan puolesta. Sethellä ja hänen miesystävällään Paul D:llä on molemmilla ammottavia haavoja ruumiissaan ja sielussaan ja näitä he työstävät yhdessä niin, että hiukan valoakin on näkyvissä. Ripatin käännös seurailee herkästi Morrisonin kieltä, eikä tuo liiallista tunteellisuutta siihen. Itse olisin kuitenkin mielelläni nähnyt romaanin otsikon olevan suorempi käännös, esimerkiksi yksinkertaisesti Rakkain (tai Rakas), sillä yhteisöllinen ulottuvuus tulee kyllä ilmi omistuskirjoituksessa ja itse kerronnassa. Morrison halusi selvästikin pitää kuolleen lapsen ja rakkauden siihen keskiössä, myös otsikossaan.

”Tätä tarinaa ei kannattanut kertoa eteenpäin”, kertoja väittää Sethen tarinasta. Tietysti se piti kertoa ja mahdollisimman monen pitää lukea se.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden professori.

PROFESSORIPOOLI: Huckleberry Finnin seikkailut: Yhteiskunta pilapeilissä

KUUKAUDEN KLASSIKKO
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies, WSOY 1927; Jarkko Laine, Otava 1972)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ernest Hemingwayn mukaan kaikki moderni amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin Mark Twainin romaanista Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Tästä voi olla monta mieltä, mutta maanmainio teos se kyllä on. Kirja kertoo neljätoistavuotiaasta pojasta Huck, joka auttaa aikuista orjaa Jimiä pakenemaan, sillä hänet aiotaan myydä, mikä erottaisi hänet perheestään. Kulkiessaan omatekoisella lautallaan Mississippi-joen virran mukana he kokevat jos minkälaisia seikkaluja. Eikö se siis vain ole ns. poikakirja Huckin elämänvaiheista Etelävaltioissa 1800-luvun alkupuolella? Sitäkin se on, mutta paljon muuta.

Olennaista on, että päähenkilö on köyhä, valkoinen poika, jonka epäluotettavan kerronnan kautta lukija näkee koko yhteiskunnan kirjon. Huck on sekä naiivi että maailmaa nähnyt, räävittömän holtiton pojankloppi ja katujen kasvatti, jolla on sydän kohdallaan. Kun kaikki nähdään hänen kauttaan, lukijan täytyy itse muodostaa kuva siitä, kuinka uskottava Huck milloinkin on kuvaillessaan syvää etelää ennen sisällissotaa.

Romaanin keskeisin teema on orjuus, ja sen tulkinnasta on pitkään väännetty peistä kirjallisuuskritiikissä. Onko Huck rasisti tai vielä pahempaa, onko Twain itse rotusorron puolustaja? Itse olen sitä mieltä, että Twain kuvaa silloista rasistista ajattelua, jota on Huckiinkin iskostettu, mutta kun tämä auttaa Jimiä pakenemaan ja on ystävänsä takia jopa valmis menemään helvettiin, mielestäni Twainin satiiri on ilmeistä – olkoonkin, että myös Huckin ajatusmaailmaa värittää rotusyrjintä.

Motiiveja ja lajeja
Muut motiivit nähdään vastakkainasettelun kautta: yksilön vapaus – yhteiskunnan paineet; ulkonäkö – todellisuus; sivistys – sydämen sivistys; luokkajako – demokratia; maaseutu – kaupunki; viattomuus – tieto; murteet ja puhekieli – yleiskieli. Motiivit limittyvät, ja jokaista henkilöä täytyy tulkita erikseen, sillä he voivat puhua eri tavalla eri tilanteessa. Yleiskieli ei ole Huckin käänteisessä maailmassa aina merkki huonosta moraalista tai huijauksesta (vaikka niin usein on väitetty), vaan hyväntahtoinen tuomari Thatcher ja välillä kiltit Wilks-tytötkin puhuvat myös sitä.

Huckin ja Jimin seikkailujen kautta Twain ehtii myös parodioida eri lajeja ja kirjallisuuden klassikoita: seikkailuromaania, salapoliisiromaania, romanttista runoa, Gulliverin matkoja, Hamletia ja Romeo ja Juuliaa, Monte-Christon kreiviä ja kristillistä saarnaa. Kaikki lajiparodiat toimivat osana juonta ja syventävät näin olennaisinta aiheistoa: mikä tekee ihmisestä inhimillisen ja kuinka vapaa hän on tekemään omia päätöksiä? Eräänlaisena kehyksenä seikkailuille on alun ja lopun keskustelu siitä, kuinka itse kirjallisuus – tässä tapauksessa seikkailukertomukset – voivat muovata todellisuutta. Huckin ystävä Tom Sawyer, tuttu jo Twainin aikaisemmasta kirjasta Tom Sawyerin seikkailut, pyrkii saamaan oman ja kaverinsa elämät seikkailukertomuksen muotoon. Lopun venytetty Jimin vapauttamista käsittelevä osio on usein – ja syystäkin – kritisoitu. Muutenkin kirja on aika löyhästi rakennettu, mutta niin ovat useat Dostojevskin parhaista romaaneista. Twainin lukija kulkee kerronnan virran mukana nähdessään maailman Huckin silmin, ja samalla maisemat ja henkilöt, niin hyvät kuin pahat, heräävät eloon.

Kirjan suomennoksista ja laitoksista
Suomeksi Huckleberryn Finnin seikkailut on useita kertoja käännetty. Näistä käännöksistä suosituimmat ovat Yrjö Kivimiehen (1927) ja Jarkko Laineen (1972) versiot monine painoksineen. Tällaiselta Huck kuulostaa ensimmäisessä lauseessa: ”Te ette tiedä minusta mitään, ellette ole lukenut kirjaa, jonka nimi on Tom Sawyerin seikkailut; mutta mitäpä siitä” (Kivimies) tai ”Te ette tunnekaan mua, ellette ole lukenut yhtä kirjaa, jonka nimi on ’Tom Sawyerin seikkailut’, vaan ei se mitään” (Laine). Itse olen sitä mieltä, että Laineen puheenomaisuus toimii paremmin. Lainea osin kritisoitiin siitä, että Jim puhuu Turun lounaismurretta, mutta sekin mielestäni istuu varsin hyvin: ” – Kuulkas ny! Kuka siäl on? Pahus viäköön, jollen mää jotaan kuullu.” Kivimiehen ”hoono soomi” on haettua ja voi tänä päivänä kuulostaa jopa rasistiselta: ”Sano, kuka te ole? Missä te ole? Koira viekön, jos minä ei kuulla melske.”

Vielä sana kirjan laitoksesta: molemmat käännökset jättävät pois osan Twainin parateksteistä, eli tekstiä ja valokuvan, jotka edeltävät ensimmäistä lukua. Näin kirjailijan satiiriset silmäniskut eivät tule suomalaisen lukijan tietoon. Vielä ikävämpää on, että E. W. Kemblen 174 tunnelmaa korostavaa piirrosta on jätetty pois. Kun noin joka toisella sivulla on piirros, on selvää, että kuvitus on olennainen osa teosta. Esimerkiksi viimeinen piirros näyttää Huckin henkilön pähkinänkuoressa: hän vilkuttaa hatullaan, virnistää hävyttömän iloisesti ja pitää toista kättään sydämellään. Sen kuvatekstiä käytetään kuitenkin itse romaanin loppukaneettina: ”Loppu // Kunnioittavasti / Huck Finn” (Laine; Kivimies jättää pois sanan ”Loppu”). Näin kirja loppuu useimmissa laitoksissa englanniksikin (ks. esim. Penguinin laitos). On perin merkillistä, etteivät useimmat lukijat tänä klassikkoteosten editoinnin ja sarjakuvaromaanien aikana vieläkään saa lukea romaania siinä muodossa kuin Twain sen tarkoitti, ei suomeksi eikä englanniksi.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Philidan tie orjasta vapaaksi naiseksi

Päivi Brink kirjoittaa:

André Brink: Philida. Harvill Secker 2012.

Etelä-Afrikassa on kolme (valkoista) kirjailijaa, jotka ovat nousseet maailmanmaineeseen yli muiden: Nadine Gordimer, J. M. Coetzee ja André Brink. Olen aiemmin kirjoittanut Café Voltaire -blogiin Gordimerista ja Coetzeesta ja nyt on Brinkin aika. Hänen uusin romaaninsa Philida julkaistiin viime elokuussa. Todettakoon heti kärkeen, että en ole sukua Brinkille, vaikka mieheni onkin eteläafrikkalainen.

Philida sijoittuu Länsikapinmaan viinialueelle, tarkemmin Franschhoekiin ja Worcesteriin. Kapkaupungissakin käydään virallisia ja kaupallisia asioita toimittamassa. Romaanin alkaessa on vuosi 1832, kaksi vuotta ennen orjuuden kieltämistä Etelä-Afrikassa. Philida on orjana Brinkin suvussa ja romaani perustuu osin historiallisiin tosiseikkoihin.

Philida on ostettu nuorena tyttönä Brinkien palvelukseen Zandvlietin viinitilalle Franschhoekiin. Hän tekee siistiä sisätyötä kutojana neuloen lämpimiä vaatteita koko viinitilan tarpeisiin. Philida on erittäin taitava ja innostunut työstään, mutta häntä kuritetaan pieksemällä kuten muitakin orjia. Hänen vapauttaan rajoitetaan väkivaltaisesti. Teinitytöstä alkaen hän on ollut seksisuhteessa nuoren isännän Frans Brinkin kanssa ja heillä on yhteisiä lapsia. Frans lupasi Philidalle vapauden orjuudesta, jos tämä suostuisi suhteeseen, mutta romaanin alkaessa Frans kieltäytyy tunnustamasta suhdetta ja lapsia. Philida tekee tästä virallisen valituksen, josta ei kuitenkaan koidu hänelle mitään hyvää. Vanha isäntä rankaisee häntä ja myy hänet Worcesteriin. Tämän enempää juonesta ei kannata paljastaa.

Philidan hahmo kannattelee romaania. Hän on sekä päähenkilö että yksi romaanin kertojista. Kertojanäkökulman vaihtelu on välillä hämäävää, kun puhuja ei heti selviä, mutta sillä on etunsa. Näin sekä Philidan että Brinkien näkökulma saadaan esiin. Dialogissa kaipasin sitaattiviivoja, joiden puute ei tuonut mitään lisää vaan vaikeutti vain lukemista. Philida on sympaattinen päähenkilö, jonka suhde lapsiin ja muihin orjiin kuvataan lämpimästi ja humoristisesti. Hänestä kasvaa romaanin aikana itsenäinen afrikkalainen nainen, joka kieltäytyy suostumasta isäntien vaatimuksiin. Hän tekee omat valintansa ja solmii omat liittonsa niiden kanssa, joihin luottaa. Ne kohdat romaanissa, joissa Philida on taka-alalla, ovat heikoimmat. Vaikka romaanissa on paljon väkivaltaisia kohtia, olin silti yllättynyt siitä, että orjilla oli joitakin oikeuksia. Frans jopa tosissaan pohtii yhteistä elämää Philidan kanssa.

Brink on usein kuvannut Etelä-Afrikan etnistä ja uskonnollista moninaisuutta, niin nytkin. Brinkit ovat romaanin ”pahiksia”, epämiellyttäviä henkilöitä kukin tavallaan, joten valkoisten isäntien positiivisia puolia nähdään vähän. Heillekin kuitenkin annetaan puheenvuoro ja he saavat koettaa vakuuttaa lukijat omien tekojensa syistä. Olennaista on, että vaikka valkoiset koettavat vakuutella rodullista ylemmyyttään, heidän valkoisuutensa kyseenalaistuu romaanin sisällä. Vanhan isännän äiti ei olekaan valkoinen vaan Jaavalta kotoisin oleva entinen orja. Kristityt ja islaminuskoiset orjat käyvät uskonnollisia keskusteluja keskenään ja niihin kietoutuu usein afrikkalaisia uskomuksia. Kolonialaismi ja apartheid halusivat uskoa musta-valkoiseen Etelä-Afrikkaan, mutta sitä se ei koskaan ole ollut. Eri etniset ryhmät ovat sekoittuneet vuosisatojen ajan etniseksi moninaisuudeksi, johon on vaikea vetää rajoja.

Orjuuden päättyminen romaanissa rinnastuu mielessäni apartheidin päättymiseen vuonna 1994. Philida kuvaa hyvin orjien ja isäntien epäietoisuutta siitä, miten rinnakkaiseloa pitäisi jatkaa vanhan sortosuhteen päätyttyä. Samalla tavalla oman aikamme Etelä-Afrikassa pohditaan entisten sorrettujen ja sortajien suhteita uudessa demokraattisessa Etelä-Afrikassa. Philidan lopetus tuntuu hapuilevalta, ikään kuin kirjailija ei tietäisi, miten teoksensa päättäisi. Samalla tavalla koko uusi Etelä-Afrikka hapuilee eteenpäin demokratian aikana. Mutta sekä Philida-romaanin että oman aikamme eteläafrikkalaisten yhteinen viesti on kuitenkin se, että kävi miten kävi, vapaus on itsessään ensiarvoisen tärkeää.

Romaanista nousi kohu jo ennen sen valmistumista, koska Brink sai Jan Rabie -apurahan sitä varten. Apuraha on tarkoitettu afrikaansinkielisen kirjallisuuden tukemiseen, mutta moni oli sitä mieltä, että tarkoitus ei ole tukea menestyskirjailijoita vaan ns. värillisä afrikaansinkielisiä kirjailijoita, jotka kamppailevat taloudellisen toimeentulon kanssa. Brinkin romaani julkaistiin sekä englanniksi että afrikaansiksi. Kriitikkojen mielipiteet sekä Britanniassa että Etelä-Afrikassa vaihtelevat ihastuksesta pettymykseen. Joidenkin mielestä kyseessä on viihteellinen teos, joidenkin mielestä Brink kierrättää vanhojen romaaniensa materiaalia, mutta toiset ihailevat hänen rohkeuttaan paljastaa oman suvun likaisia salaisuuksia. Romaani oli Man Booker Prizen pitkällä listalla viime vuonna.

Itse olin yllättynyt Philidan jäätyä lopulta aika heppoiseksi ja kevyeksi sisällöltään. Mielenkiintoisen historiallisen dokumentoinnin lisäksi sen merkitys on lähinnä orjuuden historian esiintuonnissa. Hienointa romaanissa on Philidan hahmo, joka todella elää, mutta hänestäkin olsii voinut saada paljon enemmän irti. Romaani oli kuitenkin kiinnostava tapa tutustua Kapin viinialueiden orjuuden historiaan.


Brinkin saamasta apurahasta ja siitä nousseesta kohusta:
http://bookslive.co.za/blog/2012/09/10/on-the-brink-of-deja-vu-rian-malan-reviews-philida-by-andre-brink/

Romaani jakaa kriitikkojen mielipiteitä:
http://www.periscopepost.com/2012/08/philida-by-andre-brink-divides-critics-is-it-harrowing-or-courageous/

Kriitikko Sandile Memelan arvio teoksesta puolustaa Brinkiä:
”Brink’s latest work is a creative reminder that literature is part of the struggle against forgetting. South Africans, especially whites, suffer from historical amnesia. Many don’t know that slavery existed, and continues to exist, in this country.”
http://www.thoughtleader.co.za/sandilememela/2012/09/18/denialists-persecute-andre-brink-for-remembering-cape-slavery/

Brinkin haastattelu, jossa hän kertoo Philidan kirjoittamisen olleen todella vaikeaa. Myös ANC:n nykyjohto saa kyytiä:
” Now, according to Brink, we have the less-than-wonderful Jacob Zuma years. “From the very beginning Zuma made very weird noises and he came to power not under the most auspicious circumstances. I was really prepared to give him a chance, but then he fucked it up with such panache that one couldn’t go on to give him more rope to hang himself. Really, he has done everything imaginable to sully his own image, so I have no respect for him.” And Marikana? “I think in the long run it will have the sort of effect that Sharpeville had.”
http://mg.co.za/article/2012-09-07-00-how-brink-slaved-over-slavery